Valittuja kertomuksia - 09

Vanhus istuutui, laski kirjat pöydälle ja virkkoi:
— Illallisen aikana aloin puhua teille, sukulaiselleni, Firenzen
Buonaparteista, mutta katseestanne ymmärsin, ettei tilaisuus ollut
sopiva asian laajemmalle käsittelemiselle. Niinpä vaikenin, säästäen
asian ytimen tätä hetkeä varten. Pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavasti.
»Sukumme toscanalainen haara on tuottanut oivallisia miehiä. Heidän
joukostaan sopii mainita Jacopo di Buonaparte, joka näki Rooman ryöstön
vuonna 1527 ja sepitti kertomuksen tapahtumasta, ja Niccolo, jonka
kirjoittamaa Vedovo-nimistä huvinäytelmää kiitettiin uuden Terentiuksen
tekemäksi. Aikomukseni ei kumminkaan ole keskustella kanssanne näistä
kuuluisista esi-isistä, vaan eräästä kolmannesta, joka himmentää
heidät maineellaan, niinkuin aurinko himmentää tähdet. Tietäkää, että
sukumme jäsenten joukossa on eräs pyhimys, veli Bonaventura, Pyhän
Fransiskuksen opetuslapsi, joka kuoli vuonna 1593 pyhyyttä uhoten.
Vanhus kumarsi mainitessaan tuon nimen. Sitten hän jatkoi kiihkeämmin
kuin olisi voinut odottaa niin iäkkään ja lauhkean miehen puhuvan:
— Fra Bonaventura! Ah, sukulaiseni, häntä, sitä kelpo isää, saatte
kiittää aseittenne voitollisuudesta. Hän oli varmaan lähellänne,
kun tuhositte, niinkuin illallisen aikana kerroitte, puolueenne
vihamiehet San Roccon portailla. Tämä kapusiinimunkki on seurannut
teitä taistelun tuoksinassa. Voitte uskoa, ettette olisi hänen
auttamattaan menestynyt Montenottessa ja Millesimessä enempää kuin
Lodissakaan. Hänen suojeluksensa merkit ovat niin ilmeiset, että ne
täytyy havaita, ja minä pidän menestystänne kelpo veli Bonaventuran
tekemänä ihmeenä. Tärkeintä on kuitenkin tietää, että pyhällä miehellä
oli omat tarkoituksensa, kun hän salli teidän voittaa itsensä Beaulieun
ja johti teidät voitosta voittoon aina tähän vanhaan asumukseen
saakka, missä lepäätte tänä yönä, vanhuksen siunaamana. Olen tullut
nimenomaan ilmaisemaan hänen tarkoituksiansa. Veli Bonaventura tahtoi
teidän saavan tietää hänen ansionsa, kuulevan hänen paastoistaan,
lihankidutuksestaan ja vuosikauden kestävästä vaikenemisesta, johon hän
itsensä tuomitsi. Hän tahtoi saada teidät koskettamaan jouhipaitaansa
ja nuoraansa ja polviansa, jotka olivat jäykistyneet alttarin
porras-askelmilla niin, että hän käveli käyränä kuin S. Siitä syystä
hän on johdattanut teidät Italiaan, missä järjestää teille tilaisuuden
tehdä vuorostanne hänelle palveluksen. Tietäkää, sukulaiseni, että
voitte puolestanne olla erittäin hyödyllinen kapusiinimunkille, joka on
teitä monesti auttanut.
Niin sanoessaan kaniikki laski kätensä pöydällä lepäävien vihkojen
päälle ja huokasi syvään.
Bonaparte odotti mitään virkkaamatta jatkoa juttuun, joka häntä
huvitti. Hän oli huvitettavissa helpommin kuin kukaan muu.
Hengähdettyään vanhus jatkoi:
— Niin, sukulaiseni, te voitte olla erittäin hyödyllinen kelpo veli
Bonaventuralle, joka asemassaan tarvitsee teitä. Hän on julistettu
autuaaksi jo aikoja sitten, mutta odottaa yhä kalenteriin pääsemistä.
Hän riutuu ikävään, tuo kelpo veli Bonaventura. Ja mitäpä voin tehdä
minä, San Miniaton vaivainen kaniikki, hankkiakseni hänelle kunnian,
joka hänelle kuuluu? Asia vaatii kulunkeja, joihin ei riitä minun
omaisuuteni eivätkä hiippakunnan varat! Kaniikki parka! Hiippakunta
parka! Toscanan herttuakunta on köyhä, ja köyhä on koko Italia!
Pyytäkää te, sukulaiseni, paavia tutustumaan Bonaventuraan. Hän varmaan
suostuu pyyntöönne. Teitä kunnioittaen hänen pyhyytensä suostuu
lisäämään luetteloon uuden pyhimyksen. Siitä koituu suuri kunnia
teille ja suvullenne, ja teiltä ei tule milloinkaan puuttumaan kelpo
kapusiinimunkin suojelusta. Käsitättehän, kuinka onnellista on, jos on
suvussa pyhimys?
Kaniikki osoitti pergamenttivihkojansa kehoittaen kenraalia ottamaan
ne matkalaukkuunsa. Niihin sisältyi autuaan veljen Bonaventuran
pyhimykseksijulistamista koskeva anomus ja sitä puolustavat asiakirjat.
— Luvatkaa minulle, lisäsi hän, että otatte toimittaaksenne tämän
asian, suurimman niistä, jotka voivat vaatia osakseen mielenkiintoanne.
Bonaparten teki mieli nauraa, mutta hän hillitsi itsensä.
— Minä en suinkaan ole sovelias ajamaan pyhimykseksijulistamista
tarkoittavaa juttua, sanoi hän. Tiedättehän, että Ranskan tasavalta
vaatii Rooman hovilta hyvitystä lähettiläämme Bassvillen halpamaisesta
murhasta.
Kaniikki huudahti:
— Bakkhoksen ruumiin nimessä! Rooma esittää varmaan anteeksipyyntönsä,
myöntää teille kaiken hyvityksen, ja kapusiinimme pääsee pyhimysten
luetteloon.
— Keskustelut eivät ole läheskään päättymässä, vastasi tasavallan
kenraali. Rooman curian tulee vielä tunnustaa Ranskan papiston
siviilijärjestö ja hävittää omin käsin inkvisitio, joka loukkaa
ihmisyyttä ja anastaa itselleen valtioitten oikeuksia.
Vanhus hymyili:
— Rakas poikani Napoleone, paavi tietää, että täytyy antaa, jos mieli
saada. Hän suostuu ehdotukseen. Hän odottaa teitä. Hän on vakaa ja
rauhallinen.
Bonaparte painui mietteisiinsä, ikäänkuin hänen voimallisessa päässään
olisi syntynyt jokin uusi ajatusyhtymä. Sitten hän virkkoi äkkiä:
— Te ette tunne ajan henkeä. Ranska on nykyjään varsin
epäuskonnollinen. Jumalattomuus on sinne juurtunut. Te ette tiedä,
kuinka laajalle ovat levinneet Montesquieun, Raynalin ja Rousseaun
aatteet. Jumalanpalvelus on poistettu. Kunnioitus on hävinnyt.
Kuulittehan, kuinka rivosti upseerini juttelivat aterialla.
Kelpo kaniikki pudisti päätänsä:
— Oh, nuo miellyttävät nuoret miehet ovat kevytmielisiä, huikentelevia,
ajattelemattomia! Se korjautuu aikanansa. Kymmenen vuoden kuluttua
he eivät enää juokse niin uutterasti tyttöjen jäljessä, vaan menevät
kuulemaan messua. Karnevaali kestää vain muutamia päiviä, ja Ranskan
vallankumouksen karnevaali ei sekään ole pitkäaikainen. Kirkko on
ikuinen.
Bonaparte tunnusti olevansa itsekin liian vähän uskonnollinen
voidakseen puuttua nimenomaan kirkolliseen asiaan.
Kaniikki katsoi häntä suoraan silmiin ja virkkoi:
— Poikani, minä tunnen ihmiset. Minä arvaan laatunne: te ette ole
filosofi. Harrastakaa autuasta isää BonaVenturaa. Hän korvaa teille
kaiken hyvän, minkä hänelle teette. Minä puolestani olen liian vanha
voidakseni nähdä tämän suuren asian toteutuvan. Minä kuolen aivan
pian. Tietäessäni sen olevan teidän huostassanne kuolen rauhallisena.
Älkää varsinkaan unohtako, sukulaiseni, että kaikki valta ja voima
tulee Jumalalta hänen pappiensa välityksellä.
Hän nousi, kohotti kätensä siunatakseen nuorta sukulaistansa ja poistui.
Yksin jäätyään Bonaparte selaili laajaa anomuskirjaa kynttilän
himmeässä valossa. Hän mietti Kirkon valtaa ja ajatteli, että paavius
oli kestävämpi kuin vuoden III valtiosääntö.
Ovelle koputettiin. Berthier tuli ilmoittamaan kenraalille, että kaikki
oli valmiina lähtöä varten.


Gestas.

Gestas, dixt li Signor,
entrez en paradis.
»Gestas, dans nos anciens mystères,
c'est le nom du larron
crucifié à la droite de Jésus-Christ.»
(Augustin Thierry,
_la Rédemption de Larmor_.)
[Gestas, sanoi Herra, astu paratiisiin. »Gestas on vanhoissa
mysteereissämme Jeesuksen Kristuksen oikealle puolelle ristiinnaulitun
ryövärin nimi.»]

Kerrotaan, että nykyjään elelee eräs kehno veikko, nimeltä Gestas, joka
sepittää maailman ihanimpia laulelmia. Hänen litteistä kasvoistaan
kuuluu voitavan lukea hänen vaipuneen lihan syntiin, ja illan tullen
kiiltelevät pahat nautinnot hänen viheriöissä silmissään. Hän ei ole
enää nuori. Hänen kallonsa kuhmurat ovat alkaneet hohtaa kuparilta,
ja hänen niskallaan riippuvat homeenkarvaiset hiussuortuvat. Hän on
kumminkin viattoman luonnollinen, ja hänessä on säilynyt lapsuuden
vilpitön usko. Ellei satu olemaan jälleen sairaalassa, hän asustaa
jossakin pienessä hotellihuoneessa Panteonin ja Kasvitieteellisen
puutarhan välimaalla. Siellä, vanhassa ja köyhässä kaupunginosassa,
hänet tuntee jokainen kivi, synkät kujamaiset kadut ovat hänelle
lempeät, ja eräs niistä, huonomaineisten hökkelien ja vaivaisten
asumusten reunustama, on hänen mieleisensä, sillä siinä on erään
rakennuksen nurkassa pyhä Neitsyt ristikon takana sinisessä
seinäkomerossaan. Hän kulkee iltaisin kahvilasta kahvilaan ja pysähtyy
olut- ja viina-asemillaan noudattaen vakiintunutta järjestystä; suuret
mässäyksen työt näet vaativat menetelmää ja säännönmukaisuutta. On
jo myöhä yö, kun hän on saapunut lakkaansa, tietämättä miten, ja
osunut joka päivä uudistuvan ihmeen nojalla telttasänkyynsä, johon
hän kellahtaa riisuutumatta. Hän nukkuu siinä kädet nyrkissä niinkuin
nukkuvat kulkurit ja lapset. Mutta hänen unensa on lyhyt.
Aamunkoiton valkaistessa ikkunaa ja heittäessä uutimien välitse
ullakkokamariin kirkkaita säteitään Gestas jo avaa silmänsä,
kohottautuu, pudistelee itseään kuin isännätön koira, jonka potku
herättää, astuu kiireesti alas pitkiä kierreportaita ja katselee
jälleen riemuiten katua, kelpo katua, joka on ylen suopea vähäpätöisten
ja köyhien ihmisten paheille, siristää silmiään päivän ensi
sarastuksessa, ja hänen Silenuksen-sieraimiaan laajentaa aamuinen
ilma. Hän astelee siinä tanakkana ja suorana, jalka vanhan luuvalon
jäykistämänä, nojaten kornellipuiseen sauvaan, jonka rautakärkeä hän
on kuluttanut kaksikymmentä vuotta vaellusretkillään. Hän näet ei ole
öisissä seikkailuissaan milloinkaan kadottanut piippuaan eikä keppiään.
Silloin hän näyttää erittäin hyvältä ja erittäin onnelliselta, ja
niin on tosiaankin laita. Hänen kaikkein suurimpana ilonaan, jonka
korvaukseksi hän luovuttaa unensa, on käydä aamuisin kapakoissa
juomassa valkoviiniä työmiesten kanssa. Juopon viattomuus, kirkas
viini, päivän kalpea koitto ja muurarien valkoiset puserot viehättävät
puhtaudellaan hänen mieltänsä, joka on paheessakin säilynyt lapsellisen
vilpittömänä.
Eräänä kevätaamuna, kuljettuaan siten kalustetusta huoneestaan _Pikku
Mauriin_ saakka, Gestas näki ilokseen, kuinka avattiin ovi, jonka
yläpuolella oli valettu ja maalattu saraseenin pää, ja kuinka hänen
kerallaan työntyi tinapintaisen tiskin ääreen tuntemattomia ystäviä:
kokonainen joukko Creusen työmiehiä, jotka kilistivät lasejaan ja
haastelivat viisaasti kuin Kaarle Suuren kaksitoista pääriä. He
tyhjensivät lasinsa ja purivat leipäkannikkaa; se heistä, jonka
mieleen sattui johtumaan hyvä ajatus, nauroi voimallisesti ja koki
saada kumppanit paremmin asiaa tajuamaan jyskyttämällä heitä nyrkillä
selkään. Ukot kallistivat lasejaan hitaasti ja mitään virkkamatta.
Miesten poistuttua työhönsä Gestas lähti viimeisenä Pikku Maurista ja
siirtyi _Hyvään Omenaan_, jonka ristikon peitsimäiset tangot olivat
hänelle tutut. Hän ryyppi sielläkin hupaisessa seurassa, tarjosipa
lasin kahdelle epäluuloiselle ja leppoisalle poliisimiehellekin.
Sitten hän kävi kolmannessa kapakassa, jonka vanhassa takorautaisessa
kilvessä näkyy kaksi pientä miestä kantamassa valtavan suurta
rypäleterttua, ja siellä hänelle tarjoili kaunis rouva Trubert,
koko siinä kaupunginosassa kuuluisa viisaudestaan, voimastaan
ja herttaisuudestaan. Lähestyessään vallituksia hän joi vielä
tislaajien luona, missä tynnyrien messinkihanat kiiltävät hämyisessä
valossa, ja anniskelijain myymälöissä, joiden viheriäin, suljettujen
ikkunaluukkujen kummallakin puolella on laakeripuu sammiossaan. Sitten
hän palasi väkirikkaisiin kaupunginosiin ja nautti vermuuttia ja
poroista kahvia erinäisissä kahviloissa. Kello löi kahdeksan. Hän kulki
erittäin suorana, tasaisin askelin, jäykkänä ja juhlallisena, joutuen
ymmälle, kun naiset, jotka kiiruhtivat ostoksilleen paljain päin,
liina kaulaan kietaistuna, tuuppivat häntä raskailla vasuillaan, tai
hän itse havaitsemattaan törmäsi valtavan suurta leipää kuljettavaan
tyttöseen. Toisinaan, hänen kulkiessaan kadun poikki, maidonkuljettajan
rattaat tärisevine ja helisevine läkkikannuineen pysähtyivät niin
lähelle, että hän tunsi poskessaan hevosen kuuman hengityksen. Hän
jatkoi matkaansa kiirehtimättä, karkean maitorengin ylenkatseellisesta
sadattelusta huolimatta. Hänen astuntansa, jota tuki kornellipuinen
keppi, oli epäilemättä ylväs ja tyyni. Sisäisesti vanha mies kuitenkin
hoiperteli. Aamuinen hilpeys oli kadonnut jäljettömiin. Kiuru, joka
oli sirottanut hänen olemukseensa iloista liverrystään vaaleanpunaisen
viinin ensimmäisten pisarain keralla, oli kiitänyt pois, ja nyt hänen
mielensä oli himmeä korppien pesimämaa, missä mustat linnut vaakkuivat
mustissa puissa. Hän oli sanomattoman alakuloinen. Ankara itseinho
kuvotti häntä. Katumuksen ja häpeän ääni kuului hänelle huutavan:
»Sika! Sika! Olet sika!» Hän ihaili tuota närkästynyttä ja puhdasta
ääntä, tuota kaunista enkelin-ääntä, joka oli salaperäisesti hänessä
itsessään ja toisti: »Sika! Sika! Olet sika!» Hänessä heräsi ääretön
viattomuuden ja puhtauden kaipuu. Hän itki; isot kyynelkarpalot
vierivät hänen pukin-parralleen. Hän itki itseänsä. Totellen mestarin
sanaa, joka sanoi: »Itkekää itseänne ja lapsianne, te Jerusalemin
tyttäret», hän vuodatti silmiensä katkeran kasteen seitsemän synnin
tahraaman lihansa ja päihtymyksen siittämien irstaiden kuvitelmien yli.
Hänessä heräsi eloon lapsuuden usko kasteraikkaana ja kukkeana. Hänen
huuliltaan virtasivat koruttomat rukoukset. Hän lausui aivan hiljaa:
»Hyvä Jumala, salli minun tulla jälleen sen pienen lapsen kaltaiseksi,
joka olin.» Lausuessaan tuon yksinkertaisen rukouksen hän oli erään
kirkon porttiholvissa.
Tämä vanha kirkko oli aikoinaan hohdellut valkoisena ja kauniina
kivisissä pitsikoruissaan, joita aika ja ihmiset ovat repineet. Nyt
se on musta kuin murjaani, ja sen kauneus puhuu vain runoilijain
sydämille; se on »puutteenalainen ja iällinen» kuin François Villonin
äiti, joka kenties aikoinaan tuli sinne polvistumaan ja näki nyt
valkoisiksi kalkituissa muuripinnoissa sen paratiisin, jonka harput
luuli kuulevansa, ja sen helvetin, jossa kadotettuja »paahdettiin»,
mikä kovin pelotti kelpo eukkoa. Gestas astui Herran huoneeseen. Hän
ei nähnyt siellä ketään, ei edes vihkiveden antajaa eikä sellaista
eukko rukkaa kuin François Villonin äiti. Vain kirkonlaivassa hyvässä
järjestyksessä seisovat tuolit todistivat seurakuntalaisten hartautta
ja näyttivät jatkavan yhteistä rukousta.
Gestas kääntyi holvien kosteassa ja viileässä varjossa oikealle, kohti
sivulaivaa, missä lähellä ovea. Neitsyen kuvan edessä, rautainen
kynttilänkannatin ojenteli teräviä piikkejään, joissa ei vielä palanut
yhtäkään vahakynttilää. Siinä, silmäillen valkoisella, sinisellä ja
ruusunpunaisella maalattua kuvaa, joka hymyili pienten uhrilahjoiksi
ripustettujen kultaisten ja hopeisten sydänten keskellä, Gestas
taivutti vanhan, jäykistyneen polvensa, itki pyhän Pietarin lailla
ja huokaili ylen lempeitä sanoja, jotka eivät toisiinsa sopineet.
»Armollinen Neitsyt, äitini, Maaria, Maaria, lapsesi, lapsesi,
rakas äiti!» Mutta kohta hän nousi aivan vikkelästi, astui muutamia
nopeita askelia ja pysähtyi rippituolin luo. Tämä ajan tummentama,
viininpusertimen väriseksi muuttunut rippituoli näytti kunnolliselta,
tutunomaiselta ja kotoiselta kuin vanha liinavaatekaappi. Sen
seinäpintoihin upotetut, simpukankuorista ja kivistä sommitellut
uskonnolliset tunnuskuvat johtivat mieleen menneiden aikojen
porvarisnaisia, jotka tulivat sen eteen kumartamaan korkeilla
pitsireunoilla varustettuja myssyjänsä ja huuhtelemaan taloushuolten
täyttämää mieltänsä tässä vertauskuvallisessa pesualtaassa. Siihen
paikkaan, johon he olivat polvistuneet, polvistui nyt Gestas, painoi
huulensa ristikkoa vasten ja lausui hiljaa: »Isä, isä!» Kun kukaan ei
vastannut, hän koputti aivan hiljaa sormellaan luukkua.
— Isä, isä!
Hän pyyhki silmänsä nähdäkseen paremmin ristikon lomitse ja luuli
havaitsevansa pimeässä papin valkoisen messupaidan.
Hän sanoi jälleen:
— Isä, isä, kuunnelkaa minua! Minun täytyy saada tunnustaa syntini,
minun täytyy pestä sieluni; se on musta ja likainen; se inhoittaa ja
kuvottaa minua. Joudu, isäni, suo katumuksen ja anteeksiantamuksen
kylpy, Jeesuksen Kristuksen puhdistava kylpy. Ajatellessani
saastaisuuttani tunnen sydämeni pakahtuvan ja raadollisuuteni inhon
itseäni oksettavan. Puhdistuksen kylpy, puhdistuksen kylpy!
Sitten hän odotti. Luullen toisinaan näkevänsä rippituolin perältä
viittaavan käden, toisinaan taas nähden edessään vain aution tyhjyyden,
hän odotti kauan. Hän pysyi siinä liikkumatta, polvet kuin naulittuina
puupienaan ja katse suunnattuna ristikkoluukkuun, josta oli tuleva
anteeksiantamus, rauha, virvoitus, lunastus, viattomuus, sovinto
Jumalan ja itsensä kanssa, taivaallinen ilo, rakkauden tyydytys ja ylin
onni. Tavan takaa hän hymisi liikuttavia pyyntöjä:
— Parahin kirkkoherra, isäni, parahin kirkkoherra! Minua janottaa,
antakaa minun juoda, minua kovin janottaa! Parahin kirkkoherrani,
antakaa minulle, mitä teillä on, puhdasta vettä, valkoiset vaatteet ja
siivet sieluparkaani varten. Suokaa minulle katumus ja anteeksiantamus.
Kun mitään vastausta ei kuulunut, hän koputti luukkua kuuluvammin ja
sanoi ääneen:
— Rippi, olkaa hyvä!
Vihdoin häneltä loppui kärsivällisyys, hän nousi ja takoi rippituolin
seiniä kornellipuisella kepillään huutaen:
— Hei, kuulkaa, kirkkoherra! Hoi, kuulkaa, apulainen!
Niin puhuessaan hän löi kiivaammin. Iskut sattuivat tuimina
rippituoliin, siitä tuprahteli pölypilviä ja se vastasi hänen
ahdisteluunsa vanhojen orttensa voihkinalla.
Suntio, joka oli lakaisemassa sakaristoa, juoksi metelin kuullessaan
kirkkoon, hihat käärittyinä. Nähdessään keppiä heiluttavan miehen
hän seisahtui hetkiseksi, mutta eteni sitten häntä kohti varovasti
ja hitaasti niinkuin ainakin kaikkein nöyrimmässä palvelustoimessa
harmaantunut henkilö. Saavuttuaan äänenkantaman päähän hän kysyi:
— Mitä tahdotte?
— Tahdon käydä ripillä.
— Tähän aikaan päivästä ei käydä ripillä.
— Minä tahdon käydä ripillä.
— Menkää matkaanne.
— Tahdon tavata kirkkoherran.
— Miksi niin?
— Päästäkseni ripille.
— Kirkkoherra ei ole tavattavana.
— Siinä tapauksessa ensimmäisen apulaisen.
— Hänkään ei ole tavattavana. Menkää menojanne.
— Toisen, kolmannen, neljännen tai vihoviimeisen apulaisen.
— Menkää tiehenne!
— Vai niin! Annetaanko minun kuolla ripittäytymättä? Asia siis on
pahempi kuin vuonna 93!... Aivan pieni apulainen. Mitä te siitä,
jos ripittäydynkin aivan pienelle apulaiselle, vain kehrävarren
korkuiselle? Käskekää joku pappi kuulemaan synnintunnustustani. Minä
lupaan tunnustaa hänelle syntejä, jotka varmaan ovat harvinaisempia,
tavattomampia ja mielenkiintoisempia kuin kaikki ne, joita hänelle
voivat lasketella hänen hupsut katuvaisensa. Voitte sanoa, että häntä
pyydetään kauniiseen rippiin.
— Menkää tiehenne!
— Etkö ymmärrä, sinä vanha Barrabas? Minä sanon sinulle tahtovani
päästä sovintoon Jumalan kanssa, jumaliste!
Vaikka tämä pertuskankantaja ei ollutkaan varreltaan niin valtava
kuin jonkin rikkaan seurakunnan suntio, oli hän kuitenkin roteva. Hän
tarttui ripillepyrkijän olkapäihin ja heitti hänet ulos.
Kadulle jouduttuaan Gestas havaitsi päässään yhden ainoan ajatuksen:
päästä takaisin kirkkoon jostakin sivuovesta yllättääkseen, jos
mahdollista, suntion takaapäin ja saadakseen käsiinsä jonkun pienen
apulaisen, joka suostuisi kuuntelemaan hänen synnintunnustustaan.
Tämän aikomuksen toteutuminen estyi, sillä kirkkoa piirittivät vanhat
rakennusryhmät, ja Gestas eksyi auttamattomasti katujen, kujien,
umpisokkeloiden ja solain labyrinttiin.
Siellä sattui olemaan viinitupa, johon vaivainen katuja päätti poiketa
löytääkseen lohdutusta absintista. Se onnistuikin. Mutta aivan pian
hänet valtasi uusi katumuksen puuska. Ja se seikka vahvistaa hänen
ystäviänsä toivossa, että hän tulee pelastetuksi. Hänessä on usko,
yksinkertainen, luja ja lapsellinen usko. Häneltä puuttuu pikemmin
töitä. Ei kumminkaan sovi olla epätoivossa hänestä, koska hän itse ei
ole milloinkaan epätoivoinen.
Ryhtymättä pohtimaan ennaltamääräämisen melkoisen vaikeita pulmia
ja huolimatta tarkastella tätä asiaa koskevia pyhän Augustinuksen,
Gotesialen, albigenssien, wiclifilâisten, hussilaisten, Lutherin,
Calvinin, Jânseniuksen ja suuren Arnaud'n mielipiteitä arvelemme, että
Gestas on ennaltamäärätty iäisen autuuden perijäksi.
Gestas, dixt' li Signor, entrez en paradis.


Signora Chiara.

Napolilainen professori Giacomo Tedeschi on kuuluisa lääkäri
kotikaupungissaan. Hänen väkevästi tuoksahtavassa talossaan, joka
sijaitsee lähellä Incoronata-kirkkoa, käy kaikenlaista väkeä, mutta
varsinkin niitä kauniita tyttöjä, jotka Santa Luciassa myyvät
meren hedelmiä. Hän määrää lääkkeitä kaikkiin tauteihin, suostuu
vetämään mädänneen hampaan suustanne ja kykenee juhlapäivien jälkeen
erinomaisesti parsimaan tappelupukarien rikkoutunutta nahkaa. Hän
osaa käyttää rannikon murretta, sekoittaa siihen koulussa oppimaansa
latinankieltä ja tyynnyttää sillä potilaitaan, jotka lepäävät kaikkein
suurimmassa, horjuvimmassa, huokailevimmassa ja likaisimmassa
leposohvassa, minkä voi löytää mistään maailman rannikkokaupungista.
Hän on pienikokoinen, kasvot ovat täyteläiset, silmät pienet ja
viheriät, pitkä nenä painuu lähelle suun kaartuvaa viivaa, ja pyöreät
hartiat, ulkoneva vatsa ja hoikat jalat tuovat mieleen muinaisajan
atellaannin.
Giacomo nai vanhoilla päivillään nuoren Chiara Mammin, erään Napolissa
erinomaisesti arvossapidetyn linnavangin tyttären. Mammi oli perustanut
leipomon Borgo di Santolle, ja hänen kuolemaansa suri koko kaupunki.
Signora Chiaran kauneus oli kypsynyt sen auringon paisteessa, joka
kasvattaa kullanhohtelevat Torren viinirypäleet ja Sorrenton oranssit,
ja oli nyt kukkeimmassa loistossaan.
Professori Giacomo Tedeschi uskoo soveliaasti, että hänen vaimonsa
on yhtä siveä kuin kaunis. Sitäpaitsi häh tietää, kuinka voimakas on
naisten kunniantunto rosvoperheiden keskuudessa. Mutta hän on lääkäri
ja tietää myös, millaisille häiriöille ja heikkouksille naisluonto
siinä suhteessa on altis. Hän alkoi käydä hiukan levottomaksi,
kun Ascanio Ranieri, milanolainen, joka oli perustanut naisten
pukuneulomon Marttyyritorin laitaan, oli ottanut tavakseen käydä hänen
talossaan. Ascanio oli nuori, kaunis ja aina hymyilevä. Sankarillisen
Mammin, kansallismielisen leipurin tytär oli epäilemättä liian hyvä
napolilainen unohtaakseen velvollisuuksiaan jonkun milanolaisen vuoksi.
Ascanio vieraili kuitenkin Incoronatan läheisyydessä enimmälti silloin,
kun tohtori ei ollut kotona, ja signora otti hänet mielellään vastaan
ilman todistajia.
Eräänä päivänä, palatessaan kotiin pikemmin kuin odotettiin, professori
yllätti Chiaran eteen polvistuneen Ascanion. Signora poistui tyynesti,
astuen kuin jumalatar, ja Ascanio nousi seisomaan.
Giacomo Tedeschi lähestyi häntä ylen huolestuneena, kuten näytti.
— Ystäväni, minä huomaan, että olette kovin kipeä. Teitte oikein, kun
tulitte luokseni. Minä olen lääkäri, ja toimenani on lievittää ihmisten
kärsimyksiä. Te olette sairas, älkää väittäkö vastaan. Olette sairas,
ylen sairas. Kasvonne ovat ihan tulehtuneet... Päänsärky, ankara
päänsärky, epäilemättä. Teitte oikein, kun tulitte luokseni! Uskon
varmaan, että odotitte minua kärsimättömästi. Hirveä päänsärky!
Niin jutellen työnsi ukko, joka oli väkevä kuin sabinilainen härkä,
Ascanion vastaanottohuoneeseensa ja pakotti hänet istuutumaan siihen
kuuluisaan leposohvaan, joka oli nähnyt neljäkymmentä vuotta Napolin
tautien historiaa.
Giacomo Tedeschi painoi potilastaan leposohvaan ja virkkoi:
— Jopa näen, mikä teitä vaivaa! Hammastauti eikä mikään muu!
Haminastanne pakottaa.
Hän veti lippaastaan hirmuisen suuret hammaspihdit, väänsi leuat auki
ja tempasi irti erään hampaan.
Ascanio pakeni ankarasti verta sylkien, ja professori Giacomo Tedeschi
huusi tuiman iloisesti:
— Kaunis hammas! Kaunis, erittäin kaunis hammas!...


Kaiverrettu kivi.

Saavuin hänen luokseen puolenpäivän tienoissa hänen kehoitustaan
noudattaen. Päivällisen aikana, ruokasalissa, joka on pitkä kuin
kirkonlaiva ja johon hän on kerännyt vanhoja kulta- ja hopeateoksia,
hän näytti minusta uneksivalta, joskaan ei murheelliselta. Silloin
tällöin ilmeni hänen puheessaan hengen kaunis virkeys. Toisinaan
ilmaisi jokin lausuttu sana hänen harvinaisen hienoa taiteellista
aistiansa tai hänen urheiluintoansa, joka ei ollut vähääkään
laimentunut, vaikka hän oli ratsun selästä pudotessaan halkaissut
kallonsa. Mutta hänen ajatuksensa katkesivat alinomaa. Tuntui siltä
kuin ne olisivat toinen toisensa jälkeen törmänneet johonkin esteeseen.
Keskustelusta, jota oli sangen vaikea seurata, jäi mieleeni vain, että
hän oli äskettäin lähettänyt pari valkoista riikinkukkoa linnaansa
Rarayhen ja että hän oli ilman mitään syytä laiminlyönyt lähimmät
ystävänsä, herra ja rouva N————n. Hän ei varmaankaan ollut kutsunut
minua luoksensa kuulemaan näitä tunnustuksia. Kahvia juodessamme
kysyin, mitä hänellä oli minulle kerrottavaa. Hän silmäili minua hieman
hämmästyneenä.
— Pitikö minulla olla jotakin sinulle kerrottavaa?
— Totta tosiaan! Kirjoitithan minulle: »Tule huomenna luokseni
päivälliselle. Haluan keskustella kanssasi.»
Hänen vaietessaan vedin taskustani kirjeen ja näytin sitä hänelle.
Osoite oli hänen sievää, mutta hiukan rikkinäistä käsialaansa.
Kirjekuoressa oli sinipunerva lakkasinetti.
Hän kosketti otsaansa sormellaan.
— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää
sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset,
ja niiden heijastus otsassa ja poskissa... Tummansiniset silmät, jotka
luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman... Iho raikkaan
lämmin... Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi... Koeta joka
tapauksessa saada selville, onko...
Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:
— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.
* * * * *
Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa
sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva:
satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan
nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat
ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös
näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja
sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta
suuren ja vaikuttavan taideteoksen.
Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.
— Tule, lähdetään!
Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä
lähtemään.
Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.
— En tiennyt, että sinulla oli sellainen oivallinen kivi.
Hän vastasi omistavansa sen vasta vähän aikaa, suunnilleen kuusi
viikkoa. Se oli ollut löytö. Hän otti sen sormestaan, missä kantoi sitä
sormukseen kiinnitettynä, ja ojensi sen minulle.
Kuten tiedämme, ovat useimmat kauniin klassillisen tyylikauden
kaiverretut kivet karneoleja. Hämmästyin siis hiukan nähdessäni
himmeäksihiotun, tummansinipunaisen kiven.
— Kas kummaa! huudahdin minä. Se on ametysti.
— Niin, murheellinen kivi, eikö totta, ja onnettomuutta tuova. Luuletko
sitä vanhaksikin?
Hän käski palvelijaa tuomaan suurennuslasin. Sen avulla voin paremmin
ihailla uurteiden muovausta. Se oli epäilemättä kreikkalaisen
kaiverrustaiteen mestariteos, Rooman keisarivallan ensimmäisten
vuosien ajoilta. Kauniimpaa en ollut nähnyt Napolin museossakaan,
vaikka sinne on kerätty erittäin paljon kiviä. Suurennuslasilla erotti
puolipylväässä sen tunnuskuvan, joka usein esiintyy Bakkhos-jaksoon
kuuluville aiheille omistetuissa muistomerkeissä. Minä huomautin
asiasta ystävälleni.
Hän kohautti hartioitaan ja hymyili. Kivi oli kiinnitetty molemmin
puolin näkyväksi. Mieleeni johtui tutkia sen alapuolta, ja kovin
hämmästyin havaitessani siinä harmillisen kömpelösti piirrettyjä
merkkejä, jotka ilmeisesti olivat peräisin paljoa myöhemmiltä ajoilta
kuin itse intaglio. Ne muistuttivat hiukan muinaisesineidenkauppiaiden
hyvin tuntemien amulettien kaiverruksia, ja minä olin