Valittuja kertomuksia - 03

ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti
rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden
yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun
hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi
ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan
yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.
Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun
alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen
vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina
ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi
Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa,
lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa
levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja
marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät.
Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon
kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä
seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla
lepäsi leppoisa Vesuvius.
Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen
_Luonnon olemuksesta_, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea.
Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan,
jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan
ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille
ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja
katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle
huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.
Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan
hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti
kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:
— Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut
jälleen!
Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen
tarkkaavan katseen.
— Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta
ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet
enää tunne Aelius Lamiaasi.
Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin
nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus
sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.
— Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä
palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina
Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun
näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit
maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan
lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen
Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti
katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani
ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen
itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.
Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.
— Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes
Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.
— Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan
palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman,
joka korvasi lainani korkoineen.
— En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan:
ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea?
Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.
— Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen
ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään
tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun
säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut.
Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja
raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten
näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä
kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia
rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten
nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.
— Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista
puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet
kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi
kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut
niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut
julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta
erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena?
Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi
näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin
Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja
kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui?
Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.
Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.
— Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat
saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä
hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta.
Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä
voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä
kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme
tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat
ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.
»Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa
paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina
Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi
paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan
sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses
nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina.
Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä
sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin
jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan
pääsyä sinne.
»Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo
piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä
hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni
suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi
kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä
riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut
Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan
provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin.
Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen
eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan
päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori,
ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen
väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi
Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä
keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä
tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius
äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme
tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen
seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi
Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka
itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan
luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja
lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa.
Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman
Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta
edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan
epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä
vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen,
ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä
kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin
rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus
tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»
— Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia
niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta
etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta,
joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka
olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein
suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.
— Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka
olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun
viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen
häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he
uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on
muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen
aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti
roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten
eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä
provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani
ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole
itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla
on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun
hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun
palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli
tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa
oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita,
jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi
ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran
täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän
alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin
ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta
ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja
pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden
pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla
asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota.
Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua
yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat
piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana,
Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan.
En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien
jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan
loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja
ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa
muistoani?»
Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:
— Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä
tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä
ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme.
Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy
omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita
pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei
paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.
— Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat
rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä
kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska
olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni.
Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista.
Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella.
Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää
Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa
sävelillä.
— Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa
noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.
Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen
asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita.
Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu.
Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa,
laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita.
Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden
oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä
heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä,
että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan
rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka
käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa
kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli
prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin,
vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin
kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan
paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka
Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen
kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja
Lucrinus-järveen.
— Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa
suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean
käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen
vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta
vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen
kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna,
ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian.
Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan
yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet
oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat
eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka
piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä
heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat
pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun
ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja,
Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua
käskettiin keskeyttämään työt.
— On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten
onnea heidän tahtomattaan.
Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:
— Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta
juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme
heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille
häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska
pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista
tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla,
johon jalkasi usein astui.
— He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin
ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen
kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet
rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja
ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat
tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat
monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja
menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja
vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi,
onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat
täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan
ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa?
Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja
pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman
suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä
vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he
kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.
— Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin
tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun
tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli,
Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään
heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää
heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat
ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät
heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä
erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa
säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka
juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin
me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi
kunnianarvoiset.
Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.
— Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta,
sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään
nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten
muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta,
Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin
uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset
tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin
minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät
lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa
minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo
uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä
katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata
toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi.
Minkätähden naurat, Lamia?
— Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle,
joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että
juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja
vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat
jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet
omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa
kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla
ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori
ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä
valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta,
joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää
siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin
kauniina päivänä maihin Ostiassa!
Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin
ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:
— Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän
pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän
lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen
riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla,
pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa
leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat
rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa
jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He
eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin,
jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät
ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä
salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin
olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla
ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita
erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen
kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän
laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen
levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia
kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin
tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa
roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja
pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa.
Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien,
kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän
norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni
hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun
onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä
mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa!
Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun
täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska
Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan,
vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina
yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia
uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat
saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat.
Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän
lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui
minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä
syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!
Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen
vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut
voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen
äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä
ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he
kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät
vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten
kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät
salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän
tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin
luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa?
Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta.
Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka
olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen
asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen
paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi,
että minä olin oikeassa.
Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.
— Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät
aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet,
joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa.
Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin
asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta
jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden
yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä
runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin
legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä,
jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta.
Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on
soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta.
Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa
juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin
miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini
ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja
pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin
asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja
mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko
ruumiinsa on hieno ja hurmaava.
Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.
— Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa
pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon,
etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä
aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin
rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se
siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto
on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman
valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet
olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen
hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren
Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut
laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin
jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.
Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa
käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin
näkymättömälle kuvalle.
Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka
vähitellen yleni:
— Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset!
Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä
hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla,
tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen
vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden
ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja
tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin
kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa,
hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa
suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä
seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai
publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän
oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan
huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua
hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa
jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja
naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen
nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin
ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?
Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin
ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti
hän sitten virkkoi hiljaa:
— Jeesus? Jeesus, Nazarethista? Ei muistu mieleeni.


Komm Atrebaatti.

I.
Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle,
jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat
ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren
virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien
keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä
ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset
ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he
elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin
metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat
hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat
olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla,
etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla
aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan
oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia,
rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa
kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät
juoman valmistamiseen.
Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät