Lähimmäisiäni - 04

sänkyyn ja huoneen täytti tuota pikaa tasainen kuorsaus.
Herättyään keitti hän jälleen väkevän kahvin, kävi Puputtia ruokkimassa
ja pistäysi talon puolella akkaväen kanssa juttelemassa. Kamariinsa
palattuaan otti hän aikansa kuluksi messinkileukaisensa esille, oikoi
huolellisesti setelit ja levitti pöydälle, eri suuret eri kasaan,
samoin hopeat ja kuparit. Sitten sulloi hän ne takaisin kukkaroon ja
ryhtyi päivällistä laittamaan. Kun hän oli saanut sen maaruunsa
sijotetuksi, oli ilta jo käsissä. Seurasi sitten tavallinen
illanvietto: piippua imeksien torkkui hän sängyn jalkopäässä ja Puputti
torkkui tallissa. Kun loimi luisui alas tai heiniä rupesi mieli
tekemään, kuopi Puputti lattiaa, jolloin Markku alkoi miettiä, että
pitäisi tässä lähteä tallissakin käymään. Mutta ei kuitenkaan saanut
lähteneeksi, ennenkuin piippu kolahti lattiaan tai joku muu tapahtuma
sai hänet täysin hereille.
Siihen tapaan vietti Markku talvensa. Mutta kesällä hänellä oli aina
länget liki olkapäitä, kuten hän sanoi. Silloin teki hän, maatilkullaan
ahertaen, säännöllisesti neljäntoista tunnin työpäiviä.
Hänellä oli ollut pieni talo, mutta jäätyään leskeksi ja kun ei
lapsiakaan ollut, oli hän myynyt talon, erotettuaau siitä itselleen
pienen viljelyspalstan. Rahat oli hän sijottanut pankkiin ja asettunut
Puputin kera vuokralaiseksi entiseen naapuriinsa, Mäkelän taloon, jossa
hän sai asuttavakseen porstuanperäkamarin vanhasta tuparakennuksesta.
Puputti sai niinikään oman erikoisen tallin.
Juro ja vähäpuheinen mies oli Markku ja iältään taisi hän olla siinä
viisissäkymmenissä. Kylässä hän ei käynyt koskaan, joskus harvoin
kirkossa. Tuskin hän osasi lukeakseen, vaikka rippikoulun hän oli
joskus jotenkuten läpäissyt. Mutta mitään kirjaa tai sanomalehteä ei
hänen käsissään oltu koskaan nähty.
Niin hän omaan tapaansa elää nuhjotti maatilkkuineen, säästörahoineen
ja Puputtineen, katsellen maailmaa ja elämää ympärillään ainoastaan
toisella silmällään. Ei hän tosin silmäpuoli ollut, mutta samalla
kertaa ei hän viitsinyt juuri koskaan pitää auki muuta kuin toisen
silmänsä. Ja ne harvat sanat, mitä hän päivän mittaan lausui --
lukuunottamatta Puputin kanssa tapahtuvia keskusteluja --, tulivat ulos
toisesta suupielestä. Toisesta anastikin aina kaiken tilan piipunvarsi.
Kun vilja tuli säännöstelyn alaiseksi ja elintarvevirkailija kierteli
talosta taloon viljavaroja papereihinsa merkitsemässä, ei Markulta
liiennyt hänelle enempää kuin kaksi sanaa.
-- Mulla piisaa, -- oli ainoa, mitä Markku ilmoitti ja Mäkelän isäntä
vakuutti neuvottomalle elintarvevirkailijalle, ettei siltä saa enempää
tietää, vaikka hohtimilla koettaisi vääntää.
Markkua olisi siis täydellä syyllä saattanut sanoa itsekkääksi ja
ynseäksi mieheksi -- ellei Puputtia olisi ollut olemassa. Sen seurassa
saattoi Markku pitää molemmat silmänsä auki ja sille puhellessaan
käyttää molempia suupieliään. Ja muutenkaan ei hän Puputtia hoitaessaan
missään suhteessa kitsastellut. Sen näki kyllä Puputin päällekin,
varsinkin talvella. Vaikka jo hyvässä iässä, oli se aina kiiltelevä
karvaltaan ja niin lihava, että tuskin aisojen väliin mahtui.
Talvisaikaan sillä ei ollutkaan sanottavaa tehtävää. Markku ei koskaan
raskinut antaa sitä kylän töihin ja milloin hän itse ajoi sivullisille
puita tai rahdissa pistäysi, pani hän naurettavan pienen kuorman ja
sittekin käveli itse aina reen perässä.
Jos Markku piti Puputista, niin kyllä Puputtikin piti isännästään. Sen
näki jo yksin siitä tavasta, millä Puputti Markun lähestyessä liikutti
korviaan. Ja kun Puputti, Markun sitä kaulalle taputtaessa, laski
turpansa hänen olkapäälleen, niin oli se ihan liikuttavaa.
-- Ei se tuo Markku siitä eukko-vainajastaan tainnut perustaa läheskään
niin paljon kuin tuosta ruunasta, -- arveli Mäkeläinen kerran Markulle.
Ja siinä hän varmaankin oli aivan oikeassa. Mutta toiselta puolen on
myöskin oikeuden nimessä myönnettävä, ettei Markkukaan eukko-vainajansa
puolelta ollut saanut osakseen sitä lämmintä ystävyyttä kuin mitä hän
nykyään nautti Puputin taholta. Marjaana-vainaja, iso, puiseva ja
miesmäinen nainen, ei ollut hellin kourin käsitellyt miestään, joka oli
saanut tyytyä jokseenkin täydelliseen tohvelivaltaan. Eikä Markku
koskaan ollut todella kaivannutkaan vaimovainajaansa. Kun hän kerran
miesjoukossa, Marjaanasta puheen tullen, oli erehtynyt rentoilemaan,
että siinä se sitten oli lujakätinen muija, -- paiskasi hänetkin kerran
kuin humalasäkin portaita alas, kun hän kännissä kotiin tuli, -- niin
sen ei vielä tarvinnut mitään merkitä. Ja olihan hän sitäpaitsi
tämänkin tunnustuksensa myöhemmin, kun ihmiset pakkasivat siitä pilaa
tekemään, muuttanut toiseen muotoon: ettei se Marjaanavainaa uskaltanut
koskaan suutansa avata, kun hän oikein suuttui ja nosti mörköelämän.
Missään tapauksessa ei Marjaana ollut Markun sisimmässä koskaan saanut
sitä sijaa kuin Puputti. Eipä silti, että Puputtikaan olisi missään
suhteessa ollut sen kummempi kuin mikä muu hevonen tahansa. Mutta
Markku oli nyt kerta kaikkiaan päässyt varsasta pitäin siihen
mieltymään ja niin oli itsestään vuosien kuluessa kasvanut heidän
välilleen luja toverisuhde. Puputti oli syntynyt Markun entisessä
talossa ja hän itse sille oli nimenkin antanut... se kun heti
maitovarsasta pitäin oli ollut sellainen mukava puputti. Ja niinpä
hänellä, taloa ja karjaa myödessään, ei juolahtanut mieleenkään
Puputista luopua. -- -- --
Onnellisesti olivat Markku ja Puputti saaneet sydäntalven torkutuksi ja
ehtineet valoisiin kevätpäiviin. Silloin sattui mullistava tapaus
Markun elämässä.
Elettiin gulashiajan aamunkoitteessa ja rauhallisen maakylän asukkaat
joutuivat tavantakaa pyörälle äkkinäisistä hinnannousuista. Nyt olivat
hevosten hinnat kohonneet puolella entisestään. Muualta oli tullut
joukko ostajia ja saanut käden käänteessä hinnat nousemaan. Se taasen
oli saanut jalkeille kokonaisen joukon oman paikkakunnan
hevoshuijareita. Niin että lopulta kaikki tapahtui hevoskauppojen
merkeissä.
Markku ja Puputti olivat eläneet kokonaan erillään tästä kaikesta,
kunnes eräänä päivänä Markun kamariin tulla tömähti Mäkelän isännän
opastamina kaksi vierasta hevosenostajaa. Ne olivat käyneet jo tallissa
ja panneet merkille Puputin lihavuuden ja kiiltävän karvan. Ja nyt ei
muuta kuin pitäisi päästä kauppoihin käsiksi. Mutta huolimatta toista
silmäänsä raottaa ilmotti Markku kuivasti, ettei hänen hevosensa ole
myytävänä.
Vieraat eivät olleet mitään nurrupoikia, ne tarjosivat heti hinnan
pyöreissä luvuissa ja summa oli sellainen, että Markku avasi toisenkin
silmänsä sepposen selälleen. Epäluuloisesti katsahti hän vieraisiin,
mutta niillä näytti olevan silkka tosi mielessä.
-- Hullu olet Markku, jollet myö, kun kerta tuommoisen hinnan saat ja
kun sinä et välttämättä hevosta tarvitse, -- sekaantui isäntäkin
asiaan.
Markun sielussa alkoi ankara taistelu. Häntä ihan hiostutti. Ja vieraat
kävivät kimppuun täydellä höyryllä. He eivät siitä peräänny, minkä
hinnaksi luvanneet, mutta jos kauppa päätettiin, niin se oli päätettävä
pian. Ja toinen heistä kaivoi esiin lompakkonsa ja latoi pöydännurkalle
luvatun hinnan.
Kokonainen pinkka kirkkaita satamarkkasia! Markku tuijotti niihin kuin
lumottuna. Hän punotti ja imi niin kiihkeästi loppuun palanutta
piippuaan, että pesän pohja uhkasi puhki palaa. Sitten pudotti hän
häiriössään piipun lattiaan, säikähti sitä ylös ottaessaan, että
vieraat korjaavat rahansa pöydännurkalta pois ja kiirehti sen vuoksi
kahmistamaan ne omaan kouraansa. No, sillähän se asia olikin lukossa,
ei muuta kuin lähdettiin talon puolelle harjaskahvit juomaan.
Markku oli kuin päästä pyörällä. Oliko hän nyt todellakin myönyt
Puputin, vai mitä tämä kaikki merkitsi?
-- Tuota, kyllä se taisi tulla liian äkkipikaa päätetyksi... se kauppa,
-- sammalsi hän kahvia juotaessa.
Mutta vieraat eivät ottaneet sellaista kuuleviin korviin. Ne eivät
turhia haikailleet ja niillä oli kiire. Heti kahvit juotuaan ne
lähtivät.
Solalla käänsi Puputti päänsä Markkua kohti ikäänkuin lausuen
ihmettelynsä sen johdosta, että aivan vieraat miehet saivat häntä
taluttaa. Se vihlasi niin ilkeästi Markkua. Hän sai vedet silmiinsä,
kääntyi selin muihin ja meni kamariinsa. Sängyssä ei hän saanut rauhaa,
vaan täytyi kävellä pitkin lattiaa, ihanpa oihkaistakin väliin.
Niin, siitä päivin oli Markun unelias rauha mennyttä kalua. Hän ei
viihtynyt enää kamarissaan, vaan tuli tuon tuostakin talon puolelle tai
pistäysi kylään. Omituinen rauhattomuus hänet oli vallannut.
-- Sitä Puputtiaan se Markku taitaa yhä murehtia, -- huomautti kerran
emäntä.
-- ... tiedä häntä, mutta tuntuuhan tuo kuin koko elämä olisi joutunut
pois saranoiltaan, -- arveli Markku.
Kyllä hän olisi kernaasti ostanut Puputin takaisin vaikka vieläkin
korkeammasta hinnasta, mutta mitenkäpä päästä enää sen jälille. Se oli
viety ties kuinka kauas.
Että hänen pitikin höynääntyä niiden rahoihin! Ja olikin niillä ne heti
käsillä, ennenkuin asiaa ehti oikein miettiäkään. Vihaksi hänen pisteli
koko rentut, niin että selkään olisi pannut, jos vain olisi käsiksi
päässyt.
Kesä ei tuonut lievitystä hänen rauhattomuudelleen, vaikka hän piti
entistä pitempiä työpäiviä. Puputti ei jäänyt mielestä ja varsinkaan ei
hän saanut unohtumaan sitä eronhetkeä, kun Puputti solalla käänsi
päänsä häntä kohti...
Mutta loppuihan se kesäkin ja saapui syksy, ja syksyn mukana sattui
Markulle uusi mullistus, joka saattoi hänen elämänsä entiseen
tasapainotilaan.
Eräänä leutona syyskuun päivänä oli hän kirkonkylällä asioimassa. Hän
tapasi siellä muutamia kotinurkan miehiä, jotka olivat hiukan tuulella
ja joilla oli vieläkin roppipullot taskussa. Mentiin miehissä nurkan
taa ja maistettiin. Miehet tiesivät, mistä saisi lisää ja ehdottivat,
että Markkukin yhtyisi komplottiin. No, saattoipa tuota näin kesätyön
päättäjäisiksi uhrata jonkun markan.
Saatiin lisää ja mentiin kruununmakasiinin taa, päivänpaisteiselle
seinustalle istuskelemaan. Ryypättiin ja juteltiin. Markku jutteli
Puputista ja tunsi mielensä heltyvän. Toiset miehet kuuntelivat
aikansa, pitkästyivät ja koettivat kääntää keskustelua muihin asioihin.
Mutta yhä palasi Markku Puputtiin ja hänellä oli vedet silmissä. Toiset
tympeysivät yhä enemmän ja yksi alkoi jo ääneensä moittia, että
aikuinen mies viitsiikin yhden hevoskaakin takia pää riipuksissa
kulkea. Silloin suutahti Markku ja lähti pois heidän seurastaan.
Hän meni rahtimiesten käyttämään pieneen nurkkakahvilaan ja keitätti
itselleen hyvät kahvit. Siellä oli muori yksin ja Markku sai
häiritsemättä purkaa sydäntään. Hän jutteli Puputista aina iltapimeään
saakka. Sitten lähti hän kotimatkalle.
Lenksavin jaloin astui hän ruohottunutta kujaa, jota myöten
kirkonkyläläiset ajoivat viljelyksilleen ja jonka varrella oli siellä
täällä mökkejä. Alkoi olla jo säkkipimeä ja töllien tulet kiiluivat
kuin kiiltomadot tien varrelta.
Yhtäkkiä kopsahti Markku pahki johonkin. Paikalla älysi hän kuitenkin,
että se joku oli hevonen. Vieläpä enemmänkin hän älysi.
-- Se sävähytti minua heti niin oudosti, -- kertoi Markku myöhemmin.
Kiiruusti kopeloi hän tulitikkukotelon taskustaan ja raapasi tulen.
Totisesti, siinä kujalla seisoi Puputti! Sekin tunsi heti Markun,
tervehti korvillaan ja hörhötti. Markku tunsi polviensa raukenevan.
-- Puputti... Puputtiko se siinä... höpisi hän ja tapaili hevosen
päätä.
Puputti laski vanhaan tapaan turpansa hänen olkapäälleen ja miltei
itkuun hyrähtämäisillään taputti Markku sitä kaulalle.
Mutta mitä? Oliko Puputilla länget kaulassa? Uudelleen otti Markku
tulitikkuun valkean. Oli länget ja perässä rattaat, tuollaiset
pienipyöräiset mustalaisrattaat. Ja vielä enemmänkin näki Markku.
Puputin kylkiluut kuumottivat korkealla, karva oli takkuinen ja --
kiireesti kohotti hän länkiä -- olkapäät puhki.
Niitä jumalattomia! Jos olisivat olleet nyt tässä, niin päälle hän
olisi töytännyt, siepannut aidaksen ja sillä lojottanut. Mutta ne
olivat arvatenkin menneet yösijaa kärttämään mökistä, joka oli hiukan
syrjässä kujasta.
Enempiä arvelematta riuhtasi Markku rinnuksen auki, sivalsi vieraat
valjaat Puputin selästä ja työnsi rattaat niin vihaisesti syrjään, että
sen pyörä suistui ojaan. Sitten lähti hän Puputtia taluttamaan kotia
kohti.
Vastaan panematta seurasi Puputti perässä ja sen kaviot lopsahtelivat
saviseen tiehen. Markulla kihisivät vielä viinanhöyryt päässä ja itku
kurkussa puheli hän koko matkan Puputille. Avomielisesti tunnusti hän
rikkomuksensa, jota hän oli saanut kaiken kevättä ja kesää katua. Mutta
nyt ei erottaisi enää. Ei tulisi tarjolle niin suurta rahaa, että hän
Puputista luopuisi.
Kun Puputti kotona astui entisen tallinsa kynnyksen yli, hörhötti se
jälleen, minkä johdosta Markku ihastuneena huudahti:
-- Tunsitpas paikat! Ja miksei Puputti tuntisi, joka on niin viisas,
ettei kaikki miehetkään.
Hän haki sankollisen silkkoja kauroja ja kun Puputti ahnaasti upotti
päänsä sankkoon, hoputti Markku:
-- Syö, Puputti, haukkaa vain, nyt sinun pitääkin lihoa ennalleen.
Hän harjasi Puputin monikertaan ja haki sorkkarasvaa, jolla voiteli
läpeytyneet olkapäät. Sitten istui hän kynnykselle, veteli savuja ja
puheli Puputille. Vasta kun Puputti kyltyneenä lakkasi syömästä ja
painoi päänsä torkkumisasentoon, lähti Markku omaan huoneeseensa ja
riisui levolle. Pitkästä aikaa nukkui hän sinä yönä sikeästi ja
levollisesti.
Kun hän aamulla oli tallissa Puputtia hoitelemassa, ilmestyi ovelle
mustalainen. Ja sekös Puputin nähdessään mörköelämän nosti. Yritti
suoraapäätä käydä Puputtia seimestä irrottamaan, mutta silloinkos
Markku sivalsi tallilapion, ajoi mustalaisen ulos ja löi oven kiinni.
Mustalanen huusi ja noitui, mutta aina kun hän uhkasi ovea lähestyä,
karkotti Markku hänet lapiollaan. Pihan toisessa laidassa seisoi
Mäkeläinen puolueettomana päältäkatsojana ja poltti piippuaan.
Huomatessaan yrityksensä turhiksi lähti mustalainen tiehensä, uhaten
kohta palata kruununmiesten kanssa. Nyt lähestyi Mäkeläinenkin asiasta
selkoa ottamaan.
-- Kyllä sinä nyt olet hullusti tehnyt, -- sanoi hän Markulle. --
Joudut vielä vastaamaan omankäden oikeudesta.
No, eihän Markku mikään vähäjärkinen ollut, kyllähän hän itsekin
käsitti, että asia oli hieman hullulla tolalla. Mutta hänen sisunsa ei
antanut jälkeen, kun hän näki, miten kurjasti Puputtia oli pidelty.
Sopi vain isännänkin katsoa. Ja isäntä katsoi ja myönsi, että Puputti
oli vain varjo entisestään.
Mustalainen palasi poliisin seurassa. Nytkös sillä oli rintaa ja suuta.
Suoraan käveli se talliin ja toi Puputin ulos.
Mutta poliisi ja Mäkeläinen, joita asia oli ruvennut huvittamaan,
tekivät parilla sanalla ja silmäniskulla salaliiton. He tarkastelivat
Puputtia joka puolelta, olivat kauhistuvinaan ja sanoivat, että
mustalaisen pitäisi saada sakkoa eläinrääkkäyksestä ja hevonen olisi
eläinsuojelussääntöjen mukaan lopetettava.
Mustalainen masentui, mutta Markku röyhisti itseään. Nyt esitti
Mäkeläinen, että asia olisi parasta ratkaista sovinnossa niin, että
mustalainen möisi hevosen kohtuhinnasta Markulle. Tästä sai mustalainen
uutta rohkeutta ja määräsi hevoselle huikean korkean hinnan. Mutta
hänet masennettiin jälleen eläinsuojelussäännöillä. Niin saatiin hinta
lopulta kohtuulliseksi, Markku haki rahat mustalaiselle ja talutti
Puputin takaisin talliin.
-- Nyt sinua ei kykene viemään paremmatkaan kuin mustalaiset, -- sanoi
hän Puputille ja haki jälleen sankollisen kauroja.
Vähitellen lihoi Puputti ennalleen ja olkapäät paranivat. Ja niin
palasi Markun elämä entiselle tolalleen. Nyt saattoi hän taas pitkät
talvi-illat torkkua oman kamarinsa lämpimässä, josta hänet sai
liikkeelle vain Puputti tallin lattiaa kuopimalla. Ja nyt saattoi hän,
Puputin illastettuaan ja itse levolle asetuttuaan, kun ajatukset
hiljalleen kiersivät rahasäästöissä, talven muonavaroissa ja Puputissa,
päivän viime sanoiksi tyytyväisenä lausahtaa:
-- Mulla piisaa.


VELJEKSET

Nousun ja laskun, kukoistukseen kohoamisen ja suvusta huonontumisen,
degeneratsion, huomaa niin selvästi kaikissa talonpoikaissuvuissakin.
Edellisenä kautena vallitsee työn ilo, -- rakennetaan, raivataan uusia
aloja viljelykseen, vaurastutaan ja kootaan suvulle rikkautta. Seuraa
sitten pysähdys, tasalleen asumisen kausi, minkä jälkeen alkaa lasku:
rakennukset ja viljelykset saavat hiljalleen rappeutua, sillä mitään
parannuksia ei panna toimeen, asumisen into ja työvauhti ovat
kadonneet, velkaannutaan, kaikki rutistuu ia painuu kokoon, niin
rakennukset ja viljelykset kuin asukasten elämänkatsomuskin. Ja
loppujen lopuksi seuraa ikivanhalta kotikonnulta suistuminen,
hupeneminen irtolaisten suureen, juurettomaan laumaan.
Toisissa suvuissa tämä tapahtuu muutaman miespolven aikana, toiset
kestävät vuosisatoja, riippuen kaikki suvun elinvoimasta ja kuinka
taitavasti on naimiskauppojen avulla onnistuttu hankkimaan suvulle
lisävoimaa.
Tuollaista viimeistä vaihekauttaan elää kaikesta päättäen Mäkinotkon
talo. Sen vanhan vanhaa sukua edustaa nykyään kaksi naimatonta
veljestä, Antti ja Jussi. On hyvin uskottavaa, että he pysyvät
konnullaan kuolemaansa saakka, mutta heihinpä sammuukin suku -- ja mikä
silloin tulee talon kohtaloksi, sen Herra yksin tietää. Ja että suku
sammuu heihin, sen voi pitää jo ihan varmana, sillä kun kumpikin on
tehnyt naimisiin menoa jo yli parikymmentä vuotta, niin ei siitä
varmastikaan enää mitään tolkkua tule. Ainakin ovat naimisasioihin
innostuneet kyläkunnan akat heittäytyneet heihin nähden jo aivan
toivottomiksi. Siitähän alkaa muuten olla jo valmis sananlaskukin,
ettei tule päätä paremmin kuin Mäkinotkon veljesten naimisiin menolle.
Talo, siinä jokitöyräällä, mehevien peltomaitten ympäröimänä,
on aikoinaan ollut komea ja vauras. Mutta nyt kantaa kaikki
ränstyneisyyden leimaa. Rakennukset ovat maanrajaan painuneet ja mikä
minnekin päin nyyköllään, katot monikertaan paikatut, akkunat sameat ja
pihamaa ilman minkäänlaista hoitoa. Pellot ja niityt ovat vastaavassa
kunnossa ja lisäksi on perintömaan pinta-ala kutistumistaan kutistunut,
kun siitä vuosien kuluessa on myynnin kautta lohkaistu pala sieltä,
toinen täältä.
Kylä ympärillä elää uuden ajan merkeissä: on höyrymyllyt,
osuusmeijerit, suuret puimakoneet, jopa kaiken päälliseksi
sähkövalotkin. Kaikesta tästä on Mäkinotko jäänyt visusti syrjään. Jos
talvisena iltana kuljet talon sivu ja kurkistat sisään akkunoista,
joita suojaamassa ei ole minkäänlaista verhon tapaista, näet
muurinolalla palamassa tuollaisen puolen vaaksan korkuisen, pahasti
käryävän läkkituijun, jonka valossa pari iäkästä naista, päät
nyyköllään, puolitorkuksissa kehrää tappuroita. Ja samoin päät
nyyköllään, puolitorkuksissa, istuksivat veljekset kukin nurkassaan,
imien aikansa kuluksi piippuaan, syleksien ja väliin haukotellen, niin
että luulisi leukaluiden sijaltaan menevän. Kuinka nyyköttävää, maata
kohti painuvaa ja raukeasti nukuttavaa siinä talossa kaikki onkaan!
Muuten, se aika on ollut ja mennyt, jolloin veljekset saman tuijun
valossa iltapuhteitaan torkkuivat. He asuvat tätä nykyä eri taloina.
Niin se vain kävi, että Mäkinotkon talo, joka läpi monien sukupolvien
on pysynyt jakamattomana, revittiin kahtia näiden kaikesta päättäen un
viimeisten jäsenten aikana. Ja kun kaksi sellaista hidasta, itsepäistä
ja umpikuljuista veljestä, jotka ovat tottuneet kynsin hampain pitämään
kiinni kokoonkutistuvan omaisuutensa jäännöksistä, ryhtyy pesäeroa
tekemään, niin siitä syntyy toimitus, joka panee koetukselle
jakomiesten kärsivällisyyden. Vielä nytkin riittää kyläläisille ilon
aihetta tuosta Mäkinotkon jakotoimituksesta.
Kaikki piti pantaman visusti kahtia. Kun esimerkiksi tuli kysymys
pitkästä honkapöydästä, jonka ympärillä mäkinotkolaiset olivat monen
sukupolven aikana aterioineet, eivät veljekset päässeet minkäänlaiseen
sovintoon, vaikka kuinka olisi jauhettu ja jankattu, vaan täytyi pöytä
sahata keskeltä poikki. Kumpikin sai sitten puoliskostaan muovailla
itselleen pöydän miten parhaiten taisi.
Kun perunat oli jaettava, ei Antti tyytynyt ämpärikaupalla jakamiseen,
vaan alkoi marista, että hänen ämpäriinsä voi sattua pienempiä ja
huonompia perunoita kuin Jussin. Hän vaati jaon toimitettavaksi yksin
perunoin. Mutta kun se osottausi ylen hitaaksi, tyytyi hän lopulta
siihen, että perunat jaettiin kapalla. Leivät, makkarat, lihat ja
jauhot jaettiin samalla perusteellisuudella. Kutakin kappaletta täytyi
erikseen kiikuttaa vanhanaikaisen käsipuntarin nenässä. Eikä siinä
vielä kyllin, vaan jompikumpi saattoi esimerkiksi ruveta marisemaan,
että hänen osalleen langenneessa lihamurussa oli enemmän luuta kuin
vastaavassa veljen osuudessa, minkä johdosta hänen tuli saada
korvausta.
Näin kun oli käytävä läpi talon niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus,
niin eipä ihme, että jakotoimitusta kesti lähes kaksi viikkoa.
Tuparakennusta ei sahattu poikki, vaan jaettiin kahtia siten, että
Antti piti entisen tuvan ja Jussi muodosti isosta pääkamarista
itselleen asuinhuoneen. Niiden välinen ovi lyötiin tukkoon ja sen
sijaan avasi Jussi rakennuksen takapuolelta itselleen oman
sisäänkäytävän.
Läkkituijua eivät he myöskään voineet kahtia panna, vaan jäi se
Antille. Jussi muovasi itselleen oman tuijun vanhasta pulituuripullosta
ja niin saattoivat he nyt pitkinä talvipuhteina imeksiä piippua
kumpikin omassa tuvassaan ja oman tuijun valossa. Tappurarukin takana
nyykötti Antin puolella veljesten vanha äitimuori, Jussin tuvassa taas
piika, sellainen aisaansa potkassut keski-iän ihminen.
Kyläläiset arvelivat, että veljesten olisi kaikin puolin ollut parasta
elää ja asua yhtenä talona, kun siitä akanotostakaan ei kerta
kummallakaan näkynyt mitään tulevan. Ja niinhän se epäilemättä olisi
ollutkin, ellei veljesten eteen olisi kerran sattunut sellainen tenä,
että yhdessä asuminen oli sen jälkeen sula mahdottomuus.
Tapaus oli lyhyesti seuraava.
Mäkinotkon metsäsarka oli noin peninkulman päässä jokivartta ylöspäin.
Sieltä oli vuoden polttopuut joskus tuotu lauttaamalla jokea pitkin
kotiin. Niin olivat veljekset, hevosia ja ajovaivoja säästääkseen,
pitkien tuumailujen jälkeen päättäneet nytkin tehdä. Talvikelillä
olivat he ajaneet rangat jokirantaan ja eräänä tuulisena kevätpäivänä,
jolloin joki oli vielä tulvillaan, lähtivät he piiput hampaissa ja
kirveet kainalossa peräkkäin astelemaan metsäsaralleen. Perille
päästyään latoivat he rangoista tukevan, pitkäkäisen lautan, jonka
kumpaankin päähän kiinnitettiin varta vasten veistetty jykevä mela.
Yhdellä ei nimittäin sellaista körilästä saanut oikein hyvin ohjatuksi.
No, sitten ei muuta kuin kirveet lyötiin lauttapölkkyjen kylkeen,
piiput täytettiin, työnnettiin lautta vesille ja lähdettiin solumaan
myötävirtaan. Antti hoiti keula- ja Jussi perämelaa.
Matka sujui onnellisesti ja vaivatta. Kotirantaan oli enää muutama sata
metriä. Siinä oli edessä enää vain pieni kosken tapainen. Taikka eihän
sitä oikeastaan voinut koskeksikaan sanoa. Se oli vain tavallista
virtavampi paikka ja keskeltä jokea pisti näkyviin kaksi rinnakkaista
kivenjärkälettä, jotka näin tulvan aikanakin kurkottivat päänsä
vedenpinnan yläpuolelle. Jompaakumpaa puolta kulkien saattoi lautta ne
vaaratta sivuuttaa.
Antti päätteli itsekseen, että kivet on parempi sivuuttaa oikealta
puolen. Hän ilmotti sen parilla sanalla Jussille ja piteli tanakasti
melaa, ohjatakseen keskivirtaa kulkevan lautan mainitsemaansa väylään.
Mutta Jussi oli samaan aikaan harkinnut vasemmanpuoleisen väylän
paremmaksi, ilmotti päätöksensä Antille ja väänsi melaansa
asianomaiseen suuntaan.
-- Ka pöljäkettä, mitä tuhatta sinä sinnepäin vänkäät! -- karjasi
Antti, huomatessaan lautan alkavan kääntyä poikittain.
-- Sinähän siinä vänkäät -- ka, hellitätkö paikalla, senkin tohlo! --
huusi vuorostaan Jussi.
Mutta kumpikaan ei hellittänyt omasta suunnastaan. Hartiavoimin melaa
vääntäen, jalat harillaan ja housut tuulessa lepattaen seisoivat he
asemillaan kuin ainakin kaksi tosi suomalaista, jotka eivät omasta
kannastaan hellitä tuumaakaan.
Kummankin suusta kuului vielä pari katkonaista karjaisua, sitten
kääntyi lautta poikittain ja roiskis! -- se törmäsi kyljittäin kiviin,
joita vasten virta painoi sen liikkumattomaksi.
-- Voi sun seitsemän kirnullista rutikuivia sarvipää paholaisia! --
huusi Antti raivosta käheällä äänellä, nyrkit pystyssä ja väpättävät
polvet lyyhistyksissä.
-- Tuhannen täyteisen toljaketta, minkä teki! -- huusi omasta päästään
lauttaa Jussi, joka oli käynyt aivan mustanpuhuvaksi kasvoiltaan.
Oli uskomatonta, minkä paljouden tulikiveltä käryäviä sanoja nuo muuten
niin vähäpuheiset veljekset ennättivät suustaan singota, ennenkuin he
yhteen iskivät. Niin -- yhteen he iskivät, eihän siitä mihin päässyt,
mäikyttivät ja nujuuttivat toisiaan, niin että olivat monesti vaarassa
lautalta virtaan kierähtää. Eivät kuitenkaan kierähtäneet, vaan
molemminpuolinen uupumus pakotti heidät hellittämään toisistaan.
Huohottaen istuivat he kumpikin päähänsä, visusti selin toisiinsa ja
ottivat iupakkivehkeensä esille.
Rannalle oli sillävälin lähitaloista kokoontunut uteliaita ja
naurunhaluisia ihmisiä. Mutta veljekset eivät piitanneet, tuskinpa
näkivätkään heitä. Päät hartiain välissä he istuivat kuin kivikuvat,
piipuista tuprahteli äkeitä savupilviä ja kummankin ähkymisen nieli
virran kohina.
No niin, hyvien naapurien avulla he lopuksi pääsivät rantaan, saivatpa
lautankin kotitörmän alle. Mutta toisiaan eivät veljekset siitä päivin
sietäneet. Aluksi he muutamia päiviä mököttivät kumpikin nurkassaan,
sitte sai äitimuori, jolle kumpikin oli erikseen asiasta puhunut,
lähteä kylälle jakomiehiä hakemaan.


MIEKANNIELIJÄ

-- Hur har _Ni_ hamnat hit?
Tämä kysymys havahdutti minut mietteistäni, astellessani lääninvankilan
toisen kerroksen sillakkeella. Pysähdyin ja suuntasin katseeni
vastapäiselle sillakkeelle käytävän toiselle puolen. Siellä seisoi,
kaiteeseen nojaten, hoikka, tummaverinen mies, jolla oli erinomaisen
säännölliset kasvonpiirteet, mustat silmät ja musta tukka huolellisesti
jakaukselle kammattuna. Hän oli vangin puvussa. Ymmälle joutuen
tarkastelin miestä, joka oi puhutellut minua ruotsiksi. Ensi
vilaukselta muistutti hän suuresti erästä luokkatoveriani. Mutta hän se
ei kuitenkaan missään tapauksessa voinut olla.
Vastasin tulleeni poliittisista syistä vangituksi.
-- Ja, ja svåra tider, svåra tider! -- virkkoi hän osaaottavasti.
Tarkastelin häntä edelleen ja kysyin, oliko hän mustalainen. Oli kyllä,
syntyisin eräästä Keski-Pohjanmaan pitäjästä, ja nimi tuo
mustalaismaailmassamme tavallinen Långström.
Vartia keskeytti sillä kertaa juttelumme. Kohtasin hänet hiukan
myöhemmin ulkona kävelypaikalla.
Osa vangeista suoritti puolituntisen kävelynsä aidatuissa karsinoissa,
osa taas kiersi kahta, pihan eri äärillä olevaa, pyöreätä kukkapenkkiä.
Syrjästä katsoen näytti se hullunkuriselta, aivankuin pihan äärillä
olisi pystysuoran akselin ympäri harvakseen pyörinyt kaksi isoa
ratasta, joissa oli miehenmuotoiset hampaat.
Minun ei tarvinnut olla karsinassa eikä hampaana kummassakaan
rattaassa, vaan salli vartia minun kävellä edestakaisin avonaisella
pihalla. Siinä liittyi seuraani LÅngström, joka tuli hiukan myöhemmin
pihalle.
-- Kukku-luu-luu! -- kiekasi hän portaita laskeutuessaan, pöyhisti
hartioitaan ja kurotti kaulaansa.
Se oli niin aito kukkomaisesti suoritettu, että vangit rähähtivät
yhdestä suusta nauramaan ja vahtilavalla käyskentelevä vartiakin
suvaitsi vetää suunsa hymyyn.
Långström nyökäytti minulle päätään ja alkoi astella rinnallani.
-- Minkä takia te olette täällä vankilassa? -- kysyin.
-- Kyllä sen herrat tietävät, -- vastasi hän äänekkäästi, niin että sen
hyvin saattoi kuulla vartia, jonka lavan juuritse meidän ratamme kulki.
-- Minulle on tullut tänne rahoja seitsemättäkymmentätuhatta markkaa ja
herrojen tekee mieli saada ne itselleen. Siksi pidättävät minua täällä.
Rahat ovat kansliassa tirehtöörin takana. Kyllä minä tiedän, herran
enkelit ne minulle tietoja tuovat. Tohtorikin syynäsi minua, että
olenko minä muka hullu. Mutta kyllä minä niiden metkut ymmärrän. Sillä