Valittuja kertomuksia - 10

kokemattomuudestani huolimatta tuntevinani ne maagillisiksi merkeiksi.
Samoin uskoi ystävänikin.
— Väitetään, että siinä on jokin kabbalistinen lause, loitsu, jonka
esittää teoksissaan eräs kreikkalainen runoilija.
— Kuka heistä?
— Siitä minulla ei ole täyttä selkoa.
— Theokritosko?
— Niin, kenties Theokritos.
Suurennuslasin avulla voin selvästi lukea neljän kirjaimen muodostaman
sanaryhmän:
KHPH
— Niistä ei synny mitään nimeä, virkkoi ystäväni.
Minä huomautin hänelle, että kirjaimet kreikankielisinä merkitsivät
KERE.
Sitten ojensin kiven hänelle takaisin, ja hän silmäili sitä kauan
jonkinlaisen typertymisen vallassa sijoittaen vihdoin sormuksen
takaisin sormeensa.
— Lähdetään, virkkoi hän vilkkaasti, lähdetään. Minne sinä olet menossa?
— Madeleine-kirkolle päin. Entä sinä?
— Minä?... Minne menisinkään?... Hitto vieköön! Lähden Gaulot'n
luo katsomaan hevosta, jota hän ei tahdo ostaa, ennenkuin olen sen
tarkastanut. Tiedäthän, että olen hevoskauppias ja hiukan välskärikin.
Sitäpaitsi olen vanhojen tavaroiden kaupustelija, verhoilija,
arkkitehti, puutarhuri ja tarvittaessa pörssikeinottelijakin. Minä
ajaisin kumoon kaikki juutalaiset, ystäväni, ellei asia olisi niin
ikävystyttävä.
Me kuljimme pitkin etukaupungin katuja, ja yleensä huolettomasti
asteleva ystäväni alkoi kulkea hämmästyttävän nopeasti. Aivan pian hän
liikkui niin kiivaasti, että minun oli vaikea häntä seurata. Edellämme
kulki sangen hyvin puettu naishenkilö. Ystäväni huomahutti:
— Selkä on pyöreä ja vartalo hieman jäykkä. Mutta katso nilkkaa. Uskon
varmaan, että sääri on ihastuttava. Tiedätkö, että hevoset, naiset ja
kaikki kauniit eläimet ovat rakenteeltaan samanlaiset. Heidän jäsenensä
ovat lihakkailta kohdiltaan tanakat ja pyöristyneet, mutta hoikentuvat
kohti niveliä, missä luiden hienous tulee ilmi. Katsohan tuota, tuota
naista: vyötäisten yläpuolella ei ole yhtään mitään. Mutta painu
alemmaksi. Kuinka vapaat ja voimakkaat ovatkaan muodot; katsohan, ne
liikahtelevat kauniina, tasapainoisina massoina. Ja nilkka on erittäin
hieno. Uskon varmaan, että kinnerpolvi on hoikka ja jäntevä ja että
siinä on todella jotakin erinomaisen sievää.
Sitten hän lisäsi, käytellen hyvin hankkimaansa ja mielellään toisille
jakamaansa viisautta:
— Yhdeltä ainoalta naiselta ei pidä vaatia kaikkea; valittu kauneus
on otettava siitä, mistä se löytyy. Valittu kauneus, se on hiton
harvinaista!
Salaperäisen ajatusyhtymän johtamana hän kohta kohotti vasenta kättään
ja katseli kaiverrettua kiveä. Minä sanoin:
— Olet asettanut oman vaakunasi, pienen puun sijaan tuon bakkanaalin?
— Niin, oikein, aikaisemmin siinä oli pyökki, Du Fau-suvun vaakuna.
Isoisäni isä oli aikoinaan, Ludvig XVI:n hallitessa, Poitoussa se,
mitä nimitettiin jalosukuiseksi mieheksi, toisin sanoen arvossapidetty
verotilallinen. Myöhemmin hänestä tuli Poitiers'n vallankumouskerhon
jäsen ja kansallisomaisuuden hankkija, ja sen nojalla minä nyt nautin
ruhtinaiden ystävyyttä ja aristokraatin arvoa israelilaisten ja
amerikkalaisten muodostamassa yhteiskunnassamme. Minkätähden olen
hylännyt Du Fau-suvun pienen puun? Minkätähden? Meidän pyökkimme
oli melkein Duchesne de la Sicotière-suvun tammen veroinen. Ja minä
olen vaihtanut sen bakkanaaliin, hedelmättömään laakeripuuhun ja
tunnuskuvalliseen puolipylvääseen.
Hänen lausuessaan nuo sanat pilailevan painokkaasti me saavuimme hänen
ystävänsä Gaulot'n asunnon luo, mutta Du Fau ei pysähtynytkään niiden
Neptunuksen muotoisiksi muovattujen kolkutinten eteen, jotka kiiltävät
ovessa kuin kylpyammeen hanat.
— Sanoitko meneväsi kiireen kaupalla Gaulot'n luo?
Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän
riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä
pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle.
Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata
julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.
— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä
talossa asuu rouva Cère?
Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen,
jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä
typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja
rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi
heikolla, melkein valittavalla äänellä:
— Niinkö luulet?
— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia
verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.
Hän nyökkäsi.
— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä.
Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.
Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki
ihmettelyni.
— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja
koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja
traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä
sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta
inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut
ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi,
hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän
tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä
jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin
astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa
käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä,
jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten
naishenkilöiden vuoksi.
Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta
nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin
tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen
vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi
tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen
havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.
Hän alkoi puhua ikäänkuin itsekseen.
— Yhdentekevää, menenkö hänen luokseen vai en. Jo kuuden viikon aikana
näen hänet aina, kun astun johonkin vierashuoneeseen. Taloissa, joissa
en ole käynyt vuosikausiin ja joissa nyt käyn kerran toisensa jälkeen,
tietämättä minkätähden! Merkillisiä taloja!
Minä jätin hänet seisomaan avoimen oven eteen kykenemättä selittämään,
mikä viehätys häntä siinä pidätti. Se seikka, että Du Fau, joka
oli inhonnut rouva Cèreâ hänen ollessaan kaunis ja oli torjunut
tämän naisen lähentelyt hänen loistokautenaan, nyt etsi vanhaa ja.
morfiinintärvelemää naista, tuntui hämmästyttävältä rappeutumisilmiöltä
ystävässäni. Olisin väittänyt sellaista vaiston harhautumista
mahdottomaksi, jos sairaalloisten intohimojen hämärästä alueesta voisi
mitään varmaa sanoa.
Kuukautta myöhemmin minä poistuin Parisista tapaamatta enää Du
Fau'ta. Vietettyäni muutamia päiviä Bretagnessa lähdin Trouvilleen
serkkuni rouva B————n luo, joka oli asettunut asumaan sinne lapsineen.
Ensimmäinen Halkyonein huvilassa viettämäni viikko kului opettaessani
serkkuni tyttärille vesivärimaalausta, miekkaillessani serkkuni poikain
kanssa ja kuunnellessani serkkuni soittavan Wagneria.
Sunnuntai-aamuna saattelin perheeni kirkkoon ja lähdin messun ajaksi
kävelemään kaupungille. Kulkiessani rantaan päin laskeutuvaa katua,
jota reunustavat lelu- ja rihkamakaupat, näin edelläni rouva Cèren.
Hän kulki kohti uimahuoneita yksin, velttona, hylättynä. Hän astella
laahusti, ikäänkuin hänellä olisi ollut jalassa kenkärajat. Huono ja
rypistynyt hame näytti pyrkivän valahtamaan pois hänen yltänsä. Hän
kääntyi ja katsahti taaksensa.
Syvälle onteloihin painuneet ilmeettömät silmät ja hervottomat huulet
vaikuttivat kaameilta. Naiset loivat häneen syrjäsilmäyksiä, ja hän
asteli tietänsä, jurona ja välinpitämättömänä.
Naisrukka oli nähtävästi morfiinin myrkyttämä. Kadun päässä hän
pysähtyi rouva Guillot'n pitsipöydän luo ja alkoi tunnustella pitsejä
pitkillä laihoilla sormillansa. Sinä hetkenä hänen ahnas katseensa
johti mieleeni, mitä oli kerrottu hänen suurissa myymälöissä
tekemistään kolttosista. Ovelle ilmaantui lihava rouva Guillot,
poistuvia ostajia saatellen. Rouva Cère jätti pitsin ja kulki jälleen
alakuloista kulkuansa kohti merenrantaa.
— Te ette osta minulta enää mitään! Olettepa muuttunut huonoksi
kauppatuttavaksi! huusi rouva Guillot huomatessaan minut. Tulkaa
katsomaan solkia ja viuhkoja, jotka ovat hyvin miellyttäneet nuoria
sukulaisianne. Käyvät yhä kauniimmiksi, ne nuoret neidit.
Sitten hän katseli poistuvaa rouva Cèreâ ja pudisti päätään ikäänkuin
sanoakseen: — Eikö olekin onneton ihminen? Minun täytyi valita
valetimantein koristettuja solkia serkuntyttäriäni varten. Myyjän
tehdessä niistä pientä kääröä näin ikkunasta Du Faun, joka oli menossa
rantaan. Hän asteli erittäin nopeasti, levottoman näköisenä, sormet
huulilla, niinkuin ainakin huolestunut ihminen, ja minä näin hänen
ametystisormuksensa.
Tämä seikka hämmästytti minua sitä enemmän, koska Du Fau oli sanonut
lähtevänsä Dinardiin, missä hänellä on huvila ja missä hän harjoittaa
juoksijoitaan. Minä lähdin noutamaan serkkuani kirkosta. Kysyin,
tiesikö hän Du Faun olevan Trouvillessä. Hän teki myöntävän eleen ja
virkkoi sitten hieman epäröiden:
— Ystävä parkamme on aivan naurettava. Hän seuraa alinomaa tuota
naista. Ja onpa tosiaankin...
Hän keskeytti ja jatkoi sitten:
— Hän kosiskelee tuota naista. Se on kerrassaan käsittämätöntä.
Hän kosiskeli tuota naista.
Muutaman päivän kuluessa sain varmat todistukset. Minä näin hänen
seurailevan rouva ja herra Cèreâ, josta ei vielä tiedetä, onko hän
typerä vai myötämielinen aviopuoliso. Hänen tylsyytensä on hänet
pelastanut, mutta hänen kunniattomuuttansa koskevat epäilykset eivät
ole hälvenneet. Tuo nainen oli aikoinaan epätoivoisesti yrittänyt
miellyttää Du Fau'ta, joka mielellään auttaa pulaan joutuneita
ylellisiä perhekuntia. Du Fau ei kumminkaan salannut tuntemaansa
vastenmielisyyttä. Hän sanoi rouvan kuullen: »Tehty kaunotar on
inhoittavampi kuin ruma nainen. Ruma voi tuottaa miellyttävän
yllätyksen, mutta toinen on kuin mädännyt hedelmä.» Sillä kertaa
tunteen voimakkuus loi Du Faun puheeseen korkean raamatullisen tyylin.
Nyt ei rouva Cère ollut enää häntä huomaavinaankaan. Miehet olivat
muuttuneet yhdentekeviksi, ja hän tunsi vain morfiiniruiskunsa ja
ystävättärensä, kreivitär V————n. Nämä kaksi naista olivat alinomaa
toistensa seurassa, ja tuttavat myönsivät, että heidän suhteensa
voi olla viaton, koska molemmat olivat lopullisesti riutumassa. Du
Fau seurasi kuitenkin heitä heidän retkillään. Eräänä päivänä näin
hänen kantavan heidän viittojansa, rouva Cèren valtava merikiikari
olkahihnasta riippumassa. Hänen onnistui päästä soutelemaan rouva Cèren
kanssa, ja koko rannikko tähysteli heitä tuntien kiusallista iloa.
Oli luonnollista, etten asiain tällä kannalla ollessa etsinyt ahkerasti
ystäväni seuraa. Hän oli alinomaa jonkinlaisessa unitilassa, ja niin
poistuin Trouvillesta vaihtamatta montakaan sanaa onnettoman ystäväni
kanssa, jonka jätin Cèren ja kreivitär V————n haltuun.
Minä tapasin hänet jälleen eräänä iltana Parisissa hänen ystäviensä
ja naapuriensa N————ien luona, joiden vastaanotot ovat erittäin
miellyttävät. Heidän kauniissa talossaan, Kleber-bulevardin varrella,
osoitti huoneiden sisustus rouva N————n erittäin herkkää aistia ja
siihen hyvin sointuvaa Du Fau'n kauneusvaistoa. Oli koolla sangen
tuttavallinen seura. Paul Du Fau käytteli, kuten ennenkin, hänelle
ominaista miellyttävää, herkänhienoa esitystapaa, johon jollakin
käsittämättömällä tavalla luontevasti liittyy mitä värikkäin karkeus.
Rouva N———— on älykäs, ja hänen kanssaan juttelee varsin sievästi.
Ensimmäiset lauseet, jotka saavuttuani kuulin, olivat kuitenkin
ikävystyttävän tyhjänpäiväisiä. Eräs virkamies, neuvosherra Nicolas,
kertoi juurta jaksain vanhaa vatvottua tarinaa vahtikojusta, jossa
sotilaat surmasivat itsensä toinen toisensa jälkeen ja joka täytyi
hajoittaa, jotta tuo uudenlainen tarttuva tauti estyisi. Rouva N————
kysyi sen johdosta minulta, uskoinko talismaneihin. Neuvosherra
Nicolas päästi minut pälkähästä vakuuttamalla, että minun täytyi olla
taikauskoinen, koska en ollut uskovainen.
— Ettepä erehdykään, virkkoi rouva N————. Hän ei usko Jumalaan eikä
perkeleeseen. Mutta haudantakaisiin tarinoihin hän on intohimoisesti
kiintynyt.
Minä silmäilin tuota viehättävää naista hänen jutellessaan ja ihailin
hänen poskiensa, kaulansa ja olkapäittensä herkkää suloa. Hänen koko
olemuksensa vaikuttaa harvinaiselta ja kallisarvoiselta. En tiedä,
mitä Du Fau ajattelee rouva N————n jalasta. Minä puolestani pidän sitä
ihastuttavana.
Paul Du Fau tuli puristamaan kättäni. Minä huomasin, ettei hänellä enää
ollut sormusta.
— Mihin on ametystisi joutunut?
— Olen sen kadottanut.
— Oletko kadottanut kaiverretun kiven, joka oli kaikkia Roomassa ja
Napolissa säilytettyjä kauniimpi?
Herra N———, joka on aina hänen läheisyydessään, ehdätti vastaamaan
hänen puolestaan:
— Niin, se on merkillinen juttu. Hän on kadottanut ametystinsä.
N———— on mainio mies, erittäin itsetietoinen, hiukan turpea ja niin
suorasyinen, että toisinaan täytyy hänelle hymyillä. Hän kutsui
meluisasti vaimoansa:
— Marthe, ystäväiseni, tässä on ihminen, joka ei vielä tiedä, että Du
Fau on kadottanut ametystinsä.
Sitten hän kääntyi puhumaan minulle:
— Se on kokonainen historia. Ajatelkaa, että ystävämme oli meidät
kerrassaan hylännyt. Minä sanoin vaimolleni: »Mitä olet tehnyt Du
Fau'lle?» Hän vastasi: »Minäkö? En mitään, ystäväiseni.» Se oli
kerrassaan käsittämätöntä. Ja hämmästyksemme kasvoi kaksinkertaiseksi,
kun saimme tietää hänen seurustelevan alinomaa rouva Cère rukan kanssa.
Rouva N———— keskeytti miehensä kertomuksen:
— Minkätähden huolit sitä kertoa?
Mutta N———— jatkoi vääjäämättä:
— Maltahan, ystäväni! Minä kerron kertomani, selitän ametystin
historian, Ystävämme Du Fau ei suostunut lähtemään kanssamme
maaseudulle, kuten aina ennen. Me olimme kutsuneet hänet erittäin
sydämellisesti, vaimoni ja minä, mutta hän jäi Trouvilleen serkkunsa,
rouva de Maureil'n luo ikävystyttävään seuraan.
Rouva N———— väitti vastaan, mutta hänen miehensä toisti:
— Ikävystyttävään seuraan, kuten sanoin. Hän souteli päivät pitkät
rouva Cèren kanssa.
Du Fau huomautti tyynesti, ettei N————n kertomassa ollut sanaakaan
totta. Viimeksimainittu laski kätensä parhaan ystävänsä olalle ja
virkkoi:
— Uskallahan väittää minun valehdelleen!
Hän päätti kertomuksensa:
— Du Fau seurusteli yöt päivät rouva Cèren tai hänen haamunsa kanssa;
rouva Cère näet kuuluu olevan vain entisensä varjo. Cère lepäsi
rannalla kaukoputkineen. Erään sellaisen retken aikana Du Fau kadotti
ametystinsä. Sen onnettomuuden jälkeen hän ei tahtonut enää jäädä
päiväksikään Trouvilleen. Hän poistui rannikolta sanomatta hyvästi
kenellekään, astui junaan ja saapui luoksemme maalle, missä kukaan ei
enää häntä odottanut. Se tapahtui kahden aikaan aamulla. »Tässä minä
olen», lausui hän minulle aivan tyynesti. Onpa originaali!
— Entä ametysti? kysyin minä.
— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa
pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka
olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.
Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä
Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin
minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista
välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään
virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja
otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin.
Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta
kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti
siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla
ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.
Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut
epäilemistäkään.
— Onko tuo kivi ollut hallussanne? kysyin Hendeliltä.
— On, möin sen viime vuonna
— Oivallinen kappale? Mistä sen saitte?
Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi
vuotta sitten, erään maailmannaisen... rouva... tunnette kenties...
rouva Cèren vuoksi.


Valtameren Kristus.

Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna
lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat
ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän
päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä
ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina
huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.
Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon
päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet
täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat
olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème,
Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui
sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet:
— Ei ole milloinkaan tuotu pyhään maahan, Jumalan tuomiota odottamaan,
kunnollisempia ihmisiä ja parempia kristityitä kuin Jean Lenoël ja
hänen poikansa Désiré.
Pienten alusten siten tuhoutuessa laivureineen lähellä rannikkoa
upposivat ulapalla suuret laivat, eikä kulunut päivääkään, jona
Valtameri ei ajanut rantaan jotakin pirstaletta. Eräänä aamuna näkivät
rantaa soutavat lapset meressä lepäävän kuvan. Se oli Vapahtajan
kuva, puusta veistetty ja luonnollista kokoa, ja näytti tekotavaltaan
vanhanaikaiselta. Hyvä Jumala ui siinä aalloilla käsivarret
ojennettuina. Lapset vetivät sen venheeseensä ja kuljettivat kotiin.
Otsaa kiersi orjantappurakruunu; hänen jalkansa ja kätensä olivat
lävistetyt. Mutta naulat olivat poissa, ja ristikin oli hävinnyt.
Käsivarret ojennettuina uhrautumisen ja siunaamisen merkiksi hän ilmeni
sellaisena kuin hänet olivat nähneet Josef Arimatialainen ja pyhät
naiset hänet haudatessaan.
Lapset veivät kuvan kirkkoherralle, joka lausui heille:
— Tämä Vapahtajan kuva on vanhaa työtä, ja henkilö, joka sen on
veistänyt, on epäilemättä aikoja sitten kuollut. Vaikka Amiensin
ja Parisin kauppiaat myyvät nykyjään sadasta frangista, vieläpä
korkeammastakin hinnasta, mainioita veistoksia, on kumminkin
myönnettävä, että menneiden aikojen veistäjät olivat hekin kyvykkäitä.
Mutta minua riemastuttaa erittäinkin se ajatus, että Jeesus Kristus,
saapuessaan siten, käsivarret levitettyinä, Saint-Valeryn rantaan,
on tahtonut siunata julmasti koeteltua seurakuntaamme ja ilmoittaa
olevansa laupias niille ihmisraukoille, jotka lähtevät kalastamaan
henkensä uhalla. Hän on se Jumala, joka kulki vetten päällä ja siunasi
Kephaan verkkoja.
Kirkkoherra Truphème sijoitti Kristuksen kirkkoon, pääalttarin
liinalle, ja meni tilaamaan puuseppä Lemerreltä kauniista oksattomasta
tammipuusta tehtävää uutta ristiä. Sen valmistuttua kiinnitettiin
siihen Vapahtaja aivan uusilla nauloilla, ja risti pystytettiin kirkon
laivaan, kirkkoraadin penkin yläpuolelle.
Silloin nähtiin, että hänen silmänsä olivat täynnä laupeutta ja
ikäänkuin taivaallisen säälin kostuttamat.
Eräs kirkkoraadin jäsen, joka oli läsnä ristiä pystytettäessä,
oli näkevinään kyyneliä vierivän jumalallisille poskipäille.
Mutta seuraavana aamuna, astuessaan kuoripojan kanssa kirkkoon
lukemaan messuansa, herra kirkkoherra kovin hämmästyi havaitessaan
kirkkoraadinpenkin yläpuolella tyhjän ristin ja Kristuksen makaamassa
alttarilla.
Pyhän toimituksen suoritettuaan hän kutsutti heti puusepän ja kysyi
häneltä, minkätähden hän oli irroittanut Kristuksen rististä.
Mutta puuseppä vastasi, ettei hän ollut siihen koskenutkaan, ja
kuulusteltuaan suntiota ja neuvoston jäseniä herra Truphème sai
varmuuden siitä, ettei kukaan ollut kirkkoon astunut siitä lähtien, kun
Vapahtaja oli sijoitettu kirkkoraadinpenkin yläpuolelle.
Kirkkoherrasta nämä asiat tuntuivat ihmeellisiltä, ja hän
mietiskeli niitä viisaasti. Seuraavana sunnuntaina hän puhui niistä
seurakuntalaisille saarnassaan kehoittaen heitä uhraamaan ropojansa,
jotta voitaisiin pystyttää risti, joka olisi entistä kauniimpi ja
arvokkaampi kannattamaan häntä, joka oli maailman lunastanut.
Saint-Valeryn köyhät kalastajat antoivat niin paljon kuin voivat, ja
lesket toivat sormuksensa. Niin kirkkoherra Truphème voi lähteä heti
Abbevilleen tilaamaan uutta ristiä. Se oli valmistettava mustasta,
aivan kiiltävästä puusta ja yläosaan piti kiinnittää levy ja siihen
kultaiset kirjaimet INRI. Kaksi kuukautta myöhemmin se sijoitettiin
samaan paikkaan kuin edellinen, ja Kristus kiinnitettiin siihen peitsen
ja sienen väliin.
Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua
alttarille.
Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja
rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille,
ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn
Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja
laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle
timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs
Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa
kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa
komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina
pääsiäisen jälkeen vuonna 18--. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt
tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen
alttarin valkoiselle vaatteelle.
Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja
niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre,
Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä
rannasta Vapahtajan oikean ristin.
Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt
itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta;
hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän
jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.
Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen
mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja
kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä
ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan
kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.
Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa
erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti
oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri
ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.
Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista
poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen
ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli
paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli
saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton
mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten
vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa
lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti
Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin
käsin, lankuissa olleilla nauloilla.
Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen
paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli
aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan
irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka
varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja
hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu
sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä
minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»


Crainquebille.

I
Oikeuden majesteetti kaikessa mahtavuudessaan lepää jokaisessa
tuomiossa, jonka tuomari julistaa täysivaltiaan kansan nimessä.
Katukaupustelija Jérôme Crainquebille tunsi, kuinka laki on korkea,
kun hänet saatettiin poliisioikeuteen vastaamaan järjestyksenvalvojan
solvaamisesta.
Istuttuaan syytettyjen penkille mahtavassa ja juhlallisen hämärässä
salissa hän näki tuomarit, kirjurit, asianajajat virkakaavuissaan,
ovenvartian vitjoineen, vahtisotilaat ja väliaitauksen takaa äänetönten
katselijain paljaat päät. Ja oman itsensä hän näki istumassa
korokkeella, ikäänkuin astuminen korkean esivallan eteen itse
syytetyllekin antaisi jonkinmoisen kaamean kunniasäteikön.
Salin perällä, molempien asessorien keskellä istui presidentti
Bourriche. Hänen rintaansa ommellut palmunlehdet osoittivat hänen
akatemiallista oppiarvoaan. Tuomioistuimen yläpuolella kohosi
Tasavallan kuvapatsas ja Kristus ristinpuullaan, joten siis
Crainquebillen pään päällä väikkyivät kaikki sekä jumalalliset että
inhimilliset lait.
Hänet valtasi peljästys, eikä syyttä. Ollen vailla filosofisia
taipumuksia hän ei tullut kysyneeksi itseltään, mitä tuo kuvapatsas
ja ristiinnaulittu merkitsivät, eikä hän ryhtynyt tutkistelemaan,
olivatko Jeesus ja yleinen syyttäjävalta sopusoinnussa keskenään. Siinä
olisi kumminkin ollut ajattelemisen aihetta, sillä onhan paavillinen
oppi ja kanooninen oikeus monessakin kohden ristiriidassa Tasavallan
valtiomuodon ja yhteiskunnallisen lain kanssa. Ja, huomatkaamme —
dekretaalit eivät suinkaan ole poistetut. Kristuksen kirkko opettaa
kuten ennenkin, että laillisia ovat ainoastaan ne virantoimittajat,
jotka se itse on virkaan asettanut. Mutta Ranskan tasavalta väittää
alinomaa olevansa riippumaton paavinvallasta. Crainquebille olisi
joltisellakin syyllä saattanut sanoa:
— Herrat tuomarit, koska presidentti Loubet ei ole voideltu, kumoaa
tuo Kristus, joka on ripustettu teidän päittenne päälle, teidän
pätevyytenne kirkonkokousten ja paavien julistusten kautta. Joko
hän on täällä muistuttamassa teitä kirkon oikeuksista, tai ei hänen
läsnäolollaan ole mitään järjellistä merkitystä.
Johon presidentti Bourriche kukaties olisi vastannut:
— Syytetty Crainquebille, Ranskan kuninkaat ovat aina olleet riidassa
paavin kanssa. Guillaume de Nogaret julistettiin kirkonkiroukseen,
mutta hän ei luopunut vallastaan sellaisen pikkuseikan takia. Tämä
tuomioistuimen Kristus ei ole Gregorius VII:n eikä Bonifacius VIII:n
Kristus. Hän on, jos niin suvaitsette, evankeliumin Kristus, joka ei
tiennyt sanaakaan kanoonisesta oikeudesta eikä ollut koskaan kuullut
puhuttavan pyhistä dekretaaleista.
Silloin olisi Crainquebillen ollut valta sanoa:
— Evankeliumin Kristus oli rahvaanmies. Sitäpaitsi hänet tuomittiin
rangaistukseen, jota kaikki yhdeksäntoistasadan vuoden ajan ovat
pitäneet raskaana juriidisena erehdyksenä. Ja teitä, herra presidentti,
en tunnusta päteväksi tuomitsemaan hänen nimessään minulle edes
neljänkymmenenkahdeksan tunnin vankeutta.
Mutta Crainquebille ei antautunut mihinkään historiallisiin,
valtiollisiin tai yhteiskunnallisiin mietiskelyihin. Hän oli vain
kummastuksissaan. Kaikki häntä ympäröivä laitos antoi hänelle korkean
ajatuksen oikeudesta. Kunnioituksen ja peljästyksen valtaan vaipuneena
hän oli valmis jättämään tuomarien ratkaistavaksi, oliko hän syyllinen
vai ei. Omassatunnossaan hän tosin ei tiennyt tehneensä mitään rikosta;
mutta hän oivalsi, kuinka mitätön vihanneskaupustelijan omatunto on
lain tunnuskuvien ja yhteiskunnan rankaisuvallan toimeenpanijain
edessä. Hänen asianajajansa oli jo saanut hänet puolittain vakuutetuksi
siitä, ettei hän ollut syytön.
Summittainen ja pikainen alkukuulustelu oli saanut suurenemaan hänelle
raskauttavat asianhaarat.

II.
Crainquebillen seikkailu.
Jérôme Crainquebille, vihanneskauppias, kulki pitkin katuja, lykkeli
pikku rattaitaan ja huusi: »Kaalia, lanttuja, porkkanoita!» — Ja kun
hänellä oli purjolaukkaa kaupan, huusi hän: »Parsaa, parsaa!» sillä