Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 01

KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA
Kirj.
ANATOLE FRANCE
Suomentanut
Eino Leino



Helsingissä,
Yrjä Weilin ja Kumpp.,
1910.


Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan
tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta:
_Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet_.
(Julkaisijan huomautus.)


Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden
joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani
niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut
erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi
ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen.
Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella
ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani
ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa
ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei
puhuta muusta kuin _Ruusu-Rististä_. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen
vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en
ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat
minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen
keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia;
toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä
myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä
mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin
oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään,
että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta.
Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa:
jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin
katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä
tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen.
Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien,
keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella
sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan
kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä
mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in
pieni kirja: _Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista
ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden
kabbalistien periaatteille rakennettu_. Tästä kirjasta on olemassa
useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa
painetusta (_Jacques Le Jeune_, 1700, iu--18, kuvia), joka sisältää
erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan
huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen
elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan
tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta
asettua sen arvostelijaksi.
Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa
heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra
apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä.
Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida
kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan
vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin
elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on
äärettömän vähäinen.
Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin
lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli
hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän
levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen,
samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo
seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän
myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että
hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus,
jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin
Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas.
Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien
ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle
niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä
olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi
ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut
enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa
niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus.
Ja niinkuin Aulus Gellius, joka _Attikalaisissa öissään_ selitti
filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka
_Metamorfoosiinsa_ kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin
olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen
hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin
olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan
kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta.
Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku
kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän
on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään
näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty
varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus
on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.


1.

Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier,
oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli
_Kuningatar Hanhenjalka_, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset
jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.
Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén
kirkkoa, rouva Gilles'in _Kolme neitsyttä_ nimisen rihkamakaupan ja
herra Blaizot'n _Pyhän Katarinan kuva_ nimisen kirjakaupan välillä,
lähellä viinitupaa _Pieni Bakkos_, jonka viiniköynnöksillä koristettu
ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua
suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni,
otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan,
peukalosta alkaen, ja sanoi:
-- Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille
mitään jäänytkään.
-- Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua
käteen pikkusormellani.
Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja
äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.
Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin
juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä
Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.
Hänen oli tapansa sanoa minulle:
-- Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.
Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini
joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja
kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se
veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti
joka ilta tunnin tai kaksi _Pienen Bakkoksen_ kapakassa, jossa
luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein
majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin
tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen
yömyssynsä:
-- Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle
veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä
hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:
-- Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta
kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän
on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta
pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen,
että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun.
Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän
ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään.
Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen
ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet
siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.
Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä
merkiksi. Isäni jatkoi:
-- Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä,
kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun
olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa
jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja
uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja
tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin
ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on
kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin,
jos niin on Jumalan tahto.
Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja
käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki,
joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan.
Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti
tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä
kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin
pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa
tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja
opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.
Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa
tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan
lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:
"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
auta nainen synnyttävä,
kaitse kauniisti meitä."
Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen,
mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi
korkealla äänellä:
-- Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!
Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa
täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat
silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa
kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta
myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.
Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn
päästään ja vastasi kumartaen:
-- Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden
ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.
Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin
rinnalle.
Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:
"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
auta nainen synnyttävä"...
hän taputti käsiään ja sanoi:
-- Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa
lukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?
-- Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.
Äitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään
uteliaisuutensa houkuttelemana.
Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja
sanoi:
-- Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa
lukea.
-- Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.
Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen
otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia
kädessään.
-- Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä
ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi
riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille
paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin
ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen
synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.
-- Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. -- Pyhän
Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte,
luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla
almu kapusiinille.
Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli
täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti
taivaltamaan kohti _Pientä Bakkosta_.
Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa,
vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka
kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina
antiikkisen pylvään nenässä.
Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän
kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu
asetettu suola-astiaa hänen eteensä.
-- Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. -- He tarjosivat
suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös
jumalien pöydälle temppeleihin.
Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.
Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:
-- Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden
välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle,
että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä
sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.
-- Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille
muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä
kalliimmaksi.
Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan
liittää keskusteluun jonkun sanan. -- Täytyy uskoa, että suola on
hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen
lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan
kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni
kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista,
joka istuu tässä.
Apotti katseli minua ja sanoi:
-- Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän
lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.
-- Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan
ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle,
ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa
repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.
Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan,
että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä
keveydellä.
-- Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle.
Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa
vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.
-- Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan
kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että
se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke
nälkää vastaan.
-- Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti.
-- Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka
epätäydellisenä palsamina.
Hänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine
kynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo
näky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme
silmää sukankutimestaan.
-- Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja
tulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he
varmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri
_Pieneen Bakkokseen_ ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei
maksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa
Pyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta
pahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en
ollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden
rukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun
hän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta
oli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli
Ange syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti
perässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun
ja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan,
viinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän
pään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista
likitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti
järjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä,
tulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja
hänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.
Isäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta
tällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua
vaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin
käytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi
tälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin
mustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.
Hän oikein lämpeni puhuessaan:
-- Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä
ja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan
kevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin
turmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja
kapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien!
Hyi! Hyi!
Tässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi
salaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli
sukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.
Hämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi
yksikantaan:
-- Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja
kersanteille?
-- Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat
veitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.
-- Kuinka? kysyi hän nauraen. -- Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.
-- Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. --
Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa
romulaatikkoineen!
-- Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.
Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!
Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin
apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:
-- Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne:
jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta
lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin
herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja
kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!
-- Epäilemättä, vastasi apotti.
-- Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan
minä hänet ulos luudanvarrella.
-- Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. -- Tämä kapusiini on aasi
ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan.
Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan
elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen
taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta
hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia
tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa,
vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet
täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä
suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva
oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.
-- Kättä päälle, sanoi isäni. -- Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei
voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet
keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä.
En tahdo enää elämässäni astua jalallani _Pieneen Bakkokseen_, niin
inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!
Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan
hitaasti ja juhlallisesti:
-- Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja
varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut.
Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen
kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa
ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä.
Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa
tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala
on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin
ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin
ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän
tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa
näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa.
Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä
opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun
tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen
jokaista yksityisilmausta.
Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.
-- Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja
terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas
bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi
Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani
huulia.
Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:
-- Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa
sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä
lähtien on oleva runottarille pyhitetty.
-- Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä
luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo
ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden
pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa,
pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin
ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa,
sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän
Comon rukousta.
Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä
kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:
-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen
usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa
keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.
-- Voi olla, vastasi äitini. -- Mutta jos sinä, Léonard, olisit
paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun
omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta
minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä
ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle
sopivaisuudelle velkapää.
Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi
huokaisten:
-- Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan
kuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin
he kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta
jolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole
harvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa
ullakolla ilman tulta tai kynttilää. _Exemplum ut talpa_. Minä itse
olen esimerkki siitä.
Hän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava
tässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia,
joita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole
muistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää
eräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta,
jolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.


2.

Hän kertoi:
-- Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan
toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä
ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n
kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin
ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni
suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi
kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja
hän piti _Kultainen raamattu_ nimistä kirjakauppaa torin varrella,
kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja,
joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä
painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja
selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau
huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin
miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot,
Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset
ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset,
Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja
Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset,
Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät
Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it,
Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät
Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't,
Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't,
kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit,
teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta
lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.
"Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti
ajatelko mitään pahaa minusta".
Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli
käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja
paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti
minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut
niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti
lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten
muuten hänet suututtavani.
Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni.
Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion
johtajille, että minä en enää käynyt _Kultaisessa raamatussa_, koska
siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan
loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen,
minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä
kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän
kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia
ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien
korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo
korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut
pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja
Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten
itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä
suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini
ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut
kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.
-- Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti!
Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja
vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en
voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!
-- Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. -- Se onkin
synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta
tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan
luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä,
ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä
kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.
-- Amen, lausui isäni. -- Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä
aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.
Apotti jatkoi kertomustaan:
-- Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle
Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen
puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen
useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin
peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana.
Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan
kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä
kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi
folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin