Lähimmäisiäni - 10

jäijissä näkyi nokea. Sehän oli varma merkki siitä, että kulkija oli
tallustellut tulen vaiheilla. Nuorempi sai jäädä hevosta pitämään, kun
Komi väsymystä tuntematta lähti polkua seurailemaan. Mentyään
ainoastaan muutamia kymmeniä askelia päästi hän ilohuudon. Nuorempi
jätti hevosen ja lähti juoksujalkaa paikalle. Siellä totesi hän
viinatehtaan olemassaolon.
Mutta se oli jo kylmilleen jätetty. Pata oli korjattu pois, jälellä oli
vain tyhjä rankkitynnyri, hattu, kaksi piippua, jäähdytysastia,
ämpärirani ja tyhjä säkki. Mutta kaikesta päättäen oli tässä ihan
vasta, viimeistään toissa yönä, keitetty viinaa. -- Varmasti se on
Piippu-Riston laitoksia, sen mökki on tässä lähinnä, -- sanoi Komi. --
On parasta, että lähdemme suoraapäätä sinne mökille, niin pääsemme
kukaties käsiksi tuoreeseen varastoon. Sitten voimme palata tänne
hävittämään nuo laitokset.
Kiiruusti he palasivat tielle ja lähtivät laukkaa ajamaan Piippu-Riston
mökille. Päämestari piti nyt kerrankin yllätettämän.
Risto oli Kota-Heikin tehtaalta palattuaan ehtinyt käydä metsästä
hakemassa kelkkakuorman puita ja istui nyt syömässä. Hänen eukkonsa
nykki villoja ja äitimuori istui nurkassa vuoteensa reunalla ja imi
piippua. Molemmissa naisissa oli samaa tenhoavaa rumuutta kuin Ristossa
itsessäänkin. Heissä oli kaikissa jotakin kuusen juurakkoa
muistuttavaa, nokista, rosoista ja monipiikkistä. Jokainen oli näköjään
hyvin rauhallinen, mutta pinnan alla oli levotonta jännitystä -- kuten
oli tällä haavaa kaikkien muidenkin tuulenperäläisten laita.
Tuvan edestä kuului reen ratinaa ja kohta sen jälkeen työntyivät
poliisit sisään.
-- No, missäs teillä on se viinavarasto? -- kysyi Komi, heti suoraa
asiaan käyden.
-- Niin viinakovarasto? -- vastasi Risto pöydän äärestä venytellen. --
Kunpa olisikin viinavarasto, niin eri tuulella tässä oltaisiin.
-- Mitäpäs tuossa tyhjää kiertelee. Tuostahan me läheltä löysimme sinun
tehtaasi, jossa vasta kuulut keittäneen.
-- Tehtaan? Oliko todellakin tässä meidän lähellä tehdas?
-- Vielä tuossa on olevinaan!
-- No ei paikkaa! -- yhtyi nyt muorikin. -- Vai tehdas tässä aivan
lähellä! Kukahan kumma siinäkin uskalsi mennä keittämään?
-- Ja mistä niillä on viljatkin, -- lisäsi Riston eukko. -- Eihän tuota
meikäläisille tahdo olla syötäväksikään.
-- Mitäpäs muuta kuin ruvetaan syynäämään, -- sanoi Komi.
-- Syynätkää vain, ettei tarvitse tyhjää epäillä, -- ehättivät eukko ja
muori yhdestä suusta.
-- Mulla jos olisi viinoja' niin syynäämättä ne saisitte, -- vakuutti
Risto, nousten pöydän äärestä ja ryhtyen nysäänsä lataamaan. -- Kyllä
minä olen siksi rehellinen mies. Mutta kun ei ole antaa, niin paras on
syynätä.
Poliisit penkoivat uuninpäällystän, kurkistelivat sänkyjen alle ja
pöytäkaappiin, lopuksi laskeusi nuorempi kellariin. Komi kiinnitti
sillä aikaa huomionsa tinauskolviin, joka riippui tuvan seinällä.
-- He, mitäs se Risto tuolla tekee? -- kysyi hän terävästi.
-- Niin tuolla kolvillako? Eikö Komi sitä tiedä? Sillä tinataan
astioita. Tuota maitopänikkää korjatessani sitä viimeksi tarvitsin.
Risto näytti pänikkää, jonka uurteessa näkyi tuoreen tinauksen jälki.
Komia harmitti kuitenkin niin, että hän käänsi päänsä toisaalle.
Kyllä hän varmasti tiesi, mihin Risto kolvia tarvitsi ja Risto
puolestaan tiesi poliisin tietävän, että hän keittää viinaa ja että
hänellä nytkin on sitä varastossa. Mutta se sai tämän pelin vain sitä
jännittävämmäksi.
Risto otti sahan ja lähti äsken hakemiaan puita pienentämään. Ovessa
mennessään varotti hän vielä Komia, että syynätä vain tarkkaan, ettei
rehellisiä ja viattomia ihmisiä turhan takia epäiltäisi.
Kellarista ei löytynyt mitään. Mentiin ullakkoon ja pengottiin
kattosammalissa, mutta ilman tuloksia. Sitten seurasi navetan ja
olkiladon vuoro, Yhtä turhaan.
-- Mihin peijakkaaseen se on kätkenyt? -- päivitteli Komi, -- sillä
varmasti sillä on pontikkaa.
He ryhtyivät tutkimaan lumihankea tuvan ympäriltä. Polkivat hikipäässä
ja sohoivat seipäällä. Risto sahasi renkun ääressä puita, nysä ryöhäsi
hänen nenänsä alla ja tavan takaa käänsi hän päätään sekä kurkisti
olkapäänsä yli poliisien hommia. Hänen sydänalassaan hytkähteli niin
hauskasti ja tuon tuostakin levisi rosoiselle naamataululle
vahingoniloinen irvistys.
Hiestyneinä palasivat poliisit tupaan. Risto lopetti myöskin työnsä ja
tuli sisälle. Eukko oli sillaikaa kiehauttanut oikein porukahvit ja
tarjosi nyt poliiseillekin. No, mitäpäs siinä, eihän heidän auttanut
mököttää ja näyttää pahaa tuultaan. Sitäpaitsi oli kahvi jo näillä
päivin ja sellaisen ropotin jälkeen enemmän kuin paikallaan.
Kahvia juotaessa työntyi tupaan kirkonkylän Mäkelän renki, joka palasi
metsäsaralta halkokuormaa noutamasta. Hän asettui pesän eteen
lämmittelemään, laittoi savukkeen palamaan ja näytti totista naamaa.
Mutta hänen silmäkulmassaan vilahti veitikka, kun hän yhytti Riston
katseen. Poliisien huomaamatta kohotti hän etu- ja keskisormensa ylös.
Risto nyökäytti myöntävästi ja antoi silmäniskulla tietää, että sitten,
jahka poliisit ovat lähteneet...
Ne lähtivätkin heti kahvin juotuaan. Jokainen sulloutui akkunan ääreen
katsomaan heidän jälkeensä. Sinne ne ajoivat löytämälleen tehtaalle.
-- Ei kai siellä enää mitään ole? -- kysyi Mäkelän renki.
-- Ei muuta kuin tyhjä rankkitynnyri ja pari kelvotonta piipunrania,--
vastasi Risto huolettomasti.
-- Tietävätköhän nuo Runnissa olla varuillaan? -- arveli muori.
Runnin Leena oli hänen tyttärensä ja siis Riston sisar.
-- Kyllä sinne on tieto toimitettu, -- ilmotti Risto. -- Niin
isännällekö sinun piti saada? -- kääntyi hän rengin puoleen.
-- Joo, se sanoi tilanneensa pari purkillista.
Risto meni ulos ja kun hän hetken kuluttua palasi, veti hän povestaan
kaksi olutpulloa, jotka oli suljettu puutulpalla.
-- Maksusta me kerkeämme sitte isännän kanssa sopia, -- sanoi hän.
Renki solahutti pullot turkin povitaskuihin, mietti hetkisen ja
virkkoi:
-- Tuota, kyllä kai sinulla on tätä enemmänkin? Ajattelin, että jospa
tuota kerran ottaisi itselleenkin.
Risto nouti vielä yhden pullon.
-- Totta kai sinä mulle annat tämän nelosella?
-- No olkoonpa, -- myönsi Risto.
Renki maksoi neljä kymppiä, otti ryypyn ja tarjosi Ristollekin. Sitten
suoriusi hän kotimatkalle.
Oli mitä ihanin kevättalven sää ja keli mainio. Mieli läikkyvänä istui
renki halkokuormallaan. Heti metsän suojaan päästyään otti hän pitkän
ryypyn. Maailma muuttui hänen silmissään yhä ihanammaksi. Pyrki
laulattamaan. Hän otti vielä ryypyn ja alkoi sitten laulaa
"Saksanniemen jääkäreitä" niin että metsä raikui.
Takaa kuuluva reen ratina sai hänet yhtäkkiä vaikenemaan. Poliisit ne
siellä ajoivat. Olivat vihdoinkin suoriutuneet paluumatkalle
Tuulenperältä.
-- Mikäs se Anttia nyt niin laulattaa? -- kysyi Komi epäluuloisesti.
Antti säpsähti ja oli aivan pilalle hätääntyä. Vainusiko se jotakin?
Huomasikohan se pullot hänen povitaskussaan? Etteihän se ryökäle vain
tulisi kopeloimaan! Silloin ne olivat mennyttä kalua niin isännän
pullot kuin hänen omansakin.
-- Laulelinpahan vain tässä yksinäni, -- vastasi hän rauhalliseksi
tekeytyen, samalla kuin päässä vilisi tuhansia ajatuksia.
Komi näytti tähtäävän häntä yhä uhkaavammin. Mutta jopas juolahti
rengin päähän pelastuksen tuuma.
-- Tuota, huomasittekos Käärmekurun laiteelta savua nousevan? -- kysyi
hän, äänessään mitä vilpittömin sävy.
-- Mistä? -- kysyi Komi epäillen.
-- Käärmekurun laiteelta, noin puolen kilometrin päässä tästä ja täältä
mennessä vasemmalla puolen. Juuri vähää ennen kruunun metsän rajaa.
-- Mitä savua se muka olisi ollut?
-- Mistäs minä hänet tiedän. Ei minulla ollut aikaa käydä läheltä
katsomassa.
-- Taisivat silmäsi valehdella.
-- Saattoivatpa valehdella, mutta selvästi minä olin näkevinäni siellä
savua puiden välissä, aivan lähellä Käärmekurun lähdettä.
Tämä lähdejuttu teki vaikutuksensa Komiin. Hän pysähytti hevosen ja
alkoi neuvotella virkatoverinsa kanssa. Sitten käänsivät he hevosen
ympäri ja lähtivät ajamaan takaisinpäin.
Kun he olivat kadonneet näkyvistä, räjähti renki nauramaan. Ja
ajatellessaan, mikä ilo siitä huomenna nousee Tuulenperällä, kun saavat
häneltä asian kuulla, nauratti häntä niin hillittömästi, että ihan
kyyneleet silmiin kihosivat.
Tietysti Komi tavatessaan käy hänen kimppuunsa, mutta mitäs siitä,
hänellähän olivat silmät vain valehdelleet, kuten Komi itsekin oli
epäillyt. Nyt hän joka tapauksessa ehti pullonsa kuljettaa suojaan.
Hän otti ryypyn, löi suitsiperillä hevosta ja virittäen keskeytyneen
laulunsa alkoi ajaa kylää kohti sellaista kyytiä, että kuorma
hyppelehti ja keikkui mutkaisella ja kapealla metsätiellä.
* * * * *
Kuten tavallista, vallitsi Tuulenperällä esivallan lähdettyä korkea
juhlamieli. Jännitys oli lauennut ja kaikki tunsivat vapautuksen iloa.
Arkiset askareet pysähtyivät kuin itsestään, kuljettiin miehissä
naapurista toiseen, juteltiin päivän kokemuksista ja naurettiin
poliisien ponnistuksille. Turhan retken olivat äijäpoloiset taaskin
tehneet, vaikka tälläkin haavaa oli puolisenkymmentä tehdasta
käynnissä.
Risto oli käynyt kylmilleen jätetyllä tehtaallaan ja todennut, että
poliisit olivat hakanneet rankkitynnyrin pieniksi sälöiksi, lyöneet
ämpärin ja piiput tuhannen mykkyrään sekä loppujen lopuksi muokanneet
säkkiresunkin aivan silpuiksi. Sillekös naurettiin miehissä ja
makeasti. Ja vieläkin makeampana kaikui nauru, kun Risto kertoi
tahallaan jättäneensä sinne vanhat piippuranit ja muita vähemmän
arvoisia kapistuksia sekä tallanneensa polun niin selväksi, että sinne
sokkokin löytänyt olisi. Pitihän niiden uyt toki joskuskaan saada
mielen hyvikettä. Ja kyllä ne olivatkin purkaneet sydäntään, näki sen
niistä tynnyrin jäännöksistä ja säkin riekaleista, he, he...
Iltahämärissä palasi Risto ammattikunnan kahvikesteistä kotiinsa. Hän
oli mitä parhaimmalla tuulella, myhäili yhtä mittaa ja kehräsi päässään
uusia suunnitelmia.
Kotiin tultua pystytti hän navetan seinustalle tikapuut ja veti
katto-olista esiin kaksi uuden uutukaista pannun piippua. Sovittaen ne
kainaloonsa lähti hän hiihtämään metsään. Kaikenlaisia mutkia tehtyään
pysähtyi hän tiheän kuusitureikon keskelle. Siellä oli kätkössä pata,
jonka hän entiseltä tehtaaltaan oli eilen, keittämisen lopetettuaan,
sinne kulettanut. Läheisestä louhikosta valikoitsi hän nyt kiviä ja
laittoi tulisijan valmiiksi. Pilkottuaan vielä muutamia sylyyksiä puita
nousi hän jälleen suksilleen ja lähti hiihtämään Kota-Heikin tehtaalle.
Siellä oli kaikki jo entisessä käynnissä. Heikki oli kelkalla noutanut
padan ja muut kampeet kiven halkeamasta, taikinoinut piiput paikoilleen
ja virittänyt tulen. Ämpäri oli valmiina piipunsuun alla ja kohta
alkaisi sieltä tippua.
-- He, he, hyvinpä se kävikin, -- tuumi Heikki Riston nähdessään. --
Minä pelkäsin jo paljon pahempaa. Eivät suinkaan ne sinunkaan luotasi
mitään löytäneet?
-- Vieläkös! Luuletko sinä, että minä tavarani asetan niin vain kenen
hyvänsä saataville.
Sitten kertoi Risto, kuinka poliisit olivat hiki hatussa etsineet ja
survoneet hangetkin tuvan ympärillä ja kuinka ne hänen vanhalla
tehtaallaan olivat yksin säkkiresunkin silpuiksi hakanneet. Sille he
nauroivat pitkään ja äänekkäästi.
-- Mutta eiköhän maisteta tuota etupään laskosta? -- ehdotti Heikki.
Tietysti Ristolla ei ollut mitään sitä vastaan. Ryyppyastian puutteessa
otti Heikki kauhan ja täytti sen ämpäristä. He istuutuivat tulen ääreen
ja maistoivat.
-- Ähhäh, onpa peijakas koko ökinää, kun oli ihan hengen salvata, --
tuumi Heikki.
-- Tietääpä sen ensi laskoksen, -- arveli Risto. -- Siinä on vielä
siksi varavasti sikunaa. Mutta jahka lasket sen toisikertaan, niin
toisenlainen on jo maku ja väri.
-- Kun siihen saisi oikein priimamaun, niin sitte sille voisi hintaakin
panna, -- aprikoitsi Heikki, toivoen Riston erehtyvän paljastamaan
hänelle ne omat salaiset temppunsa.
Mutta Risto ei ollut sillä korvalla kuunnellut toisen sanoja, vaan
arveli:
-- Huomeniltana sitä minäkin panen taas tippumaan.
Heikki ällistyi.
-- Mitenkäs rankki ennättää käydä? -- kysyi hän.
-- Se parhaillaan käypi.
-- Tuota... missä niin?
-- Kotonapa tietenkin.
-- Mutta eikös sitä poliisit löytäneet?
-- Sanoinhan minä jo, etten minä tavaroitani aseta jokaisen nuuskijan
saataville.
-- Mutta miten sitä kokonaisen rankkitynnyrin voi kätkeä niin...
varsinkin kun ne nuuskivat ihan joka nurkan? Eikähän teillä ole muuta
kuin neliseinäinen tupa ja pieni navetan pöksä.
-- Ja kuitenkin se oli sellaisessa piilossa, etteivät löytäneet,
vieläpä paikassa, jossa rankki käy tavallista nopeammin.
-- Missä ihmeessä se...? -- ja suu auki unohtui Heikki arvailemaan sitä
merkillistä piilopaikkaa.
Mutta Risto ei sanonut enempää, arveli vain itsekseen halveksivasti,
että kylläpä hän jo tuollaisista viittailuista olisi monikertaan
oivaltanut, että rankkiastian on täytynyt olla lammaskarsinaan
haudattuna.
-- Mutta maistetaan, -- ehdotti Heikki, jonka kulmiin kauhan sisältö
tuntui jo kihonneen. -- Sinä sitä käyt tavaraasi toisinaan
kirkonkylälläkin kauppaamassa?
-- Joo, pari viikkoa sitten vein sinne mötinää toripäivänä ja möin
kuusi pullollista itse kauppatorilla.
-- Äläkö saamarissa!
-- Joo, vein sinne kelkkakuormallisen luutia. Seitsanän luutaa olin
laittanut niin, että jokaisen sisällä oli olutpotallinen mötinää.
Torille tullessani suihkasin muutamalle tutulle isännälle, että minulla
olisi muutamia isäntämiesten luutia, kuusikymmentä markkaa kappale.
Kaupat tuli heti. Hän tietysti ilmotti tuttavilleen ja yhtä mittaa tuli
miehiä kysymään isäntämiesten luutia ja pistivät toisten huomaamatta
kuusi kymppiä kouraani. Siinä välissä möin hameväelle tavallisia
luutia. Niitä toisia olisi mennyt vaikka hevoskuormallinen.
-- Hi, hi, hii! -- nauroi Heikki. -- Kyllä sinä oletkin se päämestari.
Ja isäntäin kanssa sinä olet hyvissä väleissä, vaikka ne sinua silloin
ahdistelivat siitä punakaartijutusta.
-- Tikku silmään sille, joka vanhoja muistelee! Se on tuo mötinä
siltana, joka yhdistää meikäläiset ja heikäläiset. Kummatkin kun
tarvitsevat toisiaan.
-- On se monessa asiassa poikaa tuo mötinä. Ja kuulehan, Risto, eikö se
tuo kieltolaki ole hyvä asia?
-- Mikäs se on kuin hyvä. Tottahan nyt toki. Entisen lain aikana
menivät viinarahat rikasten tehtailijain taskuihin, mutta tämän uuden
lain vaikutuksesta ne juoksevat meikäläisille. Ennenhän täällä meidän
nurkalla oli markan raha ihmekalu, nyt se ei ole mies eikä mikään,
jolla ei satamarkkaset taskussa kahise. Entäs kun sattui totinen
lääkkeen tarve, niin mistäs sen entisaikaan meikäläinen sieppasi?
Harvoin sitä kaupungista asti meidän nurkalle norui. Mutta nyt jos
sattuu mitä taudin romuskaa, niin aina on lääke saatavilla.
-- Niin että maistetaan, Risto, hih!
-- Annahan olla, sinun kielesi alkaa jo lallattaa. Ei pidä koskaan
ammatissa ollessaan liikoja maistella. Muuten menee kaikki penkin alle.
Tottelevaisesti siirsi Heikki kauhan syrjään. Sen sijaan täyttivät he
piippunsa ja syventyivät ammattiasioihin.
Tuli räiskyi padan alla ja ämpäristä piipun suun alta kuului
herkeämätön norahtelu. Ympärillä vallitsi erämaan hiiskumaton rauha,
tähdet paloivat kirkkaasti, ja taivaanrannalta, puun latvojen takaa,
katsella mällisteli täysikuu, muhoillen puolueettomasti.


SUURSIIVOUS

Tämä tapahtui niinä normaalisina aikoina, jolloin gulashauksesta ei
tiedetty mitään ja jolloin rahalla oli täysi arvonsa. Kuka nykyään
piittaisi viidenkolmatta pennin hilkusta? Mutta silloin saattoi
tapahtua sellainen ihme, että kun Tuulenperälle ilmestyi tuollainen
hilkku, oli koko kyläkunta kohta jalkeillaan, tuosta ihmekalusta
keinoteltiin ja hilkku siirtyi kädestä käteen, kunnes se hävisi kylältä
samaa tietä kuin oli tullutkin. Niin ainakin kertoi Lostikka-Heikki,
kiertelevä savikuppien kauppias.
Siitä jo ymmärtää, minkälaisen kiihkon valtaan joutui ei ainoastaan
Tuulenperä, vaan koko pitäjä sen johdosta, että lumppukilosta
maksettiin kymmenen penniä ja yli siitäkin. Silloin hävisivät pitäjästä
kaikki tarpeettomat ryysyt ja jokainen tunsi jollakin tavoin
hyötyneensä -- kaikki muut paitsi kauppias Ryynänen. Hänen yksinään
siinä kävi hassusti ja syynä hänen onnettomuuteensa oli mitätön
painovirhe.
Ryynänen oli alotteleva kauppias ja sellaisille sattuu aina vaikeuksia.
Rahaa oli kassaan herunut niukanlaisesti ja lankeamassa oli useampia
vekseleitä. Uhkasi katastroofi.
Synkkänä kuin nouseva ukonpilvi istui hän siis eräänä kevättalvisena
aamuna puotikamarissaan ja hapuili turhaan pelastuksen ideaa.
Koneellisesti silmäili hän aamupostissa saapunutta lehteä. Siinä
tarjosi muuan tehdas kaupaksi rullaäkeitä ja muita maanviljelyskoneita.
Sitten oli pari pakkohuutokauppaa sekä Oravaisten verkatehtaan ilmotus,
jossa kehotettiin keräämään villavaatteiden lumppuja, joista tehdas
maksaa --
Mitä! Näkikö hän nyt oikein?
Kauppias Ryynänen siristi silmiään ja tuijotti ilmotukseen. Totisesti,
kuusikymmentä penniä kilolta siinä seisoi! Mutta saattoiko se olla
mahdollista?
Hänen päässään alkoi surista ja kiihkeästi teki hän laskuja. Jos hän
maksaa kymmenen penniä kilolta -- ja siitä hinnasta ne hakevat joka
ainoan rättinsä, -- niin jää hänelle kiloa kohti voittoa kokonaista
viisikymmentä penniä. Se on kymmentä kiloa kohti viisi markkaa, sataa
kohti viisikymmentä ja tuhatta kiloa... Hänen päätään ihan huimasi,
niin että täytyi nousta kävelemään. Eihän ollut mikään mahdottomuus,
että näin isosta pitäjästä löytyisi tuhat kiloa lumppuja, niin, vaikka
kaksikin tuhatta. Se olisi silloin hänelle tuhannen markan afääri!
Mutta oliko tuo ilmotus totta? Hän kurkisti jälleen sanomalehteen ja
siristi silmiään. Kuusikymmentä penniä kilolta siinä selvästi
luvattiin. Pari vuotta sitten oli sama tehdas ilmottanut ostavansa
suuremman määrän lumppuja, mutta maksanut silloin vain seitsemän penniä
kilolta. Hän oli silloin ostanut useita kuormallisia ja maksanut
lumpuntuojille viisi penniä kilolta ja hyötynyt siinä kaupassa nätit
rahat.
Mistä ihmeestä hän saisi nyt varmuuden? Toisille kauppiaille ei asiasta
uskaltanut soittaa. Silloinhan ne kateensilmät olisivat heti
jalkeillaan. Sattuipa nyt ohi ajaessaan poikkeamaan hänen luokseen
tuttu kauppamatkustaja. Muun lomassa näytti Ryynänen tälle ilmotusta.
Tietysti noin vain ohimennen ja välinpitämättömästi.
Siinä ei kauppamatkustajasta ollut mitään ihmeellistä. Kangastavarathan
olivat nousemassa ja lumppuja tarvittiin tehtaassa paljon.
Se ratkaisi asian. Ryynänen kutsutti renki-Viken sisälle ja toimitti
tälle kiihkossaan:
-- Nyt hevonen kiiruusti häkkireen eteen ja kylälle talo talolta ja
mökki mökiltä lumppuja ostamaan. Ota puntari matkaasi ja kilolta saat
maksaa...
Hän pysähtyi ja mietti, että myyväthän ne joutilaita rääsyjään
vähemmästäkin kuin kymmenestä pennistä kilon.
-- ... saat maksaa kahdeksan penniä kilosta. Ja kuule, jos Limperin ja
Koikkalan asiamiehiä sattuisi samalle apajalle, niin saat nostaa hintaa
penni penniltä aina... vaikka kahteentoista penniin, jos niikseen
tulee.
Hän suolti Viken kukkaron rahoja täyteen, antoi hänelle sikarin
hampaisiin ja terotti vielä lopuksi:
-- Kun punnitset lumppuja, niin revi tarkoin kaikki vuorit ja liitingit
pois ja samoin napit, ja muista yleensä katsoa, että mukaan ei tule
muuta kuin villakangaslumppuja.
-- Ja kuulehan vielä! -- huusi hän kun Vikke oli jo menossa, -- poikkea
mennessäsi Sillankorvassa ja Vinolassa ja käske Matin ja Erkin
hevosineen häkkireellä tulla heti tänne, niin saavat hyvää ansiota.
Ottakoon kumpikin puntarin mukaansa. Ja mene nyt joutuin ja anna
hevosen liikkua, etteivät toiset kerkeä edelle.
-- Kyllä osataan! -- huusi vastaan aina reilu Vikke ja meni sikaria
tuprutellen pihalle hevosta valjastamaan.
Kauppias oli nyt yhtä intoa ja toimeliaisuutta. Kohta Viken mentyä hän
huomasi maantiellä iänikuisessa kesiturkissaan kävellä koppailevan
Peltolan syytinkivaarin. Se oli itaruudestaan kuulu äijä, joka
kesäkaudet kierteli pelloilla ja tanhuilla keräten luita ja myyden ne
sitten muutamasta pennistä kilon. Kerran oli Limperin kauppias
uskotellut vaarille piloillaan, että tulitikkutehtaisiin ostetaan
käytetyitä tikkulaatikoita ja että niistä maksetaan puoli penniä
sadalta kappaleelta. Vaari oli kohta innostunut keräämään ja pitkän
aikaa hankkinut Limperille hyviä uuninsyttöjä.
Ryynänen koputti ikkunaan ja viittoi vaaria sisälle. Kun hän oli
ilmottanut tälle maksavansa kahdeksan penniä kilolta villakankaisista
lumpuista, alkoivat vaarin silmät, jotka istuivat päässä merkillisen
lähellä toisiaan, ahneudesta kiilua kuin lasinapit.
-- Ihanko totta, että kahdeksan penniä kilolta? -- uteli hän
epäluuloisena.
-- Ihan totta ja saatte vaikka hevoskuormittain tuoda.
Hetken perästä kulki Peltolan vaari tavallista vikkelämmin Ryynäseltä
kotiinsa, jossa hän laittoi kuntoon talon isoimman kelkan, sijoitti
siihen ikivanhan puupuntarin ja jutkoon tarttuen lähti kylälle
sellaista vauhtia, että navettapiika, joka katsoi hänen lähtöään, sanoi
tupaan tullessaan äijän turkinhelmain tuulessa vinkuneen.
Sillä välin oli Ryynänen ehtinyt lähettää pitäjälle myöskin
Sillankorvan Matin ja Vinolan Erkin, jotka hevosineen olivat saapuneet
hänen luokseen, sekä lisäksi pari lähimökkiläistä kelkkoineen.
Viken tehdessä taloissa tulista vauhtia lumpunkauppoja oli hänen
korkeista tarjouksistaan innostunut kokonainen liuta poikasia sekä
joutilaita mökinmiehiä, jotka päättivät tehdä afäärejä omiin nimiinsä.
Kelkkoineen hajausivat he ympäri syrjäkyliä, tarjosivat viisi, kuusi ja
seitsemänkin penniä lumppukilolta, tietäen itse saavansa Ryynäseltä
kahdeksan penniä tai hyvässä lykyssä vähän enemmänkin, kuten Vikke oli
vihjaillut.
Koko pitäjän oli yks-kaks vallannut todellinen lumppukuume. Kaikilla
kylien ja talojen välisillä teillä nähtiin kiitävän ryysyistä täyttyviä
rekiä ja kelkkoja, niin että Ryynäsestä lähtien ulottui kaikille
pitäjän kulmille monijatkoiset ostajaketjut, joita myöten kirkonkylää
kohti suoltui suurempia ja pienempiä ryysykuormia. Monet kymmenet aivot
olivat kiihkeässä työssä, laskiessaan voitonmahdollisuuksia, ja
kaikkialla taloissa ja tölleissä keikkuivat puntarit ja pölisivät
vanhat, vuosia sitten käytännöstä jääneet vaateriekaleet. Taloissa ja
tölleissä vallitsi kuumeinen kiiru ja touhu, penkkien alustat,
uuninpäälliset ja ullakonloukot nuuskittiin tarkoin ja päivänvaloon
vedettiin kaikki tomuiset jätteet ja riekaleet, joilla suinkin oli
joskus maailmassa ollut kunnia palvella ihmisruumiin verhoina.
Varrettomat sukannenät ja nenättömät sukanvarret, monihetulaiset
takinhihat ja niin taajaan paikatut housunjätteet, että alkuperäisen
kankaan laatua ei taitavinkaan asiantuntija olisi kyennyt
määrittelemään, saivat sinä päivänä kunnian keikkua puntarin nenässä
sekä olla riitakapulana ostajan ja myyjän välillä. Nappeja ja
asiaankuulumattomia kankaankaistaleita ratkottiin irti, riideltiin,
tingittiin ja ennenkaikkea lasketeltiin meheviä kokkapuheita.
Monia hullunkurisia ja surullisen iloisia kohtauksia sattui noina
kuumeisina lumppupäivinä. Pysyväisimmän sijan pitäjän historiassa sai
kuitenkin Peltolan syytinkivaarin ja saman talon ruotilais-Sakan
välillä sattunut kohtaus. Senvuoksi kerrottakoon se tässäkin
osotukseksi, kuinka mammonanhimo noina päivinä tempasi pyörteisiinsä
kaksi tutisevaa vanhustakin.
Peltolan vaari oli jo puolenpäivän korvissa saanut kelkkahäkkinsä
lumppuja täyteen ja oli nyt paluumatkalla, aikoen vielä samana päivänä
ehtiä toisenkin kuorman hankkia. Hän laski ansainneensa jo hyvän joukon
toista markkaa ja voitonhimo oli saanut hänet kokonaan valtaansa, niin
ettei hän tuntenut väsymystä eikä nälkää. Keppelästi jalkojaan
siirrellen asteli hän kelkkaansa vetäen talojen välisiä oiosteitä ja
siunasi mielessään oivallista keliä.
Erään riihen ohi kulkiessaan sattui hänen silmäänsä tokko, joka oli
pistetty peräseinän savulukkuun. Se oli ilmeisesti vaatetta ja hän
katsoa tirkisti lähempää. Totisesti, siinä oli vanha, nokinen ja
mykkyrään kääritty sarkatakin kulu! Sarkatakki, joka painoi ainakin
kymmenen kiloa!
Hän heitti kelkan jutkon kädestään ja rupesi tempasemaan takkia
aukosta, mutta silloin huomasi hän tietä pitkin lähenevän jonkun
jalankulkijan. No, annahan olla, ajatteli vaari, pistäynpä talossa
lumppuja kysymässä ja otan takin palatessani, siksi tuokin ehtii tästä
näkymättömiin suoria.
Mutta talossa ei ollut enää lumppuja, ostaja oli juurikaan lähtenyt
kelkkoineen.
Kuka vietävän ostaja tännekin oli jo ehtinyt? Ja selville kävi, että
Peltolan ruotilainen, vanha Saka-vaari, oli käynyt täällä apajan
tyhjentämässä. Se harmitti vaaria kovin. Hän ei ollut koskaan sietänyt
Sakaa, joka ikänsä oli ollut laiskansitko mies ja sen vuoksi nyt
vanhoillaan joutunut kunnan elätiksi. Nyt se oli omin lupinsa ehättänyt
kahvirahoja itselleen tienaamaan, vaikka sen olisi pitänyt pysyä kotona
tunkiohavuja hakkaamassa.
Mitähän teitä se senkin laho oli tästä lumppuhommasta vainunnut,
harmitteli vaari, tietämättä että Sillankorvan Matti oli Peltolan pihan
läpi ajaessaan huutanut Saka-vaarille suuren lumppu-uutisen ja siten
saanut hänessäkin voitonhimon hereille.
Tyhjin toimin palasi vaari tielle ja läheni riihtä. Mutta sen nurkalla
huomasi hän puoleksi täytetyn lumppukelkan sekä takana miehen, joka
kumarruksissaan pynttäsi jotakin vaaterepaletta lumihankeen.
Eihän vain, eihän vain! ja vaari köpitti lähemmäs.
Eikös sittekin ollut! Ihan totisesti siinä oli itse ruotilais-Saka,
joka oli keksinyt riihen luukussa sarkatakin -- sen saman takin, jonka
vaari oli vasta omana saaliinaan merkille pannut, ottanut sen ja
tomuutti sitä nyt kuin omaansa ainakin.
Vaari heitti jutkon kädestään ja leuka vihasta vapisten läheni Sakaa.
-- Kenen luvalla sinä työstäsi karkasit, senkin...? kähisi hän.
Ensi hämmästyksestä selvittyään ja huomatessaan, ettei hän ollut
senkään vaarallisemman yllättäjän kanssa tekemisissä, kähisi Saka
vastaan:
-- Olenko minä kenenkään orja, kunta minun ruokani maksaa!
-- Vai kunta! Senkin syöttiläs, kehtaat vielä suutasi aukoa! Mies, joka
ei ikinä ole viitsinyt kunnon päivätyötä tehdä!
-- Jollet nyt tuki leukaasi, senkin kitupiikki, niin... -- ja Saka
ojensi kättään, jossa nokinen takkikulu reuhotti.
-- Vai lyömään siinä häristelet! -- ja vaari tarttui Sakaa rinnuksista.
Saka pudotti takin kädestään ja tarttui vuorostaan vaarin rintapieliin.
Kummankin leuka vapisi vihasta, hontelot sääret tutisivat ja
voimattomilla käsivarsillaan nujuuttivat he toisiaan rinnasta, samalla
kun heidän suustaan pääsi käheitä ja katkonaisia haukkumasanoja,
kumpikin siten muistuttaen vanhaa kaappikelloa, joka kirkkaan ja
säännöllisen lyönnin sijasta korisee, särähtelee ja tutisee.
Mutta pitkälle eivät vanhusten voimat riittäneet. Molemminpuolinen
ankara yskänkohtaus pakotti heidät hellittämään toisistaan, jolloin he
lopen uupuneina ja hengästyneinä istahtivat kovalle iumihangelle,
toinen toiseen tienposkeen.
Mutta kun pahin yskänpuuska oli hellittänyt Peltolan vaarin ja hänen
silmänsä sattuivat hangella viruvaan nokiseen takkirähjään, johon hän
katsoi itsellään olevan ehdottoman omistusoikeuden, kiehahti hänen
vihansa uudelleen.
-- Sen täytinen kunnan elätti, kyllä minä sinut opetan! -- pihisi hän
vimmoissaan ja sen sijaan että olisi käynyt Sakaa uudelleen
rinnuksista, alkoi hän tämän kelkasta viskellä ryysyjä hangelle niin
että tomu pöllysi.
-- Annatko olla, senkin ruoja! -- vinkui Saka, -- eikö tässä köyhät
saisi rikasten ryysyjäkään korjata? Mutta kyllä minä...
Hän hapuili jalkeilleen, mutta ryhtymättä estämään vaaria
hajotustyössään alkoi hän tämän esimerkkiä noudattaen tyhjentää vaarin
kelkkaa vastakkaiselle tiensivulle.
-- Älä koske! -- karjui vaari ja kävi uudestaan Sakaa rinnuksiin.
Seurasi samanlainen kähisevä ja korahteleva nujuutus kuin äskenkin.