Valittuja kertomuksia - 13

kansoissa vihaa ja rakkautta, kammoa ja toivoa, kehoittaneet rikoksiin,
vastaanottaneet uhreja, säätäneet tapoja ja lakeja. Herra Goubin,
ajatelkaa vain ikuista mytologiaa! Putois on myytillinen henkilö, tosin
vähimmin tunnettuja, sen myönnän ja halvinta laatua. Kömpelö satyyri,
joka muinoin istui pohjoisranskalaisten talonpoikiemme pöydässä,
havaittiin kyllin arvokkaaksi esiytymään eräässä Jordaëns'in taulussa
ja La Fontainen sadussa. Sycoraxin karvainen poika pääsi Shakespearen
ylhäiseen maailmaan. Putois ei ollut yhtä hyväonninen, taiteilijat ja
runoilijat jäävät aina ylenkatsomaan häntä. Häneltä puuttuu suuruutta
ja merkillisyyttä, tyyliä ja ominaisluonnetta. Hän syntyi liian
järkiperäisissä mielissä, ihmisten keskuudessa, jotka osasivat lukea
ja kirjoittaa ja joilla ei ollut tuota lumoavaa mielikuvitusta, joka
kylvää satuja ympärilleen. Luulen jo, hyvät herrat, puheeni riittävän
osoittamaan teille Putois'n todellisen laadun.
— Minä käsitän sen, sanoi herra Goubin.
Ja herra Bergeret jatkoi kuvaustaan:
— Putois oli olemassa. Sen voin vakuuttaa. Hän oli olemassa. Ajatelkaa
asiaa, hyvät herrat, niin te tulette vakuutetuiksi siitä, että
oleminen ei laisinkaan sisällä substanssia, vaan merkitsee ainoastaan
attribuutin ja subjektin yhdyssidettä, ilmaisee vain suhdetta.
— Epäilemättä, sanoi Jean Marteau, mutta olla olemassa ilman
attribuutteja, se ei ole juuri paljon tyhjää parempi. Joku, en muista
enää kuka, on joskus sanonut: »Minä olen se, joka on.» Antakaa
huono muistini anteeksi. Ei voi pitää kaikkea mielessään. Mutta tuo
tuntematon, joka puhui noin, menetteli siinä ylen ajattelemattomasti.
Antaessaan tällä varomattomalla puheella ymmärtää, että hän oli vailla
ominaisuuksia, vailla kaikkia suhteita, hän julisti, ettei häntä ollut
olemassa, ja tuhosi ajattelemattomuudessaan oman itsensä. Lyön vetoa,
ettei hänestä ole sen koommin kuultu puhuttavan.
— Olette menettänyt, vastasi herra Bergeret. Hän korjasi tämän liian
itsekkään sanansa pahat seuraukset omistamalla itselleen kukkuramitalla
määräsanoja, ja hänestä on puhuttu paljon, useimmiten tolkuttomia.
— En ymmärrä, sanoi herra Goubin.
— Se ei ole tarpeellistakaan, vastasi Jean Marteau.
Ja hän pyysi herra Bergeret'tä puhumaan Putois'sta.
— Olette hyvin rakastettava, kun sitä pyydätte, sanoi isäntä.
— No niin. Putois syntyi yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla
Saint-Omer'ssa. Hänelle olisi ollut edullisempaa syntyä muutamia
vuosisatoja aikaisemmin Ardennien korvessa tai Brocélianden metsässä.
Silloin hänestä olisi tullut häijy henkiolento, ihmeteltävä
oveluudeltaan.
— Kuppi teetä, herra Goubin, suvaitsetteko? kysyi Pauline.
— Putois oli siis häijy henkiolento? uteli Jean Marteau.
— Niin, hän oli häijy, vastasi herra Bergeret; hän oli häijy tavallaan,
mutta ei kuitenkaan ehdottomasti. Hänen laitansa oli niinkuin pirujen,
joita sanotaan hyvin pahoiksi, mutta joissa tapaa paljon hyviä puolia,
kun heihin paremmin tutustuu. Ja olisin taipuvainen uskomaan, että
Putois'lle on tehty vääryyttä.
Rouva Cornouiller, joka tuntien vastenmielisyyttä häntä kohtaan heti
paikalla oli epäillyt häntä hulttioksi, juopoksi ja varkaaksi, alkoi
harkita, että koska äitini, joka ei ollut rikas, käytti häntä, niin
hän ei mahtanut olla isopalkkainen. Ja niin hän kysyi itseltään, eikö
hänelle olisi edullisempaa pitää Putois'ta työssä kuin Monplaisirin
omaa puutarhuria, jolla oli parempi maine, mutta myöskin suuremmat
vaatimukset. Alkoi juuri marjakuusien leikkaamisaika. Hän ajatteli,
että jos rouva Éloi Bergeret, joka oli köyhä, ei antanut paljoa
Putois'lle, niin hänen, rikkaan, tarvitsisi antaa vielä vähemmän, sillä
onhan tapana, että rikkaat saavat helpommalla kuin köyhät. Ja hän näki
jo hengessä marjakuusensa leikattuina pensasaidoiksi, palloiksi ja
pyramiideiksi tuottamatta hänelle suuriakaan kustannuksia.
»Pidän kyllä silmät auki», sanoi hän itselleen, »ettei Putois saa
vetelehtiä eikä näpistää mitään. En jätä mitään onnenkaupalle, ja
kaikki on sulaa voittoa. Nuo maankiertäjät ovat välistä taitavampia
työssään kuin muut, kunnolliset työmiehet.»
Hän päätti siis tehdä kokeen ja sanoi äidilleni:
»Ystäväiseni, lähetä Putois minun luokseni. Annan hänelle työtä
Monplaisirissa.»
Äitini lupasi sen hänelle. Ja hän olisi tehnyt sen mielellään.
Mutta se ei todellakaan ollut mahdollista. Rouva Cornouiller odotti
Putois'ta Monplaisiriin, ja odottaa hän saikin. Mutta hänellä oli
johdonmukaisuutta ajatuksissaan ja lujuutta aikomuksissaan. Tavatessaan
taas äitini hän valitti, ettei Putois'sta ollut kuulunut mitään.
»Ystäväiseni, et varmaankaan ole sanonut hänelle, että odotan häntä?»
»Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen...»
»Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole
niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin
työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua
minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle
vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan.»
Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei miehellä
ollut mitään vakituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua.
»En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen, että hän tahallaan
piilotteleikse...»
Olisiko hän voinut puhua todempaa?
Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän
epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa
tiedusteluilta pelosta, että menettäisi hänet tai saattaisi hänet
vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko
maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä
hyvin perusteltuja kuin tämäkin.
— Se on toden totta se, sanoi Pauline.
— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.
— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas,
kuinka eräänä päivänä sanoit: »Madame Roland oli hyvin yksinkertainen
vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta, että jos hänen
omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä
myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita.»
— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n
historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?
— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.
— Sitä en saata huomata.
Herra Bergeret, joka ei suinkaan vihannut poikkeuksia aineesta, vastasi
tyttärelleen:
— Jos kaikki vääryydet tulisivat lopullisesti hyvitetyiksi tässä
maailmassa, niin ei olisi tarvinnut kuvitella toista noita hyvityksiä
varten. Kuinka voit vaatia, että jälkimaailma arvostelisi oikeuden
mukaan kaikkia kuolleita? Millä keinoin kuulustella heitä siitä
pimeästä, jonne he ovat paenneet? Kun alkaisi voida tehdä heille
oikeutta, unohtaa jo heidät. Voiko yleensä kukaan noudattaa oikeutta?
Ja mitä on oikeus? Rouva Cornouiller ainakin tuli lopulta käsittämään,
että äitini ei häntä pettänyt ja että Putois pysyi saavuttamattomissa.
Mutta hän ei hellittänyt eikä herennyt tiedustelemasta. Hän kyseli
kaikilta sukulaisiltaan, ystäviltään, naapureiltaan, palvelijoiltaan,
tavaranhankkijoiltaan, tunsivatko he Putois'ta. Ainoastaan pari kolme
vastasi, etteivät he olleet koskaan kuulleet hänestä puhuttavan.
Enimmät muistelivat varmasti nähneensä hänet.
»Tuon nimen olen kuullut», sanoi kyökkipiika, »mutta en vaan saa
mieleeni hänen muotoaan».
»Putois! — tietystikin minä tunnen hänet», sanoi radanvartia, raapien
korvallistaan. »Mutta en osaa sanoa, kuka hän on.»
Tarkimman tiedon antoi herra Blaise, veronkantovirkailija. Hän ilmoitti
käyttäneensä Putois'ta halonhakkuussa talollaan 19:nnestä 23:nteen
päivään lokakuuta samana vuonna, jolloin pyrstötähti näkyi.
Eräänä aamuna rouva Cornouiller tulla tömähti huohottaen isäni
työhuoneeseen. »Olen nähnyt Putois'n!»
»Oh, niinkö?»
»Olen nähnyt hänet.»
»Luuletteko niin?»
»Aivan varmaan. Hän oli purkamassa herra Tenchant'in muuria. Sitten hän
poikkesi Abbedissain kadulle, hän kävi kiiruusti. Haihduin jäljiltä.»
»Oliko se varmasti hän?»
»Ei epäilemistäkään. Viisissäkymmenin iältään, laiha, koukkuselkäinen,
maankulkurin näköinen, likainen työmekko yllä.»
»Tuo kuvaus saattaa tosiaankin soveltua häneen», sanoi isäni.
»Näettekös nyt? Muutoin huusin häntä nimeltä. Huusin: Putois! ja hän
kääntyi katsomaan.»
»Se on juuri se tapa», sanoi isäni, »jota etsivät poliisit
käyttävät päästäkseen varmuuteen oikeasta henkilöstä pahantekijöitä
tavoittaessaan.»
»Sanoinhan jo, että se oli hän!... Löytyipäs kuin löytyikin tuo teidän
Putois'nne; minä olinkin etsimässä. Niin, se on hyvin epäilyttävän
näköinen mies. Olette olleet kovin varomattomia, te ja vaimonne, kun
olette pitäneet häntä työssä. Minä osaan lukea kasvoista, ja vaikka
näinkin hänet vain selkäpuolelta, niin voisin vannoa, että hän on varas
ja ehkäpä murhamieskin. Hänen korvalehtensä ovat uurteettomat, ja se on
pettämätön merkki.»
»Ah — te huomasitte, että hänen korvalehtensä olivat uurteettomat?»
»Minä en päästä mitään silmieni sivuitse. Rakas herra Bergeret,
jollette tahdo tulla murhatuksi vaimonne ja lastenne keralla, niin
älkää päästäkö enää Putois'ta taloonne. Ja vielä viime neuvo: vaihtakaa
toiset lukot joka oveen.»
Muutamia päiviä myöhemmin sattui rouva Cornouiller'lle se vaurio, että
varastettiin kolme meloonia hänen kyökkipuutarhastaan. Kun ei voitu
päästä varkaan jäljille, epäili hän Putois'ta. Santarmeja kutsuttiin
Monplaisiriin, ja se, minkä he saivat selville, vahvisti rouva
Cornouiller'n epäluuloja. Kokonaiset parvet maankiertäjiä verottivat
tähän aikaan paikkakunnan puutarhoja. Mutta tällä kertaa varkaus näytti
yhden ainoan henkilön työltä ja erikoisella oveluudella tehdyltä. Ei
merkkiäkään, mistä hän olisi murtautunut puutarhaan, ei kengän jälkeä
kosteassa mullassa. Varas ei voinut olla kukaan muu kuin Putois. Se oli
korpraalin arvelu, — hän tiesi pitkät jutut Putois'sta ja terhentelihe
saavansa talteen sen veitikan.
Saint-Omerin Sanomat omistivat kirjoituksen rouva Cornouiller'n
kolmelle meloonille ja julkaisivat kaupungista saatujen tietojen
mukaan Putois'n muotokuvan. »Hänellä on», sanottiin lehdessä, »matala
otsa, mulkosilmät, karttava katse, pieniä ryppyjä ohimoilla, terävät,
kiiltävän punaiset poskipäät. Korvalehdet ovat aivan uurteettomat.
Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelä vartaloltaan, mutta
todellisuudessa tavattoman väkevä: taivuttaa helposti viidenfrangin
rahan etusormen ja peukalon välissä.»
»On hyviä syitä», vakuutti lehti, »panna hänen ansioluetteloonsa pitkä
sarja varkauksia, kaikki hämmästyttävän ovelasti tehtyjä.»
Koko kaupunki puhui Putois'sta. Eräänä päivänä saatiin kuulla,
että hänet oli otettu kiinni ja kiskottu vankilaan. Mutta pian
päästiin selville, että häneksi luultu mies olikin Rigobert-niminen
allakankaupustelija. Koska ei voitu keksiä mitään kannetta tätä
miestä vastaan, pääsi hän vapaaksi, istuttuaan neljätoista kuukautta
tutkintovankeudessa. Ja Putois pysyi löytymättömissä. Rouva Cornouiller
joutui uuden, edellistä julkeamman varkauden uhriksi. Hänen
ruokasäiliöstään varastettiin kolme pientä hopealusikkaa.
Hän tunsi Putois'n käsialan, panetti suojaketjun makuukammionsa ovelle
eikä enää nukkunut öisin.

III
Kun Pauline kello kymmenen tienoissa illalla oli vetäytynyt omaan
huoneeseensa, sanoi neiti Bergeret veljelleen:
— Älä vain unohda kertoa, kuinka Putois vietteli rouva Cornouiller'n
kyökkipiian.
— Se oli kyllä mielessäni, sisko hyvä, vastasi herra Bergeret. Olisihan
paras kohta koko kertomuksesta hukattu, jos se jäisi pois. Mutta kaikki
järjestyksessään.
Oikeus haki Putois'ta innokkaasti käsiinsä, mutta teki työtä turhaa.
Kun huomattiin, ettei hän ollut löydettävissä, tuli jokaiselle
kunnianasiaksi löytää hänet; ja eräille ovelapäille se onnistuikin.
Ja kun oli paljon ovelapäitä Saint-Omerissa ja sen ympäristössä,
niin nähtiin Putois yht'aikaa kaduilla, viljavainioilla ja metsässä.
Siten liitettiin hänen luonteeseensa vielä eräs ominaisuus: tuo
kaikkiallisuuden kyky, joka on niin monella sadun sankarilla. Olento,
jolla on mahti vilahduksessa jättää taakseen pitkät taipaleet ja joka
äkisti ilmestyy siihen, missä häntä kaikkein vähimmän odotetaan,
saattaa säikähdyttää rohkeimmankin pahanpäiväiseksi. Putois'sta tuli
koko Saint-Omerin kauhu. Rouva Cornouiller, joka varmasti uskoi, että
Putois oli varastanut häneltä kolme meloonia ja kolme teelusikkaa, eli
vavistuksessa Monplaisiriin sulkeutuneena. Ei rautaveräjät, ei lukot
eikä säpit saaneet häntä rauhoittumaan. Putois oli hänelle kammottavan
aavemainen olento, joka kulki lukittujen ovien lävitse.
Eräs kotoinen tapahtuma sai hänen kauhunsa kaksinkertaiseksi. Hänen
kyökkipiikansa oli joutunut veijarin verkkoon, ja tuli aika, jolloin
hän ei enää voinut salata harha-askeltaan. Mutta hän kieltäytyi
itsepäisesti ilmaisemasta viettelijäänsä.
— Kyökkipiian nimi oli Gudule, sanoi neiti Zoé.
— Niin, hänen nimensä oli Gudule, ja hänelle olisi luullut riittävän
suojaksi lemmen vaaroja vastaan pitkän kaksijakoisen parran,
joka kasvoi hänen leuassaan. Äkisti putkahtanut parta varjeli
sen kuninkaantyttären neitsyyden, jota Pragin kaupunki palvelee
pyhimyksenään. Parta, joka ei enää ollut nuorta pahaista, ei riittänyt
suojaamaan Gudulen siveyttä. Rouva Cornouiller patisti Gudulea sanomaan
sen miehen nimen, joka ensin tehtyään hänelle tekoset jätti hänet oman
onnensa nojaan. Gudule hyrskyi yhtenä kyyneltulvana, mutta oli vaiti.
Eivät auttaneet ei rukoukset eikä uhkaukset. Rouva Cornouiller pani
toimeen pitkän ja seikkaperäisen tutkimuksen. Hän tiedusteli ovelasti
mies- ja naisnaapureiltaan, tavaranhankkijoiltaan, puutarhurilta,
radanvartialta ja santarmeilta; ei mikään johtanut häntä rikollisen
jäljille. Hän koetti uudelleen saada Gudulen tunnustamaan kaikki.
»Oman etusi tähden, Gudule, sano minulle, kuka hän on.»
Gudule pysyi mykkänä.
Yht'äkkiä välähti silloin rouva Cornouiller'n mieleen:
»Se on Putois!»
Kyökkipiika itki eikä vastannut. »Se on Putois! Kuinka en sitä ennemmin
arvannut? Se on Putois! Poloinen! Poloinen! Poloinen!»
Ja rouva Cornouiller jäi siihen uskoon, että Putois oli toimittanut
hänen kyökkipiialleen pienokaisen. Koko Saint-Omer ylituomarista
lyhdynsytyttäjän koira-räyskyyn asti tunsi Gudulen ja hänen
torivasunsa. Kun kuultiin uutinen, että Putois oli viekoitellut
Gudulen, oli kaupunki täynnä hämmästystä, ihmettelyä ja iloisuutta.
Putois'sta tuli kuuluisa naistenkyttä, yhdentoista tuhannen neitseen
ylkä. Köykäisillä syillä pantiin hänen päähänsä vielä viiden kuuden
muun lapsen isyys, jotka tulivat maailmaan sinä vuonna ja yhtä hyvin
olisivat voineet olla tulematta, katsoen siihen huviin, mikä heitä
odotti, ja siihen iloon, minkä he tuottivat äideilleen. Eritoten
mainittiin herra Maréchalin, »Kalastajasovun» kapakan isännän,
palvelijatar, muuan leivänkuljettajatar ja pikku kyssäselkä olento
Pont-Biquet'n puolelta, jotka olivat suostuneet Putois'n puheisiin ja
sittemmin kartuttaneet kansaa kukin pienokaisellaan. »Tuo hirviö!»
siunustelivat kummitädit.
Ja Putois, näkymätön satyyri, uhkasi korjaamattomilla vaurioilla
kaikkea nuorta hamekansaa kaupungissa, jonka neitoset, niin väittivät
vanhat ihmiset, ikimuistoisista ajoista asti, aina olivat olleet
siivoja ja siveitä.
Mutta vaikka Putois siten oli levittäytynyt kaikkialle kaupunkiin ja
sen ympäristöön, kiinnitti häntä kuitenkin meidän kotiimme tuhannet
näkymättömät siteet. Hän liikkui porttimme ohitse, ja hän kuuluu
toisinaan kiivenneen puutarhamuurimme ylitse. Ei koskaan nähty
suoraan hänen kasvojaan. Mutta alinomaa me huomasimme hänen varjonsa,
hänen äänensä, hänen askeltensa jäljet. Monen monta kertaa olimme
erottavinamme hänen selkänsä hämärästä jossakin tien käänteessä.
Minuun ja sisareeni nähden hän muutti hieman luonnettaan. Hän pysyi
häijynä ja pahanilkisenä, mutta hän muuttui samalla lapselliseksi ja
hyvin yksinkertaiseksi. Hän tuli vähemmän todelliseksi ja, uskallan
väittää, runollisemmaksi. Hän astui lastentarujen viattomaan piiriin.
Hän vivahti Pöpöön, Vitsojais-äijään ja Nukku-Mattiin, joka ripottaa
illoin hietaa lasten silmiin. Hän ei ollut se haltia, joka suoltaa
öisin hevostallissa varsoilta häntäjouhet hämmennyksiin. Ei niin
sydänmaalainen eikä niin mieltäkiehtova, mutta yhtä pikkusukkelana
kujehtijana hän piirteli musteviiksiä sisareni nukeille. Vuoteissamme
kuuntelimme häntä ennen unen tuloa: hän itki katoilla kissojen kanssa,
haukkui kilpaa koirien kera, voihkaeli savutorvissa ja matki kaduilla
juopuneiden yökulkijain loilotuksia.
Se mikä teki Putois'n meille eläväksi ja tutuksi, mikä meistä
oli jännittävää hänessä, oli että hänen muistonsa yhtyi kaikkiin
ympärillämme oleviin esineihin. Zoén nuket, omat kouluvihkoni, joitten
sivut hän niin monet kerrat oli tuhrinut ja tahrinut, puutarhan muuri,
jonka takaa me olimme nähneet hänen punaisten silmiensä kiiluvan
iltapimeästä, sininen porsliini-uurna, jonka hän eräänä talviyönä
oli halaissut — ellei se ehkä ollut pakkasen työtä —, puut, kadut,
penkit, kaikki ne muistuttivat meitä Putois'sta, meidän Putois'stamme,
lasten Putois'sta, paikkakunnan myytillisestä olennosta. Sulossa ja
runollisuudessa hän ei vetänyt vertoja kömpelöimmällekään satyyrille,
typerimmällekään faunille Sisilian tai Thessalian mailta. Mutta
puolijumala hän oli kuitenkin kaikitenkin.
Isällemme hänellä oli aivan toinen luonne: tunnuskuvallinen ja
filosofinen. Isämme tunsi suurta surkua ihmisiä kohtaan. Hän ei
pitänyt heitä erittäin järkivoittoisina; mutta heidän erehdyksensä,
milloin ne eivät olleet julmia, huvittivat häntä ja saivat hänet
myhäilemään. Usko Putois'han kiinnosti häntä lyhykäisenä yhteenvetona
kaikista inhimillisistä uskomuksista. Ollen luonteeltaan ivallinen ja
kujeilevainen hän puhui Putois'sta ikäänkuin todellisesta olennosta.
Hän jutteli hänestä toisinaan sellaisella vakavuudella ja esitti kaikki
seikat niin tarkalla asiallisuudella, että äitini aivan hämmästyi ja
sanoi hänelle sydämensä vilpittömyydessä:
»Luulisi sinun puhuvan ihan tosissasi, ystäväiseni... Ja kuitenkin sinä
tiedät hyvin...»
Hän vastasi vakavasti:
»Koko Saint-Omer uskoo Putois'n olemassaoloon. Olisinko kunnon
kansalainen, jos sen kieltäisin? Saa ajatella kahdesti ympäri päänsä,
ennenkuin menee kumoamaan yleistä uskonkappaletta.»
Ainoastaan läpeensä rehellinen mieli tuntee moisia arveluja.
Pohjaltaan isäni oli Gassendin kannattaja. Hän sovitti siis yksityisen
mielipiteensä yleiseen, hän uskoi kuten muutkin Audomarilaiset Putois'n
olemassaoloon, mutta hän ei myöntänyt hänen suoranaista kajoamistaan
meloonivarkauteen ja kyökkipiikojen viettelyyn. Sanalla sanoen, hyvänä
Audomarin kansalaisena hän tunnusti uskovansa, että on olemassa Putois,
mutta hän ei turvannut Putois'han selittääksensä kaupungissa sattuneita
tapahtumia. Niin että hän tässä kohden, kuten kaikissa muissakin,
osoitti olevansa sekä kelpo- että järkimies.
Mitä äitiimme tulee, niin hän hieman syytti itseään Putois'n
synnystä, eikä ilman aihetta. Sillä olihan näet Putois syntynyt
äitini valheesta, kuten Caliban runoilijan valheesta. Tosin eivät
virheet olleet verrattavissa toisiinsa, ja äitini oli viattomampi
kuin Shakespeare. Mutta kuitenkin hän oli hämillään ja kauhuissaan
nähdessänsä tuon pikkuruisen valheensa kasvavan yli kaikkien mittojen
ja viattoman petoksensa saavuttavan niin suunnattoman menestyksen,
joka ei pysähtynyt enää, vaan valloitti kokonaisen kaupungin ja uhkasi
valloittaa koko maailman. Ja eräänä päivänä hän kalpeni, luullen
saavansa nähdä oman valheensa ilmielävänä edessään.
Kävi näet niin, että palvelustyttö, joka oli vasta otettu ja outo
paikkakunnalla, astui sisään ja ilmoitti, että eräs mies tahtoi
puhutella rouvaa.
»Mikä mies hän on?»
»Työmiehen puvussa. Näyttää maalaiselta.»
»Onko hän sanonut nimensä?»
»On, rouva.»
»No, mikä hän sitten on nimeltään?»
»Putois.»
»Kuinka sanoit nimen olevan?...»
»Putois, niin, rouva, Putois.»
»Onko hän täällä?...»
»On, rouva. Hän odottaa kyökissä.»
»Oletko nähnyt hänet?»
»Olen rouva.»
»Mitä hänellä on asiaa?»
»Sitä hän ei sanonut. Hän tahtoi puhutella itse rouvaa.»
»Mene kysymään, mitä hän tahtoo.»
Kun palvelija palasi kyökkiin, ei Putois'ta enää ollut siellä. Tämä
muukalaisen palvelustytön ja Putois'n kohtaus jäi ainiaaksi selitystä
vaille. Mutta luuloni on, että siitä päivästä lähtien äitini alkoi
uskoa, että Putois hyvinkin saattoi olla olemassa, ja että hän kenties
ei ollut valehdellutkaan.


Riquet.

Muuttopäivän tultua jätti herra Bergeret sisarensa ja tyttärensä kera
Seine-kadun varrella sijaitsevan vanhan rapistuneen talon asettuakseen
uudenaikaiseen huoneistoon Vaugirard-kadun varrelle. Niin olivat Zoé ja
kohtalo päättäneet.
Muuttotouhun pitkinä hetkinä Riquet harhaili haikein mielin
hävityksenalaisissa huoneissa. Hänen rakkaimmille tottumuksilleen oli
tullut pysty eteen. Tuntemattomat, huonosti puetut, äreät ja äkäiset
miehet häiritsivät hänen lepoaan ja tulivat keittiöön saakka polkien
jaloissaan hänen ruokalautastaan ja vesikuppiaan. Juuri kun hän oli
vain mille tuolille paneutunut maata, otettiin se häneltä pois, ja
matot temmattiin kursailematta hänen poloisen takalistonsa alta, joka
omassa kodissaan ei enää tiennyt mihin asettua.
Sanokaamme hänen kunniakseen, että hän alussa oli koettanut tehdä
vastarintaa. Heti kun oli kajottu siirtämään vesisäiliötä, oli hän
alkanut vimmatun haukunnan vihollista vastaan. Mutta kukaan ei ollut
piitannut kuulla hänen kutsuaan. Hän ei tuntenut saavansa mitään
rohkaisua, päinvastoin häntä aivan ilmeisesti painostettiin alas.
Zoé neiti oli hänelle sanonut hyvin epäsuopeasti:
— Ole nyt hiljaa!
Ja neiti Pauline oli lisännyt:
— Riquet, sinä olet hassu!
Silloin hän luopui antamasta hyödyttömiä merkkejä ja taistelemasta
yksinään yhteisen hyvän puolesta. Hän suri hiljaisuudessa talon
hävitystä ja muutti turhaan huoneesta huoneeseen saadakseen rahtusen
rauhaa. Kun muuttomiehet tulla tömistivät siihen huoneeseen, mihin hän
oli paennut, kätkeytyi hän vikkelästi jonkun pöydän tai pesukaapin
alle, joka vielä oli paikoillaan. Mutta tämä varovaisuus oli hänelle
pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi, sillä heti kohta alkoi huonekalu
huojua hänen päällään, nousi kohoksi, jysähti taas permantoon ja uhkasi
musertaa hänet alleen. Hän pakeni pyöräpäisenä ja karvat pystyssä ja
pääsi toiseen suojapaikkaan, joka ei ollut edellistä turvallisempi.
Mutta nämä kiusat, jopa suorastaan vaaratkin olivat vähäpätöisiä hänen
sisäisiin tuskiinsa verraten. Sielullisesti näet, kuten sanotaan, hänen
kärsimyksensä olivat suurimmat.
Talon huonekalut eivät olleet hänen silmissään elottomia esineitä, vaan
eläviä, hyvänsuopia olentoja, lempeitä haltiahenkiä, joiden poislähtö
ennusti hirmuisia onnettomuuksia. Lautaset, sokerirasiat, paistinpannut
ja kattilat, kaikki kyökin jumaluudet; nojatuolit, matot, tyynyt,
kaikki kotilieden suojelushaltiat, sen huone- ja kotijumalat — kaikki
olivat tiessään. Hän ei saattanut uskoa, että niin suuri häviö koskaan
voisi tulla korvatuksi. Ja hän tunsi siitä niin suurta surua, kuin
hänen sielu-pahaansa vain mahtui. Onneksi se samoinkuin ihmissielukin
helposti takertui muuhun ja unohti pian huolet.
Sillävälin kuin janoiset muuttomiehet pitivät pitkiä väliaikojaan,
pölähytti Anqueliquen luuta lentoon permannosta ammoisen tomun,
ja Riquet vainusi hiiren hajua tai seurasi silmillään pakenevaa
hämähäkkiä, ja hänen häilähtelevä ajatuksensa ilahtui siitä tuokioksi.
Mutta pian hän taas vaipui takaisin mielihaikeaansa.
Lähtöpäivänä, nähdessään asiaintilan pahenevan hetki hetkeltä, hän
tyrmistyi epätoivoon. Vielä kolkommalta kuin muu tuntui hänestä, kun
ladottiin liinavaatteita suuriin, pimeihin tavaralaatikoihin. Iloisella
kiireellä sulloi Pauline pukujaan matkavasuun. Riquet kääntyi pois
hänestä, ikäänkuin olisi nähnyt hänet missä pahanteossa. Ja hykistyen
seinäviereen hän ajatteli: »Tuo oli pahinta! Nyt on kaikki lopussa!»
Ja joko hän luuli lakkaavan olemasta sen, mitä hän ei enää nähnyt, tai
tahtoi vain karttaa tuskallista näkyä, niin hän asettui siten, ettei
hänen tarvinnut katsoa Paulineen päin.
Mutta liikkuessaan edes takaisin Pauline osui huomaamaan Riquet'n
allapäisen asennon. Se näytti hänestä kovin hassunkuriselta, ja hän
purskahti nauramaan. Ja naurunsa seasta hän huusi:
— Tule tänne, Riquet!
Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä
ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin
salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä
avoimena ammottavaa vaatevasua.
Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni
hän ja otti hänet syliinsä.
— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!
Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi
liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään
eikä kuulevinaan.
— Riquet, katso minuun!
Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin
suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:
— Ole siellä, tuhma elukka!
Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä
kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.
Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt
päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta
tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti
olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen
liikkumattomana, henkeä vetämättä.
Sitten hän arveli hyödylliseksi tutkia pimeän vankilansa laatua. Hän
tunnusteli käpälillään hameita ja paitoja, joiden sekaan hänet oli
niin surkeasti paiskattu, ja hän etsi, eikö olisi mitään pääsyaukkoa
tästä kamalasta paikasta. Hän oli puhkunut tässä toimessa pari kolme
minuuttia, kun herra Bergeret kutsui häntä lähdössä ulos:
— Tänne, Riquet, tänne! Mennään kävelemään rantakaduille. Siellä
on todellakin ihanaa. Sinne on rakennettu asematalo, suurenmoisen
muodoton ja perikuvallisen ruma. Rakennustaide on ollutta ja mennyttä.
Revitään talo, joka muodosti Bac-kadun kulman ja joka oli kaunis.
Ja sijalle kohoo tietysti joku kamala rakennuspelätin. Kunpa toki
arkkitehtimme eivät toisi Quai d'Orsay'lle tuota raakalaistyyliä,
josta Washington-kadun kulma ja Avenue des Champs Elysées jo antavat
kammottavan esimerkin!... Tule, Riquet!... Mennään kävelemään
rantakaduille. Siellä on todella ihanaa. Rakennustaide on tosiaankin
rappeutunut Gabriel'in ja Louis'n ajoista... Mutta missä on koira?...
Riquet! Riquet!...
Herra Bergeret'n ääni vahvisti Riquet'n mieltä suuresti. Hän vastasi
käpäläinsä rapinalla, jotka vimmatusti raapivat vaatevasun pajukudosta.
— Missä koira on? kysyi herra Bergeret Paulinelta, joka tuli takaisin
latomus liinavaatteita käsivarrellaan.
— Vaatevasussa, isä.
— Kuinka se on sinne tullut? Ja mitä varten se on siellä? kysyi herra
Bergeret.
— Siksi että se oli tuhma, vastasi Pauline.
Herra Bergeret vapautti ystävänsä. Riquet seurasi häntä eteiseen asti
liehien hännällään. Silloin välähti eräs ajatus hänen aivoihinsa.
Hän palasi huoneistoon, juoksi Paulinea kohti ja kurottui pystyyn
nuoren tytön hameen nojaan. Ja vasta sittenkuin hän oli hillittömästi
sitä syleillyt jumaloimisensa merkiksi, hän tavoitti taas isäntänsä
portaissa. Hän olisi luullut lyöneensä laimin sekä viisauden että
uskonnon vaatimukset, ellei hän olisi täten osoittanut rakkauttaan
henkilölle, jonka mahti oli syössyt hänet syvään juurivasuun.
Kadulla herra Bergeret ja hänen koiransa näkivät murheellisen näyn:
omat huonekalunsa rivissä katukäytävällä.
Sill'aikaa kuin muuttomiehet olivat poikenneet kastamaan kaulaa pieneen
kadunkulma-kapakkaan, kuvasteli Zoé neidin pukupeili ohikulkijoita,
työmiehiä, taideakatemian oppilaita, nuoria tyttösiä, kauppiaita,
ajurinrattaita, vaunuja ja tavaravankkureita ja apteekkipuotia
lasisäiliöineen ja eskulaapinkäärmeineen. Katupylvääseen nojaten
hymyili herra Bergeret vanhempi kehyksissään, leppeä sävy hienon