Valittuja kertomuksia - 06

halleluija! Hän nousee säteilevänä kukkulain juurelta! Halleluija!
Luomakunta on uudistettu ja sovitettu. Pimeys ja pahuus on hälvennyt;
armo ja valkeus leviää maailmaan. Halleluija!
Vainiolta kuului vasta herännyt kiuru visertäen hänelle vastaavan:
— Hän on ylösnoussut. Minä näin unessa pesiä ja munia, valkoisia munia,
ruskeatäpläisiä. Halleluija! Hän on ylösnoussut!
Erakko Celestinus lähti luolastaan mennäkseen lähellä sijaitsevaan
kappeliin juhlallisesti viettämään pyhää pääsiäispäivää.
Metsän läpi kulkiessaan hän näki erään aukeaman keskellä kauniin
pyökkipuun, jonka paisuneista silmukoista jo pistivät esiin pienet
vaaleanviheriät lehdet; oksiin oli ripustettu murattiköynnöksiä
ja villanauhoja, jotka ulottuivat maahan asti; rosoiseen runkoon
kiinnitetyt muistotaulut puhuivat nuoruudesta ja lemmestä, ja siellä
täällä keinui oksissa savesta tehtyjä Eros-jumalia, siivet levitettyinä
ja tunikka hulmuamassa. Tuon nähdessään erakko Celestinus kurtisti
valkoisia kulmiansa.
— Se on haltiahenkien puu, ajatteli hän, ja seudun tyttöset ovat
ripustaneet siihen uhrilahjojansa, ikivanhaa tapaa noudattaen.
Minun elämäni kuluu taistellessani haltioita vastaan, ja onpa ihan
uskomatonta, millainen kiusa niistä minulle koituu. Ne eivät vastusta
minua avoimesti. Joka vuosi, elonkorjuun aikana, minä manaan pahat
puusta, uskonnollisia menoja noudattaen, ja laulan niille pyhän
Johanneksen Evankeliumia.
Parempaa keinoa ei voi keksiä; vihkiveden ja pyhän Johanneksen
Evankeliumin tieltä ne pakenevat, ja koko talvena ei kuule noista
naisista puhuttavan; mutta keväällä ne palaavat, ja asia on aloitettava
uudestaan joka vuosi.
Ne ovat nokkelia, yhdessä ainoassa orapihlajapensaassa niitä voi piillä
kokonainen parvi. Ja taikojaan ne levittävät nuorukaisiin ja neitosiin.
Näköni on vanhettuani himmennyt, ja tuskin niitä enää havaitsenkaan.
Ne pitävät minua pilkkanansa, häilähtävät editseni ja nauravat
minulle vasten kasvoja. Mutta kahdenkymmenen vuoden ikäisenä näin ne
kuutamoisella metsä-aukiolla seppelpäisinä piirissä karkeloimassa.
Herra Jumala, sinä, joka loit taivaan ja kimmeltävän kasteen, ole
ylistetty teoissasi! Mutta minkätähden loitkaan pakanallisia puita ja
loihtuisia lähteitä? Minkätähden istutit pähkinäpuun alle noidanyrtin,
joka laulaa? Nämä luonnolliset asiat johdattavat nuorison syntiin
ja tuottavat sanomatonta vaivaa erakoille, jotka ovat ottaneet
tehtäväkseen luontokappaleiden pyhittämisen, niinkuin minä. Ja kunpa
edes Pyhän Johanneksen Evankeliumi riittäisi riettaiden karkottamiseen!
Mutta se ei riitä, ja niinpä en enää tiedäkään, mitä tehdä.
Kelpo erakon huoaten poistuessa lausui puu, joka oli haltia, raikkaasti
humisten:
— Celestinus, Celestinus, silmikkoni ovat munia, oikeita pääsiäismunia!
Halleluija! Halleluija!
Celestinus painui metsään, päätään kääntämättä. Hän eteni
vaivalloisesti ahdasta polkua, orjantappurapensaiden välitse, jotka
repivät hänen viittaansa, kun tiheiköstä yht'äkkiä ponnahti polulle
nuorukainen sulkien häneltä tien. Tulijan puolta ruumista peitti
eläimennahka, ja hän oli pikemmin metsänhaltia kuin nuorukainen;
hänen katseensa oli läpitunkeva, nenä litteä, ja kasvot hymyilivät.
Hänen kähäriin hiuksiinsa peittyi kaksi pientä sarvea itsepintaisessa
otsassa, huulten lomitse näkyivät terävät ja valkoiset hampaat, ja
hänen leuastaan riippuivat vaaleat karvat kahtena haivenena. Hänen
povellaan hohteli kullanvärinen untuvainen karva. Hän oli solakka ja
norja; sorkkajalat painuivat nurmen peittoon.
Celestinus, jolla oli kaikki mietiskelystä koituvat tiedot, huomasi
heti, kenen kanssa oli tekemisissä, ja kohotti kätensä tehdäkseen
ristinmerkin. Mutta fauni tarttui hänen käsivarteensa estäen hänet
suorittamasta tuota voimallista elettä.
— Kelpo erakko, sanoi hän, älä manaa minua pois. Tämä päivä on
juhlapäivä, minulle samoinkuin sinullekin. Menettelisit tylysti, jos
saattaisit mieleni murheelliseksi pääsiäisen aikaan. Jos suostut,
kävelemme yhdessä, ja saatpa nähdä, etten ole ilkeä.
Celestinus oli onneksi erittäin hyvin perehtynyt pyhiin tieteisiin.
Kohtaus palautti hänen mieleensä, että pyhällä Hieronymuksella oli
ollut matkakumppaneina erämaassa satyyrejä ja kentaureja, jotka olivat
tunnustaneet totuuden.
Hän sanoi metsänhaltialle:
— Metsänhaltia, ole Jumalan ylistyslaulu. Sano: hän on ylösnoussut.
— Hän on ylösnoussut, vastasi metsänhaltia. Ja näethän, että olen siitä
ylen iloinen.
Polku oli avartunut, ja he kulkivat rinnan. Erakko asteli mietteissään.
Hän ajatteli:
— Hän ei ole riivaajahenki, koska tunnusti totuuden. Tein aivan oikein,
kun en saattanut häntä murheelliseksi. Pyhän Hieronymuksen esimerkki ei
ole mennyt hukkaan minussa.
Sitten hän kääntyi vuohenjalkaisen kumppaninsa puoleen ja kysyi:
— Mikä on nimesi?
— Nimeni on Amykos, vastasi metsänhaltia. Minä asun tässä metsässä,
jossa olen syntynyt. Tulin luoksesi, taatto, koska näytät sangen
hyvänsävyiseltä valkoisine partoinesi. Minusta näyttää, että erakot
ovat iän rasittamia metsänhaltioita. Kun ehdin vanhaksi, olen sinun
kaltaisesi.
— Hän on ylösnoussut, virkkoi erakko.
— Hän on ylösnoussut, virkkoi Amykos.
Niin keskustellen he nousivat kummulle, jolla kohosi oikealle Jumalalle
pyhitetty kappeli. Se oli pieni ja karkeatekoinen. Celestinus
oli rakentanut sen omin käsin Venuksen temppelin raunioista. Sen
sisäpuolella kohosi Herran pöytä muodottomana ja karuna.
— Heittäytykäämme maahan, sanoi erakko, ja laulakaamme halleluija,
koska hän on ylösnoussut. Ja sinä, hämärä olento, pysy polvillasi minun
toimittaessani uhria.
Mutta metsänhaltia lähestyi erakkoa, silitti hänen partaansa ja virkkoi:
— Kunnon vanhus, sinä olet minua vanhempi ja näet näkymättömiä. Mutta
minä tunnen metsät ja lähteet paremmin kuin sinä. Minä tuon jumalalle
lehviä ja kukkia. Minä tiedän töyryt, joilla nousuruoho parhaillaan
avaa sinipunervia huiskiloitansa, ja niityt, joilla käenkukka kukkii
keltaisin tertuin. Arvaan villissä omenapuussa olevan mistelin, koska
tunnen sen hienon tuoksun. Oratuomipensaita seppelöivät jo lumivalkeat
kukkaset. Odota, vanhus.
Kolmella vuohen-hyppäyksellä hän oli jälleen metsässä, ja hänen
palatessaan Celestinus luuli näkevänsä orapihlajapensaan liikkuvan.
Amykos peittyi tuoksuvan taakkansa alle. Hän ripusti kukkaköynnökset
koruttomalle alttarille, peitti sen orvokeilla ja virkkoi vakavasti:
— Nämä kukat jumalalle, joka ne synnyttää!
Celestinuksen toimittaessa» juhlallisesti messu-uhriansa
vuohenjalkainen kumarsi maahan asti sarviotsaansa, palvoi aurinkoa ja
sanoi:
— Maa on suuri muna, jonka hedelmöität sinä, aurinko, pyhä päivän kehrä!
Siitä lähtien Celestinus ja Amykos elivät toistensa seurassa. Kaikista
ponnistuksistaan huolimatta erakko ei kyennyt milloinkaan tekemään
puol-iihmiselle tajuttavaksi kielinkertomattomia mysteerejä; mutta
koska oikean Jumalan kappeli oli Amykon toimesta aina köynnöksillä
kaunistetut ja kukitetumpi kuin haltiahenkien puu, sanoi pyhä pappi:
»Metsänhaltia on Jumalan ylistyslaulu.»
Siitä syystä hän antoi metsänhaltialle pyhän kasteen.
Siinä, mihin Celestinus oli aikoinaan rakentanut kummulle pienoisen
kappelin, jota Amykos koristi vuorten, metsien ja vetten kukkasilla,
kohoo nyt kirkko. Sen laiva on yhdenneltätoista vuosisadalta,
ja porttiholvi on rakennettu uudestaan Henrik II:n hallitessa,
renessanssityyliin. Se on pyhiinvaelluspaikka, ja uskovaiset palvovat
siellä pyhien miesten Amykon Ja Celestinuksen autuasta muistoa.


Neitsyt Marian temppuilija.

I.
Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli
kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen
tehden voima- ja taitotemppuja.
Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton,
houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla,
jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän
ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät
olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä
nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.
Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan
ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää
vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo
kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen
pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin
katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen
hänen matolleen.
Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät
kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.
Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa
niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.
Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut.
Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä
ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja
hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta
näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän
kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana
vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa
kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.
Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä
inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen,
että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä
olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt
varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet
sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän
eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän
himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten
vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu
Pyhässä Raamatussa.
Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli
helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan
kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen.
Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti
Neitsyt Mariaa kunnioittava.
Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen
ja lausua hänelle tämän rukouksen:
»Ylhäinen Äiti, pidä huolta elämästäni, kunnes kuolemani on Jumalalle
otollinen, ja kuoltuani anna minulle autuuden riemut.»

II.
Kulkiessaan erään sateisen päivän iltana, alakuloisissa mietteissä
ja kumaraisena, kainalossa vanhaan mattoon käärittyinä vaskipallot
ja veitset, ja hakien jotakin latoa, jossa voisi viettää yönsä ilman
illallista, hän näki tiellä munkin kulkemassa samaan suuntaan ja
tervehti häntä kunnioittavasti. Vierekkäin kävellessään he alkoivat
keskustella.
— Kuulehan, matkakumppani, virkkoi munkki, mistä johtuu, että
vaatteesi ovat viheriät? Esitätkö kenties hullun miehen osaa jossakin
mysteerinäytelmässä?
— Enpä suinkaan, arvoisa isä, vastasi Barnabas. Sellaisena kuin minut
näette olen Barnabas niineltäni ja ammatiltani temppuilija. Se olisi
maailman kaunein ammatti, jos saisi joka päivä syödäkseen.
— Ystäväni Barnabas, sanoi munkki, varo sanojasi. Ei ole olemassa
kauniimpaa ammattia kuin munkkina-oleminen. Siinä lauletaan Jumalan,
Neitsyen ja pyhimysten ylistystä, ja munkin elämä on alinomaista
kiitosvirttä Herralle.
Barnabas vastasi:
— Isä, minä tunnustan puhuneeni niinkuin puhuu taitamaton. Teidän
asemaanne ei voi verrata minun olotilaani, ja jos onkin ansiokasta
osata tanssia pitäen tasapainossa denaaria, joka lepää nenällä
kiikkuvan sauvan nokassa, ei sa ansio kumminkaan ole läheskään
teidän ansiollisuutenne veroinen. Tahtoisin hyvinkin laulaa joka
päivä, niinkuin te, kunnianarvoisa isä, ylistysvirsiä, varsinkin
Pyhälle Neitsyelle, jota erinomaisen hartaasti palvelen. Luopuisin
mielelläni ammatista, jonka harjoittajana minut tunnetaan Soissonsista
Bèauvais'hen saakka vähintään kuudessasadassa kaupungissa ja kylässä,
jos voisin siirtyä luostarielämään.
Munkkia liikutti temppuilijan sydämen yksinkertaisuus, ja koska häneltä
ei puuttunut ymmärrystä, havaitsi hän Barnabaan erääksi niistä hyvän
tahdon ihmisistä, joista Herramme on sanonut: »Rauha olkoon heille
maan päällä!» Siitä syystä hän vastasi:
— Ystäväni Barnabas, tule kanssani, niin minä hankin sinulle pääsyn
luostariin, jonka priori olen. Hän, joka johdatti Egyptin Mariaa
erämaassa, on kuljettanut minut tiellesi, jotta opastaisin sinut
käymään autuutta kohti.
Niin Barnabaasta tuli munkki. Luostarissa, johon hänet otettiin,
munkit palvelivat kilvan pyhää Neitsyttä, ja kukin heistä käytti hänen
palvelemiseen kaikkia niitä tietoja ja taitoja, jotka oli Jumalalta
saanut.
Priori sepitti teoksia, joissa käsitteli skolastiikan sääntöjen
mukaisesti Jumalan Äidin hyveitä.
Veli Mauritius jäljensi taitavalla kädellä nuo tutkimukset
vasikannahkasta valmistetuille pergamenttilehdille.
Veli Aleksanteri maalasi niihin hienoja pienoiskuvia. Niissä nähtiin
taivaan Kuningatar istumassa Salomonin valtaistuimella, jonka juurella
valvoo neljä jalopeuraa; hänen sädekehän ympäröimän päänsä vaiheilla
liiteli seitsemän kyyhkystä, jotka ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa:
pelon, hurskauden, tiedon, voiman, neuvon, ymmärryksen ja viisauden
lahjat. Hänellä oli kumppaneinaan kuusi kultahiuksista neitoa: Nöyryys,
Varovaisuus, Yksinäisyys, Kunnioitus, Neitsyys ja Kuuliaisuus.
Hänen jalkojensa edessä oli kaksi pientä alastonta ja aivan
valkoista hahmoa anelijan asennossa. Ne olivat sieluja, jotka
rukoilivat pelastuakseen, eivätkä suinkaan suotta, hänen kaikkivoipaa
väliintuloansa.
Eräälle toiselle sivulle veli Aleksanteri kuvasi Eevan katselemassa
Mariaa, jotta nähtäisiin samalla kertaa synti ja lunastus, nöyryytetty
vaimo ja ylennetty Neitsyt. Tässä teoksessa voitiin vielä ihastella
Elävien vetten lähdettä, Kaivoa, Liljaa, Kuuta, Aurinkoa ja Suljettua
yrttitarhaa, joista puhutaan Korkeassa veisussa, Taivaan porttia ja
Jumalan Kaupunkia, ja ne olivat kaikki Neitsyen kuvia.
Veli Marbodus oli hänkin kaikkein hartaimpia Marian lapsia.
Hän veisti lakkaamatta kuvia, kivestä, niin että hänen partansa,
kulmakarvansa ja hiuksensa olivat valkoisen pölyn peitossa ja silmät
alinomaa turvoksissa ja vetiset; mutta hän oli täynnä voimaa ja iloa
korkeassa iässään, ja taivaan Kuningatar nähtävästi suojeli poikansa
vanhuutta. Marbodus esitti hänet istumassa tuolissa, otsaa kiertämässä
sädekehä, jonka kaari oli pelkkää helmeä. Hän piti myös huolen siitä,
että hameen laskokset peittivät Hänen jalkansa, josta profeetta on
sanonut: »Minun rakastettuni on niinkuin suljettu yrttitarha.»
Toisinaan hän kuvasi Hänet lapseksi, joka oli täynnä suloisuutta ja
näytti sanovan: »Herra, sinä olet minun Herrani! — _Dixi de ventre
matris meae: Deus meus es tu_.» (Ps. 22, 11.)
Luostarissa oli myös runoilijoita, jotka sepittivät latinankielisiä
suorasanaisia ja runomittaisia hymnejä autuaan Jumalan Äidin kunniaksi,
olipa vielä eräs picardilainen, joka esitti Neitsyt Marian ihmeitä
kansankielellä ja loppusointuisin säkein.

III.
Nähdessään sellaisen ylistysten paljouden ja niin kauniin töitten sadon
Barnabas valitti tietämättömyyttänsä ja yksinkertaisuuttansa.
— Voi surkeuttani, hän huokaili kävellessään yksinään luostarin
pienessä varjottomassa puutarhassa, olenhan kovin onneton, kun en
saa veljieni tavoin arvokkaasti ylistää pyhää Jumalan Äitiä, jolle
olen antanut sydämeni kaiken hellyyden. Voi surkeuden surkeutta! Minä
olen karkea ja taitamaton mies, eikä ole minulla teitä palvellakseni,
ylhäinen Neitsyt, rakentavia saarnoja, ei sääntöjen mukaisesti hyvin
jäsennettyjä tutkimuksia, ei hienoja maalauksia, ei täsmällisesti
tehtyjä veistokuvia, ei säkeitä, joiden jalat on laskettu ja jotka
astelevat tahdissa. Minulla ei ole mitään. Voi surkeutta!
Niin hän huokaili ja antautui alakuloisuutensa valtaan. Eräänä iltana,
kun munkit virkistyksekseen juttelivat, hän kuuli jonkun kertovan
tarinaa luostariveljestä, joka ei ollut osannut lausua mitään muuta
kuin _Ave Mariaa_. Tätä veljeä ylenkatsottiin hänen tietämättömyytensä
tähden; mutta kun hän sitten kuoli, puhkesi hänen suustansa viisi
ruusua Marian nimen viiden kirjaimen kunniaksi, ja hänen pyhyytensä
tuli siten todistetuksi.
Kertomusta kuunnellessaan Barnabas ihaili jälleen Neitsyen hyvyyttä;
mutta häntä ei sittenkään lohduttanut tuon autuaan kuoleman suoma
esimerkki, sillä hänen sydämensä oli täynnä harrasta intoa, ja hän
tahtoi palvella ylhäistä Neitsyttä, joka on taivaissa. Hän etsiskeli
keinoa kykenemättä sitä löytämään ja tuli päivä päivältä yhä
murheellisemmaksi. Mutta eräänä aamuna, herättyään aivan hilpeänä,
hän riensi kappeliin ja oli siellä yksin yli tunnin ajan. Päivällisen
jälkeen hän jälleen palasi sinne.
Siitä hetkestä lähtien hän meni joka päivä kappeliin, kun siellä ei
ollut ketään, ja vietti siellä suuren osan sitä aikaa, jonka toiset
munkit omistivat vapaiden ja mekaanisten taiteiden harjoittamiseen. Hän
ei ollut enää alakuloinen eikä huokaillut.
Sellainen omituinen käytös herätti munkeissa uteliaisuutta.
Heidän keskuudessaan kyseltiin, minkätähden veli Barnabas vetäytyi niin
usein yksinäisyyteen.
Priori, jonka velvollisuutena on kaikin puolin tuntea luostari
veljiensä käytös, päätti tarkata Barnabasta hänen yksin ollessaan. Kun
siis Barnabas oli eräänä päivänä tapansa mukaan sulkeutunut kappeliin,
tuli herra priori kahden luostarinvanhimman kanssa katselemaan
ovenraosta, mitä kappelissa tapahtui.
He näkivät Barnabaan pyhän Neitsyen alttarin edessä, pää alaspäin ja
jalat ilmoilla, temppuilevan kuudella vaskipallolla ja kahdellatoista
veitsellä. Hän teki pyhän Jumalan-Äidin kunniaksi niitä temppuja,
joista hän oli aikoinaan saanut parhaat kiitokset. Luostarin vanhimmat,
jotka eivät ymmärtäneet nuhteettoman miehen siten käyttelevän kykyänsä
ja taitoansa pyhän Neitsyen palvelukseen, huusivat pyhyydenhäväistystä.
Priori tiesi Barnabaan mieleltään viattomaksi, mutta otaksui hänen
menettäneen järkensä. He kävivät kaikki kolme vetämään häntä vikkelästi
pois kappelista, kun samassa näkivät pyhän Neitsyen laskeutuvan
alttarin portaita ja tulevan pyyhkimään viittansa liepeellä hikeä, jota
kihosi hänen temppuilijansa otsasta.
Silloin priori heittäytyi kasvoilleen kivilattialle ja lausui nämä
sanat:
— Autuaat ovat yksinkertaiset, sillä he näkevät Jumalan!
— _Amen!_ vastasivat vanhimmat suudellen permantoa.


Harakan miraakkelî.

I.
Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen
konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin
aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo,
näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian
ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta
mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen,
ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen
ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita,
jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin
Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n
Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle
pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien
aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi
Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä
suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä
soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla
Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja
kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun
keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat
jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli
mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi
väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja
heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä,
vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä
kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa,
Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea
lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn
mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen
ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia,
öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä
Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa,
käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär
tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva
kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja
lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.
Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva
ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia
ja karjaa.
— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa
naudanpäätä kerrakseen.
Kehräpäittensä yli kumartunut Marguerite vastasi hänelle:
— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.
He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman
hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin
heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen
heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan.
»Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille
ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin
valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos
antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia
omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei
pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa
aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä
Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli
ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman
taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta
hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt
hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt
vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi
kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan
Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä
hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen
lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta,
oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä
ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi
livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat
oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä
myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen
kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä,
mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla
ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen
avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli
jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.
Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen.
Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää
kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan.
Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa
se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi
yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon
historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli
otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias
antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa
korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut,
olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa
ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli
palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle,
missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä
Marguerite.
— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas
mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen
ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni
reikäpaikoista?
— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite,
vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin
totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin
naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos
olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.
Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti
pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.
— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta
vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä
kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen
heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.
— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa
tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana
päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.
Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa
toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi
läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla
silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä.
Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja
elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee
teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te
osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä
oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.
Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä,
vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään
sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin
saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan
matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen,
repi hiuksiansa ja huusi:
— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien
nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole
mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti
perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta,
joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa.
Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki
on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta
vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena
päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui
yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja
pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman
kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet
rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua
antautua teitä palvelemaan.
Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut
kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan
kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta
polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.
— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet
Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski
kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos
haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää,
elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen