Valittuja kertomuksia - 14

kalpeilla kasvoilla ja hiukset taaksekammattuina. Herra Bergeret
katseli isäänsä kunnioittavalla hellyydellä ja veti hänet syrjemmäksi
pylväästä. Samoin hän asetti suojempaan Zoén pienen jalustapöydän, joka
näytti häpeävän sitä, että oli joutunut kadulle.
Mutta Riquet hieroi käpäliään isäntänsä jalkoihin ja loi häneen
kauniit, surulliset silmänsä. Ja se katse sanoi:
Oi isäntäni, sinä, joka olit vast'ikään niin rikas ja niin mahtava,
olisitko sinä tullut köyhäksi? Olisitko sinä tullut heikoksi? Sinä
annat ilkeihin ryysyihin puettujen miesten tunkeutua vierashuoneeseesi,
makuukammioosi, ruokasaliisi, kolahutella vammoja huonekaluihisi ja
raahata ne pois, raahata alas portaita sinun syvän nojatuolisi, sinun
ja minun, nojatuolin, jossa me lepäsimme joka ilta ja hyvin usein
aamupäivällä, sinä ja minä vieretysten. Minä olen kuullut sen voihkivan
huonopukuisten miesten käsissä, tuon nojatuolin, joka on suuri haltia
ja ystävällinen suojelushenki. Sinä et vastustanut noita anastajia. Jos
sinulla ei ole enää ainoatakaan noista kotijumalista, jotka täyttivät
sinun asuntosi, jos olet kadottanut yksin nuokin pikku jumal-olennot,
jotka aamuisin vuoteesta noustessasi puit jalkaasi, nuo tohvelit,
joita minä monesti leikillä olen pureskellut, jos sinä olet joutunut
puutteeseen ja kurjuuteen, rakas isäntäni, niin kuinka käy silloin
minun?


Riquet'n ajatuksia.

I
Ihmiset, eläimet ja kivet kasvavat, mitä likemmäksi tulevat, ja käyvät
suunnattoman suuriksi, kun ovat aivan edessäni. Niin en tee minä. Minä
pysyn aina yhtä suurena, missä olenkin.

II
Kun isäntä ojentaa minulle pöydän alle ruokapalan, jonka hän aikoo
pistää suuhunsa, tekee hän sen kiusatakseen minua ja rangaistakseen,
jos lankean kiusaukseen. Sillä en saata uskoa, että hän luopuisi
omastaan minun tähteni.

III
Koirien haju on suloinen.

IV
Minun isäntäni pitää minut lämpöisenä, kun makaan hänen selkänsä takana
nojatuolissa. Se johtuu siitä, että hän on jumala. Myöskin uunin edessä
on lämmin kivilaatta. Se laatta on jumalallinen.

V
Minä puhun milloin tahdon. Isäntäni suusta lähtee myös ääniä, jotka
muodostavat lauseita. Mutta ne eivät ole läheskään yhtä selviä kuin
ne, joita minä ilmaisen puheeni äänillä. Minun suussani on kaikella
järjellinen ajatuksensa. Isännän suussa on paljon vain tyhjää ääntä. On
vaikeaa, mutta välttämätöntä arvata isännän ajatukset.

VI
Syöminen on hyvää. Olla syönyt on vielä parempi. Sillä vihollinen, joka
väijyy siepatakseen ruokasi, on nopea ja kavala.

VII
Kaikki katoaa ja seuraa toinen toistaan. Minä yksin olen pysyväinen.

VIII
Minä olen aina kaiken keskustassa, ja ihmiset, eläimet ja esineet,
olivatpa ne vihamielisiä tai suosiollisia, ovat piirissä ympärilläni.

IX
Unessa näkee ihmisiä, koiria, taloja, puita, mieluisia olentoja ja
kammottavia olentoja. Mutta kun herää, ovat nämä olennot kadonneet.

X
Mietelmä. Minä rakastan isäntääni Bergeret'tä, sillä hän on väkevä ja
peljättävä.

XI
Teko, josta on piesty, on paha teko. Teko, josta on saatu hyväilyjä tai
ruokaa, on hyvä teko.

XII
Yön tullessa liikkuu pahoja voimia talon ympärillä. Minä haukun, jotta
isäntä olisi varuillaan ja karkoittaisi ne.

XIII
Rukous. Oi isäntäni Bergeret, verisen lihan jumala, minä kumarran
sinua. Sinä peljättävä, ollos ylistetty! Ollos ylistetty, sinä
laupias! Minä ryömin jaloissasi; minä nuolen käsiäsi. Sinä olet suuri
ja sangen ihana, koska sinä katetun pöydän ääressä ahmit runsaita
liharuokia. Sinä olet suuri ja sangen ihana, koska sinä pikkuruisella
puutikulla saat valkean leimahtamaan ja muutat yön päiväksi. Pidä minut
huoneessasi ja sulje kaikki muut koirat sieltä pois. Ja sinä, Angelique
keittäjätär, sinä hyvä ja suuri jumalatar, minä pelkään ja rakastan
sinua, ettäs antaisit minulle paljon syödä.

XIV
Koira, jolla ei ole kunnioitusta ihmisiä kohtaan ja joka ylenkatsoo
isäntänsä huoneessa olevia kotijumalia, viettää harhailevaa ja kurjaa
elämää.

XV
Eräänä päivänä kulki rikkinäinen vesikannu salin läpi kastellen
kiilloitetun permannon. Luulen, että epäsiisti kannu sai siitä vitsaa.

XVI
Ihmisillä on jumalallinen voima avata kaikki ovet. Minä voin avata
ainoastaan muutamia. Ovet ovat mahtavia jumaluuksia, jotka eivät
mielellään tottele koiria.

XVII
Koiran elämä on täynnä vaaroja, ja kärsimyksen välttämiseksi täytyy
alati valvoa, syödessään, jopa nukkuessaankin.

XVIII
Ei koskaan tiedä, onko käyttäytynyt oikein ihmisiä kohtaan. Heitä
tulee kunnioittaa koettamatta ymmärtää heitä. Heidän viisautensa on
salaperäinen.

XIX
Avuksihuuto. Oi Pelko, suurivaltainen ja äidillinen Pelko, pyhä
ja terveellinen Pelko, astu minun sieluuni, täytä minut vaarassa,
jotta välttäisin sen, joka minua vahingoittaa taitaisi, ja jotta en,
karatessani vihollisen kimppuun, joutuisi kärsimään uhkamielisyydestäni.

XX
On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat
kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti
puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei
tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai
työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja
paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua.
Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.

Vanhurskaat tuomarit.

Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne
eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta
uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin
sekaantunut anarkistien vehkeisiin.
En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua.
Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään
saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua
hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin
siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan
apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria
muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka
on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä
tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä.
Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä
molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten
vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean
näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava.
Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha
mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen.
Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.
Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama
katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja
viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan
varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa
ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä
hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike
osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat,
mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.
Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin
heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:
— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin
kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.
Toinen tuomari vastasi:
— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan
käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa
muuttuvainen.
Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan:
_Ensimmäinen tuomari_: Laki on pysyväinen.
_Toinen tuomari_: Laki ei ole hetkeäkään vakiutunut.
_Ensimmäinen tuomari_: Jumalasta lähteneenä se on järkkymätön.
_Toinen tuomari_: Yhteiskunnallisen elämän luonnollisena tuotteena se
on riippuvainen tämän elämän vaihtelevista ehdoista.
_Ensimmäinen tuomari_: Se on Jumalan tahto, joka ei koskaan muutu.
_Toinen tuomari_: Se on ihmisten tahto, joka muuttuu lakkaamatta.
_Ensimmäinen tuomari_: Se oli olemassa ennen ihmistä ja on häntä ylempi.
_Toinen tuomari_: Se on alkuisin ihmisestä, on vajavainen kuten hänkin,
mutta saattaa myös täydellistyä kuten hän.
_Ensimmäinen tuomari_: Tuomari, avaa kirjasi ja lue mitä on
kirjoitettu! Sillä Jumala itse on julistanut lain niille, jotka
uskoivat häneen: _Sic locutus est patribus nostris, Abraham et semini
eius in saecula_.
_Toinen tuomari_: Sen mitä kuolleet ovat kirjoittaneet, pyyhkivät
elävät pois, sillä muutoin niiden tahto, joita ei enää ole olemassa,
kahlehtisi niitä, jotka vielä elävät. Ja silloinhan kuolleet
olisivatkin eläviä ja elävät kuolleita.
_Ensimmäinen tuomari_: Elävien tulee totella kuolleitten säätämiä
lakeja. Jumalan edessä ovat elävät ja kuolleet samanaikaisia. Moses
ja Cyrus, Caesar, Justinianus ja Saksan keisari hallitsevat meitä yhä
vielä. Sillä me kaikki olemme heidän aikalaisiaan Iankaikkisen edessä.
_Toinen tuomari_: Elävien tulee saada lakinsa eläviltä. Kun on
opastettava meille, mikä on sallittua, mikä kiellettyä, eivät Zoroaster
ja Numa Pompilius vedä vertoja rajasuutarille Sainte-Gudule kirkon
vieressä.
_Ensimmäinen tuomari_: Ensimmäiset lait ilmoitti meille Kaikkiviisaus.
Mitä lähempänä tätä alkulähdettä, sitä parempi laki.
_Toinen tuomari_: Etkö näe, että joka päivä tehdään uusia ja että
asetukset ja lakikirjat ovat erilaisia eri aikoina ja eri maissa?
_Ensimmäinen tuomari_: Uudet lait lähtevät vanhoista. Ne ovat nuoria
vesoja samasta rungosta, joita sama mahla ravitsee.
_Toinen tuomari_: Lakien vanhasta puusta tihkuu karvas mehu.
Lakkaamatta käydään siihen käsiksi kirveen terin.
_Ensimmäinen tuomari_: Tuomarin ei ole tutkiminen, ovatko lait oikeat,
koska ne välttämättömästi ovat oikeat. Hänen on vain käyttäminen niitä
oikein.
_Toinen tuomari_: Meidän on tutkiminen, onko laki, jota sovellutamme
käytäntöön, oikea vaiko ei, sillä jos olemme havainneet sen
epäoikeaksi, voimme saattaa jotakin lievennystä siihen käytäntöön,
mihin meidän on pakko sitä sovelluttaa.
_Ensimmäinen tuomari_: Lakien arvosteleminen ei sovi siihen
kunnioitukseen, mitä meidän on niille osoittaminen.
_Toinen tuomari_: Ellemme käsitä niiden kovuutta, kuinka voimme silloin
niitä lieventää?
_Ensimmäinen tuomari_: Me olemme tuomareita, emmekä lainsäätäjiä ja
filosofeja.
_Toinen tuomari_: Me olemme ihmisiä.
_Ensimmäinen tuomari_: Ihminen ei voi tuomita ihmistä. Tuomioistuimelle
istuessaan tuomari riisuu yltään inhimillisyytensä. Hän koroittuu
jumalaksi eikä enää tunne iloa eikä surua.
_Toinen tuomari_: Oikeus, jota ei säädetä myötätunnolla, on julminta
vääryyttä.
_Ensimmäinen tuomari_: Oikeus on täydellinen, kun se on kirjaimen
mukainen.
_Toinen tuomari_: Milloin oikeus on vailla henkeä, on se mielettömyyttä.
_Ensimmäinen tuomari_: Lakien alkuperuste on jumalallinen, ja
vähäpätöisimmätkin siitä johtuvat seuraukset ovat jumalallisia. Mutta
jos laki ei olisi kokonaan jumalasta, jos se olisi kokonaan ihmisestä,
tulisi sittenkin noudattaa lain kirjainta. Sillä kirjain pysyy, mutta
henki on häilyväinen.
_Toinen tuomari_: Laki on kokonaan ihmisestä alkuisin, ja se
syntyi ymmärtämättömänä ja julmana, kun ihmisjärki oli heikolla
alku-oraallaan. Mutta vaikkapa se olisikin jumalallinen olemukseltaan,
tulisi noudattaa henkeä eikä kirjainta. Sillä kirjain on kuollut, mutta
henki on elävä.
Näin puheltuaan molemmat vanhurskaat tuomarit astuivat alas ratsuiltaan
ja lähtivät saattueineen oikeussaliin, jossa heitä odotettiin
säätämään, mitä kullekin kuului. Heidän hevosensa, jotka olivat sidotut
paaluun suuren jalavan alle, alkoivat haastella keskenään. Ensimmäisen
tuomarin hevonen puhui ensiksi:
— Kun maa, sanoi hän, on hevosten hallussa — ja kerran se epäilemättä
on heille kuuluva, sillä hevonen on ilmeisesti luomisen lopullinen
päämäärä ja viimeinen tarkoitusperä — kun maa on hevosten hallussa
ja meillä on vapaus menetellä mielemme mukaan, niin me elämme lakien
alaisina kuten ihmiset ja suomme itsellemme huvin vangita, hirttää ja
ruhjoa kaltaisiamme. Meistä tulee siveellisiä olentoja. Se on näkyvä
niistä vankiloista, hirsipuista ja vipuhirsipuista, joita on kohoava
meidän kaupungeissamme. Meillä on oleva lakiasäätäviä hevosia. Mitä
ajattelet siitä, Rusko?
Rusko, joka oli toisen tuomarin ratsu, vastasi olevansa sitä mieltä,
että hevonen on luomisen kruunu, ja toivovansa, että hevosen valtakunta
on tuleva ennemmin tai myöhemmin.
— Valko, lisäsi hän, kun olemme rakentaneet kaupunkeja, täytyy meidän,
kuten sanot, perustaa järjestyksenvalvonta kaupunkeihin. Silloin minä
tahtoisin, että hevosten lait olisivat hepovaltaisia, se on: hevosia ja
hevosten parasta suosivia.
— Mitä sillä tarkoitat, Rusko? kysyi Valko.
— Minä tarkoitan juuri sitä mitä sanon. Minä vaadin, että lait
vakuuttavat itsekullekin kauraosuutensa ja paikkansa hevostallissa, ja
että jokaisella olisi lupa rakastaa niinkuin mieli tekee, silloin kun
on se aika. Sillä kaikella on aikansa. Sanalla sanoen minä tahdon, että
hevos-lait olisivat luonnonmukaisia.
— Minä toivon, vastasi Valko, että lainsäätäjillämme on oleva ylevämpi
ajatuskanta kuin sinulla, Rusko. He ovat laativat lakinsa taivaallisen
hevosen ilmoituksesta, hänen, joka on luonut kaikki hevoset. Hän on
kaikkihyvä, siksi että hän on kaikkivaltias. Valta ja hyvyys ovat hänen
ominaisuutensa. Hän on määrännyt luotunsa kantamaan suitsia, pitämään
päitsiä, tuntemaan kannusta ja pakahtumaan ruoskan alla. Sinä puhut
rakastamisesta, toveri; hän on sallinut, että moni meistä on tehty
valakaksi. Niin hän on säätänyt. Ja lakien tulee valvoa, että tämä
jumalallinen järjestys pysyy voimassa.
— Mutta oletko, ystäväni, aivan varma siitä, kysyi Rusko, että nämät
onnettomuudet johtuvat taivaallisesta hevosesta, joka on meidät luonut,
eikä vain ihmisestä, tuosta hänen luomastaan alemmasta olennosta?
— Ihmiset ovat taivaallisen hevosen palvelevia enkeleitä, vastasi
Valko. — Hänen tahtonsa ilmenee kaikessa, mikä tapahtuu. Se on
hyvä. Koska se tahtoo meille pahaa, niin täytyy pahan olla jotakin
hyvää. Ollakseen hyvä tulee siis lain tehdä meille pahaa. Ja
hevosten valtakunnassa meitä on kuritettava ja kiusattava kaikilla
tavoin, säädöksillä, käskykirjoilla, tuomiopäätöksillä, pykälillä ja
asetuksilla, kelvataksemme taivaalliselle hevoselle.
— Sinulla, Ruskoseni, lopetti Valko, mahtaa olla pää kuin metsäaasilla,
kun et ymmärrä, että hevonen on luotu maailmaan kärsimään, että ellei
hän kärsi, niin hän vaeltaa vastoin kutsumustaan ja että taivaallinen
hepo kääntää pois kasvonsa onnellisista hevosista.


Herra Thomas.

Tunsin erään ankaran tuomarin. Hän oli nimeltään Thomas de Maulan
ja kuului maakuntalaiseen pikku-aateliin. Hän oli antautunut
virkamies-uralle marski Mac-Mahonin seitsenvuotiskautena toivossa saada
kerran säätää oikeutta kuninkaan nimessä. Hänellä oli periaatteita,
jotka hän saattoi uskoa järkkymättömiksi, kun hän ei ollut koskaan
kajonnut niitä kaivelemaan. Heti kun mihin periaatteeseen kajoaa,
löytää jotakin sen alta, ja silloin huomaa, ettei se ollutkaan
mikään periaate. Thomas de Maulan suojeli visusti uteliaisuudeltaan
uskonnolliset ja yhteiskunnalliset periaatteensa.
Hän oli alioikeuden tuomarina pienessä X:n kaupungissa, missä minä
asuin siihen aikaan. Hänen ulko-olentonsa herätti kunnioitusta, jopa
tavallaan myötätuntoisuuttakin. Pitkä, kuiva vartalo, iho tiukasti
luissa kiinni, kasvot keltaiset. Hänen täydellinen koruttomuutensa
antoi hänelle varsin ylhäisen sävyn. Hän käytti nimeä herra Thomas,
ei siksi että hän olisi halveksinut aateluuttaan, vaan siksi että hän
katsoi itsensä liian köyhäksi sitä edustamaan.
Olen kylliksi seurustellut hänen kanssaan tietääkseni, että hänen
ulkonäkönsä ei pettänyt ja että hänellä ahtaan ymmärryksen ja heikon
tunnevoiman ohessa oli ylevä luonne. Minä keksin hänessä suuria
siveellisiä ominaisuuksia. Mutta saatuani tilaisuuden katsastaa, kuinka
hän täytti tehtävänsä tutkijana ja tuomarina, näin, että juuri hänen
kunnollisuutensa ja se käsitys, mikä hänellä oli velvollisuudestaan,
teki hänet epäinhimilliseksi ja välistä riisti häneltä kaiken
arvostelukyvyn.
Kun hän oli hyvin hurskas, vallitsi häntä, hänen tietämättään, ajatus
synnistä ja sovituksesta, ajatus rikoksesta ja rangaistuksesta, ja
selvästi saattoi nähdä, että hän rankaisi syyllisiä siinä mieluisassa
uskossa, että hän jalosti heitä. Hän piti inhimillistä oikeutta tosin
vaalenneena, mutta vielä kuitenkin kauniina kuvana jumalallisesta
oikeudesta. Hän oli lapsuudessaan saanut oppia, että kärsimys on
hyvää, että sillä semmoisenaan on ansionsa ja hyveensä, että se ori
sovittavaa. Se oli hänen luja uskonsa, ja hänen mielestään oli kärsimys
jokaiselle tulevaa, joka on rikkonut.
Hän piti rankaisemisesta. Se johtui siitä, että hän oli niin hyvä.
Ollen tottunut kiittämään Jumalaa, joka lähetti hänelle hammassärkyjä
ja maksaähkyjä rangaistukseksi Aatamin synnistä ja hänen iankaikkiseksi
pelastuksekseen, antoi hän maleksijoille ja maankiertäjille vankeutta
ja sakkoja ikäänkuin hyväntekoja ja apua. Kristinopin-tiedostaan hän
johti lakien filosofian, ja oikeamielisyytensä ja yksinkertaisuutensa
takia hän oli heltymätön.
Ei voi sanoa, että hän oli julma. Mutta ollen suuressa määrin
epäaistillinen oli hän myöskin tunteeton. Hän ei luonut itselleen
mitään havainnollista ja fyysillistä käsitystä inhimillisistä
kärsimyksistä. Hänellä oli yksinomaan siveellinen ja uskonopillinen
käsitys niistä. Hänellä oli mystilliseen vivahtava mieltymys
koppijärjestelmään, ja todellinen riemu sydämessä ja silmissä hän
minulle eräänä päivänä näytteli kaunista vankilaa, joka juuri oli
rakennettu hänen virkapiiriinsä; jotain valkeaa, siistiä, mykkää,
hirvittävää; kopit asetettuina ympyrään, ja vartia keskellä
vartiokojussaan. Se näytti laitokselta, jonka hullut olivat perustaneet
hulluja tehdäkseen.
Ja tosiaankin ne ovat kamalia mielipuolia nuo koppijärjestelmän
keksijät, jotka siveellisesti parantaakseen pahantekijää asettavat
hänet sellaisen järjestelmän alaiseksi, että hänestä tulee joko
tylsämielinen tai raivohullu.
Herra Thomas oli toista mieltä. Hän katseli äänettömällä mielihyvällä
noita kolkkoja koppeja. Hänellä oli oma sala-ajatuksensa: hän ajatteli,
että vanki ei ole koskaan yksin, sillä Jumala on hänen kanssaan. Ja
hänen tyyni ja tyytyväinen katseensa sanoi: »Olen saattanut heitä
taas viisi kuusi olemaan luojansa ja ylimmän tuomarinsa kanssa kahden
kesken. Ei ole koko maailmassa kadehdittavampaa kohtaloa kuin heidän.»
Tämä tuomari sai tutkittavakseen useita juttuja, muiden muassa yhden
erästä opettajaa koskevan. Valtion opetus ja kirkon opetus olivat
siihen aikaan ilmisodassa keskenään. Sen jälkeen kuin tasavaltalaiset
olivat paljastaneet munkkien tietämättömyyden ja raakuuden, syytti
paikkakunnan kirkollismielinen sanomalehti erästä valtion opettajaa
siitä, että hän muka oli pannut yhden koululapsistaan istumaan
tulikuumalle rautakamiinille. Tämä syytös sai uskojia paikkakunnan
säätyläispiireissä. Ilmoitettiin asia mieltäkuohuttavin yksityiskohdin,
ja ylt'yleensä levinneet huhut saivat hereille oikeuden huomion.
Herra Thomas, joka oli kunnon mies, ei olisi ikinä totellut
intohimojaan, jos hän olisi tiennyt, mitä intohimot olivat. Mutta nyt
hän otaksui ne velvollisuuksikseen, siksi että ne olivat uskonnollista
laatua. Hän uskoi velvollisuudekseen ottaa ajettavakseen nämä
jumalatonta koulua vastaan tehdyt valitukset, eikä hän huomannut omaa
ylen suurta alttiuttaan niitä ajamaan.
Tulee myöntää, että hän tutki asiaa tarkan tarkalla huolella ja
äärettömällä vaivannäöllä. Hän toimitti tutkimuksen noudattamalla
oikeuden tavanmukaisia menettelytapoja, ja hän saavutti ihmeellisiä
tuloksia.
Kolmekymmentä koululasta, joita huolellisesti kuulusteltiin, vastasivat
hänelle alussa huonosti, sitten paremmin, lopuksi varsin hyvin. Yhden
kuukauden kuulustelujen jälkeen he kaikki vastasivat niin hyvin, että
heillä oli kaikilla sama vastaus. Nuo kolmekymmentä todistusta sopivat
toisiinsa, ne olivat yhtäpitäviä, sanalleen samankaltaisia, ja nuo
lapset, jotka ensimmäisenä päivänä eivät sanoneet mitään nähneensä,
ilmoittivat nyt selkeällä äänellä, kaikki käyttäen tarkalleen samoja
sanoja, että heidän pieni toverinsa oli pantu paljain pakaroin istumaan
tulikuumalle rautakamiinille.
Herra Thomas onnitteli parhaillaan itseänsä näin kauniista
menestyksestä, kun opettaja kumoamattomilla todistuksilla näytti,
ettei koulussa ollut ikinä ollut mitään kamiinia. Herra Thomas silloin
hiukan alkoi epäillä, että lapset valehtelivat. Mutta se, mikä jäi
häneltä huomaamatta, oli se että hän itse tahtomattaan oli sanellut ja
opettanut heille ulkoa tuon heidän todistuksensa.
Juttu päättyi siten, että se määrättiin jätettäväksi sikseen.
Opettaja laskettiin taas omille oloilleen saatuaan vakavan
varoituksen tuomarilta, jotta hän vast'edes pitäisi eläimelliset
viettinsä aisoissa. Veljeskunnan koulun pikku lapset tulivat pitämään
kissannaukujaisia hänen tyhjän koulunsa edustalla. Kun hän astui
kadulle asunnostaan, huudettiin hänelle: »Hoi, pempunpaistaja!» ja
nakeltiin kiviä hänen jälkeensä.
Kun koulun ylitarkastaja sai tiedon tästä asiaintilasta, teki hän
ilmoituksen mainiten, että tämä opettaja ei kyennyt pitämään arvoansa
yllä oppilaidensa silmissä, ja esittäen, että hänet viipymättä
siirrettäisiin muuanne. Hänet lähetettiin kylään, missä puhutaan
kielimurretta, jota hän ei ymmärrä. Siellä hänellä on nimenään
Grille-Cul. Se on ainoa ranskalainen sana, joka siellä tunnetaan.
Seurustellessani tämän tuomarin kanssa olen päässyt perille,
mistä se johtuu, että kaikki todistukset, jotka tuomari on pannut
tutkintopöytäkirjaan, ovat aivan samaan tyyliin. Herra Thomas
vastaanotti minut virkahuoneessaan, missä hän kirjurinsa avustamana
juuri kuulusteli muuanta todistajaa. Aioin vetäytyä takaisin, mutta
hän pyysi minua jäämään, koska näet minun läsnäoloni ei millään tavoin
haitannut oikeuden säällistä menoa.
Minä istahdin huoneen nurkkaan ja kuuntelin kysymyksiä ja vastauksia.
— Duval, näittekö syytetyn kello kuusi illalla?
— Niin, nähkääs, herra tuomari, se oli niin, että minun vaimoni
istui ikkunan ääressä. Silloin hän sanoi minulle: »Kas, tuolla menee
Soquardot!»
— Hänen esiintymisensä teidän akkunainne alla näytti siis vaimostanne
huomiota herättävältä, koska hän ei voinut olla sitä teille nimenomaan
osoittamatta. Ja syytetyn eleet näyttivät teistä epäilyttäviltä?
— Minä sanon niinkuin asia oli, herra tuomari. Eukkoni sanoo minulle:
»Kas, tuolla menee Soquardot!» Silloin minä katsoin kanssa ja sanoin:
»Tosiaankin! Se on Soquardot!»
— Aivan oikein. Notaario, kirjoittakaa: »Kello kuusi iltapäivällä
aviopuolisot Duval näkivät syytetyn kiertelevän taloa epäilyttävin
elein.»
Herra Thomas teki vielä muutamia kysymyksiä todistajalle, joka oli
päivätyöläinen ammatiltaan; hän otti todistukset vastaan ja saneli ne
kirjurille käännettyinä lakitieteelliselle kielelle. Sitten todistaja
sai kuulla todistuksensa luettuna, kirjoitti nimensä alle ja poistui.
— Miksette, kysyin minä silloin, ota todistuksia semmoisina kuin ne
annetaan, sen sijaan että käännätte ne kielelle, joka ei ole todistajan
omaa?
Herra Thomas katseli minua kummastuneena ja vastasi rauhallisesti:
— En ymmärrä mitä tarkoitatte. Minä otan todistukset niin
uskollisesti kuin mahdollista. Niin tekevät kaikki tuomarit. Eikä
tavata tuomariviraston aikakirjoissa ainoatakaan esimerkkiä, että
tuomari olisi vääristellyt tai typistellyt jotakin todistusta. Jos
virkaveljieni perinnäistä tapaa noudattaen hiukan tasoittelen itse
sitä sanamuotoa, jota todistajat ovat käyttäneet, teen sen siksi, että
todistajat, kuten tämä Duval, jota juuri ikään kuulitte, lausuvat
ajatuksensa huonosti ilmi ja että olisi vastoin oikeuden arvoa merkitä
virheellisiä, alhaisia ja usein raakoja lauseparsia, kun se ei ole
ollenkaan välttämätöntä. Luulen muutoin, paras herraseni, ettei
teillä ole täysin selvää käsitystä niistä asianhaaroista, joissa
oikeustutkinto toimitetaan. Ei tule jättää näkyvistä itse päämäärää,
jonka tuomari asettaa itselleen ottaessaan vastaan ja ryhmittäessään
todistuksia. Hänen ei ainoastaan itsensä tule päästä valkeuteen,
vaan myös valaista tuomioistuinta. Ei ole kylliksi, että valo syttyy
hänessä: sen täytyy syttyä myös muissa oikeuden jäsenissä. On siis
tärkeää, että hän selvittää täysin sitoviksi ne todistuskappaleet,
joita toisinaan piilee todistajan häilyvässä tai sekavassa selonteossa
samoinkuin syytetyn kaksimielisissä vastauksissa. Jos ne merkittäisiin
pöytäkirjaan ilman järjestystä ja järkiperäistä menetelmää, niin
pätevimmätkin todistukset näyttäisivät heikoilta ja enin osa syyllisiä
välttäisi rangaistuksen.
— Mutta tuo menettely, nimittäin todistajan epäselvän ajatuksen
tarkistaminen, eikö se ole vaarallista? kysyin minä.
— Olisi kyllä, elleivät tuomarit olisi tunnollisia. Mutta vielä en
ole tuntenut ainoatakaan tuomaria, jolla ei olisi ollut hyvin korkea
käsitys velvollisuuksistaan. Ja kuitenkin olen istunut tuomioistuimella
protestanttien, deistien ja juutalaisten rinnalla. Mutta he olivat
valantehneitä virkamiehiä.
— Teidän menettelyssänne, herra Thomas, on ainakin se hankaluus, että
todistaja, kun hän sitten kuulee todistuksensa luettavan, tuskin sitä
ymmärtää, koska te olette siihen pannut lauseparsia, joita hän ei itse
käytä ja joiden merkitys on hänelle outo. Mitenkä esimerkiksi käsittää
tämä päivätyöläinen teidän sananne: »epäilyttävät eleet»?
Hän vastasi innokkaasti:
— Olen sitä ajatellut ja noudatankin mitä tarkinta varovaisuutta tätä
vaaraa vastaan. Kerron teille esimerkin. Äskettäin oli edessäni eräs
todistaja, jonka järjenlahjat olivat sangen niukat ja jonka siveellinen
laatu on minulle tuntematon. Hän näytti minusta huolimattomalta,
kun notaario luki hänelle hänen todistustaan. Luetutin sen hänelle
toistamiseen, kehoitettuani häntä kiinnittämään siihen luopumatonta
huomiota. Olin näkevinäni, ettei hän sitä tehnyt sen enempää nytkään.
Silloin käytin pientä sotajuonta saattaakseni hänet tarkemmin tajuamaan
velvollisuutensa ja vastuunalaisuutensa. Sanelin notaariolle viimeisen
lauseen, joka kumosi kaikki edelliset. Sitten kehoitin todistajaa
kirjoittamaan alle. Samassa silmänräpäyksessä, kuin hän laski kynän,
paperille, pidätin hänen kätensä ja huudahdin:
»Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin
sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!»
— No, mitä hän vastasi?
— Hän vastasi surkean näköisenä: »Herra tuomari, te olette oppineempi
kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on
kirjoitettava.»
— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa
hyvin täyttämistä, varoo kaikkea, mikä veisi harhaan. Uskokaa minua,
herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.


Elysionin kentillä.

Minut temmattiin äkkiä sanattomaan pimeyteen, jossa epämääräisinä
ilmenevät hahmot täyttivät mieleni kauhulla. Silmieni vähitellen
tottuessa pimeään minä erotin raskaita vesiänsä vyöryttelevän virran
rannalla miehen, jolla oli päässä aasialainen päähine ja olkapäällä
airo. Tunsin hänet neuvokkaaksi Odysseuksi. Hänen painuneista
poskistaan riippui haalistunut parranhaiven. Kuulin hänen huokaavan
sammuneella äänellä:
»Minun on nälkä. En näe enää selvästi, ja sieluni on kuin pimeässä
harhaava savukierre. Kuka antaa juodakseni mustaa verta, jotta mieleeni
jälleen muistuvat punalaitaiset purteni, nuhteeton vaimoni ja emoni
armas?»
Kuullessani nuo sanat käsitin joutuneeni Manan majoille. Yritin liikkua
siellä niin hyvin kuin osasin, runoilijain kuvauksia noudattaen, ja