Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 07

d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.


13.

Tämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen
vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä
ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua
halutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään
illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin
syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle
millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin
päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden,
ennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka
eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli,
että Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua
odottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont
Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla,
jossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka
Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui
varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:
-- Apuun, Jeesus! Minut murhataan!... Kiinni kapusiiniin! Lyökää!
Pistäkää häntä! -- Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija!
Usu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!
Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin
metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin
nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle,
samalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin
sveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä
peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja
punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja
liikkein, joita koiria kohtaan käytetään.
-- Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!
-- Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle
minua, -- teissä ei ole sääliä ollenkaan.
-- Hyvä herra, sanoi hän minulle, -- näkee kyllä, että tämä
kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te
ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan
otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran
on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi
poltettava!
Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä
paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan,
väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla
äänellä, joka raateli sydäntäni:
-- Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!
Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli
täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen
ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä
puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät
ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen
keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka
kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.
-- Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. -- Mutta
minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he
rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.
-- Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua
muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne
riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
-- Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te
olisitte tahtonut.
-- Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin
nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.
-- En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.
-- Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.
-- Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota
on mahdoton saada järkiinsä.
Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin
hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin
hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.
-- Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!
-- Kuka se on? Hra d'Anquetil?
-- Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se
voisi olla?
-- Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu.
Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.
-- Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.
-- Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne,
joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.
-- Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne
paistintuvalta.
-- Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen
tyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.
-- Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!
Hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti
miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon,
nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen
jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.


14.

Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun
jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli
kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius,
Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain
pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua
laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen
muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun
hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.
-- Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä
päivänä minulle, -- eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin
muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään
astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten
epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi,
poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen
ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja
että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista
siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa
parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä,
joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin
hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei
ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset
lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen
ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on
hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi
on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen
puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa.
Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan
välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky
on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja
pöllöpäitä varten.
Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat
vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus
on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne
loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat
meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen
todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä
lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin
mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin
ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa
ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska
meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme
vaivaisia syntisiä.
Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta
käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti
katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset
ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä
on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa
syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä
opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani
riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä
aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen
saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole
tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja
niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii
eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten
nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques
Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane
voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman
mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan
jumalallista oikeutta.
Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon
mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin
siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin,
voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin
epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla
sanoilla:
-- Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri
nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi
turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain
ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain
inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia
ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa
pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen
mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan.
Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua
taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat
pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut
sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette
elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä
olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta
ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä
keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä
luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun
sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien
pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi
turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on
jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään
paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt
häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta
ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa
tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua
jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä,
että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat
johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä
oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän
ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan.
Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit
hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen,
joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä,
tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä
tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja
historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea
esitystapa. Manilius -- toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä
-- kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.
Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi,
kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin,
tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin
varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän
halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä
niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa
ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän
valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman
työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän
kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
-- Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni.
Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.
Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli
ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä,
jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen
siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten
nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra
d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä,
pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas
jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:
-- Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä
vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä
epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä
todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos
todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa
he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän.
Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa
nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan.
Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät
heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty,
että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja
että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien
vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä
mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee
kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville.
Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon.
Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten
sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on
järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla
uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja
ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en
ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin.
Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan.
Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä
kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti
on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta,
että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette
pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä
vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin
tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään
epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan
pidättyväisyydestänne.
Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin
olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra
d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut
minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:
-- Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille
avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.
Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti
puolet pöytää.
-- Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin
puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten
karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat
ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin
tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin
jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne
itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman
näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.
Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka
erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen.
Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena
on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme
koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme.
Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon
suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva
ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja,
jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät
naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan
nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan
on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne
paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille
suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen
halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän
ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä.
Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta
kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.
Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon
lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin
pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä
oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka
niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista.
En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla
onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat
ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi
mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti
Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä.
Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan
aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques
Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin
mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän
pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki
muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"
Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä,
pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin
kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo
edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac
kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle?
Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että
hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä
olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole
herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus
epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös
terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen.
Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan:
"Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni
seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut
herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä
tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa
kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian
tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan
eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa
järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa
aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä
äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin
"miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin
tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin
pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti
aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen
mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat
koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat
olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta
edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin
itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä
pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli
auki nyt.
Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään.
Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän
sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes
epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa!
Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa
siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä-
ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät,
vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin
vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen
esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa,
mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun
salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista,
että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja
"miks'ei"?
Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt
painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta
tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja
silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut.
Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni
sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita
varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti
tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa
kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja
kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.
Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli
pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen,
iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman
henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata,
iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä,
jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään.
Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen
osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua
uteliaan näköisenä.
Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja
syöksyin häntä kohden.
-- Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.
Minä sanoin hänelle:
-- Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita
kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini.
Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.
Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat
löytää paljasta ihoa hänessä.
Hän irroittihe ja sanoi:
-- Te olette hullu.
-- Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. -- Kuka ei olisi minun
sijassani?
Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen
jalkoihinsa.
-- Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.
-- Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.
Hän kysyi minulta:
-- Tiedättekö, saapuuko hän pian?
-- Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut
yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se
olette te!
Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen
kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni.
Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua
kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha
puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä
pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen
ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani,
miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat
minua lähemmä häntä.
Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen
toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja
järjesteli ääneti hameitaan.
-- Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. -- Mikä teidän nimenne on?
En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä
koskaan oikein uskonutkaan.
-- Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.
-- Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!
-- Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi...
-- Mitä hän tekisi?
-- Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta
kristittyjä.
-- Ja te?
-- Oh, minä en rakasta juutalaisia.
-- Jahel, rakastatteko te vähän minua?
-- Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet
toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.
-- Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä
nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle
teidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.
-- Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette!
Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset
liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te
olisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa
nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän
heräämistänne ja lopun te tiedätte.
Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä
suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni
heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.
-- Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän
kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs
rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta
heitä voi kehittää.
Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel
minulle:
-- Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.
-- Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin
salamanteria. Minä jumaloin teitä.
-- Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette
tunne Mosaïdea.
-- Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen
vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään
pyramidin ontelossa?
-- Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja
että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen
ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha
siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka
ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä
Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn,
yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut
kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän
puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän
itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.
-- Te asutte hänen luonaan?
-- Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.
-- Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen
tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä
näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä
sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te
olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?
-- Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä
kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys
rajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta
lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan
Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on
kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on
hän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin
hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla
varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä