Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 15

kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero
tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama...
Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.
-- Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine
katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. -- Olen nähnyt Italiassa
kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä
putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes
sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta
suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa,
esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle
aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.
-- Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena.
Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.
-- Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.
Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:
-- Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan
teille siitä hyvitystä.
-- Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole
suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.
Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli
hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla
ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet.
Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen,
hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista
ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi
kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin
kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata
viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen
liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi
uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja
kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä
kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä
kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin
maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle
polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta
kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme
maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan.
Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.
Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti
loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu,
jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat
laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.
Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja
välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja
selässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin
varrella, piti tallia ja majataloa.
-- Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka
katukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos
ovestaan mennäkseen viinitarhalleen.
Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän
aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi
oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.
Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen
päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan
kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin
ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.
Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.
-- Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa
vain vähän verta.
-- Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä
minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja
vuotaisi paljon verta.
-- Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään
huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi.
Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin
mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja
se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä
haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä
miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä
pikemmin peräruiskun käyttäjältä?
-- Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta
minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon
tutkia tämän.
-- Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.
-- Kärsivällisyyttä! sanoi hän. -- Täytyy ensin pestä se, ja minä
odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.
Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja
sangen kovalla äänellä:
-- Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä
on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.
-- Mitä sanotte, kunnon mestarini?
-- Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. -- Tulkitsen tunteita,
jotka ovat tilani mukaisia.
-- Vesi on lämmintä, sanoi parturi. -- Pitäkää tätä maljaa vuoteen
vieressä. Tahdon pestä haavan.
Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä
kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva
Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.
-- Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. -- Olin menossa
viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen
Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta,
jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri
kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto
täytettävä.
Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:
-- Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä
aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan
mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja
paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.
-- Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. -- Minulla on
tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet
auringolta vain pilaantuakseen sateessa.
-- Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin
vihollista.
-- Juuri niin, sanoi parturi. -- Mutta nyt minun on tutkittava vamma.
Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.
-- Oh! Pyöveli! huusi potilas.
-- Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi
anteeksi pyöveleilleen.
-- He eivät olleet partureita, sanoi apotti.
-- Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.
-- Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon
mestarini. -- Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut
toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.
-- Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.
-- Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä.
Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain
hourivat.
-- Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy
ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä
moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko
elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin
hänelle.
-- Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.
-- Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. -- Hra apotti Coignard,
minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että
hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.
-- Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä
nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada
perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen
poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa
ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä
viinitarhalleni?
-- Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. -- Haava ei
tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti
vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan
kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.
-- Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. -- Kiittäkäämme Jumalaa, poikani,
että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja
ohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.
Kunnon mestarini vastasi vakavasti:
-- Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei
omaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.
Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:
-- Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin
tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette
kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän
vihkimyksen?
-- Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja
kaunopuheisuuden professori.
-- Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.
-- Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan
alainen.
-- Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon
nuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä
olen pappina.
Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel
tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa
hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra
Gaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo
kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä
olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella
juhlallisuudellaan:
-- On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen
seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat.
Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä
kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja
saaneet teidät vihdoin taloni jättämään.
-- Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne
ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta
minua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on
murhattu. Se ei ole harhakuva.
-- Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän
on ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet.
Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä,
jotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa
ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja
varomattomasti lausuttu sana _Agla_ ovat heitä enimmän suututtaneet.
Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota
helposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä
ja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta
pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard
julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille,
millä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja
muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.
-- Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen
tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon
kauhean Mosaïden kädestä.
Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka
vaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.
-- Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen
vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään.
Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra
Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla
omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen
ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan
uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui
kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin
huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin,
jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin
katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli
kokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä
hänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen
nimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa
kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen
olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin
moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui
minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.
-- Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa
itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle?
Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin
minun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy
luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja
järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte
helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin
jonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään
arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja
vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin
vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain
kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä.
Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä,
niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa
ennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja
jatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:
-- Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin
pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on
ilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin
pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden
kera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä
palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän,
että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan
teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta
minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia
kohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.
Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet
raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja
väsymyksen voivuttamana.


19.

Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin
Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana
olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena,
vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui
voimakas punerrus kasvoillaan.
-- Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. --
Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar
Germaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole
niistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.
-- Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja
lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei
kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.
-- Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa
minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata
ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä
hetkellä ajatella.
-- Ajattelen aina sitä, vastasin minä.
-- Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse
luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.
-- Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?
-- Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte
loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa
yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä
tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja
te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne
esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää
ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka
herää juuri.
Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki
uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin.
Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:
-- Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei
ole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään,
että hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava
on aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee
kirkkoherra.
Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi
kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.
-- Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. --
Sillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka
Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton
risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna
vielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös
välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan
hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.
-- Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te
naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu
teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita
samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi,
ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te,
arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen
suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista
teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette
moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.
Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi.
Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas
molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:
-- Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka
pukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen.
-- Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta!
Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette
viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?
Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän
sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen
leikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.
-- Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen
kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n
piispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja
sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli
kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla
kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki,
joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi
on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on
parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja
se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on
käytellä peräruiskua.
-- Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. -- Hänellä
on varmaan piru lihassaan.
-- Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta
en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.
-- Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa
kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun
johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia,
joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle
tuiki sopimattomia puheenparsia.
-- Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.
-- Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi
viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia
vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa.
Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä
tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä
häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani
hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun
viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert,
muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän
sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia,
Coquebert!
Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme
toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen
vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä
lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli
häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan
pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla
viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän
lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä,
väristen ja kalistellen hampaitaan.
-- Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas
Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle
noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja
hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!...
Hän tappaa minut! Minun on kylmä!
Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli
liian lämmin.
-- Minua kovin janottaa, hän sanoi. -- Antakaa viiniä! Ja kylmää
sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon
jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.
Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.
-- Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille.
-- Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon
kellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan
pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Ohoi, hyvät
herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on
antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista
komentoa."
-- Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. -- Mutta vielä äsken hän
puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin,
en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja
säätynsä tähden.
Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.
-- Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä
mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?
-- Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun
sielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus.
Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut
harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen
kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia
teitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet
minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun
vikojeni paljous painaa maahan minut.
-- Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. -- Jumala itse panee
sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on
mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan
sielunne pelastusta?
-- Mielelläni, sanoi hra Coignard. -- Sillä minun syntini nousevat
minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja
mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja
sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on
valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa
riippuen.
-- Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat
silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin
sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua
niitä vain sisällisesti.
-- Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että
kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se.
Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra
de la Musardièren?
-- En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.
-- Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin
naisiin menevä.
-- Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin
edullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla,
poikani?
-- Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. -- Hra de la
Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti
tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin
samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?
-- En tiedä, vastasi kirkkoherra. -- Mutta puhukaamme jostakin muusta.
-- Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. -- Tietäkää, että tuo herra
varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta
hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.
-- Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä
aasin.
-- Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. -- Mutta nämä asiat eivät
ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta
jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin
mieltäylentävästi!
Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla
äänellä:
-- Viistoista vietiin nuorta naista
kuningas Ludvigille maistaa,
tillillllilii,
viisitoista, jotka tempun ties,
tillililli, ties.
-- Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin
joku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja
pyhittävä teidän sieluanne.
-- Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. -- Guy Barozai on tehnyt
lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat
minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:
Kun kylmät tuikki tähdet taivaan,
niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan,
ja aasit, härjät hengellänsä
lämmitti häntä seimessänsä.
Ma tiedän, Franskan maassa moni
on aasi, härkä ynnä koni,
mi ei sen vertaa tehnyt ole,
ei tehnyt Franskan maassa moni.
Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:
-- Ma tiedän, Franskan maassa moni
on aasi, härkä ynnä koni,
mi ei sen vertaa tehnyt ole,
ei tehnyt Franskan maassa moni.
Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:
-- Mut kauneinta on kertoa,
kun syömättä ja juomatta
noin teki aasit, härjät työtä
tallissa pitkin talviyötä.
Ma tiedän, Franskan maassa moni
käy silkkiloimi aasi, koni,
mi ei sen vertaa tehnyt ole,
ei tehnyt Franskan maassa moni.
Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.
-- Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon
hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista
lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki
riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla
on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan
tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme,
joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen
verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään
tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin
raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan
laupeuteen.


20.

Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten
vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:
-- Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. -- Nähkää,
minkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä
on ohentunut.
Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut
iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän
kaltainen.
-- Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä
voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, --
tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan
tuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.
Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.
-- Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin
toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.
Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme
hänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua: