Kuningatar Hanhenjalan ravintola - 02

sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina.
Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.
Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa
opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä
rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita
minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse
Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti
etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en
ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan.
Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan
tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua
kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti
Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä
olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä
_écu'tä_ [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja
painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä,
allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai
ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen
oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha
teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai
vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen
ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä
kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi
kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun
alkujuuri.
Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja
minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran
lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.
Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien
kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää,
jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä
ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari _liard'ia_ [2 1/2
penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin
elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho
puutarhatyömies.
Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut _écu'n_
nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään.
Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän
valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen
leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen
hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.
-- Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota
hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa.
Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?
-- Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.


3.

Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa
inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän
sanoi:
"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden
muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä
tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta,
mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari
ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan
Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen
ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia
harlekiini-hassutuksia."
Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että
järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui
kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää
_Pienen Bakkoksen_ köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti
lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että
olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään
muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta
sangen hyvän latinantaitajan.
Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka
ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani
koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon,
että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään
sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen _Ajatelmia_,
Pyhän Basiliuksen _Keskustelemuksia uskonnosta_ ja Boëtiuksen
_Lohdutuksia_. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten
filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain
iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä.
Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa
oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien
toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä
eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi
kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan
jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää,
että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa,
joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän.
Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän
koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä
sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi,
esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.
Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi
todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän
rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta
kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen
puettuna.
Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja
uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä
ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille
kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin
seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui
hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan
Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen
ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle
valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan
aterian, hän poikkesi _Pieneen Bakkokseen_ ja _Pyhän Katarinan kuvan_
kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka
oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää
viiniä.
Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona,
joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia
kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä
kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri
Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti
päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä
ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen
monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan
harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen
lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli
pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja
sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä
enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin
myyskennellä, kuten hän, kirjoja _Pyhän Katarinan kuvassa_.
Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota
tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä
päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran
alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli
Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan
lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa
maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka
kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli
opettanut minut kirjoja rakastamaan.
Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan
kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:
-- Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren
oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?
-- Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.
-- On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme
ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän
käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on
oleva kunniaksi vaatteilleen.
Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien
tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna.
Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista
ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen
lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.
Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä
tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa.
Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli
poikaansa kirkonmiehenä.
Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli
itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta
täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran
ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin
luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka
näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi,
näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa,
jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän
kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän
huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi
puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen
hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja
että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu
siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä
iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on
kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt
vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut
hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan
ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset
toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi
minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei
pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän
tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.
Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä
enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni.
Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään
tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut
kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei
ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja
minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni
synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä.
Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi
voinut olla todellista.


4.

Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista
vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka
tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa _Kuningatar
Hanhenjalan_ kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas
tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja
liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme
Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon
isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt
apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen
kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni
hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin
hirsiin saakka.
Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi
kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt
kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa
mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä
oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi,
begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu
kuultu heidän kohtaloistaan, mutta _Pienessä Bakkoksessa_ oltiin
tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja
Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa.
Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä
papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi
oli varastanut hänen aasinsa.
-- Kuinka? huudahti isäni, -- eikö tuo konna istu luostarinsa
vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.
Mutta veli Ange luki _Benedicite'n_ ja teki ristinmerkin liemimaljan
yli.
-- Ohoh! sanoi isäni, -- ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja
tunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen
niistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole
näkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut
kunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo
vanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja
tytön, joka on kaiken maailman oma!
-- Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin
kätkettyinä, -- kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea,
joka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään,
niin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun
pyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten
Chartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla,
että hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki
nurkumatta.
-- Pitäkää suunne! vastasi isäni, -- te olette irstailija. Te ette
ollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai
menkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla
kylmänvihoja.
Mutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän
myös teki aivan rauhallisesti.
-- Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he
tekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.
Isäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta
lurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.
-- Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun
lempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön
kaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin
pitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan,
vaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari
Léonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen
henkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän
arvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on
usein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan
kolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi
sivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.
-- Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli
ikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai
Frontin, kuten tapa on?
Apotti jatkoi:
-- Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä
epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan.
Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias
kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen
mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa
katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä.
"Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän
korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne".
-- "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa
hyväntahtoisesti.
Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka
oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti
äkkiä suu täynnä:
-- Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
-- Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, -- on todellakin
verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan
mielen mukaan.
-- Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt
uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle,
ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani
saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua
kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.
-- Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti,
että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän
läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin
maallista laadultaan.
Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi
varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos
tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi
tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa
muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois
vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän
nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli
pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja,
joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän
lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa,
ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.
-- Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. -- Minä muistan,
että ollessani oppipoikana _Kuninkaallisen hanhen_ paistintuvassa,
Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan
oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran
minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on
liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen
koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi
yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli
oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen
vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.
Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei
sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi
säilyttää näiden kunnioituksen.
Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta,
käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän
kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä
nöyrästi tulen ääressä:
-- Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa
veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne,
joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin
mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?
-- Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka
kärsii totuuden edestä, -- ne eivät suinkaan olleet minun housuni,
vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.
-- Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti
apotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. -- Nämä kapusiinit
tyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat
eivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä
Pyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko
Parisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain
tunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa.
Tämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita.
Samoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla
kuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo
kuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän
on kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa
tietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka
on rattoisin paikka maan pinnalla.
-- Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, -- Pyhän Maria
Egyptiläisen kylkiluu.
-- Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa
lattialle, -- niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän
antoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.
-- Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni,
-- että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään
toivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut
lauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te
siitä sanotte, hyvä rouva?
Äitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti
hänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu
Jussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.
-- Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin
hän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en
uskaltaisi sitä.
-- Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä
mieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon
pyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään
opetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja
ylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan
oikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa
liian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella
sitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat,
että heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka
silminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä
mielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat
jollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja.
Pyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän
oli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa
ylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian
vuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis
korukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan
nöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai
aikaan monta suurta ihmetyötä.
-- Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te
olette aivan liian oppinut minulle.
-- Tuo suuri pyhimys, sanoi veli Ange, on maalattu luonnollisessa
koossa minun luostarini kappeliin, ja koko hänen ruumiinsa on Jumalan
ihmeellisen armon kautta peitetty pitkillä ja paksuilla haivenilla.
Tämän maalauksen mukaan on tehty muotokuvia, ja teille, hyvä rouva,
tahdon minä tuoda oikein siunatun kuvan hänestä.
Heltyneenä pisti äitini hänen eteensä keittokupin isäni selän taitse,
ja kunnon munkki, istuen liedentuhkassa, kastoi ääneti partansa
hyvältä-höyryävään lihaliemeen.
-- Hetki on tullut, sanoi isäni, avata yksi niistä viinipulloista,
jotka pidän suuria juhlia, kuten joulua, kolmen pyhän kuninkaan
ja Pyhän Laurentiuksen päiviä varten varattuina. Ei mikään ole
miellyttävämpää kuin juoda hyvää viiniä rauhallisessa kodissaan,
turvassa kaikilta tunkeilijoilta.
Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovi aukeni ja musta, pitkä
mies syöksyi paistintupaan lumen ja tuulen pyrynä.
-- Salamanteri! Salamanteri! huusi hän.
Ja kenestäkään välittämättä hän kumartui lieden yli ja liikutteli
sen kekäleitä keppinsä kärjellä, suureksi vaurioksi veli Angelle,
joka niellen tuhkaa ja hiiliä keitossaan yski kuollakseen. Ja musta
mies liikutti vielä kekäleitä ja huusi: "Salamanteri! Minä näen
Salamanterin!", samalla kuin hänen varjonsa tulen levottomassa
loisteessa kuvastui kattoon suuren petolinnun muotoisena.
Isäni oli hämmästynyt ja loukkaantunut vieraan käytöstavasta. Mutta
hän osasi hillitä itsensä. Hän nousi, lähestyi liettä ruokaliina
kainalossaan ja kumartui sen yli nojaten reisiinsä nyrkeillään.
Kun hän oli riittävästi katsellut hämmennettyä takkavalkeaansa ja
tuhan peittämää veli Angea, hän sanoi:
-- Teidän armonne suokoon anteeksi minulle, mutta minä näen tässä
vain pahanilkisen munkin enkä mitään salamanteria.
-- Enkä haluakaan nähdä, lisäsi hän sitten, -- sillä sikäli kuin minä
olen kuullut, se taitaa olla inhoittava eläin, karvainen, sarvipäinen
ja pitkäkyntinen.
-- Mikä erehdys! vastasi musta mies. -- Salamanterit ovat naisten
kaltaisia, tai paremmin sanoen luonnottarien, ja heidän kauneutensa
on täydellinen. Mutta minä olen todellakin yksinkertainen kysyessäni,
huomaatteko te häntä. Täytyy olla filosofi nähdäkseen salamantereita,
ja minä epäilen, tokko tässä keittiössä on ketään filosofia.
-- Te erehdytte ehkä, hyvä herra, sanoi apotti Coignard. -- Minä olen
jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen sangen
visusti tutkinut kreikkalaisia ja roomalaisia moralisteja, joiden
perustotuudet ovat vahvistaneet minun sieluani elämäni monissa
vastoinkäymisissä, ja olen eritoten Boëtiusta käyttänyt lääkkeenä
kaikkia olevaisuuden ahdingoita vastaan. Ja tässä vierelläni istuu
oppilaani Jakobus Paistinkääntäjä, joka osaa ulkoa Publius Syriuksen
ydinlauselmat.
Tuntematon käänsi apottiin keltaisen silmäparinsa, joka paloi
omituisella loistolla kotkannenän päällä, ja pyysi anteeksi
kohteliaisuudella, suuremmalla kuin hänen hurjasta ulkomuodostaan
päättäen olisi voinut odottaa, että hän ei heti ollut huomannut niin
ansiokkaan henkilön läsnäoloa.
-- On varsin todennäköistä, hän lisäsi, että tämä salamanteri tuli
tänne teidän tai teidän oppilaanne vuoksi. Minä näin hänet sangen
selvään kadulta käydessäni ohi paistintuvan. Hän näyttäytyisi vielä
selvemmin, jos tuli palaisi virkeämmin. Siksi täytyy kohentaa
kovasti, niin pian kuin on luultavaa, että uunissa on salamanteri.
Ensimmäinen liike, minkä tuntematon teki jälleen liikutellakseen
lieden tuhkaa, sai veli Angen levottomaksi; hän peitti liemikuppinsa
vaipanliepeellään ja sulki silmäluomensa.
-- Hyvä herra, jatkoi salamanteri-mies, -- sallikaa, että nuori
oppilaanne lähestyy liettä ja sanoo, eikö hän näe jotakin naisen
näköistä tulen päällä liihoittelevan.
Juuri tällä hetkellä taipui savu, joka kiemurteli kohti
liedenlaipiota, aivan erikoisella suloudella ja muodosti pyöreitä
kuvioita, jotka voivat näyttää kaartuvilta reisiltä, ehdolla että
jännitti mielikuvituksensa juuri siihen suuntaan. En siis kokonaan
valehdellut sanoessani, että mahdollisesti näin jotakin.
Tuskin olin antanut tämän vastauksen, kun tuntematon kohotti
suhdattoman pitkän käsivartensa ja löi minua nyrkillään olkapäähän
niin lujasti, että luulin solisluuni murtuvan.
-- Lapseni, sanoi hän sitten sangen lempeällä äänellä, luoden minuun
hyväntahtoisia silmäyksiä, -- minun täytyi antaa teille tämä voimakas
vaikutus, että te ette koskaan unohtaisi nähneenne salamanteria. Se
on merkki siitä, että olette määrätty tulemaan oppineeksi mieheksi
ja kenties kerran maagikoksi. Jo teidän kasvonne olivat myös omiaan
herättämään minussa edullista ennakkokäsitystä teidän älystänne.
-- Hyvä herra, sanoi äitini, hän oppii kaiken, mitä hän tahtoo, ja
hänestä on tuleva apotti, jos se on Jumalalle otollista.
Hra Jérôme Coignard lisäsi, että minä olin hyötynyt jotakin hänen
opetuksestaan, ja isäni kysyi oudolta, eikö hänen armonsa tahtonut
syödä jotakin.
-- Minun ei tarvitse syödä, vastasi mies, ja minulle on helppoa
viettää vuosi tai enemmänkin nauttimatta mitään ravintoa, paitsi
erästä valionestettä, jonka ainekset ovat tunnetut ainoastaan
filosofeille. Tämä kyky ei ole suinkaan erikoista juuri minulle.
Se on yhteinen kaikille viisaille, ja tiedetään, että kuuluisa
Cardan pidättyi useita vuosia kaikesta ravinnosta, kärsimättä siitä
vähintäkään haittaa. Päinvastoin hänen henkensä saavutti tämän ajan
kuluessa harvinaisen eloisuuden. Kuitenkin, lisäsi filosofi, tahdon
syödä mitä tarjoatte, vain ollakseni teille kohtelias.
Ja hän istui kursailematta meidän pöytäämme. Juuri silloin veli
Ange sysäsi hiljaa jakkaransa minun ja mestarini tuolin väliin ja
hierautui siihen juuri oikeassa silmänräpäyksessä saadakseen osansa
siitä peltokana-pasteijasta, jota äitini äsken oli tarjonnut meille.
Filosofi heitti viittansa tuolin selustalle, ja me näimme, että
hänellä oli timanttinapit puvussaan. Hän istui ajatuksissaan. Hänen
nenänsä varjo lankesi hänen suulleen, ja hänen kourut poskensa
vaipuivat leukaluihin. Hänen synkkä tuulensa tarttui koko seuraan.