Valittuja kertomuksia - 02

siihen virratessa.
Salissa vallitsee sankka pimeys ja kaikuu rukouksia ja tuskan
parahduksia. Raivoisat kädet tempaavat palavia halkoja ja heittävät
niitä pimeään. Liekehtivä kekäle osuu laulajan otsaan hänen seisoessaan
paikallaan äänetönnä, liikahtamatta.
Silloin hän koroitti äänensä kaikkea tappelun melskettä korkeammaksi
ja kirosi tämän solvaavan kartanon ja nämä jumalattomat ihmiset.
Hän painoi lyyransa povelleen, poistui talosta ja asteli pitkin
vuoriniemekettä kohti merta. Hänen vihansa häipyi pois, hän tunsi vain
olevansa sanomattoman väsynyt ja syvästi inhoavansa ihmisiä ja elämää.
Hänen rintansa täytti kaipuu päästä yhtymään jumaliin. Suloinen
himmeys, ystävällinen hiljaisuus ja yön rauha verhosivat kaikkia
olioita. Lännessä, niillä tienoilla, missä vainajain haamujen sanotaan
leijailevan, kylvi kuulaalle taivaalle kiinnitetty jumalainen kuu
hopeisia kukkasiaan hymyilevälle ulapalle. Ja vanha Homeros asteli
eteenpäin pitkin vuoriniemekkeen harjaa, kunnes maa, jonka kamaralla
hän oli elänyt pitkän iän, loppui hänen askeltensa alta.


Balthasar.

Magos reges fere habuit Oriens.
_Tertullianus_.
[»Itämaat pitivät tietäjiä miltei kuninkaina.»]

I.
Siihen aikaan hallitsi Etiopiassa Balthasar, jota kreikkalaiset
mainitsivat Sarakeinon nimellä. Hän oli musta, mutta kaunismuotoinen,
mieleltään yksinkertainen ja jalosydäminen. Hallituksensa kolmantena
vuotena, kahdennellakolmatta ikävuodellansa, hän lähti tervehtimään
Balkista, Saban kuningatarta. Hänen kerallaan lähtivät matkaan
tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera. Hänen saattueessaan oli
viisikahdeksatta kamelia, jotka kuljettivat kanelia, mirhamia,
kultajauhoa ja norsunhampaita. Matkan varrella Sembobitis perehdytti
häntä kiertotähden vaikutusta ja kivilajien tehoa koskeviin oppeihin,
ja Menkera lauloi hänelle liturgisia virsiä. Mutta hän ei heitä
kuunnellut, katselihan vain huvikseen pieniä shakaaleja, jotka
istuivat, korvat pystyssä, hiekka-aavikon rajalla.
Kaksitoista päivää matkattuaan Balthasar ja hänen seuralaisensa
vihdoin tunsivat sieraimissaan ruusujen tuoksun ja näkivät kohta Saban
kaupunkia ympäröivät yrttitarhat.
He kohtasivat nuoria tyttöjä, jotka tanssivat kukkivien granaattipuiden
alla.
— Tanssi on rukousta, virkkoi tietäjä Sembobitis.
— Nuo naiset voisi myydä sangen hyvään hintaan, virkkoi eunukki Menkera.
Kaupunkiin saavuttuaan he joutuivat ihmettelemään näkemiensä
myymälöiden, vajojen ja varastopaikkojen suuruutta ja niihin kerättyjen
tavaroiden paljoutta. He kulkivat kauan katuja, jotka olivat täynnä
rattaita, kantajia, aaseja ja aasinajajia, ja havaitsivat kohta Balkiin
palatsin marmoriseinät, purppurakatokset ja kultaiset kupolit.
Saban kuningatar otti heidät vastaan pihamaalla, jonka ilmaa
raikastuttivat tuoksuvat vesisuihkut pudoten altaisiinsa helisevinä
helminä. Kuningatar seisoi siinä jalokivipuvussaan ja hymyillen.
Balthasar joutui hänet nähdessään ankaran hämmingin valtaan. Kuningatar
Balkis näytti hänestä unennäköä suloisemmalta ja kaipausta kauniimmalta.
— Valtias, virkkoi hänelle hiljaa Sembobitis, muistakaa solmia
kuningattaren kanssa edullinen kauppasopimus.
— Varokaa, herra, lisäsi Menkera. Hänen sanotaan käyttävän noituutta
saadakseen ihmiset itseänsä rakastamaan.
Heittäydyttyään pitkäkseen maahan tietäjä ja eunukki vetäytyivät pois.
Jäätyään yksin Balkiin seuraan Balthasar yritti puhua, mutta ei kyennyt
lausumaan sanaakaan.
Hän ajatteli: »Vaitioloni varmaan kiusaa kuningatarta.»
Kuningatar kuitenkin hymyili yhä eikä näyttänyt vihastuneen.
Sitten hän lausui äänellä, joka oli ihaninta musiikkia ihanampi:
— Olkaa tervetullut ja istuutukaa viereeni.
Samassa hän osoitti maahan levitettyjä tyynyjä sormella, joka näytti
valkean valon säteeltä.
Balthasar istuutui, huokasi syvään, sieppasi tyynyn kumpaankin käteensä
ja huudahti viipymättä:
— Valtiatar, minä toivoisin näiden tyynyjen olevan jättiläisiä, teidän
vihollisianne, sillä varmaan vääntäisin heiltä niskat nurin.
Puhuessaan hän puristi tyynyjä niin tuimasti, että kangas repesi ja
ilmoille tuprahti pieni untuvapilvi. Eräs pienoinen höyhen leijui
hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuningattaren povelle.
— Ruhtinas Balthasar, virkkoi Balkis punastuen, minkätähden tahdotte
surmata jättiläisiä?
— Koska rakastan teitä, vastasi Balthasar.
— Sanokaa minulle, virkkoi Balkis, onko pääkaupunkinne kaivoissa hyvä
vesi.
— On, vastasi Balthasar hämmästyneenä.
— Olen vielä utelias tietämään, jatkoi Balkis, kuinka Etiopiassa
valmistetaan säilyhedelmiä.
Kuningas ei osannut vastata. Mutta Balkis ahdisti:
— Sanokaa, sanokaa, tehkää mielikseni.
Kuningas ponnisti muistiansa ja kertoi, kuinka etiopialaiset kokit
menettelevät keittäessään kvittenejä hunajassa. Mutta kuningatar ei
kuunnellut. Äkkiä hän keskeytti:
— Ruhtinas, kerrotaan, että rakastatte Kandakeeta, naapurianne. Sanokaa
minulle vilpittömästi: onko hän kauniimpi kuin minä?
— Kauniimpi kuin te, kuningatar! huudahti Balthasar painuen polvilleen
Balkiin eteen. Kuinka se olisi mahdollista?...
Kuningatar jatkoi:
— Miten onkaan laita? Millaiset ovat hänen silmänsä? Millainen hänen
suunsa? Hipiänsä? Povensa?
Balthasar kohotti kätensä häntä kohti huudahtaen:
— Sallikaa minun ottaa kaulaltanne siihen laskeutunut untuva, niin
annan puolet valtakuntaani ja viisaan Sembobitiin ja eunukkini Menkeran
lisäksi.
Mutta Balkis nousi ja pakeni pois nauraen helakasti.
Palatessaan tietäjä ja eunukki tapasivat herransa mietteliäässä
asenteessa, joka ei ollut hänelle suinkaan ominainen.
— Valtias, ettekö saanut solmituksi hyvää kauppasopimusta? kysyi
Sembobitis.
Sinä päivänä Balthasar nautti illallista Saban kuningattaren seurassa
ja joi palmuviiniä.
— Onko siis kumminkin totta, ettei kuningatar Kandakee ole yhtä kaunis
kuin minä? kysyi Balkis illallisen aikana.
— Kuningatar Kandakee on musta, vastasi Balthasar.
Balkis kääntyi vilkkaasti katsomaan Balthasaria ja sanoi:
— Ihminen voi olla musta olematta ruma.
— Balkis! huudahti kuningas...
Enempää hän ei sanonut. Hän oli siepannut kuningattaren syliinsä
ja piti hänen otsaansa huultensa alle taivutettuna. Mutta samassa
hän havaitsi kuningattaren itkevän. Hän puhui hänelle aivan hiljaa,
hyväilevällä äänellä, laulahdellen niinkuin lapsenhoitajatar. Hän
nimitti kuningatarta kukkasekseen ja tähtösekseen.
— Minkätähden itkette? kysyi hän. Ja mitä minun tulee tehdä, jotta
lakkaisitte itkemästä? Jos mielessänne on jokin kaipaus, ilmoittakaa se
minulle, niin minä tyydytän sen.
Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena.
Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.
Vihdoin hän vastasi:
— Minä tahtoisin pelätä.
Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat
ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä,
koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.
— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun
suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni
nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!
Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan
lapsen äänellä:
— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina.
Haluatteko?
Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli
ristikon lomitse alas torille.
— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa
hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen
turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona.
Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.
Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.
Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen
kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli
kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen
hameeseen.
— Lähdetään! sanoi hän.
Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle
portille, josta päästiin ulos vainiolle.

II.
Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.
Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin
murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat
erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa,
löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla
jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän
alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten,
seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.
Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis
kumppanilleen:
— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.
Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi,
ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut,
vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta
kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja
ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat
juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot
kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen,
jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa
ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa
painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä
voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä,
mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja,
palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli
kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen
Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen
hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan
takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella
painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja
kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua
ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja
pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan
vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään
takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta
kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan
yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.
— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.
Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin
puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat
kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti
sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat
humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma
häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja
avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit
tulivat juomaan kivien koloista.
Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä
lepäävät rakastavaiset.
— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin
saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.
He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin
häntään ja jatkoivat matkaansa.
Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun
raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin
näkymättömälle asialle.
He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi
käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat
vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion
varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää,
jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis
ahnaasti söi.
Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.
— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää
teidät kaikki.
— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan
sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät
meidät mustan rakastajasi avulla?
Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin,
syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.
Mutta rosvo pisti puukon hänen vatsaansa kahvaa myöten. Kuningas parka
kierähti maahan ja suuntasi Balkiiseen kuolevan katseen, joka sammui
melkein kohta.

III.
Samassa kuului ankara miesten, ratsujen ja aseiden hälinä, ja Balkis
tunsi kelpo Abnerin, joka saapui kaartinsa etunenässä pelastamaan
kuningatarta kuultuaan jo edellisenä iltana hänen salaperäisestä
katoamisestaan.
Abner ojensihe kolme kertaa maahan Balkiin eteen ja käski tuoda luo
kantotuolin, jonka oli varannut häntä vastaanottamaan. Sillävälin
sitoivat kaartilaiset rosvojen ranteita. Kuningatar kääntyi päällikön
puoleen ja virkkoi hänelle leppoisasti:
— Et väittäne minun turhia luvanneen, ystäväni, kun sanoin, että
joudutte hirteen.
Tietäjä Sembobitis ja eunukki Menkera, jotka olivat saapuneet Abnerin
keralla, huusivat ja parkuivat nähdessään ruhtinaansa makaavan maassa
liikahtamatta, puukko vatsaan iskettynä. He kohottivat häntä varovasti.
Sembobitis, joka oli erinomaisesti perehtynyt lääkintätaitoon,
havaitsi hänen vielä hengittelevän. Hän sitoi haavan väliaikaisesti
Menkeran sill'aikaa pyyhkiessä kuninkaan suusta valunutta vaahtoa.
Sitten he sijoittivat hänet ratsun selkään ja kuljettivat hellävaroen
kuningattaren palatsiin.
Balthasar vietti kaksi viikkoa ankaroissa kuumehoureissa. Hän puhui
lakkaamatta kiehuvasta kattilasta ja rotkon sammalmättäästä ja kutsui
Balkista luokseen huutaen korkealla äänellä. Vihdoin, kuudennentoista
päivän valjettua, hän avasi silmänsä ja näki pääpohjissaan Sembobitiin
ja Menkeran, mutta ei nähnyt kuningatarta.
— Missä hän on? Mitä hän tekee?
— Valtias, vastasi Menkera, hän on sulkeutunut suojiinsa Kommagenen
kuninkaan kanssa.
— He solmivat varmaan sopimusta kauppatavaroiden vaihtamisesta, lisäsi
viisas Sembobitis. Mutta älkää siitä huolestuko, valtiaani; kuumeenne
vain nousee kaksinkertaiseksi.
— Minä tahdon nähdä hänet! huusi Balthasar.
Hän syöksyi kohti kuningattaren suojia vanhuksen ja eunukin voimatta
häntä estää. Ehdittyään makuuhuoneen ovelle hän näki sieltä tulevan
Kommagenen kuninkaan, kullassa hohtelevana kuin aurinko.
Balkis lepäsi purppuravuoteellaan hymyillen, silmät suljettuina.
— Balkis, armaani! huusi Balthasar.
Mutta Balkis ei kääntänyt päätään, näytti vain yhä nauttivan jostakin
unennäöstä.
Balthasar lähestyi häntä ja tarttui käteen, mutta kuningatar veti sen
äkkiä takaisin.
— Mitä minusta tahdotte? kysyi hän.
— Vieläkö sitä kysytte? virkkoi musta kuningas heltyen kyyneliin.
Kuningatar käänsi häneen tyynten ja kylmien silmiensä katseen.
Balthasar käsitti, että hän oli unohtanut kaikki, ja palautti hänen
mieleensä puronuomassa vietettyä yötä. Mutta kuningatar vastasi:
— En tosiaankaan tiedä, mitä tarkoitatte, hyvä herra. Palmuviini ei
näytä teille soveltuvan. Olette varmaan nähnyt unta.
— Mitä! huudahti onneton ruhtinas väännellen käsiään. Ovatko suudelmasi
ja puukko, jonka iskun jälki on vieläkin ruumiissani, vain unennäköä!...
Kuningatar nousi; hänen hameensa jalokivet helisivät rakeina ja
heittivät säihkyviä salamoita.
— Hyvä herra, lausui hän, on neuvostoni kokoontumishetki. Minulla ei
ole aikaa ryhtyä selittämään sairaiden aivojenne unia. Levätkää. Jääkää
hyvästi!
Balthasar tunsi voimainsa pettävän, yritti olla ilmaisematta
heikkouttaan tuolle ilkeälle naiselle ja juoksi takaisin huoneeseensa,
mihin kaatui pyörtyneenä, haava jälleen verta vuotaen.

IV.
Hän oli kolme viikkoa tajuton ja ikäänkuin kuollut, virkosi sitten
kahdentenakolmatta päivänä Sembobitiin ja Menkeran yhä valvoessa hänen
vuoteensa vieressä, tarttui ensinmainitun käteen ja huudahti itkien:
— Oi ystäväni, kuinka onnelliset olettekaan te molemmat, toinen
senvuoksi, että hän on vanhus, ja toinen siitä syystä, että hän on
vanhusten kaltainen!... Mutta ei! Maailmassa ei ole onnea, vaan
kaikki on pelkkää pahaa, koska rakkaus on onnettomuus ja Balkis on
pahanilkinen.
— Viisaus tekee ihmisen onnelliseksi, vastasi Sembobitis.
— Tahdon koettaa, virkkoi Balthasar. Mutta lähtekäämme kohta Etiopiaan.
— Hän oli kadottanut rakastamansa ja päätti pyhittää elämänsä
viisaudelle ja tulla tietäjäksi. Ellei tämä päätös suonutkaan hänelle
iloa, se ainakin jossakin määrin rauhoitti häntä. Iltaisin, istuessaan
palatsinsa kattotasanteella tietäjä Sembobitiin ja eunukki Menkeran
seurassa, hän katseli näkörannalla liikkumattomina seisovia palmupuita
tai krokodiilejä, jotka uiskentelivat kuutamon valaisemassa Niilin
virrassa kuin puunrungot.
— Luonnon ihailemiseen ihminen ei milloinkaan väsy, sanoi Sembobitis.
— Eipä suinkaan, vastasi Balthasar. Mutta luonnossa on kauniimpiakin
asioita kuin palmut ja krokodiilit.
Hän puhui niin, koska hänen mieleensä muistui Balkis.
Sembobitis, joka oli jo vanha, virkkoi:
— On muun muassa Niilin tulvien ihmeellinen ilmiö, jonka minä olen
selittänyt. Ihminen on luotu ymmärtämään.
— Hän on luotu rakastamaan, vastasi Balthasar huoaten. On olemassa
asioita, joita ei selitetä.
— Mikä on sellainen asia? kysyi Sembobitis.
— Naisen petos, vastasi kuningas.
Balthasar, joka oli päättänyt tulla tietäjäksi, rakennutti tornin,
jonka korkeudesta näkyi useita valtakuntia ja kaikki taivaan avaruudet.
Tämä torni oli tehty tiilikivestä ja kohosi kaikkia muita torneja
ylemmäksi. Sen rakentamiseen kului kokonaista kaksi vuotta, ja
Balthasar kulutti siihen kaikki isänsä kuninkaan kokoamat rikkaudet.
Joka yö hän nousi tornin huippuun ja tutki sieltä taivasta viisaan
Sembobitiin opastamana.
— Taivaan kuviot ovat kohtaloittemme merkkejä, sanoi hänelle Sembobitis.
Hän vastasi:
— Ne tulee tuntea; merkit ovat hämärät. Niitä tutkiessani en kumminkaan
ajattele Balkista, ja se on suuri etu.
Tietäjä opetti hänelle muiden hyödyllisten tietojen ohella, että tähdet
ovat kiinnitetyt taivaankanteen kuin nastat ja että on olemassa viisi
planeettaa, nimittäin Bel, Merodakh ja Nebo, jotka ovat miespuoliset,
Sin ja Mylitta, jotka ovat naissukupuolta.
— Hopea, sanoi hän vielä, vastaa Siniä, joka on kuu, rauta Merodakhia,
tina Beliä.
Kunnon Balthasar virkkoi:
— Ne ovat tietoja, jotka tahdon itselleni hankkia. Astronomiaa
tutkiessani en ajattele Balkista enkä mitään muutakaan. Tieteet ovat
hyödylliset: estävät ihmistä ajattelemasta. Sembobitis, opeta minulle
ne tiedot, jotka hävittävät ihmisestä tunteen, ja minä kohotan sinut
kunniaan kansani seassa.
Siitä syystä Sembobitis opetti kuninkaalle viisautta.
Hän perehdytti kuninkaansa apotelesmatiikkaan Astrampsykhon, Gobryaan
ja Pazataan periaatteiden mukaisesti. Tarkatessaan taivaan kahtatoista
taloa Balthasar ajatteli vähemmän Balkista.
Sen havaitessaan Menkera suuresti iloitsi.
— Tunnustakaa, valtias, sanoi hän eräänä päivänä, että
Balkis-kuningattaren kultaisen hameen alla piili sorkkajalka, sellainen
kuin vuohten.
— Kuka sinulle on tuollaisia tyhmyyksiä uskotellut? «kysyi kuningas.
— Niin uskotaan aivan yleisesti, valtias, Sabassa samoinkuin
Etiopiassakin, vastasi eunukki. Kaikki kertovat poikkeuksetta, että
Balkis-kuningattarella on karvainen jalka ja sen päässä kaksijakoinen
musta sorkka.
Balthasar kohautti olkapäitään. Hän tiesi, että Balkiin jalat olivat
rakenteeltaan aivan samanlaiset kuin toisten naisten ja moitteettoman
kauniit. Lausuttu ajatus kuitenkin tärveli hänen hellästirakastettunsa
muiston. Balthasar tavallaan soimasi Balkista siitä, ettei hänen
kauneutensa ollut loukkaamaton niiden mielikuvituksessa, jotka eivät
hänestä mitään tietäneet. Ajatellessaan omistaneensa naisen, joka oli
todellakin hyvärakenteinen, mutta jota pidettiin muodottomana, hän
tunsi olonsa kerrassaan tukalaksi eikä halunnut enää milloinkaan nähdä
Balkista. Balthasarin mieli oli harvasyinen; mutta rakkaus on aina
erittäin moniosainen tunne.
Siitä päivästä lähtien kuningas edistyi melkoisesti tietäjän- ja
astrologin-opinnoissaan. Hän tarkkasi erinomaisen huolellisesti tähtien
konjunktioita ja asetti horoskooppeja aivan yhtä täsmällisesti kuin
viisas Sembobitis itse.
— Sembobitis, kysyi hän, panetko pääsi pantiksi siitä, että
horoskooppini ovat oikeat?
Viisas Sembobitis vastasi:
— Valtias, tiede on erehtymätön, mutta tieteenharjoittajat erehtyvät
alinomaa.
Balthasarissa oli hyvä luontainen äly. Hän sanoi:
— Totta on vain se, mikä on jumalallista, ja jumalallinen on meiltä
salattu. Turhaan me totuutta etsimme. Kaikesta huolimatta olen löytänyt
taivaalta uuden tähden. Se on kaunis, näyttää elävältä, ja sen
säteillessä tekisi mieli sanoa taivaallisen silmän lempeästi vilkkuvan.
Luulen kuulevani, kuinka se minua kutsuu. Onnellinen, onnellinen,
onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla! Katsohan, Sembobitis,
kuinka tuo viehättävä ja suurenmoinen tähti meitä silmäilee!
Mutta Sembobitis ei nähnyt tähteä, koska ei tahtonut sitä nähdä.
Oppineena ja ikämiehenä hän ei pitänyt uutuuksista.
Mutta Balthasar toisti itsekseen yön hiljaisuudessa:
— Onnellinen, onnellinen, onnellinen se, joka syntyy tämän tähden alla!

V.
Koko Etiopiaan ja sen naapurivaltakuntiin oli levinnyt huhu, ettei
kuningas Balthasar enää rakastanut Balkista.
Kun tämä tieto saapui sabalaisten maahan, närkästyi Balkis ikäänkuin
hänet olisi petetty. Hän riensi Kommagenen kuninkaan luo, joka unohti
oman valtakuntansa viipyen Saban kaupungissa, ja huusi hänelle:
— Tiedätkö, ystäväni, mitä kuulin vast'ikään? Balthasar ei enää minua
rakasta.
— Mitäpä tuosta, virkkoi hymyillen Kommagenen kuningas, rakastammehan
me toisiamme.
— Etkö siis huomaa, kuinka tuo musta minua solvaa?
— En, vastasi Kommagenen kuningas, minä en sitä huomaa.
Balkis ajoi hänet häpeällisesti tiehensä ja käski suurvisiirinsä
varustautumaan Etiopian-matkalle.
— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi,
ellet ole valmis ennen auringonlaskua.
Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.
— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä!
huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.
Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä
Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka
kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen
se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin
selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.
Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban
kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat
ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi
ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti
helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi
Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.
Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta
käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki
jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:
»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla
on hyvä tahto!
»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa
minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt
tallissa, aasin ja härän välissä.
»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka
lohdutusta halajavat.
»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat
yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.
»Hän on valinnut sinut, koska olet kärsinyt, ja antaa sinulle
rikkautta, riemua ja rakkautta.
»Hän sanoo sinulle: 'Ole köyhä iloisin mielin; siinä on oikea rikkaus.'
Hän sanoo vielä: 'Oikea ilo on ilosta luopuminen. Rakasta minua, älä
rakasta luontokappaleita muuten kuin minussa, sillä minä yksin olen
rakkaus'.»
Noista sanoista levisi jumalallinen rauha kuin valkeus kuninkaan
tummiin kasvoihin.
Hurmautunut Balthasar kuunteli tähteä. Hän tunsi muuttuvansa uudeksi
ihmiseksi. Sembobitis ja Menkera olivat pitkänään hänen vieressään ja
palvoivat, otsa kivipermannolla.
Kuningatar Balkis katseli Balthasaria. Hän käsitti, ettei tuossa
jumalallisen rakkauden täyttämässä sydämessä olisi enää milloinkaan
rakkautta häntä varten. Hän kalpeni harmista ja käski karavaaninsa heti
palata Saban maahan.
Tähden lakattua puhumasta kuningas ja hänen molemmat kumppaninsa
astuivat alas tornista.
He varustivat mukaansa mitallisen mirhamia, muodostivat karavaanin ja
lähtivät matkaan tähden opastamina. He kulkivat kauan tuntemattomien
seutujen halki, ja tähti kulki heidän edellänsä.
Eräänä päivänä, saavuttuaan kolmen tien risteykseen, he näkivät kaksi
kuningasta, jotka lähestyivät lukuisine seurueineen. Toinen heistä oli
nuori ja vaaleaverinen. Hän tervehti Balthasaria ja sanoi hänelle:
— Nimeni on Gaspar, minä olen kuningas ja menen viemään kultaa lahjaksi
lapselle, joka on äsken syntynyt Juudan Bethlehemissä.
Toinen kuningas lähestyi vuorostaan. Hän oli vanha mies, ja valkoinen
parta peitti hänen rintansa.
— Minun nimeni on Melkhior, sanoi hän, minä olen kuningas ja menen
viemään suitsuketta jumalaiselle lapselle, joka tulee opettamaan
ihmisille totuuden.
— Minäkin olen sinne menossa, virkkoi Balthasar; olen voittanut
haureuteni, ja siitä syystä tähti on minulle puhunut.
— Minä, sanoi Melkhior, olen kukistanut ylpeyteni, ja siitä syystä on
minut kutsuttu.
— Minä, lausui Gaspar, olen voittanut julmuuteni ja olen siitä syystä
teidän seurassanne.
Tietäjät jatkoivat matkaansa yhdessä. Tähti, jonka he olivat nähneet
Idässä, kulki heidän edellänsä, kunnes saapui sen paikan yläpuolelle,
jossa lapsi oli, ja pysähtyi siihen.
Nähdessään tähden pysähtyvän he ilahtuivat kovin.
Huoneeseen astuessaan he näkivät lapsen ynnä Marian, hänen äitinsä,
heittäytyivät maahan ja palvoivat häntä. He avasivat aarteensa ja
antoivat hänelle lahjaksi kultaa, suitsuketta ja mirhamia, niinkuin
evankeliumissa on kerrottu.


Juudean prokuraattori.

L. Aelius Lamia, joka oli syntynyt Italiassa ylhäisistä vanhemmista,
ei ollut vielä jättänyt toga praetextaa, kun lähti opiskelemaan
filosofiaa Ateenan kouluihin. Sitten hän asui Roomassa ja vietti
Esquilinus-kukkulalla sijaitsevassa talossaan hekumallista elämää
nuorten irstailijoiden keralla. Mutta sitten hänen väitettiin olevan
rikollisissa suhteissa Lepidaan, Sulpicius Quirinuksen puolisoon, hänet
havaittiin syylliseksi ja tuomittiin maanpakoon keisari Tiberiuksen
hallitessa. Hän oli silloin neljännelläkolmatta ikävuodellansa.
Kahdeksantoista vuotta kestäneen maanpakonsa aikana hän vaelsi
Syyriassa, Palestiinassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja oleskeli
pitkät ajat Antiokiassa, Caesareassa ja Jerusalemissa. Kun Tiberiuksen
kuoltua Caius huudettiin keisariksi, sai Lamia palata Kaupunkiin. Saipa
hän vielä takaisin osan omaisuuttansakin. Onnettomuudet olivat tehneet
hänet viisaaksi.
Hän vältti kaikkea seurustelemista vapaissa oloissa elävien naisten
kanssa, ei kärkkynyt julkisia virkoja, vältti kunnianosoituksia ja
eleli piilossa asunnossaan Esquilinuksella. Hän kirjoitti muistiin,
mitä huomattavaa oli nähnyt kaukaisilla retkillään, sanoen siten
tekevänsä menneistä kärsimyksistään nykyisten hetkien huvin. Keskellä
näitä rauhallisia toimia ja Epikuron teosten uutteraa tutkimista
hän havaitsi hiukan hämmästyen ja vähäiseksi murheekseen vanhuuden
olevan tulossa. Kahdennellaseitsemättä ikävuodellaan, ilkeän yskän
ahdistaessa, hän lähti Baiaen kylpylään. Tällä rannikolla, joka oli