Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 04

järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin.
Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä
typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat
aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla.
Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä
kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa
keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä
he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja
sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan
virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa
käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet
kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.
He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa,
ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin
nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen
jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät
Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas
olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa.
Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää
ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita
ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se,
että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi
ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla,
mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain
kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi
taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen
askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa
vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä
ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia
risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa
mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte
vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua,
jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän
aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja
kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.
Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen
peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä
sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat
tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset,
henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka
lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat,
hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut
pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi
kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan
todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen,
murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti
nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen
ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten
lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien
välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden
paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme
vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja
vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla
kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi
kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan
noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.
Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja
lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista
ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi
vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen,
peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen,
niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä
epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä
ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla
on tähän saakka ollut tilaisuutta.
Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä
siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi
levottomuudella hra d'Astaraciin.
-- Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen
edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa,
eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin
niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta
me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista
elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan
ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva
mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista
kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat,
joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet
kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta
materialta.
Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien
liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet.
Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja
terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin
kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä
on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita
näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian
saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä
erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.
-- Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä,
lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.
-- Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, -- kuunnella
hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he
käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti
teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun
meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat
hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.
Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan
seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On
tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin
kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään
päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n
paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat
hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan
hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi
mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään
sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta
kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.
-- Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, -- etteköhän te nyt hätiköi
ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että
naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista
ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää
ajattelemattomasti sitä kaventako!
-- Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden
kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen
teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin
äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun
on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän
saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon
keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista.
He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen
notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva
kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan,
miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin
selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä
aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä
kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun,
silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja
salamanterit.
Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää
surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia,
joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa
vaikuttamaan.
-- Jalo herra, hän virkahti vihdoin, -- ettekö eilen paistintuvassa
puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?
-- Kyllä, sanoi hra d'Astarac, -- mutta se neste ei sovellu muille
kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin
ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.
Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen
isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän
salli minun puhua, ja minä sanoin:
-- Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin
kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin
ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet
hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla?
Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.
-- Poikani, vastasi hra d'Astarac, -- teidän uteliaisuutenne
miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole
hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään
kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät
heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo
helmet ovat jähmettynyttä valoa.
Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän
jatkoi:
-- Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii
itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan
jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin
ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua
ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.


7.

Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan,
joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti
kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon
armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto-
ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin,
marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina.
Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita
muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan
täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset
kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän
olisi mukavin työskennellä.
Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan
ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta
halkeamaisillaan.
-- Apollon nimeen! hän huudahti, -- tämähän on loistava kirjasto!
Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei
voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla
miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita
Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon
harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että
tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että
koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät
sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset
käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat,
uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen
ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra
d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu
mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo
herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden
kirjaruhtinaiden, vertaisena.
-- Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac
lempeästi, -- ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi
kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain
viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin
annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen
paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel
Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta
kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä
benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa,
mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa
niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun
kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka
olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen.
Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos
kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja
pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä
teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki,
teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte
maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä
tupakkahiukkasia.
Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.
-- Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.
Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille
seinille:
-- Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen
eräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset
käsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät
ikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista
sangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan
ja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin
bysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas
ovat suljetut norsunluisiin koteloihin.
-- Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja
persialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi
on _Valtava käsi_. Te löydätte sen vierestä toisia, kuten _Katettu
pöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniot_ ja _Valo pimeydessä.
_ Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota
Mosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi on _Hiljaiset vedet_. Kuten
ennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde
minun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä
salaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän
ei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien
kabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä
sangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet,
osoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.
Mutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä
koskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi
eräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton.
Minä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori
oppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.
Ja kääntyen minun puoleeni:
-- Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat
parhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te
olette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on
salamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.
Näin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle
ne.
-- Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, -- on kotoisin
Englannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin
kauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin
ruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä
räsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi
erottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, -- nämä ovat
ennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen
Johanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.
Olisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä
kahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan
Synesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka
olen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet
tuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.
Suvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän
laajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta
puolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan
ja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että
minun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa
minua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään.
Hyvästi!
Niin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini
Zozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka
oli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän
ollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.
Hän vastasi minulle päätään kohottamatta:
-- Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut
liian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa.
Tämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on
hullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka
eroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon
ne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää
niistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan
varaansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa
ja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä,
tuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä
unohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkin _Imuth_, se kirja, jonka
Zozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä
kunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta,
joka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni
ja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka
joutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä
on nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä
jaloa kirjastoa _Pienen Bakkoksen_ kapakkaan, vertaa seurustelua
tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen
köynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen
tyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden
mietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita
Madauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa,
että hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.


8.

Kokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard
uskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle.
Aterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain
gnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista.
Ollen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan
hyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan
ne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin
määrin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina.
Seitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni
paistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta
kummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän
päästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.
-- Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.
Ja hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi
silmänsä karkean esiliinansa nurkalla.
-- Isäsi, sanoi hän minulle, on _Pienessä Bakkoksessa_. Hän on käynyt
sangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä
enää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän
saisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen
uuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran
kanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen
virkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin
sielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys
tulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja
kehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista
hän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi
muistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli
lauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.
Minä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin
hänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja
että kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä.
Kuitenkin hän oli edelleen huolestunut.
-- Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle
puhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n
kirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt
eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä
Sainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät,
että Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren
olla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä
d'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa.
Hän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan
ja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista
kolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon
se onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja
antelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään
julkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan
kuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja
jossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen
tapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa
sivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia
kuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen
mielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan
marsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät
minusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita
ja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa
tuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti
niitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa
ja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään
sanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti.
Tällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan,
että hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen
syntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen.
Hän sanoi: "Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen
luokseen." Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe
ei ole luonnollista.
Kunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi
seuraavasti:
-- Se, mikä minulla vielä on sinulle kerrottavaa, Jacques, on vielä
vähemmän uskottavaa. Kuitenkin on Cadette Saint-Avit puhunut minulle
siitä aivan varmana asiana. Niinpä sanon sinulle, että hra Herkules
d'Astarac ei maatilallaan oleskellessaan välittänyt muusta työstä
kuin vangita pulloihin auringonvaloa. Cadette Saint-Avit ei tietänyt,
kuinka hän siinä mahtoi menetellä, mutta varmaa on, että hänen
pulloissaan, joita hän piti hyvin korkattuina ja lämmitti kiehuvassa
vedessä, alkoi ajan oloon muodostua pienenpieniä, mutta ihastuttavan
kauniita naisia, puettuja kuin teatteriprinsessat... Sinä naurat,
poikani. Kuitenkaan eivät nämä ole pilan asioita, kun muistan niiden
seurauksia. On suuri synti tällä tavoin tehdä luontokappaleita, jotka
eivät voi tulla kastetuiksi eivätkä osallisiksi iäisestä autuudesta.
Sillä et kai usko hra d'Astaracin kantaneen näitä naikkosiaan papin
luokse pulloissaan ja pitäneen niitä kastemaljan päällä. Hän ei olisi
saanut kummeja niille.
-- Mutta rakas äiti, vastasin minä, hra d'Astaracin vauvat eivät
tarvinneet kastetta, koska he eivät olleet osallisia perisynnistä.
-- Sitä en ole tullut ajatelleeksi, sanoi äitini, eikä Cadette
Saint-Avit itsekään ole virkkanut minulle mitään siitä, vaikka hän
on kirkkoherran palvelijatar. Ikävä kyllä, hän lähti jo sangen
nuorena Gascognesta eikä hän sen jälkeen ole kuullut mitään uutta
hra d'Astaracista, ei hänen pulloistaan eikä naikkosistaan. Toivon,
poikani Jacquot, että hän on nyt lakannut moisista synnillisistä
hommistaan, joita ei voi suorittaa ilman pahanhengen apua.
Minä kysyin:
-- Sanokaa minulle, äiti, onko kirkkoherran palvelijatar Cadette
Saint-Avit itse omin silmin nähnyt nuo pullo-naikkoset?
-- Ei, lapseni. Hra d'Astarac oli liian salaperäinen näytelläkseen
nukkiaan. Mutta Cadette Saint-Avit oli kuullut erään Fulgence-nimisen
munkin puhuvan niistä, joka kävi usein linnassa ja vannoi, että hän
oli nähnyt noiden pienokaisten nousevan lasisista vankiloistaan
ja tanssivan menuettia. Tuo teki asian Cadette Saint-Avit'lle
vielä uskottavammaksi. Sillä voi epäillä omia silmiään, mutta
ei kunniallisen miehen sanaa, erittäinkään ei kirkonmiehen.
Moisilla hommilla on vielä sekin onnettomuus, että ne maksavat
hirveästi, eikä voi kuvitella, sanoi Cadette Saint-Avit, mitä
kustannuksia hra Herkules d'Astaracilla oli hankkiakseen erikokoisia
pullojaan, uunejaan ja taikakirjojaan, joilla hän oli koko linnan
täyttänyt. Mutta hänestä oli veljiensä kuoltua tullut maakunnan
rikkain aatelismies, ja sillä aikaa kuin hän tuhlasi omaisuuttaan
turhuuksiin, tekivät hänen hyvät maatilansa työtä hänen puolestaan.
Cadette Saint-Avit arvelee, että hän tuhlauksistaan huolimatta on
vieläkin sangen rikas.
Samalla astui isäni paistintupaan. Hän syleili hellästi minua ja
sanoi, että talo oli kadottanut puolet minun ja apotti Coignardin
lähdettyä, joka oli kunniallinen ja iloluontoinen mies. Hän
ylisti pukuani ja antoi minulle ohjauksen hyvässä käytöstavassa,
huomauttaen, että hänen ammattinsa oli totuttanut hänet ulkonaiseen
hienouteen, kun hänen aina oli ollut pakko kohdella vieraitaan
ikäänkuin he olisivat olleet aatelismiehiä, vaikka he olisivatkin
olleet pahinta roskaväkeä. Hän neuvoi minua liikuttamaan pyöreästi
kyynärpäitäni ja käymään jalat ulospäin ja käski minun vielä mennä
katsomaan näyttelijä Leandrea Saint-Germainin markkinoilla voidakseni
tarkkaan häntä jäljitellä.
Me söimme yhteisen päivällisen hyvällä ruokahalulla ja erosimme
vuodattaen virtaavia kyyneleitä. Minä rakastin suuresti heitä
molempia, ja minua itketti vielä enemmän se, että minä kuusi viikkoa
poissa oltuani olin heistä melkein kokonaan vieraantunut. Ja luulen,
että sama tunne aiheutti heidän surunsa.


9.

Yö oli pikimusta astuessani ulos paistintuvasta. Kirjailijain-kadun
nurkkauksessa minä kuulin leveän ja syvän äänen laulavan:
"Jos kunniasi, armas annoit,
sä varmaan vaivoin sitä kannoit."
Eikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan
veli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär
Cathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat
horjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen
sandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan
hänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet
kunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin
piiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli
hyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan.
Cathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun
säde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin
kaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja
sydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota
likainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.
-- Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on
niin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko
välttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä
julmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?
Tuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi