Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 09

pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.
-- Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon
epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat
vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.
-- Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.
-- Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.
-- Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. -- Siten kuin
ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta
jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa
tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään,
hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä,
ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen
hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin
on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve
pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja
uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen
miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut
hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta,
jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä
olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä
onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä
rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi
pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja
välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta,
sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.
-- Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko
Jumalaan.
-- Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä,
jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme
totuuksiin.
Hra d'Anquetil huusi:
-- Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin
olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä
perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan
messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita,
siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de
Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n
kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole,
luojan kiitos!
-- Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu
niin, huusi Cathérine. -- Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin
tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä,
että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa
ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän
kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin
kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon
kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme
tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.
-- Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa
Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että
jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.
-- Jalo herra, lausui kunnon mestarini, -- on äärettömän paljon
parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa
vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän
tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän
erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle
luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että
he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat,
ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta,
vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin
kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä
tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen
riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat
pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien
teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala
puhui patriarkoille ja profeetoille: _Sic locutus est Abraham
et semini ejus in saecula_ (Näin on hän puhunut vuosisatojen
vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän
silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan
kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen
ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen
tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään
nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei
ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään,
että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka
voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä
en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty
pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle
kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia
minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää.
Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä
uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille,
että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte
kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että
jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on
jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.
-- Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan
ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.
-- Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. -- Väittäessänne,
että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte
ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta
kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala.
Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että
kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa
jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen
asettanut?
-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija.
Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata
enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat
kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.
-- Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä
vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut
ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän
Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme
tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi
olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac -- joka muuten on hullu --
että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä.
Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia
opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste.
Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli
kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään
pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo
ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja
sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai
pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että
sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla,
riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten
viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra,
tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta,
parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta
ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se
tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin
siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat
pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan
hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka.
Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen
ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha
povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko
hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin
kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen
voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa
himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli.
Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat
olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla
liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla
vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen
ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos
olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän
oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi
maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö
odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen
ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut
minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies,
kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä
järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä
syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta!
Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä
iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita
jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.
-- Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha,
ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin
vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt
on tehtävä?
-- Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi _l'hombreen_, jota pelataan
kolmeen pekkaan.
-- Jos niin tahdot, vastasi tyttö. -- Mutta pyydän sinua, ystäväni,
tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin
polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.
Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi
pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti
Coignard pelasivat vakavina pikettiä.
Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä
hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä
ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani
kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian
ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi
pöydälle peittäen sen laineillaan.
-- Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan
uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.
-- Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että
hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa
väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista
väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia.
Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että
teitä pidettäisiin seikkailijana?
-- On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai
noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti
hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden.
Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä.
Minä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla
rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen
tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut
näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa,
että asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan
esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä
korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset
ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he
mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä
siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä
tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta.
Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja
siitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden
kehittäneet.
-- Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa
enkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin
jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta
palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti
sen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille
sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te,
pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka
juuri riisuutuu.
-- Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.
-- No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on
yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita
roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.
-- Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa
oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva
Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää,
joka on minun oppilaani.
-- Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.
-- Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin
on parempi.
-- Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä
on sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen
käännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille,
jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on
saatettu loppuun.
-- Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil.
-- Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua
sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.
Ja hän lauloi:
Prinssi, jälkeen äidinmaidon,
tuta tahtoi ratsastaidon,
sai sen naisen satulalla,
heipparulla, heipparalla.
-- Mikä tuo Zozimos on miehiään?
-- Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut
helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella
vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.
-- Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. -- Ja miksi te
käännätte häntä?
Tuopa oli naisen tuuma:
Taon, kun on rauta kuuma,
onpas onni jollakulla,
heipparalla, heipparulla.
-- Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta
työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman
menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin
teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa
varten...
Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:
Prinssin lemmen lunnahaksi
mieheni teen herttuaksi,
kirjuri nyt vain on mulla,
heipparalla, heipparulla.
-- ... minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä
tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan
kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä
rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas.
Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus...
Cathérine jatkoi:
Saattaa siitä juorut juosta,
lentää pilkkalaulut tuosta,
vaan ei huolta viisahalla,
heipparulla, heipparalla.
Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:
-- ... on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä
mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen
ominaisuuksista.
Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuin
Cathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:
Miekan taikka huotran miesi,
sama, kunhan tiensä tiesi,
tiensä herttuaksi tulla,
heipparalla, heipparulla.
-- Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaiken
päälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin
Italiassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsi
Polybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?
-- Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin
se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.
-- Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta miten voi hra
Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani,
olla teille siinä työssä avullinen?
-- Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen
hänelle opettanut.
Hra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:
-- Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. -- Te taidatte kreikkaa! Te ette
siis ole aatelismies?
-- Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien
ammattikunnan lipunkantaja.
-- Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. -- Suvaitkaa
suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte
minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät
kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.
Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine,
nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:
-- Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.
Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat
minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi
teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei
herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa,
jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.
Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti
jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut
enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin
ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi
lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin,
ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat
tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti
eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi
jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli
itseään kouristuksentapaisesti.
Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien
kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja
me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.
Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra
d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti
kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini,
joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä
kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä
juhlallisuudella:
-- Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin
arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia
kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme
noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden
sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen
kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään
parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa
huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää
ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me
tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme
saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.
-- Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. -- Mutta tuolla
voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.
Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.
-- Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. -- Jeesus, he
tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme
pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil,
että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu
kapusiini.
-- Nauta! vastasi d'Anquetil. -- Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa
hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai
ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.
-- Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.
-- Pah! puhalsi d'Anquetil. -- Me pehmitämme heidät.
Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja
toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan.
Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka
sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:
-- Minä otan selvän vihollisesta!
Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut
korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen
kohtikurkkuaan.
-- Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on
hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan
lakeijan kanssa.
-- Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. -- Hän nukkuu tällä
hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.
-- Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen
näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut
käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä
jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.
-- Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. -- Onko se
todellakin hra de la Guéritaude?
-- Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.
-- Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. -- Naiset ovat vasta
onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy?
Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?
-- Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. -- Mutta kuinka
kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on
halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa
tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä
pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja
tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää
vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen
kauneuttaan?
-- Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani
ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos
piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin
apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.
-- Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. -- Minä menen itse pyytämään hra de
la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.
Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä
tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki
turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme
vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la
Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki
päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra
d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:
-- Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo
herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä:
erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja
ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.
Ja hän teki syvän kumarruksen.
Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin
vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä
kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki
kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa,
ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.
-- Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille,
minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä
tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras
lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne.
Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman,
josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään.
Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni
juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen
suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut
vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta
häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari
sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin
lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille
sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun
oikeuteni on astua sisälle siihen.
Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon
mestariani ja minua sekä sanoi:
-- Heittäkää ulos nuo humalaiset!
Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän
sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen
elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri
rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa.
Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen
mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän
auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei
sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti
kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.
-- Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa
nuijana päänsä päällä. -- Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä,
minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan
pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.
Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät
päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen
ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka
kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.
-- Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude.
-- Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet
katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat
hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi
liata vaatteitani.
Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.
-- Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla
kirkkojen holveissa kaikumaan. -- Häpeällinen keinottelija,
raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos
tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun
omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin
sanat: _Aceldama_, joka merkitsee: _Veren hinta_. Silloin me, syvään
kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies,
kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi,
kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle,
kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan
verellä, _Aceldama_. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle,
poroporvari!
Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta
ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa,
kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin
hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan
ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin
pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja
uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin
tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan
kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo
pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä
niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan
isäntänsä päälle.
Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla
soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan.
Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon
pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja
hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti
hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon
kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta
oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa
oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla,