Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 06

mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi,
että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.
-- Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri
synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö
käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen
kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?
-- Minä näin sen, Cathérine.
-- Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen
muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?
-- Minä näin, Cathérine.
-- Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia,
te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?
-- En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun
mielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä
teidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt
moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä
olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen,
joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin
rajattomasti teitä.
Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin
surumielisellä äänellä:
-- Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin
teitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.
Hän huudahti:
-- Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!
-- Te ette siis rakasta kapusiineja?
-- Hyi!
Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä
asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme,
meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni
haihtuvan hekkumaan.
Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta,
posket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä
päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu
suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli
loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut
hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.
-- Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. --
Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la
Guéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin
kärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.
Mutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa
koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:
-- Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo,
joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää
hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole
enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän
mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan
teidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen
ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen
aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!
Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin
tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi
näin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi
vielä kerran:
-- Iltaan saakka siis!


12.

En tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä.
Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra
d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni
katukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki
iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.
-- Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa:
minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin
täällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä
asiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos
suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni
keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi.
Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta
suloisia.
Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne
saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva
lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi
meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat
pelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä.
Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen
hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään
pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua
istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:
-- On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä
salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän
mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei
ole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät
salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta
teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä
teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään
arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän
saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis
pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta
hallitsevat:
Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin,
joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että
luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne
ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien
siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten
ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena
kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten
filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu
teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia
varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun
luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen
kuvan siitä.
Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai
kuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan
toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn
tähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine
helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan
on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt
tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta
ravintonsa!
Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja
mätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta!
Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä
suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille
Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.
Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja
kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko,
että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä
lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme,
ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin
huomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa
suurempi kuin itse talo!
Minun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että
maailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet,
joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä
arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti
vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen
vieriessä ja muuttuvat loaksi. -- Eipäs! vastaan minä teille. Sillä
ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja
jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja.
Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain
toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi
tunkea teidän sydämeenne.
Poikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te
käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä
on tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää
kuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo
puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet,
jotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin
ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta
älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka
kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja
palatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat
luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen,
jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de
Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä.
Sen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä
ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.
Poikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He
vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin
sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään
enemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai
juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa
avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa
luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään
hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin
kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni
Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen.
Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton
aikaansaannos.
Totta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta.
Kaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se
on päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen
töistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan
ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden,
sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja
selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset.
Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän
vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan
tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle
ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja
niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on
epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla
teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös
tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten
esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja.
Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen
kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä
koskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.
Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella
minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa
kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti
matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos
henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla
myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä
tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo
ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet,
nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä
siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret,
jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen
asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne
ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille
on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita,
joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on
hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He
antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut
puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla
hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö,
jota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti,
jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa
se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi
ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla,
jonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen,
kallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä
verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus,
millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota,
joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo
oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale
oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai
ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille
oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri
pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja
jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin
palajamatta.
Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta,
että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien
välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä
ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte
arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle
tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä
yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen
notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat
omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita.
Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan
arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään,
jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla,
harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää
silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti
rikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon
halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he
karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat.
Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille
hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te
olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.
-- Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää,
ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen
kapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären.
En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä
ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni
heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo
avioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain
mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä
ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut
hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän
kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.
-- Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä
kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä.
Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin,
poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen,
ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi.
Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä
tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on
mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko
kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on
myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei
ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa
mitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi
hänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn
teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi
häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät
häntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.
Vain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä
eron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme
hetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme
myöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja.
Olisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni
minä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä,
jonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden
taipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme,
sanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman
tunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi
tuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä; ominaisuuden vuoksi, joka
sille on yhteistä hyveen kanssa.
Poikani: olen tehnyt tämän poikkeuksen aineestani osoittaakseni
teille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat.
Loukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin
epäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä
voi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot,
kaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat
päinvastoin sen säätämiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti
sen teille selkeästi todistava.
Hän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti
nenäänsä hyppysellisen siitä.
Yö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään,
joiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot
lensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina
kohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili
alas taivaalta, että näytti kuin olisi tähtien valo ollut maidolla
sekoitettu.
Hra d'Astarac jatkoi jälleen:
-- Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät
suuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja
järjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden
taholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät.
Tutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat
tehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston,
älyttömyyksien aarreaitan, valheiden kammion, typeryyksien kokoelman,
oppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen
tuhmuuden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se
alkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.
Minun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen
alkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan,
että tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten
kielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois
varsinaisesta aineestamme. Tietäkää siis ensiksikin, poikani, että
raamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut
juuri se, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on
vain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus visusti
mielessänne koko seuraavan esitykseni kestäessä.
Kun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon
muita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai
paljoutta ilmaisevat mainesanat, oli -- minä en tahdo sanoa: luonut
maailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, -- vaan kalustanut
pienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli
avaruus eräiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut
luonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden,
vanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa
ei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta
muovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me
olemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin
työ on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.
Mutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä
tuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa,
ei tulesta, joka yksin voi elämän mestariteoksia synnyttää, vaan
loasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään
keramistin ennätyksiä. Me emme, poikani, ole muuta kuin eläviä
saviastioita. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän
olisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi
hetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi
sen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on
täynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden,
joka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin.
Koskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla
inholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja
todellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus,
jonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat
meille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle
onnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan
hyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja
välinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Noakin ajoista meidän
päiviimme asti vain suuremmaksi kehittynyt ja on nykyään huipussaan.
Mutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajaperäisten
asioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa.
Kun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden auringon
lasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta
toiseen.
Palatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi
kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut.
He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera.
Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä
päällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin
sekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme
lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin,
joita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja
salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden
avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut
itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia,
he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut
antaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka
ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat
siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja
joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi
kuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja
tulen pojat ja tyttäret."
Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä
kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa.
Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle
kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus
siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan
aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän
hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen
ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan,
että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen
ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän
temppeliensä ihanuus.
Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen
luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille,
joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä,
että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin
koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin
hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella
itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja
salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella,
tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden
ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin
kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt
heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin.
Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja
ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan
ikinuorekkaina.
Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän.
Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin
hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota
toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta
ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään
samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.
Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin.
Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia,
kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän
oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan
lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun
hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut:
älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi."
Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli
poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että
se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut
teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen
ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan
tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini
kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan
rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena
oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet
sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla."
Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen
välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen,
jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.
Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille,
että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka
teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä
syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.
-- Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä
lapsia myös muulla tapaa?
-- Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten
ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä.
Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten
syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut
kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin
Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus
Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus,
tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut,
samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen,
s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen,
Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.
Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat,
yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi
kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle,
että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä,
vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei
tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin
filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä
miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden
olentojen kanssa.
-- Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. -- Riittää vain
pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on
kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani
antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi
tällä kertaa.
Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten
selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra