Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 03

Itse mestarinikin joi äänettömänä. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin
se, minkä pikku munkki sai aikaan pasteijaa pureskellessaan.
Äkkiä filosofi sanoi:
-- Mitä enemmän minä ajattelen, sitä vakuutetummaksi tulen, että
salamanteri tuli tänne tuon nuoren pojan vuoksi.
Ja hän osoitti minua veitsensä kärjellä.
-- Armollinen herra, lausuin minä hänelle, -- jos salamanterit
todellakin ovat sellaisia kuin te sanotte, se varmaan on ollut suuri
kunnia minulle ja minä olen siitä hänelle syvästi kiitollinen.
Mutta totta puhuen, minä pikemmin aavistin kuin näin sen, ja
tämä ensimmäinen kohtaaminen on herättänyt uteliaisuuteni sitä
tyydyttämättä.
Kunnon mestarini oli tukehtumaisillaan halusta määritellä oma
mielipiteensä.
-- Hyvä herra, hän sanoi äkkiä painokkaasti filosofille: -- minä
olen viidenkymmenenyhden vuoden vanha, jumaluusopin tohtori ja
viisaustieteen lisensiaatti. Olen lukenut kaikki kreikkalaiset
ja latinalaiset kirjailijat, joita ei ajan vääryys ja ihmisten
pahuus ole hukuttanut, enkä ole nähnyt heidän koskaan salamanteria
mainitsevan, josta minä teen sen järjellisen johtopäätöksen, että
niitä ei ollenkaan ole olemassa.
-- Anteeksi, sanoi veli Ange, puolipakahtuneena kauhusta ja
peltokanasta. -- Anteeksi, onnetonta kyllä, salamantereita
on olemassa, ja eräs jesuiittapappi, jonka nimi on haihtunut
muististani, on kirjallisuudessa käsitellyt niiden ilmestyksiä. Minä
olen itse nähnyt salamanterin eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on
Saint-Claude, rahvaan parissa oleskellessani. Se näyttäytyi liedessä,
liki pataa. Sillä oli kissan pää, kilpikonnan ruumis ja kalan pursto.
Minä heitin astian vihkivettä tuon elikon päälle, ja silloin se
heti haihtui ilmaan hirmuisella, kuin palavan paistin kärinällä, ja
kitkerän savun peittämänä, joka oli polttaa minulta silmät päästä. Ja
tämä kertomus on niin totta, että vähintään vielä kahdeksan päivää
sen jälkeen minun partani haisi palaneelle, joka on omiaan pätevämmin
kuin mikään muu todistamaan tämän elikon pahanilkistä luonnonlaatua.
-- Te teette pilaa meistä, pikku veli, sanoi apotti. -- Teidän
kilpikonnanne kissanpäineen ei ole todellisempi kuin tämän herran
keijukainenkaan. Ja sitäpaitsi se on inhoittava mielikuva.
Filosofi purskahti nauruun.
-- Veli Ange, hän sanoi, ei ole voinut nähdä viisasten salamanteria.
Kun joku tulen keijukaisista kohtaa kapusiinin, hän kääntää selkänsä
tälle.
-- Oh, sanoi isäni hohottaen, -- keijukaisen selkäkin on vielä liian
hyvä kapusiinille.
Ja koska hän oli hyvällä tuulella, hän viskasi ison paistinpalan
pikku munkille.
Äitini asetti ruoan keskelle pöytää ja otti siitä aiheen kysyäkseen,
olivatko salamanterit hyviä kristityltä, jota hän epäili, sillä hän
ei ollut koskaan kuullut, että tulen asukkaat ylistäisivät Herraa.
-- Hyvä rouva, vastasi apotti, useat jesuiittalaiset jumaluusoppineet
ovat tunnustaneet eräiden henkien olemassaolon, joita he nimittävät
_incubi_ ja _succubi_, jotka eivät oikeastaan ole pimeyden enkeleitä,
koska ne eivät anna ajaa pakosalle itseään vihkiveden pirskutuksella,
mutta jotka eivät kuulu myöskään voitollisen kirkon piiriin, sillä
niin kunniakkaat henget eivät olisi yrittäneet vietellä leipurin
vaimoa, kuten on tapahtunut Perugiassa. Mutta jos tahdotte tietää
minun mielipiteeni, niin ne ovat ennemmin jonkun ulkokullatun
likaisia mielikuvitelmia kuin jumaluusopin tohtorin näkyjä. On
vihattava näitä naurettavia saatanallisuuksia ja valitettava,
että kirkon miehet, jotka ovat syntyneet valkeudessa, muodostavat
itselleen maailmasta ja Jumalasta vähemmän ylevän käsityksen kuin
Platon tai Cicero pakanuuden pimeydessä. Jumala, sen uskallan
sanoa, on enemmän läsnäoleva _Scipion unessa_ kuin näissä mustissa
esityksissä pirujen-opista, joiden tekijät kuitenkin nimittävät
itseään kristityiksi ja katolilaisiksi.
-- Olkaa varuillanne, herra apotti, sanoi filosofi. -- Teidän
Ciceronne oli helpposanainen ja runsaspuheinen mies, mutta hän oli
arkipäiväinen henki eikä paljoa syventynyt salatieteisiin. Oletteko
koskaan kuullut puhuttavan Hermes Trismegistasta ja smaragdipöydästä?
-- Hyvä herra, virkkoi apotti, olen löytänyt erään hyvin vanhan
käsikirjoituksen, smaragdipöytää koskevan, Séez'n piispan
kirjastosta, ja olisin epäilemättä jonakin päivänä ottanut selon
siitä, ilman maaherran rouvan kamaripiikaa, joka matkusti Parisiin
onneaan etsimään ja sai minut nousemaan vankkureihin hänen
vierelleen. Eikä tuossa tapauksessa ollut mitään noituutta, herra
filosofi, minä tottelin vain luonnollisten sulojen lumousta:
_Non facit hoc verbis; facie tenerisque lacertis
devovet et flavis nostra puella comis._
[Ei taikasanoilla, vaan katseella ja jäsenten siroudella
ja keltakutreillaan tyttö meidät tenhoaa.]
-- Se on uusi todistus, sanoi filosofi, siitä että naiset ovat
tieteen vihollisia. Siksi on viisaan pysyteltävä joka suhteessa
heistä erillään.
-- Myöskin laillisessa avioliitossa ollen? kysyi isäni.
-- Eritoten laillisessa avioliitossa, vastasi filosofi.
-- Ah, kysyi isäni jälleen, -- mitä jää sitten teidän poloisille
viisaillenne, kun he saavat halun nauratella hiukan?
Filosofi sanoi:
-- Heille jää salamanterit.
Tämän kuullessaan veli Ange kohotti kauhistuneena nenänsä lautasesta.
-- Älkää noin puhuko, hyvä herra, mutisi hän. -- Munkkikuntani
kaikkien pyhien nimessä, älkää noin puhuko! Älkääkä unohtako, että
salamanteri ei ole muuta kuin piru itse, joka, kuten tiedetään,
pukeutuu mitä erilaisimpiin hahmoihin, milloin miellyttäviin, kun
hänen onnistuu peittää luonnollinen rumuutensa, milloin inhoittaviin,
jolloin hän antaa nähdä oikean olemuksensa.
-- Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. -- Ja koska
te pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö
kimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla
vanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä
edelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä
täytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä,
on tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he
kaksi ovat salaliitossa!
Tuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja
kuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon
täydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine
ihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka
jo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän
tunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi
vapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi
hiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia.
Filosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen,
pergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni
ja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä
ja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi
noitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja
rupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti
lukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien
lankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten
Pyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja
evankelistain kielen oppinut.
Päätettyään lukemisensa hän sanoi:
-- Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava:
_"Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli
kirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja
vihdoin hieroglyfi-kirjoituksen."_
Hän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä,
voitollisen näköisenä:
-- Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote
_Stromatan_ viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens
Aleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden
syiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä
taidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä
erehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin
kipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa
lukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi
marttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi
täten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen
ihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen
tapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja
vuohenkaalista.
Filosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti
pidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan
takaisin oppineen mestarini kädestä.
-- Riittää, hän sanoi ja pisti _Stromatan_ jälleen taskuunsa. --
Herra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen
oikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja
kansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne
onnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani
kreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.
Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:
-- Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle
poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei
isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen
omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.
-- Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä
tahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.
-- Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa
kustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.
-- Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava
nainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi
törkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on
hyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.
-- Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän
rauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.
-- Se on hyvä! sanoi äitini. -- Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.
-- Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä
on useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos,
Athanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.
-- Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. -- Mutta teidän
sananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että
säätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla.
Minun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä
olin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta
toiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti
autuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä
kuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on
useampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin
korkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he
tietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani
tässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.
-- Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. -- Ja teille, herra
apotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia
kirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.
Kunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota
kootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä
olleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti
pikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:
-- Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan
tarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni,
jalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua,
joita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä:
pöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla
ruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä
ruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös
julman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies,
joka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän
luotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua,
minä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne
niinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja
latinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.
Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.
-- Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla
kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien
vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette
sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on
pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette
hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille,
kysytte hra d'Astaracia.
-- Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, -- järjestä
tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että
löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas...
Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.


5.

Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini
kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan
taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli
autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien,
huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat
katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen
puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata
ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi
sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa
oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu
kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta
filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.
Sangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja
viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi.
Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden,
kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa.
Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna,
kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen
lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla,
Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.
Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti
korvaani:
-- Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole
hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi
Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi,
vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon
sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa
olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla
Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien
alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä
huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään
kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan
yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää
viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä _Punainen
hepo_, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle
päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella,
Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. _Punainen
hepo_ on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista
hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt
ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti
kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa,
että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä,
poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan:
he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me
ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi
ja pysyväinen.
Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita
portaita pitkin linnan penkereelle.
-- Ah, kuiskasi apotti korvaani, -- minä alan kaivata isäsi
paistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta
tutkistellen.
Kiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin
erääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren
takkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka
olivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen
ja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat
käännetyt seiniin päin.
Hra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:
-- Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla
kyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä
talossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää
kreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En
epäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn
suorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen
elämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni
on löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota
kadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei
ole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää
teille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin
uskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan
salaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin
omaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan
tähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin
voimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi
teidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani,
hyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten
minä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni.
Tietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli
kaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava
ja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille
osoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää,
että Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska
hän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa
olisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen
unelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä.
Mikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen
olento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä,
vaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy
itse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen
rajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä
hän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan
välttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen,
että Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän
todella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme
mainita hänen nimensä, Demiurgina.
Mutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä
ja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka
jonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt
kokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä
naisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä
tiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin
kirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin,
jonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin
ja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa
Memfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa,
viisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen
arkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä
ihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista
vääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo
sanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa
vain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi
osaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava.
Nämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä,
siirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat
ja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat
jättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka
kanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät
herrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten
hieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi
nimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen,
kuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä
vaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja,
joilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa
hautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja
tutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen
löytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.
Juutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani,
työskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen.
Hän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta
elänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin
kirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää
teidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten
selvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te
löydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen
varma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen,
heprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot,
jotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa,
niin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen
palkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin
osallisiksi vallastani.
En puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella,
mihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan
pikkuseikka.
Kun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti
kunnon mestarini hänet:
-- Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka
teille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe,
sillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä
kunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis
kiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan
lähemmin selittää.
Hra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti
torjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin
kaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain
saavani aloittaa uutta elämääni.
Talonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka
oli meille portin avannut.
-- Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, -- annan vapaan ajan teille
päivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos
tahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten
järjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton
on teitä opastava.
Tultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme
häntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden
päähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää
ja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä
takkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin
oli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja
ilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä
osiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni.
Huoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen
soisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani
huonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen
kuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää
solkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä
itsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.
Sain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta.
Häntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini
runsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä
pikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä
pesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.
Kun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin
pyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa,
kumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen,
että Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin
loisteliaassa asussa.
Olin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui
kammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.
-- Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä
koskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden
velassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin
sinun kaltaisellesi humanistille, sillä _humanitas_ merkitsee
hienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö
muhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä
puvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko,
että hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa,
koska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria.
Sillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme
todistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam,
Englannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka
oli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat
häntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin
rikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri
hoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: "Istukaa! Teidän
ylennyksenne on minun alennukseni." Itse asiassa olivatkin nämä
lurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet
tekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani
Paistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin ja _Novum
organum_ -kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta
palataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme,
on suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin.
Tiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole
helppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän
pyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos
hän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään
ja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen
voi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee
petetyksi.
Päivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.
-- Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle
astuessamme alas portaita, -- muista aterian aikana seurata jokaista
liikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n
piispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito.
On vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.


6.

Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra
d'Astarac pyysi meidät istumaan.
Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä
ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja
puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon
mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme,
arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:
-- Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä
epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava
tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä
maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille,
ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini
vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa
voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta.
Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään