Valittuja kertomuksia - 03

  ennen ollut meren lintujen tyyssijana, kävivät siihen aikaan ahkerasti
  rikkaat ja huvinhaluiset roomalaiset. Lamia oli viettänyt viikkokauden
  yksinään ja ystävättömänä kylpyvieraiden loistavassa joukossa, kun
  hän eräänä päivänä, päivällisaterian jälkeen, tunsi itsensä pirteäksi
  ja päätti lähteä kukkuloille, jotka kohoavat meren huuhteleman rannan
  yläpuolella viiniköynnösten seppelöiminä kuin bakkantit.
  Saavuttuaan kukkulan laelle hän istuutui polun viereen tärpättipuun
  alle ja antoi katseensa harhailla kauniissa maisemassa. Hänen
  vasemmalla puolellansa levisivät Phlegran lakeudet lyijynkarvaisina
  ja alastomina Cumaen raunioihin saakka. Oikealla puolella työnsi
  Misenum-niemi terävän kärkensä Tyrrhenan mereen. Hänen aliansa,
  lännen puolella, lepäsi rikas Baiae rannikon soreassa poukamassa
  levittäen puutarhojansa, veistokuvilla kaunistettuja huviloitansa ja
  marmoripengermiänsä vierellä sinisen meren, jossa delfiinit leikkivät.
  Hänen edessään, lahden toisella puolella, jo painuvan auringon
  kultaamalla Campanian rannalla, hohtelivat temppelit, joita etäällä
  seppelöivät Pausilippon laakerilehdot, ja kaukana näköpiirin rajoilla
  lepäsi leppoisa Vesuvius.
  Lamia veti togansa laskoksesta pergamenttikäärön, joka sisälsi teoksen
  _Luonnon olemuksesta_, ojentui pitkäkseen maahan ja alkoi lukea.
  Mutta samassa kuului orja huutavan ja kehoittavan häntä nousemaan,
  jotta ahdasta viinimäen polkua nouseva kantotuoli pääsisi kulkemaan
  ohi. Kantotuolin lähetessä aivan avoimena Lamia näki sen pieluksille
  ojentuneen ylen lihavan vanhan miehen, joka nojasi otsaansa käteensä ja
  katsahteli synkästi ja ylpeästi. Hänen kotkannenänsä kaartui lähelle
  huulia, joita ympäröivät ulkoneva leuka ja väkevät leukapielet.
  Lamia tiesi kohta varmasti tuntevansa nuo kasvot. Tuokion ajan
  hän epäröi, kenen ne olivat. Sitten hän yht'äkkiä syöksähti kohti
  kantotuolia hämmästynein ja ilahtunein elein:
  — Pontius Pilatus! Armolliset jumalat sallivat minun nähdä sinut
  jälleen!
  Vanhus viittasi orjia pysähtymään ja loi tervehtivään mieheen
  tarkkaavan katseen.
  — Pontius, rakas isäntäni, virkkoi puhuttelija, kaksikymmentä vuotta
  ovat valkaisseet hiuksiani ja uurtaneet poskiani niin ankarasti, ettet
  enää tunne Aelius Lamiaasi.
  Tuon nimen kuultuaan Pontius Pilatus astui kantotuolistaan niin
  nopeasti kuin iän aiheuttama uupumus ja käytöksen vakava arvokkuus
  sallivat. Hän syleili Aelius Lamiaa kaksi kertaa.
  — Aivan varmaan on iloista nähdä jälleen sinut, virkkoi hän. Ah, sinä
  palautat mieleeni menneet ajat, jolloin olin Juudean prokuraattorina
  Syyrian provinssissa. On kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun
  näin sinut ensimmäisen kerran. Se tapahtui Caesareassa, missä vietit
  maanpakolaisen ikävää elämää. Olin onnellinen saadessani sitä hiukan
  lievittää, ja sinä, Lamia, seurasit ystävyydestä minua murheelliseen
  Jerusalemiin, missä juutalaiset tuottivat minulle ylenmääräisesti
  katkeruutta ja harmia. Sinä olit toistakymmentä vuotta vieraanani
  ja kumppaninani, ja me keskustelimme Kaupungista siten lohduttaen
  itseämme, sinä onnettomuuksissasi, minä valtani suuruudessa.
  Lamia sulki hänet jälleen syliinsä.
  — Et sano kaikkea, Pontius, et mainitse, että käytit hyväksesi Herodes
  Antipaan sinulle suomaa luottoa ja anteliaana avasit minulle kukkarosi.
  — Siitä emme huoli puhua, vastasi Pontius, sillä heti Roomaan
  palattuasi lähetit erään vapauttamasi orjan tuomaan minulle rahasumman,
  joka korvasi lainani korkoineen.
  — En katso suorittaneeni velkaani rahalla, Pontius. Mutta sanohan:
  ovatko jumalat täyttäneet toivomuksesi? Nautitko ansaitsemaasi onnea?
  Kerro minulle perheestäsi, varallisuudestasi ja terveydestäsi.
  — Olen vetäytynyt Sisiliaan, missä minulla on tiluksia, ja viljelen
  ja myyn viljaa. Vanhempi tyttäreni, rakas Pontiani, on leskeydyttyään
  tullut luokseni ja johtaa talouttani. Jumalat ovat sallineet minun
  säilyttää henkeni virkeänä; muistini ei ole ollenkaan heikontunut.
  Vanhuuden keralla saapuu kuitenkin kokonainen pitkä sarja kipuja ja
  raihnautta. Minua ahdistaa kamalasti luuvalo, ja niinpä olenkin, kuten
  näet, tullut etsimään apua kipuihini näiltä Phlegran mailta. Tästä
  kuumasta maaperästä, joka öisin syttyy liekkeihin, nousee tuimia
  rikkihöyryjä, joiden sanotaan lievittävän kipuja ja tekevän jäsenten
  nivelet jälleen taipuisiksi. Ainakin lääkärit niin vakuuttavat.
  — Kunpa saisit kokea sen itse, Pontius! Luuvalostasi ja sen polttavista
  puremista huolimatta sinä näytät tuskin ikäiseltäsi, vaikka olet
  kymmenen vuotta minua vanhempi. Olet varmaan yhä vielä voimakkaampi
  kuin minä milloinkaan, ja minua ilahduttaa, että kohtaan sinut
  niin virkeänä. Minkätähden, ystäväni, olet ennen aikojasi luopunut
  julkisista viroista? Minkätähden olet Juudean maaherrantoimesta
  erottuasi elellyt tiloillasi Sisiliassa vapaaehtoisena maanpakolaisena?
  Kerro minulle, mitä olet tehnyt siitä lähtien, kun sinut viimeksi
  näin. Sinä varustauduit kukistamaan samarialaisten kapinaa, kun lähdin
  Kappadokiaan, missä toivoin jotakin ansaitsevani hevosia ja muuleja
  kasvattamalla. Senjälkeen en ole sinua nähnyt. Kuinka retkesi onnistui?
  Kerrohan. Kaikki sinun toimesi herättävät mielenkiintoani.
  Pontius Pilatus pudisti alakuloisesti päätänsä.
  — Luontainen tunnollisuus ja velvollisuuden vaisto, sanoi hän, ovat
  saaneet minut täyttämään julkiset tehtäväni huolellisesti, vieläpä
  hartaastikin. Siitä huolimatta on viha vainonnut minua lakkaamatta.
  Juonet ja panettelut ovat murtaneet elämäni sen ollessa täydessä
  voimassaan ja ovat kuihduttaneet ne hedelmät, joita sen oli määrä
  kypsyttää. Kysyt, kuinka oli samarialaisten kapinan laita. Istukaamme
  tälle kummulle. Vastaan kysymykseesi muutamalla sanalla. Tapahtumat
  ovat mielessäni niin elävinä kuin olisivat eilen sattuneet.
  »Eräs rahvaanmies, voimallinen puhuja, jollaisia on Syyriassa
  paljonkin, yllytti samarialaiset kerääntymään asestettuina
  Gazim-vuorelle, jota siinä maassa pidetään pyhänä paikkana, ja lupasi
  paljastaa heidän nähtäviinsä pyhiä maljakoita, jotka eräs muinaisajan
  sankari tai paremmin sanoen eräs heidän kotoisia jumaliansa, Mooses
  nimeltään, oli sinne kätkenyt Evanderin ja taattomme Aeneaan aikoina.
  Tuohon vakuutukseen luottaen samarialaiset nousivat kapinaan. Minä
  sain kumminkin asiasta ajoissa tiedon ja ehdin ennen heitä, annoin
  jalkaväkiosastojen miehittää vuoren ja sijoitin sotaväkeä vartioimaan
  pääsyä sinne.
  »Nämä varovaisuustoimenpiteet olivat välttämättömät. Kapinalliset jo
  piirittivät Tyrathaban kauppalaa, joka sijaitsee Gazimin juurella. Minä
  hajoitin heidät helposti ja tukahdutin kapinan alkuunsa. Antaakseni
  suuren esimerkin käyttäen vähiä uhreja jätin sitten kuoletettaviksi
  kapinan johtajat. Mutta tiedäthän, Lamia, kuinka kiinteässä
  riippuvaisuudessa minua piti prokonsuli Vitellius, joka ei hallinnut
  Syyriaa Rooman puolesta, vaan Roomaa vastaan ja otaksui Valtakunnan
  provinssien antautuvan tetrarkeille yksityisten tilusten tavoin.
  Huomattavimmat samarialaiset saapuivat hänen luoksensa ja itkivät hänen
  eteensä polvistuen minuun kohdistuvaa vihaansa. He olivat puheistaan
  päättäen keisarin kuuliaisimpia alamaisia. Minä olin provokaattori,
  ja he olivat kokoontuneet Tyrathaban tienoille vastustaakseen
  väkivaltaisuuksia. Vitellius kuunteli heidän valituksiansa, uskoi
  Juudean asiat ystävänsä Marcelluksen hoitoon ja käski minun lähteä
  keisarin luo puolustautumaan. Minä lähdin purjehtimaan, sydän täynnä
  tuskaa ja vihankaunaa. Kun saavuin Italian rantaan, kuoli Tiberius
  äkkiä iän ja hallitushuolten murtamana Misenum-niemessä, jonka näemme
  tuolla ojentuvan mereen illan hämyssä. Minä anoin oikeutta hänen
  seuraajaltaan Caiukselta, jolla oli luontainen vilkas äly ja joka tunsi
  Syyrian asiat. Mutta nyt ihmettele kerallani, Lamia, kovaa onnea, joka
  itsepintaisesti tahtoi minut tuhota. Caiuksella oli siihen aikaan
  luonansa, Kaupungissa, juutalainen Agrippa, hänen kumppaninsa ja
  lapsuudenystävänsä, jota hän rakasti hellemmin kuin silmiensä valoa.
  Agrippa suosi Vitelliusta, koska Vitellius oli Agrippan vihaaman
  Antipaan vihamies. Keisari kuunteli rakasta aasialaistansa suostumatta
  edes päästämään minua puheilleen. Minun täytyi jäädä ansaitsemattomaan
  epäsuosioon. Kyyneliä niellen, raviten itseäni sapelia, minä
  vetäydyin tiluksilleni Sisiliaan, missä olisin menehtynyt murheeseen,
  ellei lempeä Pontia olisi tullut isäänsä lohduttamaan. Olen siellä
  kasvattanut viljaa, ja pelloillani ovat nuokkuneet koko provinssin
  rehevimmät tähkät. Nyt on elämäni ollut ja mennyt. Tulevaisuus
  tuomitkoon Vitelliuksen ja minun välisessä asiassa.»
  — Uskon varmaan, Pontius, vastasi Lamia, että kohtelit samarialaisia
  niinkuin suora mielesi ja selvät Rooman edut vaativat. Mutta
  etköhän tässä tapauksessa liiaksi totellut sitä rajua rohkeutta,
  joka aina sinua johti? Tiedäthän, että minä, sinua nuorempi, jonka
  olisi oikeastaan pitänyt olla tulisempi, Juudeassa ollessamme usein
  suosittelin sinulle laupeutta ja lempeyttä.
  — Lempeyttä juutalaisia kohtaan! huudahti Pontius Pilatus. Vaikka
  olet elänyt heidän keskuudessaan, tunnet vain huonosti ne ihmissuvun
  viholliset. Ollen samalla kertaa kopeita ja kehnoja, yhdistäen
  häpeälliseen pelkuruuteen voittamattoman itsepintaisuuden, he
  uuvuttavat sekä rakkauden että vihan. Minun henkeni, Lamia, on
  muovautunut jumalaisen Augustuksen periaatteiden mukaan. Jo siihen
  aikaan, kun minut nimitettiin Juudean prokuraattoriksi, käsitti
  roomalainen rauha maanpiirin. Ei nähty enää, kuten sisäisten
  eripuraisuuksiemme vallitessa, prokonsulien rikastuvan ryöstämällä
  provinsseja. Minä tiesin velvollisuuteni. Tahdoin noudattaa toimissani
  ainoastaan viisautta ja kohtuutta. Jumalat ovat todistajani, etten ole
  itsepintaisesti harrastanut muuta kuin lempeyttä. Mitä hyötyä minulla
  on ollut hyväntahtoisista ajatuksistani? Sinä näit minut, Lamia, kun
  hallituskauteni alussa syttyi ensimmäinen kapina. Tarvitseeko minun
  palauttaa mieleesi asian yksityiskohtia? Caesarean varusväki oli
  tullut talvimajoihinsa Jerusalemiin. Legiona-soturien merkkitangoissa
  oli keisarin kuva. Sen näkeminen loukkasi Jerusalemin asukkaita,
  jotka eivät tunnustaneet keisaria jumalaksi, vaikka epäilemättä olisi
  ollut kunniallisempaa totella jumalaa kuin ihmistä, koska kerran
  täytyi totella. Juutalaiset papit tulivat virkaistuimeni eteen ynseän
  alamaisina pyytämään, että nuo merkit kuljetettaisiin pyhän kaupungin
  ulkopuolelle. Minä kieltäydyin, koska kunnioitin Keisarin jumaluutta
  ja Valtakunnan majesteettia. Silloin rahvas liittyi pappeihin, ja
  pretoriumin ympärillä kaikui uhkaavia pyyntöjä. Minä käskin sotilaiden
  pystyttää keihäänsä Antonia-tornin eteen ja lähteä raipoilla
  asestettuina, kuin liktorit, hajoittamaan tuota hävytöntä joukkiota.
  Juutalaiset eivät kumminkaan iskuista huolineet, vaan vannottivat minua
  yhä, ja itsepäisimmät kurottivat kaulaansa maassa maaten ja sallivat
  piestä itsensä kuoliaiksi. Olithan silloin nöyryytykseni todistajana,
  Lamia. Vitelliuksen käskystä minun täytyi lähettää merkit Caesareaan.
  En varmaankaan ollut ansainnut sellaista häpeää. Kuolemattomien
  jumalten edessä vannon, etten ole hallituskautenani kertaakaan
  loukannut oikeutta enkä lakeja. Nyt olen vanha. Viholliseni ja
  ilmiantajani ovat kuolleet. Minä kuolen saamatta kostaa. Kuka puolustaa
  muistoani?»
  Hän huokasi ja vaikeni. Lamia vastasi:
  — Viisasta on olla mitään pelkäämättä tai toivomatta epämääräiseltä
  tulevaisuudelta. Eihän meitä liikuta se, mitä ihmiset meistä
  ajattelevat. Me itse olemme ainoat todistajamme ja tuomarimme.
  Rauhoitu, Pontius Pilatus, itse todistaen nuhteettomuudestasi. Tyydy
  omaan ja ystäviesi arviointiin. Kansoja ei muuten suinkaan hallita
  pelkällä lempeydellä. Filosofian opettama yleinen ihmisrakkaus ei
  paljoakaan vaikuta julkisuudessa toimivien henkilöiden tekoihin.
  — Jättäkäämme se asia, virkkoi Pontius. Phlegran kentistä uhoavat
  rikkihöyryt ovat tehokkaammat noustessaan auringonsäteiden vielä
  kuumentamasta maasta. Minun täytyy kiirehtiä. Jää hyvästi. Mutta koska
  olen kohdannut vanhan ystävän, tahdon käyttää tätä onnea hyväkseni.
  Aelius Lamia, suvaitse tulla huomenna luokseni nauttimaan illallista.
  Taloni sijaitsee merenrannalla, kaupungin laidassa, Misenumin puolella.
  Tunnet sen helposti pylväskäytävästä. Siinä oleva maalaus esittää
  Orpheusta tiikerien ja jalopeurojen keskellä, joita hän lumoo lyyransa
  sävelillä.
  — Näkemiin huomenna, Lamia, lausui hän vielä kantotuoliinsa
  noustessaan. Huomenna puhutaan Juudeasta.
  Seuraavana päivänä illallisen aikaan Lamia lähti Pontius Pilatuksen
  asumukseen. Vain kaksi sijaa oli odottamassa aterioitsijoita.
  Pöytä ei ollut upeasti, mutta kyllä moitteettomasti katettu.
  Siinä olevissa hopeakulhoissa nähtiin pikkulintuja hunajassa,
  laulurastaita, Lucrinus-järven nahkiaisia ja Sisilian ostereita.
  Pontius ja Lamia kyselivät aterioidessaan toistensa taudeista, joiden
  oireita kuvailivat yksityiskohtaisesti, ja mainitsivat erinäisiä
  heille suositeltuja lääkkeitä. Sitten he ilmaisivat ilonsa siitä,
  että olivat kohdanneet toisensa Baiaessa, ja kiittivät kilvan
  rannikon kauneutta ja ihanaa ilmaa. Lamia ylisti kurtisaaneja, jotka
  käyskelivät meren rannalla kullassa kulisten ja barbaarien maassa
  kirjaeltujen huntujen hulmutessa. Mutta vanha prokuraattori pahoitteli
  prameutta, jonka vuoksi Rooman raha virtasi vieraisiin kansoihin,
  vieläpä Valtakunnan vihollisillekin, joutavien helyjen ja ihmiskäsin
  kudottujen lukinverkkojen hintana. Sitten he johtuivat keskustelemaan
  paikkakunnalla suoritetuista suurista töistä, upeasta sillasta, jonka
  Caius oli rakennuttanut Puteolin ja Baiaen välille, ja Augustuksen
  kaivattamista kanavista, jotka johtivat merivettä Avernus- ja
  Lucrinus-järveen.
  — Minäkin, virkkoi Pontius huoaten, tahdoin aikomani suorittaa
  suuria yleishyödyllisiä töitä. Jouduttuani onnettomuudekseni Juudean
  käskynhaltijaksi suunnittelin kahdensadan stadionin pituisen
  vesijohdon, jonka piti tuoda Jerusalemiin runsaat määrät puhdasta
  vettä. Tasojen korkeus, säiliöiden tilavuus, niiden vaskijohtojen
  kaltevuus, joihin jakoputket liittyivät, oli valmiiksi tutkittuna,
  ja minä olin rakennusmestarien mieltä kuullen päättänyt koko asian.
  Minä valmistin ohjesäännön vesijohdon valvontaa varten, jottei kukaan
  yksityinen saisi käyttää sitä luvattomasti. Rakentajat ja työmiehet
  oli tilattu. Minä käskin aloittamaan työt. Mutta Jerusalemin asukkaat
  eivät suinkaan olleet tyytyväiset nähdessään kohoavan johdon, jonka
  piti valtavien kaariensa varassa kuljettaa veden mukana terveyttä
  heidän kaupunkiinsa. He kerääntyivät metelöiväksi joukoksi, huusivat
  pyhyydenloukkausta ja jumalattomuutta, syöksyivät työmiesten kimppuun
  ja hajoittivat peruskivet. Voitko kuvitella likaisempia barbaareja,
  Lamia? Vitellius asettui kuitenkin heidän puolelleen, ja minua
  käskettiin keskeyttämään työt.
  — On tosiaankin vaikea ratkaista kysymystä, tuleeko edistää ihmisten
  onnea heidän tahtomattaan.
  Pontius Pilatus jatkoi häntä kuuntelematta:
  — Kuinka mieletöntä kieltäytyä ottamasta vastaan vesijohtoa! Mutta
  juutalaiset vihaavat kaikkea, mikä tulee roomalaisilta. Me olemme
  heidän mielestään epäpuhtaita olentoja, ja pelkkä läsnäolomme on heille
  häpeäksi. Tiedäthän, etteivät he uskaltaneet astua pretoriumiin, koska
  pelkäsivät saastuvansa, ja että minun täytyi harjoittaa julkista
  tuomarintointa ulkosalle pystytetyllä istuimella, sillä marmoripihalla,
  johon jalkasi usein astui.
  — He pelkäävät ja ylenkatsovat meitä. Mutta eikö Rooma sittenkin
  ole emo ja holhooja kansoille, jotka lepäävät ja hymyilevät sen
  kunnianarvoisella povella kuin pienokaiset? Kotkamme ovat kuljettaneet
  rauhan ja vapauden maailman ääriin asti. Pitämällä voitettuja
  ystävinämme me jätämme ja takaamme kukistetuille kansoille heidän omat
  tapansa ja lakinsa. Eikö olekin Syyria, jota aikaisemmin raatelivat
  monet keskenään kiistelevät kuninkaat, alkanut nauttia lepoa ja
  menestystä vasta Pompeiuksen suorittaman valloituksen jälkeen? Ja
  vaikka Rooma olisikin voinut vaatia kultaa hyvien tekojensa hinnaksi,
  onko se ottanut haltuunsa aarteita, joita barbaarien temppelit ovat
  täynnä? Onko se ryöstänyt Pessiunten Emo-jumalatarta, Morimenan
  ja Kilikian Jupiteria tai juutalaisten jumalaa Jerusalemissa?
  Antiokia, Palmyra, Apamea, rikkaudestaan huolimatta rauhassa eläen ja
  pelkäämättä enää erämaan arabialaisia, pystyttävät temppeleitä Rooman
  suojelushengelle ja keisarin jumaluudelle. Juutalaiset yksin meitä
  vihaavat ja uhmaavat. Heiltä täytyy ottaa vero riistämällä, ja he
  kieltäytyvät itsepintaisesti sotapalveluksesta.
  — Juutalaiset, virkkoi Lamia, ovat kovin piintyneet vanhoihin
  tapoihinsa. He epäilivät, — tosin aiheettomasti, sen myönnän — sinun
  tahtovan tuhota heidän lakinsa ja muuttaa heidän tapansa. Salli,
  Pontius, minun sanoa, ettei toimintasi ollut aina omansa hälventämään
  heidän onnetonta erehdystänsä. Sinua huvitti tahtomattasi kiihtää
  heidän levottomuuttansa, ja minä huomasin sinun useat kerrat
  ilmaisevan heidän nähtensä ylenkatsetta, jota sinussa herättivät
  heidän uskomuksensa ja uskonnolliset menonsa. Sinä ärsytit heitä
  erikoisesti antamalla legionasotilaittesi vartioida Antonia-tornissa
  säilytettyjä ylimmäisen papin juhlapukuja. On myönnettävä, että vaikka
  juutalaiset eivät ole kohonneet näkemään jumalallisia asioita niinkuin
  me, he kuitenkin juhlivat mysteerejä, jotka ovat ikivanhuutensa vuoksi
  kunnianarvoiset.
  Pontius Pilatus kohautti olkapäitään.
  — Heillä ei ole minkäänlaista oikeata tietoa jumalten olemuksesta,
  sanoi hän. He palvelevat Jupiteria, mutta eivät anna hänelle mitään
  nimeä eikä hahmoa. He eivät palvo häntä edes kiven muodossa, kuten
  muutamat Aasian kansat. He eivät tiedä mitään Apollosta, Neptunuksesta,
  Marsista ja Plutosta eivätkä tunne yhtäkään jumalatarta. Kuitenkin
  uskon heidän aikoinaan palvoneen Venusta. Vielä nytkin näet naiset
  tuovat alttarille uhrilahjaksi kyyhkysiä, ja tiedäthän yhtä hyvin kuin
  minä, että temppelin pylväskäytäviin sijoittuneet kauppiaat myyvät
  lintuja parittain siihen tarkoitukseen käytettäviksi. Kerrottiinpa
  minulle eräänä päivänä niinkin, että eräs raivopää oli kumonnut nuo
  uhrieläinten myyjät häkkeineen kaikkineen. Papit valittivat siitä
  katsoen sen pyhyydenloukkaukseksi. Minä uskon, että tuo tapa uhrata
  toukomettisiä oli alkujaan järjestetty Venus-jumalattaren kunniaksi.
  Minkätähden naurat, Lamia?
  — Minä nauran, vastasi Lamia, eräälle hupaiselle ajatukselle,
  joka johtui mieleeni, miten lieneekään johtunut. Ajattelin, että
  juutalaisten Jupiter voi jonakin kauniina päivänä tulla Roomaan ja
  vainota sinua vihaisena siellä. Miksipä ei? Aasia ja Afrika ovat
  jo antaneet meille suuren joukon jumalia. Roomassa ovat saaneet
  omat temppelinsä Isis ja haukkuva Anubis. Tienristeyksissä, jopa
  kilparadoillakin näemme syyrialaisten Hyvän Jumalattaren, aasintammalla
  ajamassa. Ja etkö tiedä, että Tiberiuksen hallitessa eräs nuori
  ritari paneutui egyptiläisten sarvekkaaksi Jupiteriksi saaden siinä
  valhepuvussa haluamansa suosionosoituksen eräältä ylhäiseltä naiselta,
  joka oli niin hurskas, ettei voinut evätä mitään jumalilta. Pelkää
  siis, Pontius, että juutalaisten näkymätön Jupiter astuu jonakin
  kauniina päivänä maihin Ostiassa!
  Ajatus, että Juudeasta voisi tulla joku Jumala, sai prokuraattorin
  ankaroissa kasvoissa välähtämään hymyn. Sitten hän vastasi vakavasti:
  — Kuinka voisivat juutalaiset saada toisia kansoja omaksumaan heidän
  pyhän lakinsa, kun he itse raatelevat toisiansa kiistellessään tämän
  lain tulkitsemisesta? Näithän, Lamia, kuinka he kahteenkymmeneen
  riitelevään lahkokuntaan jakaantuneina, julkisilla toreilla,
  pergamenttikääröt käsissään, solvasivat toisiaan ja repivät toistensa
  leukahaivenia. Näithän, kuinka he temppelin pylväskäytävässä riipoivat
  rikki tahmaisia kauhtanoitaan siten ilmaisten lohduttomuuttansa
  jonkun profeetallisen vimman valtaan joutuneen henkilön ympärillä. He
  eivät käsitä, että voi keskustella rauhallisesti, seesteisin mielin,
  jumalallisista asioista, jotka kuitenkin ovat huntujen peittämät
  ja kaikin puolin epävarmat. Kuolemattomien olemus näet jää meiltä
  salatuksi, ja meidän on mahdoton sitä käsittää. Ajattelen kumminkin
  olevan viidasta uskoa jumalten Kaitselmukseen. Mutta juutalaisilla
  ei ole mitään filosofiaa, ja heistä tuntuu mahdottomalta suvaita
  erilaisia mielipiteitä. Niinpä he tuomitsevatkin äärimmäisen
  kadotuksen ansainneiksi ne, jotka selittävät jumaluutta heidän
  laistansa poikkeavalla tavalla. Ja koska Rooman suojelushengen
  levittyä heidän ylitsensä heidän tuomioistuintensa langettamia
  kuolemantuomioita voidaan panna täytäntöön ainoastaan prokonsulin
  tai prokuraattorin annettua suostumuksensa, ahdistivat he alinomaa
  roomalaista viranomaista allekirjoittamaan heidän tuomioitansa, ja
  pretoriumissa kaikuivat lakkaamatta heidän kuolemaa vaativat huutonsa.
  Sata kertaa olen nähnyt heidän joukoittain, rikkaiden ja köyhien,
  kaikkien sulassa sovinnossa pappiensa ympärillä, kiihkeästi piirittävän
  norsunluista istuintani ja kiskovan togani liepeitä ja sandaalieni
  hihnoja saadakseen minut määräämään kuolemaantuomituksi jonkun
  onnettoman, jonka rikoksesta en saanut selkoa ja jota pidin vain yhtä
  mielettömänä kuin hänen syyttäjiänsä. Mitä sanonkaan, sata kertaa!
  Niin tapahtui joka päivä, joka hetki. Ja kaikesta huolimatta minun
  täytyi panna täytäntöön heidän lakinsa samoinkuin meidän lakimme, koska
  Rooma ei ollut suinkaan asettanut minua heidän tapojansa tuhoamaan,
  vaan tukemaan, ja koska olin heille raippa ja kirves. Alkuaikoina
  yritin saada heitä järkiinsä, yritin pelastaa heidän onnettomia
  uhrejansa kuolemasta. Mutta lempeyteni heitä vain ärsytti: he vaativat
  saalistansa räpytellen ja kärkkyen ympärilläni kuin korppikotkat.
  Heidän pappinsa kirjoittivat keisarille, että minä rikoin heidän
  lakiansa, ja heidän anomuksistaan, joita Vitellius puolsi, koitui
  minulle ankara nuhde. Kuinka monesti tekikään mieleni lähettää sekä
  syytetyt että tuomarit korppien: saaliiksi, kuten sanovat kreikkalaiset!
  Älä luule, Lamia, että kannan voimatonta kaunaa ja tunnen
  vanhuudenhöperöä vihaa tuota kansaa kohtaan, joka on minut
  voittaessaan voittanut Rooman ja rauhan. Mutta minä arvaan, millaiseen
  äärimmäisen tukalaan tilaan he meidät lopulta saattavat. Koska heitä
  ei käy hallitseminen, pitäisi heidät tuhota. Varmaa on, että he
  kukistamattomina, hautoen kapinaa kiihtyneissä mielissään, syytävät
  vielä meitä vastaan sellaisen vimman, johon verrattuna numidialaisten
  kiukku ja parthien uhkaukset ovat pelkkää lapsen oikkua. He elättelevät
  salaa järjettömiä toiveita ja suunnittelevat mielettömästi meidän
  tuhoamme. Voiko toisin ollakaan, koska he odottavat, oraakkeliin
  luottaen, heimostaan syntyvää ruhtinasta, jonka tulee hallita maailmaa?
  Sitä kansaa on mahdoton pitää kurissa. Sen tulee lakata olemasta.
  Jerusalem on perinpohjin hävitettävä. Kenties suodaan minun, vaikka
  olen jo vanha, nähdä päivä, jona sen muurit sortuvat, tuli tuhoaa sen
  asumukset, asukkaat surmataan miekalla ja suolaa kylvetään siihen
  paikkaan, missä Temppeli on sijainnut. Sinä päivänä käy vihdoin ilmi,
  että minä olin oikeassa.
  Lamia yritti palauttaa keskustelua leppoisemmille laduille.
  — Minä voin varsin hyvin käsittää sekä vanhan kaunasi että synkät
  aavistuksesi, Pontius, sanoi hän. Ne juutalaisen luonteen piirteet,
  joihin olet tutustunut, eivät varmaankaan puhu heidän eduksensa.
  Mutta minä, joka elelin Jerusalemissa harrastelijana ja seurustelin
  asukkaiden kanssa, keksin heissä salattuja hyveitä, jotka sinulta
  jäivät havaitsematta. Tunsin ylen leppeitä juutalaisia, joiden
  yksinkertaiset tavat ja uskollinen sydän johdattivat mieleeni, mitä
  runoilijamme ovat kertoneet Aebalius-vanhuksesta. Ja näithän itsekin
  legiona-soturiesi raippojen alle raukeavan yksinkertaisia ihmisiä,
  jotka nimeään mainitsematta kuolivat oikeaksi uskomansa asian puolesta.
  Sellaiset ihmiset eivät ansaitse ylenkatsettamme. Puhun näin, koska on
  soveliasta noudattaa kaikissa asioissa kohtuutta ja tasapuolisuutta.
  Myönnän kumminkin, etten ole milloinkaan tuntenut elävää myötätuntoa
  juutalaisia miehiä kohtaan. Juutalaisnaiset sitävastoin minua kovin
  miellyttivät. Olin silloin nuori, ja Syyriassa naiset saivat aistini
  ankaran levottomuuden valtaan. Heidän punaiset huulensa, kosteat ja
  pimeässä kiiltävät silmänsä ja pitkät katseensa vaikuttivat ytimiin
  asti. Heidän ihonsa on maalattu ja värjätty, heistä uhoo narduksen ja
  mirhamin ja kaikkien hyvänhajuisten yrttien tuoksu, ja heidän koko
  ruumiinsa on hieno ja hurmaava.
  Pontius kuunteli kärsimättömänä tuota ylistystä.
  — Minä en ollut se mies, jonka juutalaisnaiset voivat kietoa
  pauloihinsa, virkkoi hän, ja koska johdat puheen asiaan, Lamia, sanon,
  etten ole milloinkaan hyväksynyt hillittömyyttäsi. Kun en menneinä
  aikoina huomauttanut sinulle kyllin selvästi pitäväni sinua erittäin
  rikollisena, koska olit Roomassa vietellyt konsulin puolison, johtui se
  siitä, että silloin sait katkerasti sovittaa hairahdustasi. Avioliitto
  on patriisien kesken pyhä; se on institutio, johon perustuu Rooman
  valta. Orjattarien tai muukalaisten naisten kanssa solmitut suhteet
  olisivat vähäpätöiset, ellei ruumis tottuisi niissä häpeälliseen
  hempeyteen. Salli minun sanoa, että olet liiaksi uhrannut katuvieren
  Venukselle. Ja erikoisesti moitin sinua siitä, ettet ole solminut
  laillista avioliittoa ja lahjoittanut Tasavallalle lapsia, niinkuin
  jokaisen kelpo kansalaisen tulee tehdä.
  Mutta Tiberiuksen aikainen maanpakolainen ei enää kuunnellut vanhaa
  käskynhaltijaa. Tyhjennettyään viinimaljansa hän hymyili jollekin
  näkymättömälle kuvalle.
  Oltuaan hetkisen vaiti hän aloitti erittäin matalalla äänellä, joka
  vähitellen yleni:
  — Kuinka haikean hekumallisesti he tanssivatkaan, Syyrian naiset!
  Jerusalemissa tunsin erään juutalaistytön, joka tanssi viheliäisessä
  hökkelissä, pienen savuavan lampun valossa, kehnolla matolla,
  tanssi ja kohotti käsivarsiaan helisyttääkseen symbaalejansa. Hänen
  vartensa notkistui, pää heittyi taaksepäin, ikäänkuin runsaiden
  ruosteenpunervain hiusten painosta, silmissä oli hekuman kosteus, ja
  tuo kiihkeä, riutuva, norja tanssijatar olisi saanut itse Kleopatrankin
  kateudesta kalpenemaan. Minä rakastin hänen barbaarisia tanssejansa,
  hänen hieman karua, mutta silti suloista lauluansa, hänestä uhoavaa
  suitsukkeen tuoksua ja sitä horrosta, jossa hän näytti elävän. Minä
  seurasin häntä kaikkialle. Liityin sotilaana, silmänkääntäjänä tai
  publikaanina joukkoon, joka aina häntä ympäröi. Eräänä päivänä hän
  oli poissa, ja minä en nähnyt häntä sen koommin. Etsin häntä kauan
  huonomaineisilta kaduilta ja kapakoista. Oli vaikeampi vieraantua
  hänestä kuin Kreikan viinistä. Muutamia kuukausia hänen katoamisensa
  jälkeen sain sattumalta kuulla, että hän oli liittynyt pieneen mies- ja
  naisjoukkoon, joka seurasi erästä galilealaista ihmeidentekijää. Miehen
  nimi oli Jeesus; hän oli kotoisin Nazarethista, ja hänet naulittiin
  ristiin, en tiedä mistä rikoksesta. Muistatko sinä miehen, Pontius?
  Pontius Pilatus kurtisti kulmiansa ja vei kätensä otsalle, niinkuin
  ainakin henkilö, joka etsii jotakin muististansa. Oltuaan hetken ääneti
  hän sitten virkkoi hiljaa:
  — Jeesus? Jeesus, Nazarethista? Ei muistu mieleeni.
  
  
  Komm Atrebaatti.
  
  I.
  Atrebaatit olivat asettuneet asumaan sumuiseen maahan, rannikolle,
  jota alinomaa pieksi meuruava meri ja missä hiekkasärkät kohosivat
  ulapan tuulessa kuin Valtameren aallot. Heidän heimonsa asuivat suuren
  virran liikkuvilla äärillä rytövarustusten suojaamilla alueilla lampien
  keskessä, tammi- ja koivumetsissä. He kasvattivat siellä isopäisiä
  ja lyhytkaulaisia hevosia, joilla oli leveä rinta, kauniit lautaset
  ja jäntereiset jalat, erinomaisia vetojuhtia. Metsänrinteissä he
  elättivät valtavan suuria sikoja, jotka olivat yhtä villejä kuin
  metsäkarjut. He ajoivat koirilla petoeläimiä, joiden päitä naulitsivat
  hirsihuoneittensa seiniin. Nämä eläimet ja meren ja jokien kalat
  olivat heidän ravintonansa. He paistoivat ne ja höystivät suolalla,
  etikalla ja kuminalla. He joivat viiniä ja juopuivat runsasruokaisilla
  aterioillaan, pyöreiden pöytien ääressä istuen. Heidän keskuudessaan
  oli naisia, jotka tunsivat kasvien tehon ja poimivat villikaalia,
  rantayrttejä ja selagon nimellä mainittuja ruohoja, joita kasvaa
  kallioiden kosteissa halkeamissa. Punakatajan ydinmehua he käyttivät
  juoman valmistamiseen.
  Atrebaateilla oli myös pappeja ja runoilijoita, jotka tiesivät