Valittuja kertomuksia - 12

Total number of words is 3460
Total number of unique words is 1879
22.4 of words are in the 2000 most common words
31.3 of words are in the 5000 most common words
35.7 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
hänet oli tuomittu viidentoista päivän vankeuteen sen huutamisesta,
se oli hänen mielestään korkea ja salaperäinen ihme, yksi niitä
uskonkappaleita, joista uskovaiset pitävät kiinni niitä käsittämättä,
hämärä ja samalla häikäisevä ilmestys, kunnioitettava ja peljättävä.
Tuo vanhus pahanen tunsi tunnossaan, että hän jollakin salaperäisellä
tavalla oli loukannut konstaapelia n:o 64, samoinkuin pikku poika,
joka lukee piplianhistoriaansa, tuntee itsensä syylliseksi Eevan
syntiin. Hänelle oli tuomion kautta ilmoitettu, että hän oli huutanut:
»Alas lahtarit!» Niinmuodoin hän oli huutanut »Alas lahtarit!»
salaperäisellä, hänelle itselleen tuntemattomalla tavalla. Hän oli
siirtynyt yliluonnolliseen maailmaan. Hänen tuomionsa oli hänen
ilmestyskirjansa.
Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän
myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen
oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta
herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä,
josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä
hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen,
säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän
laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden
ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni
jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä
katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja
kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut... Ja
ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs
hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän
tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen
frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon
maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien:
— Tällaista ei vaan tapahdu joka päivä, eipä vaankaan.
— Älkää liioitelko asiaanne, Crainquebille. Se ei ole mikään
harvinainen tapaus, kaukana siitä.
— Tokkohan voisitte sanoa, mihinkä ovat tupanneet minun käsirattaani?

VI
Crainquebille yleisen mielipiteen silmissä.
Crainquebille oli päässyt vankilasta ja lykkeli taas rattaitaan pitkin
Montmartre-katua ja huuteli: Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Hän ei ylpeillyt eikä hävennyt seikkailuaan. Hänelle ei ollut
siitä jäänyt mitään tuskallista muistoa. Se oli vaikuttanut häneen
teatterilta, matkustukselta ja unelta. Varsinkin hänestä oli hupaista
taas astua loassa kivikaduilla ja nähdä päänsä päällä taivas
vesitihkussa ja likaisena kuin katuoja, hänen kaupunkinsa oma tuttu
taivas. Joka kadunkulmassa hän pysähtyi juomaan pikku lasin; vapaana
ja iloisena hän sylkäisi kouriinsa känsäisten kämmenpäiden voiteeksi,
tarttui taas aisoihin ja lykkäsi rattaitaan, ja parvi varpusia,
aamuvirkkuja ja köyhiä kuten hänkin, jotka katukiviltä etsivät
elatustaan, pyrähti hänen edestään lentoon säikähtäen hänen huutoaan:
Kaalia, lanttuja, porkkanoita!
Vanha kyökkipiika lyykytteli rattaiden luo ja sanoi, selleriä
peukaloiden:
— Mikä teillä on ollut, Crainquebille? Teitä ei ole näkynyt kolmeen
viikkoon. Oletteko ollut sairas? Näytätte vähän kalpealta.
— Niin, tiedättekö, rouva Mailloche, minä olen elänyt koroillani.
Hänen elämäänsä ei ole tullut mitään muutosta, paitsi että hän käy
viinakaupassa entistään useammin. Siksi näet, että hän kuvittelee
olevan juhlapäivän ja että hän on saanut tutustua niin moneen
ihmisystävälliseen henkilöön. Hän palaa hieman iloisella päällä
ylisilleen. Ojennuttuaan olkitilalleen hän levittää ylleen säkit, jotka
kastanjakauppias kadunkulma-puodista on hänelle lainannut ja joita hän
käyttää peittonaan, ja hän ajattelee:
— Vankilassa ei ole valittamista; siellä on kaikki, mitä tarvitaan.
Mutta parempi on kuitenkin olla kotona.
Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt kauan. Hän huomasi pian, että
ostajat katsoivat häneen nyrpeästi.
— Hyvää selleriä, rouva Cointreau!
— En tarvitse.
— Mitä, ettekö tarvitse? Ettehän toki elä paljaalla ilmalla.
Vastausta sanomatta rouva Cointreau kääntyi pois ja meni ylpeästi
takaisin suureen leipomoliikkeeseen, jonka omistaja hän oli.
Puotirouvat ja portinvartiavaimot, jotka taannoin vielä kilvan pyörivät
hänen vihannan ja kukkean kuormansa ääressä, kääntyivät nyt pois
hänestä. Tultuaan sille kohdalle, missä kenkäkauppa »Suojelusenkeli»
oli ja missä hänen seikkailunsa lain ja oikeuden kourissa alkoi, huusi
hän:
— Rouva Bayard, rouva Bayard, te olette minulle velkaa viisitoista
sou'ta viime kerralta.
Mutta rouva Bayard, joka istua ryllötti puotipöytänsä ääressä, ei
viitsinyt kääntää päätänsäkään.
Koko Montmartre-katu tiesi, että vanha Crainquebille oli vasta päässyt
vankilasta, ja koko Montmartre-katu ei ollut häntä enää tuntevinaan.
Huhu hänen vankeustuomiostaan oli kulkeutunut aina esikaupunkiin ja
Richer-kadun meluisaan kulmaukseen saakka.
Siellä hän äkkäsi keskipäivällä rouva Lauren, hyvän ja uskollisen
ostajansa, kuuristuneena yli pikku Martinin vihannesrattaiden.
Rouva sormieli suurta kaalinkupua. Hänen hiuksensa kimaltelivat
päivänpaisteessa ikäänkuin paksu kimppu kiemuraisia kultarihmoja. Ja
pikku Martin, huononpäiväinen, tyhmä vätys, vannoi käsi sydämellä,
ettei ollut maailmassa oivempaa tavaraa kuin hänellä.
Tämän nähdessään Crainquebille tunsi sydäntänsä viiltävän. Hän survaisi
kuormansa pikku Martinin rattaita vastaan ja sanoi rouva Laurelle
valittavalla ja särkyneellä äänellä:
— Ette tee kauniisti, kun karkaatte minulta toisten kaupoille.
Rouva Laure ei ollut, sen hän itsekin hyvin tiesi, suinkaan mikään
herttuatar. Hienoston piireistä ei ollut kotoisin hänen käsityksensä
vankivaunuista ja kopista. Mutta saattaahan olla rehellinen säädyssä
missä hyvänsä, vai kuinka? Jokaisella on oma itsetuntonsa, eikä
kukaan halua antautua tekemisiin henkilön kanssa, joka tulee suoraan
vankilasta. Hän vastasikin Crainquebillelle ainoastaan yökättelevän
liikkeellä. Ja vanha kaupustelija, joka hyvin ymmärsi solvauksen,
karjaisi:
— Katuämmä! Huuti!
Rouva Laure pudotti käsistään vihannan kaalinkupunsa ja huusi:
— Hyi häpeä, vanha koppikaakki! Tulee suoraan vankikopista ja käy
ihmisten silmille!
Jos Crainquebille olisi ollut kylmäverinen, ei hän ikinä olisi
soimannut rouva Laurea hänen elämänehdoistaan. Hän tiesi liian hyvin,
ettei ihminen tee mitä tahtoo tässä elämässä, ettei hän itse valitse
ammattiaan ja että kunnon ihmisiä on kaikkialla. Hänen tapanaan
oli pysyä viisaasti syrjässä ostajien kotoisista oloista, eikä hän
halveksinut ketään. Mutta nyt hän oli poissa suunniltaan. Kolmeen
kertaan hän nimitti rouva Laurea katuämmäksi, haaskaksi ja lutkaksi.
Piiri uteliaita kertyi rouva Lauren ja Crainquebillen ympärille, jotka
vaihtoivat vielä joukon melkein yhtä mahtipontisia haukkumasanoja
keskenään ja kaiketi olisivat lasketelleet koko rukousnauhan päästä
päähän, ellei poliisikonstaapeli yht'äkkiä olisi ilmestynyt ääreen ja
äänettömyydellään ja liikkumattomuudellaan tehnyt heitä vilahduksessa
yhtä mykiksi ja liikkumattomiksi kuin hän itsekin.
He erosivat. Mutta tämä kohtaus teki lopun Crainquebillestä Montmatren
esikaupungin ja Richer kadun silmissä.

VII
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo
naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea.
Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän
kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen
he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli
hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli
sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja.
Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa
kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän
miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure
sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin
mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan
samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau,
leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko
ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää
kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko
järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli
ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita
vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka.
Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla
kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän
kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he
hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä
hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa
tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä
kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että
tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy
kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi,
ruokottomaksi suultaan.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden,
osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan
järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät
ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.
Onnettomuus sai hänet tekemään vääryyttä. Hän kosti niille, jotka eivät
tahtoneet hänelle mitään pahaa, ja välistä heikommilleen. Kerran sai
häneltä korvapuustin Alphonse, viinikauppiaan pikkupoika, joka oli
kysynyt häneltä, oliko hyvä olla vankilassa. Crainquebille sivalsi
häntä poskelle ja sanoi:
— Senkin penikka! Isäsi pitäisi istua kopissa, sen sijaan että hän
paisuu rikkaaksi myymällä myrkkyään!
Ei teko eivätkä sanat olleet hänelle kunniaksi; sillä, kuten
kastanjakauppias hänelle aivan oikein huomautti, ei saa lyödä lasta,
eikä moittia häntä isän takia, jota hän ei ole valinnut itselleen.
Hän oli ratkennut juomaan. Mitä vähemmän hän ansaitsi rahaa, sitä
enemmän hän joi viinaa.
Hän, ennen säästeliäs ja kohtuullinen mies, ihmetteli itsekin tätä
muutosta.
— En ole milloinkaan ollut ryyppymies, sanoi hän.
Ihminen mahtaa höperöityä, kun käy vanhaksi.
Toisinaan hän tuomitsi ankarasti laiskuuttaan ja huonoa käytöstään.
— Kuulepas, Crainquebille, sinusta ei ole enää muuhun kuin käsivarttani
koukistamaan.
Toisinaan hän sai petetyksi itsensä ja uskoi juovansa siksi, että se
oli hänelle tarpeellista.
— En voi sille mitään, täytyy aina toisinaan juoda tilkka, se virkistää
ja antaa voimia. Ja sydänalassani polttaa mikä polttaneekin, se on
totinen tosi. Eikä silloin mikään niin vilvoita kuin ryyppy.
Usein häneltä jäi menemättä aamukierrolle, eikä hänellä enää ollut
rattaillaan kuin pilautunutta tavaraa, jota hän oli saanut velaksi.
Eräänä päivänä, kun hän tunsi polvensa raukeiksi ja sydämensä
väsyneeksi, jätti hän rattaansa vajaan ja vietti koko jumalanpäivän
kierrellen rouva Rosen, makkarankaupustelijan, pöydän ja hallien
likööripuotien tienoilla toisesta toiseen. Sitten illalla, jokin vasu
istuimenaan, hän ajatteli tilaansa ja tunsi, miten hän oli mennyt
rappiolle.
Hän muisti entisen voimansa ja kuinka paljon hän oli silloin jaksanut,
pitkät rupeamansa ja hyvät ansionsa, lukemattomat eletyt päivänsä, niin
onnelliset ja toinen toisensa kaltaiset, astelunsa edestakaisin hallien
kivipermannolla öisin odottaessaan vihannesten saapumista — kuinka hän
sitten otti ne vastaan suurin sylyyksin ja järjesti ne taitehikkaasti
rattailleen — kuinka hän nielaisi yhdellä kulauksella kupposensa
kuumaa Theodore-muorin kahvikojulla seisoen, toinen käsi vankasti
aisan varressa... Hän muisti huutonsa, kuinka se, kimakkana kuin kukon
kiekuna, halkoi aamuilmaa, kulkunsa pitkin ihmisvilinäisiä katuja, koko
harmittoman ja uuraan elämänsä ihmishevosena, joka puolen vuosisadan
ajan oli kantanut pyörivällä pöydällään yövalvomisten ja huolien
kuluttamille kaupunkilaisille maalaiskasvitarhojen vereksiä satoja. Ja
päätään ravistaen hän huokasi:
—. Ei! en ole enää entisessä ramussani. Minä olen mennyttä kalua.
Ruukku käy kaivolla, kunnes särkyy. Ja sitten, tuon oikeusjutun
jälkeen, minulla ei enää ole samaa arvoa kuin ennen. Minä en ole enää
sama mies, siinä se.
Hän oli tosiaankin turmeltunut. Hänen tilaansa joutunut on niinkuin
mies, joka makaa maassa eikä kykene nousemaan jaloilleen. Kaikki
kulkijat kiipeävät hänen ylitseen.

VIII
Viimeiset seuraukset.
Tuli kurjuus, musta kurjuus. Vanhalla kiertävällä kaupustelijalla,
joka ennen oli palannut Montmartren esikaupungista pussi täynnä
hopeakolikoita, ei ollut enää ropoakaan. Ja oli talvisaika.
Heinäylisiltään karkoitettuna hän yöpyi ajokalujen alla vaunuvajassa.
Oli satanut jo neljättä viikkoa, katuviemärit paisuivat yli
partaittensa, ja vesi tulvi vaunuvajaan.
Kyyristyneenä rattailleen saastutettujen vesien päällä, hämähäkkien,
rottien ja nälistyneiden kissojen seurassa, hän istui vajan hämärässä
ja mietiskeli. Hän ei ollut syönyt ruoan kipenettä koko päivänä, eikä
hänellä enää ollut peitokseen kastanjakauppiaan säkkejä. Ja hänen
mieleensä johtui nuo kaksi viikkoa, joina hallitus oli hänelle antanut
ruoan ja asunnon. Hän kadehti vankien osaa, joiden ei tarvinnut kärsiä
vilua eikä nälkää, ja hänelle pälkähti päähän ajatus:
— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista.
Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin
sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi
Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja
seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella,
kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan
sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti
olevan jäätävä vilu, mutta... joko hän mieluummin pysyttelihe valon
läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän
kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän
seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi;
hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka
näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen
häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla
kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita
huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja
surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli
vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut
vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä,
käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja
pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen
surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin.
Pitkä äänettömyys seurasi, joll'aikaa hieno punerva sade vihmoi ja
jäätävä pimeys vallitsi. Vihdoin poliisi avasi suunsa.
— Noin ei saa sanoa... Ihan totisesti, noin ei saa sanoa. Teidän
iällänne tulisi olla enemmän ymmärrystä... Menkää menojanne.
— Miksette vangitse minua? kysyi Crainquebille.
Poliisi pudisti päätään kostean huppukauluksen alla:
— Jos pitäisi korjata talteen kaikki viinaratit, jotka sanovat
sellaista mitä ei saa, niin olisipa siinä urakkaa!... Ja mitä se
hyödyttäisi?
Tämän ylhäisen ylenkatseen kukistamana Crainquebille seisoi pitkän
aikaa tyhmistyneenä ja sanattomana, jalat katuojassa. Ennen menoansa
hän yritti antaa selitystä:
— En minä teitä tarkoittanut, kun sanoin: »Alas lahtarit!» En teitä
enkä muitakaan. Se oli vain eräs aate.
Poliisi vastasi vakavalla sävyisyydellä:
— Olipa aate tai mikä tahansa, mutta niin ei olisi pitänyt sanoa; sillä
kun ihminen tekee velvollisuutensa ja saa kärsiä paljon vaivaa, ei
häntä saa loukata joutavilla sanoilla... Minä kehoitan teitä uudestaan
menemään.
Pää kumarassa ja kädet kupeella retkuvina Crainquebille katosi
sateeseen ja pimeyteen.


Putois.

I
Lapsuudenkotimme puutarha, sanoi herra Bergeret, tuo puutarha, jota
oli parikymmentä askelta laidasta laitaan, oli meille ääretön maailma
täynnä riemuja ja kammoja.
— Lucien, muistuuko vielä Putois mieleesi? kysyi Zoé hymyillen
erikoiseen tapaansa, huulet suljettuina ja nenä kuuristuneena yli
neulomuksen.
— Muistuuko hän mieleeni!... Kaikista olennoista, jotka ovat kulkeneet
silmieni editse lasna ollessani, on juuri Putois parhaiten säilynyt
muistossani. Kaikki hänen kasvojensa ja luonteensa piirteet ovat
ilmielävinä edessäni. Hänellä oli suippo pää.
— Matala otsa, lisäsi Zoé.
Ja veli ja sisar luettelivat vuorotellen, yksitoikkoisella äänellä ja
kujehtivalla juhlallisuudella, jonkinmoisen tuntomerkki-ilmoituksen
kohta kohdaltaan:
— Matala otsa.
— Mulkosilmät.
— Karttava katse.
— Pieniä ryppyjä ohimoilla.
— Terävät, kiiltävän punaiset poskipäät.
— Korvalehdet aivan uurteettomat.
— Ilmeettömät kasvonpiirteet.
— Ainoastaan kädet, jotka olivat alati liikkeessä, ilmaisivat hänen
ajatuksiaan.
— Laiha, hieman koukkuselkäinen, hintelävartaloltaan.
— Mutta silti tavattoman väkevä.
— Taivutti helposti viidenfrangin rahan etusormen ja peukalon välissä...
— Joka oli julman suuri.
— Hänen äänensä oli laahaava.
— Ja puhe mesimakeaa.
Kesken kaiken herra Bergeret huudahti vilkkaasti:
— Zoé, mehän unohdimme: »kellahtava tukka, harva hiuskasvu».
Aloittakaamme uudestaan.
Pauline, joka ihmetellen oli kuunnellut tätä omituista luetteloa, kysyi
isältään ja tädiltään, kuinka he olivat voineet oppia ulkoa tuon pitkän
hokemaisen ja miksi he lukivat sitä noin ikäänkuin mitä messua.
Herra Bergeret vastasi vakavasti:
— Pauline, se mitä äsken kuulit on pyhitetty, voisinpa sanoa liturginen
teksti Bergeret-sukua varten. On paikallaan, että se siirtyy sinun
huostaasi, jotta se ei hukkuisi tätisi ja minun kerallani. Sinun
isoisäsi, tyttöseni, sinun isoisäsi Ëloi Bergeret, joka ei mielistynyt
mihin hyvänsä, piti tätä »hokemaista» suuressa arvossa, varsinkin
katsoen sen syntyyn. Hän nimitti sitä »Putois'n anatomiaksi». Ja hän
sanoi monesti pitävänsä Putois'n anatomiasta eräissä suhteissa enemmän
kuin Laskiais-ukon. »Jos kohta Xenomaneen tekemä kuvaus», sanoi
hän, »onkin oppineempi ja rikkaampi harvinaisista ja valikoiduista
määräsanoista, niin menee Putois'n kuva paljon sen edelle ajatusten
selvyydessä ja tyylin läpikuultavuudessa». Hän ajatteli täten
siitä syystä, että tohtori Ledouble Tours'ista ei vielä ollut
selittänyt Rabelais'n neljännen kirjan kolmattakymmenettä, yhdettä ja
kahdettaneljättä lukua.
— En ymmärrä rahtuakaan, sanoi Pauline.
— Syy on siinä, ettet tunne Putois'ta, tyttöseni. Tiedätkös, että
Putois oli kaikkein tutuin olento meidän lapsuudessamme, Zoé-tâtisi
ja minun. Isoisäsi kotona puhuttiin alinomaa Putois'sta. Joka ikinen
kohdastaan uskoi nähneensä hänet.
— Kuka tuo Putois sitten oli? kysyi Pauline.
Vastauksen asemesta herra Bergeret purskahti nauruun, ja myöskin neiti
Bergeret nauraa hihitti yhteenpuristetuin huulin.
Pauline silmäili toisesta toiseen. Hänestä oli outoa nähdä tätinsä
nauravan näin sydämen pohjasta, ja vielä oudompaa, että hän nauroi
samalle asialle kuin velikin. Se oli todellakin kummallista, sillä
veljellä ja sisarella oli muutoin hyvin erilainen käsitystapa.
— Isä rakas, sano, kuka tuo Putois oli. Koska minun se muka kuitenkin
pitää tietää, niin sano se sitten.
— Putois, tyttöseni, oli puutarhuri. Hän oli kunnioitettavan
maanviljelijä-perheen poika Artois'sta ja asettui Sain-Omeriin
taimitarhuriksi. Mutta tarvitsijat eivät olleet häneen tyytyväisiä,
ja liike ei luonnistunut. Hän lopetti sen kokonaan ja rupesi
päivätyöläiseksi. Niiden, jotka häntä käyttivät, ei aina kestänyt kehua
kauppojaan.
Tässä neiti Bergeret keskeytti yhä nauraen:
— Muistatko, Lucien, kun isän pöydältä mustetolppo, kynät, kirjelakka
tai sakset olivat kateissa, niin hän sanoi: »Luulenpa, että Putois on
taas pujahtanut täällä.»
— Niin, virkkoi herra Bergeret, Putois ei juuri ollut hyvässä maineessa.
— Siinäkö kaikki? kysyi Pauline.
— Ei, tyttöseni, ei vielä aivan. Putois oli siitä merkillinen, että hän
oli meille tuttu, kotoinen, ja kuitenkin...
— ... hän oli olematon, sanoi Zoé.
Herra Bergeret katsahti sisareensa nuhtelevasti:
— Kuinka sinä puhut, Zoé! Ja miksi rikkoa lumous tuolla tavoin? Vai oli
Putois olematon? Uskallatko väittää niin, Zoé? Ja pysyä väitteessäsi!
Oletko kyllin ajatellut olemassaolon ehtoja ja olemisen muotoja
voidaksesi vakuuttaa, että Putois oli olematon, ettei häntä koskaan ole
ollut? Ei, Putois oli olemassa, siskoseni. Mutta myönnettäköön, että se
olemassaolo oli aivan erikoista laatua.
— Minä ymmärrän nyt entistä vähemmän, sanoi Pauline lannistuneella
mielellä.
— Saat hetikohta havaita oikean asianlaidan, tyttöseni. Tiedä siis,
että Putois syntyi täysikasvuisena tähän maailmaan. Minä olin
vielä lapsi, tätisi jo pikkuneidiksi venähtämässä. Asuntonamme oli
pienoinen talo eräässä Saint-Omerin esikaupungissa. Siellä vanhempamme
viettivät rauhaisaa ja syrjäänvetäytynyttä elämää, kunnes heidät
löysi muuan vanha Audomarin asuja, leskirouva Cornouiller, joka eli
Monplaisir-nimisellä sukutilallaan parin peninkulman päässä kaupungista
ja joka osui olemaan äitini isän täti. Hän käytti sukulaisoikeuttaan
vaatiakseen, että vanhempamme joka sunnuntai tulisivat syömään
päivällistä Monplaisiriin, missä heidän oli herttaisen ikävä olla. Hän
sanoi kuuluvan hyvään tapaan kokoontua perhepäivällisille sunnuntaisin,
ja että ainoastaan halpasäätyiset ihmiset eivät noudattaneet tätä
vanhaa tapaa. Isä oli aivan itkeä ikävästä Monplaisir-vierailulla. Oli
sydäntävihlovaa nähdä hänen epätoivoaan. Mutta rouva Cornouiller ei
sitä nähnyt. Hän ei nähnyt mitään. Äiti oli urheampi. Hän kärsi yhtä
paljon kuin isänikin, ehkäpä vielä enemmän, mutta hän hymyili.
— Naiset ovat syntyneet kärsimään, sanoi Zoé.
— Zoé, kaikki, mitä elää tässä maailmassa, on määrätty kärsimään.
Turhaan vanhempamme kieltäytyivät näistä kovanonnen kutsuista. Rouva
Cornouiller'n ajoneuvot saapuivat heitä noutamaan joka sunnuntai
sydänpäivän jälkeen. Heidän oli täytymys lähteä Monplaisiriin; se
oli velvoitus, jonka kiertäminen oli ehdottomasti kielletty. Se
oli vahvistettu järjestys, jonka ainoastaan ilmikapina saattoi
rikkoa. Viimein isä teki kapinan ja vannoi pyhästi viimeisen kerran
noudattaneensa noita rouva Cornouiller'n kutsuja. Äidin huoleksi
hän jätti keksiä kulloinkin sopivia verukkeita ja syitä kutsun
hylkäämiseen, mutta tähän toimeen äiti ei lainkaan soveltunut. Hän ei
osannut teeskennellä.
— Sano ennemmin, Lucien, ettei hän tahtonut. Hän olisi osannut
valehdella kuin muutkin.
— Totta kyllä, että jos hänellä oli hyvät syyt tukena, niin hän veti
ne ennemmin esille kuin sepitti huonoja. Muistatko, sisko, kuinka hän
kerran tuli sanoneeksi päivällispöydässä: »Luojan kiitos, että Zoé on
saanut hinkuyskän; nyt emme voi pitkään aikaan lähteä Monplaisiriin.»
— Niin, se on totta! sanoi Zoé.
— Mutta sinä paranit taas, Zoé. Ja rouva Cornouiller tuli eräänä
päivänä sanomaan äidillemme: »Ystäväiseni, odotan teitä varmasti
sunnuntaiksi päivälliselle Monplaisiriin miehenne kanssa.» Äitimme,
jolle hänen miehensä nimenomaan oli antanut toimeksi keksiä pätevän
kiellon aiheen, sepitti tässä äärimmäisessä ahdingossa esteen, jota ei
ollut olemassa. »Olen hyvin pahoillani, rakas täti. Mutta meidän on
mahdoton tulla. Odotan puutarhuria sunnuntaiksi.»
Tämän kuullessaan rouva Cornouiller vilkaisi salin lasiovesta
villiytyneeseen puutarhapahaseen, missä syreenit ja kuusaimet näyttivät
olevan ventovieraita tarhurinveitselle eikä, kaikesta päättäen, ikinä
tulevankaan sen tuttavuuteen.
»Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?»
»Työhön puutarhaamme.»
Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon
hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri
ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka
epätodennäköinen hänen esteensä oli.
»Tuo mies», sanoi rouva Cornouiller, »voi yhtä hyvin tulla työhön
teidän... puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on
parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina.»
»Hän ei pääse viikolla muilta töiltä.» Olen usein huomannut, että
kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat
vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva
Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut
henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten
lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:
»Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?»
»Putois», vastasi äitini arvelematta. Putois oli mainittu nimeltä.
Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva Cornouiller lähti pois, mutisten
mennessään:
»Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen
aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni... Missä hän asuu?»
»Hän käy päivätöissä. Kun häntä tarvitaan, lähetetään sana sinne, missä
hän milloinkin on työssä.»
»Kuten arvasinkin: laiskuri ja maankiertäjä... hulttio. Älä luota
liioin häneen, ystäväiseni.» Siten Putois myöskin oli saanut oman
luonteensa.

II
Herrat Goubin ja Jean Marteau olivat tulleet parhaiksi keskelle
keskustelua, ja herra Bergeret opasti heidät mukaan:
— Puhuimme juuri miehestä, jonka äitini eräänä päivänä antoi syntyä
puutarhuriksi Saint-Omeriin ja jolle hän samalla pani nimen. Siitä
pitäin hän on ollut toiminnassa.
— Rakas ystävä, sanoisitteko sen vielä toistamiseen? virkkoi herra
Goubin hieroen lornjettilasiaan.
— Mielelläni, vastasi herra Bergeret. Ei ollut mitään puutarhuria.
Puutarhuri oli olematon. Äitini sanoi: »Minä odotan puutarhuria.» Ja
puutarhuri tuli. Ja ryhtyi toimimaan.
— Rakas ystävä, kysyi herra Goubin taas, kuinka hän saattoi toimia, kun
häntä ei ollut olemassa?
— Hänellä oli jonkinmoinen olemassaolo, vastasi herra Bergeret.
— Te tarkoitatte siis kuviteltua olemassaoloa, huomautti herra Goubin
halveksivasti.
— Eikö sitten kuviteltu olemassaolo muka olekaan mitään? huudahti
talon isäntä. Eivätkö taruperäiset henkilöt kykene vaikuttamaan
ihmiseen? Ajatelkaa mytologiaa, herra Goubin, ja te näette, että ne
ovat kuviteltuja, eivätkä suinkaan todellisia olentoja ne, joilla on
syvin ja kestävin vaikutus mieliin. Aina ja kaikkialla ovat olennot,
joilla ei ole enemmän todellisuutta kuin Putois'lla, herättäneet
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Valittuja kertomuksia - 13
  • Parts
  • Valittuja kertomuksia - 01
    Total number of words is 3451
    Total number of unique words is 2092
    19.3 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 02
    Total number of words is 3311
    Total number of unique words is 1870
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 03
    Total number of words is 3312
    Total number of unique words is 2120
    18.6 of words are in the 2000 most common words
    26.8 of words are in the 5000 most common words
    31.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 04
    Total number of words is 3336
    Total number of unique words is 1953
    19.2 of words are in the 2000 most common words
    27.3 of words are in the 5000 most common words
    33.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 05
    Total number of words is 3282
    Total number of unique words is 2084
    17.4 of words are in the 2000 most common words
    26.4 of words are in the 5000 most common words
    31.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 06
    Total number of words is 3361
    Total number of unique words is 2047
    20.4 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    35.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 07
    Total number of words is 3448
    Total number of unique words is 1972
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 08
    Total number of words is 3295
    Total number of unique words is 2015
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    31.5 of words are in the 5000 most common words
    37.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 09
    Total number of words is 3319
    Total number of unique words is 2091
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.4 of words are in the 5000 most common words
    33.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 10
    Total number of words is 3384
    Total number of unique words is 1951
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    30.7 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 11
    Total number of words is 3375
    Total number of unique words is 1807
    22.3 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    36.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 12
    Total number of words is 3460
    Total number of unique words is 1879
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.3 of words are in the 5000 most common words
    35.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 13
    Total number of words is 3459
    Total number of unique words is 1928
    22.9 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    36.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 14
    Total number of words is 3493
    Total number of unique words is 1866
    22.3 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Valittuja kertomuksia - 15
    Total number of words is 1069
    Total number of unique words is 701
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    40.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.