Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 16

-- Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä
ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt
hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa
hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni
messupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää
sakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja
järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.
Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen
päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän.
Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä
vihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.
Pian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui
ristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään
pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja
minä lankesimme polvillemme.
-- _Pax huic domui_ [rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.
-- _Et omnibus habitantibus in ea_ [ja kaikille sen asukkaille],
vastasi kuoropoika.
Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa
yli.
Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:
-- Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?
-- Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. -- Annan anteeksi
murhaajalleni.
Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:
-- _Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi_ [Katso, Jumalan
karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi
huokaisten:
-- Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja
tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne
itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka
kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut
loukkaus Sinun lempeille silmillesi?
Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden
vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin
äänekäs nenänniisto häiritsivät.
Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini
viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta
selkeällä äänellä:
-- Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan
kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden,
joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja,
sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole
nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman
ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on
kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun
tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän
puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan
valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.
Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi
peitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle,
että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja
että minä en voisi elää ilman häntä.
Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa
epätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin.
Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin
epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi
salaisuudeksi.
Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää
muuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat
kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.
Kello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä
ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas
kyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin
kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä.
Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet
ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen
kasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden,
joka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti
korvaamattomaksi.


21.

Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset
hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.
Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja
hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka
olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta
viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.
Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään
kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.
-- Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut
mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä,
jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi
sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette
kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja
minä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen
vainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta
muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin
Jumalan kunniata.
Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra
d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman
kirjoitukselle.
-- Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hra
Chapellen runoutta esikuvanani.
-- Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. -- Mutta ettekö ole utelias
näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato,
jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten.
Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.
Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi
ranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän,
paperin ja mustetolpon.
-- Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi
säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat,
sellaisina kuin olen keksinyt ne:
"Tässä lepää herra Coignard,
kuolla kaikkien täytyy maar."
Vastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne
eivät kolmatta vaatineet.
Kulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä
tuli tämän-näköinen:
D. O. M.
Hic jacet
In spe beatae aeternitatis
DOMINUS HIERONYMUS COIGNARD.
Presbyter
Quondam in Bellovacensi Collegio
Eloquentiae Magister eloquentissimus
Sagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimus
Zozimi Panopolitani ingeniosissimus
Translator
Opere tamen immaturata morte intercepto
Pertit enim cuni Lugdunum peteret
Judea manu nefandissima
Id est a nepote Christi carnificum
In via trucidatus
Anno Aet. LII:o.
Comitate fuit optima doctissimo comitu
Ingenio sublimi
Facetiis jucundus sententiis plenus
Donorum Dei laudator
Fide devotissima per multas tempestates
Constanter munitus
Humilitate sanctissima ornatus
saluti suae magis intentus
quam vano et fallaci hominum judicio
Sic honoribus mundanis
nunquam quaesitis
sibi gloriam sempiternam
meruit.
Joka merkitsee:
TÄSSÄ LEPÄÄ
iäisen autuuden toivossa
HERRA JÉRÔME COIGNARD,
pappi,
muinoin kaunopuheisuuden professori
mitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa,
Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja,
Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä,
jonka työn hän jätti kesken,
koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema.
Näin tappoi hänet Lyonin tiellä
juutalaisen syyllinen käsi,
näin jälkeläinen Kristuksen pyövelien
hänet tappoi
52-vuotiaana.
Hän oli käytöksessään miellyttävä,
opissa ylväs,
täys lauselmia ja viisautta hymyilevää.
Hän kiitti Luojaa hänen töissään,
kautt' elon myrskyjen
hänen uskonsa säilyi järkkymättä.
Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee,
hän huolehti enemmän autuudestaan
kuin ihmisten turhasta tuomiosta,
näin kysymättä
maailman kunniaa
hän hankki kunnian kuolemattoman.


22.

Kolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti
jälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen
postikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa
ei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden
tilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus
seurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin
etsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää
siellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi
mahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin
odottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin
anteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti
ensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen
odottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki
enemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne
syyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.
Yöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään
raitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia
parturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi
kohti hämäräistä taivaankantta.
-- Kaunis yö, sanoin Jahelille. -- Vuosi tuo tuskin mukanaan monta
yhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.
Kylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän
edessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille.
Meissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit
ystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan
pistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla
hänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme
vieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me
vaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän
suudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli
tehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.
Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:
-- Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin
kirkkomaan muuria vasten nojaten.
-- Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.
-- Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän -- Se riittänee
luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.
Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota,
jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys
kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut
vähintäkään pelkoa havaittavissa.
-- Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani!
Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä
on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa
hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea
minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö
minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi
hänelle. Hyvästi!
-- Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain
kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?
-- Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää,
sanon minä!
-- Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?
-- Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon
kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi,
hyvästi!
Tuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun
hra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen
rakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että
kaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo
syöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että
hän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa.
Mutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti
silmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa
kirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi
rauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani
voivan hänet kokonaan lepyttää.
Astuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut
koko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos,
näin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä
ystävyyttä osoittaen.
Jahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle
huonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.


23.

Tässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon,
kohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään
erikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta
tuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in
kirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin
kahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen.
Sitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin
vaaratta palata Parisiin.
Otin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa.
Sydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun,
Saint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnä _Kolmen Neitseen_ ja hra
Blaizot'n _Pyhän Katarinan_ katukilvet.
Äitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme
jälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänyt _Pienestä
Bakkoksesta_, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:
-- Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle
sangen äkäinen, kun kersantit tulivat _Kuningatar Hanhenjalkaan_
sinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun
sijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan
viittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä
vankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman
kanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun
epäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää,
että kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä
jälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellut _Pienen Bakkoksen_
kapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän
vastasi aina minulle: "Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso
kukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän
poikanne puhtaaksi kuin lumi." Mutta kultarahat ovat täällä
harvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka
munisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään
siipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani.
Onneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä
hra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta
syytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot,
että olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on
sydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko
perheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille,
joka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli
pukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti
hänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot,
mutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa
päistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: "Armollinen rouva, meidän
iällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme."
Niin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä
on rakastajia.
-- Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. -- Rouva d'Anquetilin
käytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin
hullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: "Olkaa huoleti, rouva
Ménétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin.
Luottakaa uutteruuteeni." Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen
täyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi
turvallisesti palata Parisiin.
Me illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra
d'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti
valitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää
palata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi
vain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin
ystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta
kääntämään.
-- Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli
Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut,
vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen
paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?
Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut
arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:
-- Hra Blaizot, joka pitää _Pyhän Katarinan kuvan_ kirjakauppaa,
tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit
kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä
sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.
Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut
palvelukseensa.
Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni
sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin
luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.
Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin
heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun
viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta
Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan
ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä,
kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni
olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.
-- Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran
kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa,
joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä.
Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava
niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon
minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin
itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää
ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin
uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään
makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme.
Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen
hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva
enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä
puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.
Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti
puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja
tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui
ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna
paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli
aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni,
keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki
ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni,
viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita
varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita,
jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen
apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka
säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas
kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin
pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti
minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt
ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta
käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet,
kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä
elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.
Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin
näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa,
muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin,
että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa,
ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.
Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä
ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja
hänen palvelijansa pelastuneet.
-- Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa
juutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin.
Hän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä
ynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset
ahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin
ylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä
noitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä
hänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.
-- Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan.
Mutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien
parhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty
hra d'Astaracia?
Samassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista
liikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:
-- Katto putoaa!
Näin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon
juoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:
-- Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.
Näin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja
vuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.


24.

Kenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin
sydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä
vihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes
yksinomaan häneen kohdistunut.
Hra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni
maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan.
Päästyäni hänen jälkeensä _Pyhän Katarinan kuvan_ omistajaksi ja
valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden
paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut
pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti
koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja
ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja,
jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta
miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole
liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin
ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos
olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu
hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.
Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se
tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka
monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi
mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne
kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin
nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet
useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France
oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès,
François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota
kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean
de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli _Ruusun
romaanin_? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François
Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin
läheisyydessä, _Viheriä portti_ nimisessä talossa. Hra Jérôme
Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota
vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]
Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta
ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä,
sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta,
sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi
ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin
kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen
nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.
Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän
lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta
kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen
ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee
hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi
vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.
Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin
majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja
ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin
tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani,
suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään,
hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin
kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet
virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa
eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle
lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla
alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.
Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja
se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä
seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa,
jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään
tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä
oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia
kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia
runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri
kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten
novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten
Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan.
Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan
heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni,
jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä
minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota
lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina
avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat,
joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota
tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni
virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen
viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme
Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä
milloinkaan on maan päällä kukoistanut.