Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 11

asetettava isänmaan käytettäväksi ja kuukauden kuluessa valettava
kanuunankuuliksi. Tämä säädös kohtasi muutamissa seurakunnissa mitä
kiivainta vastarintaa, toisissa taas se aiheutti metelisiä kohtauksia,
kun vallankumoukselliset väkisin tunkeutuivat kirkkoihin ja riistivät
niistä ei ainoasti kirkonkellot, vaan myös kaikki kirkon kalleudet ja
kaikki pyhäinkuvat, vieroittaakseen kansaa niitä palvelemasta.
Vielä pitemmälle samaan suuntaan meni konventti järjestäessään
sitä juhlaa, joka oli vietettävä muistoksi demokratian voitosta 10
p. elok. 1793. Juhlalla, joka kokonaan pyhitettiin luonnolle, oli
näet puoleksi filosofinen, puoleksi panteistinen luonne. Suuri,
vartavasten tehty luonnon kuvapatsas oli pystytetty esittämään
naista, jonka rinnoista kaksi vesisadetta suihkusi esiin koskaan
ehtymättömän hedelmällisyyslähteen merkkinä. Jalustaan oli piirretty:
"Me olemme kaikki hänen lapsiaan." Sittenkuin konventin presidentti,
menestysvaliokunnan jäsen Hérault de Séchelles, oli hallituksen nimessä
lausunut dityrambin luonnon kunniaksi, tuon luonnon, jonka Ranskan
kansa oli ottanut oppi-isäkseen, hän täytti vedellä antiikkisen maljan,
pirskotti ensin siitä vähän patsaan yli, joi sitten itse ja ojensi
senjälkeen maljan vanhimmille ja etevimmille eri departementtien
edustajista. Tämä luonnonjuhla, joka ei suinkaan ollut mikään tyhjä
kuje tai näytelmä, vaan vietettiin vakavasti ja juhlallisesti,
ei kyennyt innostuttamaan kansaa -- se pysyi aluksi yksinäisenä
yrityksenä, joka kuitenkin puolestaan edisti mielien valmistamista
uudelle uskonnolle.
Paljoa laajempi merkitys oli eräällä toisella konventin toimenpiteellä,
mikä samalla olikin kaikkein vastakirkollisin ja vastakatolisin. Se
oli revolutsionisen ajanlaskun, tasavaltaisen kalenterin, käytäntöön
ottaminen lokakuussa 1793. Uudella ajanlaskulla ei ollut mitään
yhteistä vanhan kanssa. Vuosi oli tosin jaettu 12 kuukauteen, kuukaudet
viikkoihin ja viikot kuuteen arki- ja yhteen pyhäpäivään, mutta
nämä vuodet, kuukaudet, viikot ja päivät eivät vastanneet vanhaa
ajanjakoa. Uuden ajanlaskun lähtökohtana oli tasavallan julistaminen
22 p. syysk. 1792. Vuosi ei siis enää alkanut tammi- vaan syyskuussa,
eivätkä kuukaudet 1:sestä vaan noin 20:nnestä päivästä; lepopäivät,
jotka korvattiin n.k. "dekadeilla", eivät sattuneet sunnuntaiksi
vaan keskelle viikkoa. Voi helposti ymmärtää, millaisen hämmingin
sellainen äkillinen toimenpide oli aikaansaava. Mutta tasavaltaista
kalenteria ei moitittu ainoasti sen aiheuttamista häiriöistä, vaan
etupäässä sen ateistisesta ja kokonaan uskonnonvastaisesta luonteesta.
Sunnuntain poistaminen, ikivanhain uskonnollisten juhlain korvaaminen
muilla juhlilla, joskaan ei vallan uskonnottomilla, niin ainakin
kaikkea uskonnollista ainesta puuttuvilla, juhlilla luonnon, vapauden,
järjen kunniaksi, tuttujen ja rakasten pyhimysten nimien poistaminen
kalenterista, tuo kaikki oli hyökkäys kansan pyhitystunnetta vastaan,
se oli ilmeinen yritys riisua jumalanpalvelukselta sen pyhäpuku, yritys
erottaa uskonto jokapäiväisestä elämästä.
On ilmi selvää että niillä konventinjäsenillä, jotka ajoivat perille
kalenterinmuutoksen, oli ateistinen päämaali mielessään -- tarvitsemme
vain lukea sen raportin, jossa Romme esitti ehdotuksen konventille,
ollaksemme siitä varmat. Säädös herättikin suunnatonta huomiota; ei
ainoasti Ranskassa vaan koko Europassa kalenterireformi leimattiin
suurimmaksi julkeudeksi, sillä kaikkialla se käsitettiin rohkeaksi
taisteluunhaastoksi, karkeaksi herjaukseksi itse uskontoa vastaan.
Niin, tämä toimenpide, joka meistä tuntuu verrattain mitättömältä,
kun tiedämme sen seurausten jääneen vähiksi, sai Europan pelosta
vapisemaan, sillä kansalta, joka rankaisematta kävi kansan ikivanhan
uskonnon kimppuun, voitiin muka odottaa mitä hyvänsä.
Sillä välin tuli antikristianiseeraustyö maaseudulla päivä päivältä
yhä rohkeammaksi. Väkivaltaisimmat asiamiehet olivat André Dumont
Sommessa ja Laplanche Orléans'issa ja Bourges'issa; he pakoittivat
pappeja menemään naimisiin ja julkisesti kieltämään uskontonsa ja mitä
suurimmalla ankaruudella vainosivat kaikkea uskonnollisten menojen
harjoittamista. Itsenäisin oli kuitenkin Fouché Nevers'issa; hän se
mitä julkeimmalla ja törkeimmällä tavalla hätyytti itse katolista
uskoa ja muita enemmän ajoi puhtaasti ateistista tarkoitusperää. Kun
hänelle oli syntynyt poika, kastoi Fouché itse hänet Nièvreksi isänmaan
alttarilla. Kun Brutuksen rintakuva oli paljastettava Neversissä,
hän yhdessä hyvän ystävänsä ja henkiheimolaisensa Chaumetten kanssa
toimitti luonteeltaan täysin uskonnonvastaisen juhlan; ja jonkun
päivän perästä hän valheellisesti selitti olevansa konventin lähettämä
perustamaan vanhan taikauskoisen uskonnon sijaan uuden, jolla ei muka
ollut mitään muuta tarkoitusta kuin jumaloida isänmaata eikä muita
uskonlauselmia kuin luonnollisen moraalin määräämiä.
Fouchén esimerkkiä seurattiin monin paikoin, ja kaikkialla
departementeissa alettiin kohta huomata uskontoa hävittäviä
pyrkimyksiä. Maakansaankin tarttui liike. Se kunta, joka ensinnä
osotti halveksivansa katolista uskontoa, oli yksi pienimpiä ja
vähäpätöisimpiä, nimittäin kauppala Ris-Orangis Isle-de-Francessa.
Tällä pikku kauppalalla oli suojeluspyhänään ollut Pyhä Blasius, mutta
kun erään nuoren vapaaehtoisen oli onnistunut innostuttaa asukkaat
Brutuksen hyväksi, erottivat he Pyhän Blasiuksen suojeluspyhimyksen
virasta ja asettivat sijaan Brutuksen, minkä jälkeen he nimittivät
kuntansa tuon roomalaissankarin mukaan. Kirkkoherransakin he erottivat,
mutta hänen paikalleen ei astunut kukaan muukaan. Ei viipynyt kauan,
ennenkuin kaikkiin piirikunnan kuntiin tarttui sama uudistushalu, ja
ennenkuin hallitusmiehet voivat ilmoittaa kertomuksissaan konventille,
että piirikunnan enemmistö ei enää tahtonut tietää muusta lepopäivästä
kuin dekadista, muista juhlista kuin sydämen määräämistä, eikä muusta
jumalanpalveluksesta kuin vapaudesta, sekä että he olivat päättäneet
jättää valimoihin kaikki vanhan taikauskon kapineet. Melkein samaan
aikaan lähetettiin konventille eräästä toisesta kunnasta, Mennecyn
kauppalasta, lähetystö, jonka jäsenet uskontoa pilkatakseen olivat
pukeutuneet pappispukuihin ja messupaitoihin. He selittivät tulleensa
luopumaan vanhasta taikauskostaan ja ilmoittamaan konventille, että
he hävittämiensä Pietarin ja Paavalin kuvien sijaan olivat kirkkoonsa
pystyttäneet nuo kaksi vapaudenmarttyyria, Lepelletierin ja Maratin,
että he olivat sijoittaneet vapauden kuvapatsaan kirkon alttarille
ja että he eivät enää tahtoneet tietää mistään kirkkoherrasta. Ei
monta päivää sen jälkeen sai konventti vastaanottaa Seine-et-Oise
departementista saapuneen lähetystön, joka anoi ettei vasta kuolleelle
Versaillesin piispalle enää määrättäisi jälkeläistä.
Yhä suuremmaksi kävi myös se pakoittelu, jota konventti sai kokea
Pariisin yleisön puolelta. Joka päivä saapui anomuksia mitä rohkeimpine
toivomuksineen. Suuri osa niistä tahtoi koko papiston täydellistä
pois pyyhkäisemistä peruuttamalla pappien palkat. Ja jopa 5 p.
marrask. 1793 Marie-Joseph Chénier rohkeni tarjota konventille
suunnitelman todelliseksi maallikkouskonnoksikin, joka muka oli ainoa
yleismaailmallinen, jolla ei muka ollut lahkoja eikä mysterioita, jolla
oli yksi ainoa uskonkappale: tasa-arvoisuus, jonka oppaina olivat lait
ja pappeina valtion virkamiehet -- sanalla sanoen se uskonto, jonka
muodosti rakkaus isänmaahan.
Konventin epäröidessä ottaa ratkaisevaa askelta alkoi Pariisin
kommuuni osottaa jyrkintä radikalisuutta uskonnollisessa kysymyksessä.
Jo lokakuussa 1793 se kielsi Pariisissa julkisesti harjoittamasta
katolista uskontoa, ja sen päämiehet, väkivaltainen Hébert ja tuo
samalla kertaa raaka ja sentimentalinen Chaumette, hautoivat mielessään
rohkeita tuumia perustaa vallan uuden uskonnon, joka jumalakseen
asettaisi järjen. Yhdessä cordelieriklubissa olevain samoinajattelevain
virkaveljiensä, preussilaisen Anacharsis Clootsin ja kirjakauppias
Momoron kanssa he tiheissä salaisissa kokouksissa neuvottelivat
paraasta keinosta tuumiensa toteuttamiseksi, ja raivatakseen tietä he
ensin sopivat valmistavasta toimenpiteestä.
Marraskuun 6:nnen ja 7:nnen päivän välisenä yönä 1793 lähtivät Cloots
ja eräs kommuunin jäsen Pariisin piispan Gobelin luo ja ehdottivat
hänelle, että hän papistoineen vapaatahtoisesti jättäisi paikkansa.
Gobel oli liian nöyrä ja liian säikähtynyt voidakseen vastata muuta
kuin että hän, ollen valittu yleisön yksimielisen toivon perustuksella,
oli tietysti valmis jättämään paikkansa, jos kerran yleisö niin tahtoi
ja vaati. Hän pyysi ainoasti muutaman tunnin ajan neuvotellakseen
asiasta piispanneuvoston kanssa.
Seuraavana päivänä Gobel saapuu konventtiin piispanpuvussa ja
papistonsa seuraamana, ja hän selittää puheessa, josta henkii
vapaudenrakkaus, kansanvaltaisuus ja antiklerikalismi, että hän
luopuu virastaan ja tunnustaa, ettei pitäisi olla muuta virallista
jumalanpalvelusta kuin vapaudelle ja pyhälle tasa-arvoisuudelle
omistettu. Presidentti aluksi ällistyy tästä kohtauksesta, mutta
malttaa mielensä ja pitää kiitospuheen, missä lausuu mielipiteenään,
ettei mikään muu uskonto kuin järjen saisi vast'edes vallita; minkä
jälkeen Gobel laskee pois sormuksensa ja piispanristinsä ja panee
päähänsä punaisen sansculottilakin yleisen riemun vallitessa.
Innostus tarttuu muihinkin, ja useat konventin pappisjäsenistä
astuvat esiin ja luopuvat vapaaehtoisesti viroistaan. Silloin joku
mainitsee Grégoiren nimen. Todellakin, Grégoire! Hän on jäsenenä
yleisessä valistuskomiteassa, joka parhaillaan on koolla läheisessä
huoneessa, ja hänet haetaan sieltä kaikella kiireellä. Tuskin on
hän astunut saliin, kun hän näkee itsensä useain "vuoren" jäsenten
ympäröimänä, jotka uhkaavin elein kehoittavat häntä seuraamaan
Gobelin esimerkkiä. Joka taholta hän kuulee ääniä, jotka vaativat
häntä nousemaan puhujalavalle. Minkätähden? kysyy Grégoire, joka ei
tiedä mitään Gobelin luopumisesta eikä ollenkaan ymmärrä ympäristönsä
huutoja. "Luopuaksesi piispanvirastasi, hylätäksesi uskonnollisen
puoskarintoimesi", vastataan hänelle, ja presidentti antaa hänelle
pyytämättään sananvuoron. Silloin hän nousee puhujalavalle ja vihasta
vapisevin äänin selittää ei aikovansa noudattaa konventin jakobiinisten
jäsenten mieltä: "Minua vaaditaan uhrautumaan isänmaan hyväksi", hän
lausuu, "ja minä olen tottunut kuulemaan puhuttavan uhrauksista.
Mutta millainen on tämä uhraus? Piispantulojeniko luovuttaminen?
Niin, olen valmis sen tekemään ja ilman hetkisenkään kaipausta. Mutta
jos se koskee minun uskontoani, niin silloin kiellän, sillä se on
ulkopuolella teidän valtaanne eikä teillä ole mitään oikeutta hätyyttää
sitä. Kuulen puhuttavan kiihkoilusta ja taikauskosta. Itse olen alati
taistellut niitä molempia vastaan, sillä kiihkoilu ja taikausko ovat
mitä jyrkimmässä ristiriidassa kaiken uskonnon kanssa. Mitä minuun
tulee, niin olen katolilainen vakuutuksesta ja tunteesta; papiksi olen
tullut omasta kutsumuksestani. Kansa on valinnut minut piispaksi, mutta
virkaani en ole saanut kansalta vaan Jumalalta. Olen koettanut tehdä
hyvää hippakunnassani sen vakuutukseni mukaan, joka on minulle pyhä
ja jota kukaan ei voi minulta riistää. Minä pysyn piispanvirassani ja
vetoan sen suhteen hallitusmuodon julistamaan uskonvapauteen."
Grégoire kertoo itse muistelmissaan, että hänen astuessaan alas
puhujalavalta hänen virkaveljensä karttoivat häntä kuin ruttoista, ja
hän sanoo 18 kuukauden aikana alituisesti odotelleensa rangaistusta
rohkeudestaan. Mutta ne kirkumiset ja hyssytykset, jotka keskeyttivät
hänen puhettansa, olivat ainoa tapa, millä hänelle uskallettiin
näyttää paheksumista, sillä kaikki tiesivät että Grégoirella
oli ystävänä ja tukena se mies, joka itsepäisellä vaitiolollaan
antikristianiseeraustyön suhteen kyllin selvästi osotti paheksuvansa
sitä, se mies, jonka aikeita päivä päivältä alettiin yhä enemmän
pelätä ja jonka tahto yhä enemmän alkoi tulla laiksi -- Robespierre.
Grégoiren kieltäyminen oli kuitenkin suuri pettymys kommuunille. Mutta
sen sijaan tämä sai iloita muista uskonkieltämisistä ja luopumuksista,
joita Gobelin jutun jälkeen saapui tukuttain. Useat papit siinä
osottivat halpamaista ja alentavaa orjallisuutta; niinpä esim. monet
heistä tahtoivat tehdä uskottavaksi, ettei heillä oikeastaan koskaan
ollut ollutkaan mitään uskonnon tunnetta, vaan että he olivat ainoasti
teeskennelleet sellaista, kunnes -- kuten Haute-Viennen piispa lausui
-- "kaikkivaltias vuoripuolue" oli suonut heille oikeuden avoimesti
ilmaista ateistisen kantansa!
Saman päivän iltana, jolloin Gobelin luopuminen oli tapahtunut,
kommuuni teki päätöksen ottaa täyden askeleen katolisen uskon
julkiseksi hävittämiseksi. Sen jäsenet näet silloin päättivät kolmea
päivää myöhemmin viettää juhlan vapauden ja järjen kunniaksi, juhlan,
jolla uusi jumalanpalvelus, jonka he tahtoivat panna voimaan, oli
vihittävä. Ja ettei kirkon entinen päämies, paavi, hetkistäkään
olisi epätietoinen siitä, mikä oli hallitsevien kanta kirkollisessa
kysymyksessä, päätti Pariisin kommuuni Chaumetten ehdotuksesta
käännättää vallankumous-mielisellä runoilijalla Dorat-Cubières'illa
italiaksi kaikki julaistut antiklerikaliset säädökset ja lähettää ne
paaville parantaakseen muka häntä erehdyksistään.
Marraskuun 10 p. 1793 oli järjenjuhlan viettämispäivä. Harmaassa
sateisessa ilmassa samosivat kommuunin ja poliisidepartementin jäsenet
varhain aamusella juhlasaatossa Notre-Dame kirkkoon. Heitä seurasi
suuri kansanjoukko. Kirkkoon astuessaan he näkivät sen kauniisti
koristetuksi, mutta siten, että kaikki, mikä voi muistuttaa katolisesta
uskonnosta, oli huolellisesti poistettu. Kirkon keskustaan oli
pystytetty vuorentapainen, joka laskosverhoilla oli yhdistetty oikean-
ja vasemmanpuolisiin sivupylväihin. Kuori ja alttari olivat siten
peitossa ja kirkko sai leveän, valaistun salin näön. Vuoren huipulla
oli pieni, pyöreä, kreikkalaistyylinen temppeli, jonka etusivulla
voitiin lukea sanat: "Pyhitetty filosofialle". Oven molemmin puolin
oli asetettu neljä kuvapatsasta: Voltaire, Rousseau, Montesquieu
ja Franklin. Temppelin alla, vuoren keskipalkoilla, paloi pienellä
kreikkalaisalttarilla soihtu, joka oli esittävinään totuuden soihtua.
Juhlameno alkoi eräällä kansalliskaartin soittokunnan esittämällä
soittonumerolla. Sen tauottua tuli molemmilta puolin temppeliä esiin
jono nuoria tyttöjä, puettuina valkoisiin, kolmiväriset vyöhyet
uumilla, kukkaseppeleet päässä ja soihdut kädessä. He laskeusivat
totuuden soihdulle saakka, notkistivat siinä polviaan, nousivat
jälleen pystyyn ja suuntasivat kulkunsa vuoren huippua kohti. Nuorten
tyttöjen kadottua tuli temppelistä ulos nainen, joka senaikuisten
lausuntojen mukaan oli kauneus henkilöityneenä; hän oli puettu valkeaan
pukuun, hänen olkapäillään liehui sininen vaippa ja päässä oli hänellä
punainen lakki; hänen ryhtinsä sanotaan olleen mahtavan ja sulavan
samalla kertaa. Se oli vapaus. Sill'aikaa kun häntä kannettiin ympäri
viheriään verhotulla tuolilla, kohosivat kaikki kädet häntä kohti, ja
tasavaltalaiset kunnioittivat häntä virittämällä hänen ylistyksekseen
Marie-Joseph Chénierin sepittämän hymnin, johon Gossec oli säveltänyt
musiikin. Laulun tauottua vapaudenjumalatar katosi jälleen temppeliin.
Samallapa innostus puhkee ilmi myrskyisessä riemussa; huudetaan,
taputetaan käsiä, ja toisten kansalaisten virittäessä uusia lauluja
toiset äänekkäästi vannovat pysyvänsä uskollisina vapaudelle kaikissa
olosuhteissa. Kuka esitti vapaudenjumalatarta, ei ole saatu selville;
luultavasti se oli joku oopperan näyttelijätär, Candeille, Maillard tai
Aubry kukaties; muutamat historioitsijat mainitsevat myös kirjakauppias
Momoron kaunista vaimoa.
Konventin jäsenet oli pyydetty juhlaan vasta samana päivänä, kun näet
johtajat olivat pelänneet, että he viime hetkessä ehkä tekisivät
joitakin esteitä järjenjuhlan viettämiselle. Kun konventilla
kutsumuksen saapuessa oli käsillä tärkeitä tehtäviä, tapahtui koko
toimitus ilman että konventti oli edes lähettänyt edustajiakaan. Juuri
kun konventin istunto oli loppumaisillaan, ilmoitettiin kumminkin,
että järjenjuhlasaatto oli konventin ulkopuolella ja pyrki sisään.
Sitä johdattaa joukko nuoria soittoniekkoja, jotka sisään tultuaan
virittävät isänmaallisen hymnin, mihin sotilaat ja muut kansalaiset
ottavat osaa. Lukuisa joukko kansalaisia, punaiset lakit päässä,
astuu sitten esiin ja kohottaa äänekkäitä eläköönhuutoja "vuorelle"
ja tasavallalle. Konventin jäsenet ja saattoa seurannut kansa yhtyvät
niihin ja veljellistyminen on yleinen. Nyt astuvat sisään valkopukuiset
tytöt vapaudenjumalattaren seurassa, jota tuolissaan neljä kansalaista
kantelee ympäri. Tämä ryhmä pysähtyy presidentin eteen, nuoret tytöt
muodostavat piirin vapaudenjumalattaren ympärille, ja kansalaiset
virittävät Notre-Damessa laulamansa hymnin. Sitten ryhtyy Chaumette
puhumaan. Lausuttuaan aluksi ilonsa siitä, että kaikki vanha fanatismi
ja taikausko oli hävitetty, hän jatkaa: "Me emme ole osottaneet
kunnioitustamme tyhjille kuville, hengettömille epäjumalille. Ei! me
olemme valinneet itse luonnon taideteoksen edustamaan luontoa, ja
tämä pyhä kuvateos on saanut sydämemme leimuamaan täyteen liekkiin."
Yksi ainoa pyyntö, yksi ainoa toivomus kuuluu kaikkialla. Kansa näet
sanoo: "Me emme enää tahdo pitää pappeja, me emme tahdo tunnustaa
mitään muita jumalia kuin niitä, jotka luonto on meille antanut.
Me, sen puolestapuhujat, olemme kuulleet tämän toivomuksen, ja me
tuomme sen teille järjen temppelistä. Kunnioittaaksemme vielä enemmän
vapautta olemme nyt tulleet lain asunnolle". Ja hän lopettaa puheensa
toivotuksella että Notre-Damen kirkko pyhitettäisiin järjelle ja
vapaudelle -- ja konventti säätää -- sittenkuin Chabot oli muovannut
tämän toivomuksen esitykseksi -- että Notre-Damen kirkko oli tästälähin
oleva järjen temppeli. Romme ehdottaa että vapaudenjumalatar istuutuisi
presidentin viereen, ja Chaumette saattaa oopperanäyttelijättären
puheenjohtajan pöydän luo; täällä jumalatar istuikse presidentin ja
sihteerin väliin, saatuaan kansan riemuitessa ja käsiään taputtaessa
heiltä ensin veljeyssyleilyn. Koko meno loppuu siten että järjensaattue
ja noin puolet konventin jäsenistä lähtevät uudelleen Notre-Damen
kirkkoon, jossa aamupäivän juhlatoimitus uudistetaan konventin
kunniaksi.
Kommuunin esimerkkiä seurasivat kaikki Pariisin 48 aluepiiriä, jotka
kilpailivat innossa luopua uskostansa ja viettää juhlia järjen
kunniaksi. Monin paikoin nämä juhlat olivat meluisia ja pahennusta
herättäviä; joskus ne turmeltuivat todellisiksi hurjastelujuhliksi.
Eräässä kirkossa sytytettiin keskelle lattiaa rovio, johon heitettiin
kaikki katolista uskoa muistuttavat pyhäinjäännökset; eräässä
toisessa loppui juhla pyhän neitsyen kappelissa pidetyllä tanssilla.
Maaseudullakin ilmaisihe järjenpalveluksen vihkiminen paikka paikoin
mitä arvottomimmalla tavalla. Saint-Eustachen kirkko oli muutettu
oikeaksi kapakaksi, johon kaikenlaista väkeä oli kokoontunut ja jossa
entinen pappi tanssi carmagnolea huonomaineisten naisten kera. Lyonissa
puettiin aasi kaikilla papillisilla arvomerkeillä ja kuljetettiin siten
juhlasaatossa ympäri kaupunkia.
Monin paikoin tätä uskonmenoa kuitenkin harjoitettiin täydellä
todella. Useat piirit järjestivät varsinaiset jumalanpalvelusmenot,
toimittivat katkismuksia ja alkoivat säännöllisesti harjoittaa
uutta jumalanpalvelusta. Ylipäänsä voi sanoa, että useimmissa
departementeissa, varsinkin niissä, jotka elivät ankaran pakon
ja ulkonaisen vihollisvaaran uhkan alaisina, järjenpalvelusta
harjoitettiin paljoa suuremmalla juhlallisuudella ja syvemmällä
harrastuksella kuin Pariisissa. Ulkonaisesti tapa oli melkein
kaikkialla yhtäläinen, mutta tuskinpa voinee ajatella mitään
epämääräisempää ja vaihtelevampaa kuin se tapa oli, millä
järjenpalvelus täällä käsitettiin. Oli selvää, että tähän
palvelukseen oli puhaltanut henkeä Voltaire, hänen vihansa kirkkoa
ja papistoa vastaan, hänen kehoituksensa "Ecrasez l'infame!" ja
useissa departementeissa se käsitettiinkin siten -- uuden uskon
papit viittasivat Voltaireen, puhuivat hänen hengessään, jopa
"saarnoissaan" sananmukaisesti siteerasivatkin hänen lausuntojaan.
Toiset departementit olivat saaneet häilyviä vaikutteita
encyklopedisteilta ja toiset taas Rousseaun deismistä. Rousseaun
rintakuva asetetaan esille monin paikoin tällaisissa juhlissa, ja hänen
nimensä mainitaan usein Voltairen kanssa, jopa yksinäänkin. Mutta
järjenpalveluksessa ei filosofinen piirre aina ollut ilmeisimpänä,
sillä filosofisen ohella siinä oli toinenkin aines, joka on saanut
osakseen paljoa vähemmän huomiota, mutta ei suinkaan silti ansaitse
jäädä syrjään -- se on isänmaallinen aines, joka, jos syvennymme
järjenpalvelukseen, tuntuu,kieltämättömältä. Uuden uskonnon ollessa
sivistyneille kansanluokille melkein yksinomaan filosofista laatua,
se alemmille kerroksille useinkaan ei ollut muuta kuin rakkaus
vallankumousta ja isänmaata kohtaan. Todistuksena siitä on, että
maaseurakunnissa järjenjuhlia vietettäissä ja uutta uskonmenoa
harjoittaissa usein filosofien rintakuvien sijaan asetettiin sellaisia,
joilla oli revolutsioninen pyhitysarvo; etusijassa tällä tavoin
tietysti kunnioitettiin murhatuita konventinjäseniä Lepelletier de
Saint-Fargeauta ja Marata.
* * * * *
Mutta järjenpalvelus oli hankkinut itselleen leppymättömiä vihollisia
konventin keskuudessa. Danton leimasi sen sallittamattomaksi
uskonnolliseksi naamiohuviksi, ja Robespierre odotti vain tilaisuutta
kostaakseen järjenpalveluksen johtajille, joille hän ei voinut
antaa anteeksi, että he olivat kohonneet kansansuosion kantamina ja
tuokion aikaa näyttäneet suuremmilta kuin hän itse. Jo kauan oli
Robespierre mietiskellyt sellaista uskoa, joka soveltuisi Ranskalle,
ja hän olikin vihdoin luonut uskonmuodon prinsiippineen ja dogmineen,
uskonmuodon, joka perustui Rousseaun aatteihin ja vastasi hänen omaa
valtiollista ihannettaan -- despotismia. Se oli korkeimman olennon
kunniaksi toimitettu palvelus -- yhtä abstraktinen kuin järjenpalvelus
ja yhtä fantastinenkin, mutta ulkonäöltä enemmän laatuun käypä ja
asiallisempi sen kautta, että se tunnusti korkeimman olennon, s.t.s.
Jumalan. Uskoiko Robespierre itse esittämiinsä dogmeihin, on vaikea
sanoa; varmaa vain on että hänen pyrintöjänsä tässä suhteessa vähemmin
johti uskonnollinen kuin valtiollinen motiivi. Hänen mielikuvitustaan
viehätti ajatus filosofisesta kristinuskosta, jonka profeetta ja
ylimäinen pappi hän itse olisi oleva. Hänen despoottista mieltään
viehätti ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa hän itse olisi oleva
jonkinlainen yliluonnollinen olento, välittäjä Jumalan ja ihmisten
välillä, vallankumouksellisen evankeliumin Messias. Ja tämä varmaan oli
pääsyynä siihen, että Robespierre tahtoi lahjoittaa Ranskalle korkeinta
olentoa kunnioittavan uskonnon.
Aluksi Robespierre ilmoitti; aikeitaan hyvin varovasti ja hämärin
sanoin; hän tyytyi vain kaikin tavoin halventamaan järjenpalvelusta ja
kiinnittämään kansan huomiota sen kieroon ja jumalattomaan luonteesen.
Vasta kun hän oli lähettänyt mestauslavalle kaikki ne, jotka hän
leimasi ateismin puolustajiksi: Hébertin, Chaumetten, Clootsin
ja Gobelin, hän käy suoraan päämaaliaan kohti ja 6 p. toukokuuta
esittää seikkaperäisessä kertomuksessa konventille uuden uskonnon
perusprinsiipit. Nämä prinsiipit olivat sangen yksinkertaiset. Ranskan
kansa olisi tunnustava sielun kuolemattomuuden ja korkeimman olennon
olemassaolon; se olisi tunnustava, että ainoa korkeimman olennon
arvoinen jumalanpalvelus oli ihmis- ja kansalaisvelvollisuuksien
täyttäminen. Tärkeimmät näistä velvollisuuksista olivat: vihata
tyranniutta, rangaista ja vainota pettureita ja tyranneja, auttaa
onnettomia, sääliä heikkoja, puolustaa sorrettuja, tehdä hyvää muille
ja olla tekemättä mitään vääryyttä. Kaikki muut artikkelit sisälsivät
määräyksiä kansallisista juhlista, joita oli vietettävä muistuttamaan
kansaa jumaluuden olemassaolosta ja tälle tulevasta; kunnioituksesta.
Tärkein näistä juhlista oli se, joka oli vietettävä 20 p:nä
prairialkuuta korkeimman olennon kunniaksi.
Sinä päivänä oli uusi uskonto vihittävä, ja kun Robespierre huomasi,
ettei se näkynyt kohtaavan mitään vakavampaa vastarintaa, alkoi hän
heti tehdä valmistuksia juhlan viettämiseksi. Juhlan järjestämisen
ylivalvonta uskottiin Davidille. Muutamia päiviä ennen juhlaa päätti
konventti, että sen jäsenet miehissä olisivat läsnä, minkä ohella
Robespierre valittiin konventin puheenjohtajaksi lähimmäksi ajaksi,
toimenpide, joka jo ennakolta määräsi hänet näyttelemään pääosaa
tulevassa juhlassa -- ja muutapa Robespierre ei kai lienekkään
ajatellut.
Prairialkuun 20:nes päivä (8 p. kesäk.) valkeni säteilevän kauniilla
ilmalla, joka jo yksistään oli omiaan tekemään mielet otollisiksi
ja iloisiksi. Koko Pariisi oli pukeutunut juhlapukuunsa. Kaikki
rakennukset, niin korkeat kuin matalatkin, oli näet päivää ennen
koristettu kasveilla ja kiedottu kukista, kasveista ja kolmivärisistä
lipuista tehdyillä köynnöksillä. Kaikki oli yhtenäisempää ja kauniimpaa
kuin mitä milloinkaan ennen vallankumouksen aikana oli aikaansaatu.
Mars-kentälle oli pystytetty tavanmukainen vuori, jossa oli tornit
ja luolat ynnä kaikenlaisia ulottumia. Tuileriain puistossa kohosi
valtainen kuvapatsas esittäen ateismia ja varustettuna vaalilauseella
"Ulkomaan ainoa toivo", joka kyllin selvästi osottaa, missä
tarkoituksessa patsas oli pystytetty.
Kello 8 aamulla ilmoittaa kiväärien yhteislaukaus juhlan alkavaksi.
Tämän merkin kuullessaan kokoontuvat Pariisin 48 aluepiirin asukkaat
määrätylle paikalle piireissään, jonka jälkeen he järjestyvät
juhlakulkueeksi, ja siten lähtee nyt yht'aikaa 48 samanlaista
juhlakulkuetta Tuilerioita kohti. Kerrotaan Robespierren muuten
niin eleettömäin kasvojen säteilleen ilosta, kun hän katseli
näitä ihmisjoukkoja tilaisuuteen vartavasten rakennetusta
Yhteyspaviljongista, jossa konventin jäsenet olivat. Kellon lyödessä
12 konventin jäsenet astuvat paviljongista ulos, yllään kalliit puvut,
sulitetut hatut ja leveät vyöhyet kansallisvärisine hetaleineen.
Robespierre on puettu vaaleansiniseen samettipukuun, hän kantaa
puuteroitua tekotukkaa ja on joukosta ainoa, joka on paljain päin.
"Hän astuu parvekkeelle", kertoo muuan silminnäkijä, "hän lähestyy,
hän tekee kädellään merkin osottaakseen tahtovansa puhua, ja yli
näiden 100,000 ihmisen leviää syvin äänettömyys. Hän puhuu, ja Ikuinen
ottaa vastaan sen kunnioituksen, jonka vapaat miehet hänelle siten
osottavat". Puheen jälkeen, joka itse asiassa ei sisältänyt muuta
kuin tyhjiä ja sisällyksettömiä puheenparsia, virittivät kaikki
kansalaiset yhdessä uuden hymnin, jonka senkin Gossec oli säveltänyt
M.-J. Chénierin sanoihin, ja jonka edellisenä päivänä konservatorion
opettajat, m.m. Gossec, Méhul ja Chérubini, olivat opettaneet koko
Pariisille. Sen jälkeen Robespierre otti soihdun ja sytytti ateismin
kuvapatsaan. Nyt näkyi, että tämä salasi sisällään toisen kuvapatsaan,
joka esitti viisautta ja esiintyi nyt -- kauneutensa kaikessa
sädeloistossa, sanovat Robespierren ystävät, kun taas toiset väittävät
sen olleen jotenkin tulen mustaaman. Robespierre piti nyt toisen
valmistamansa puheen, jossa hän, liittäen sanansa juuri tapahtuneesen
polttokohtaukseen, leimasi ateismin kerrassaan hylättäväksi. Siten oli
juhlan ensi osasto lopussa. Toinen puoli tapahtui Mars-kentällä; siihen
kuului hymnejä, valkopukuisten tyttöjen toimittama kukkienheittely y.m.
samantapaista, ja se oli muuten toisten senaikuisten isänmaallisten
juhlien kaltainen.
Samaan aikaan kuin Pariisissa vietettiin kaikkialla maaseudullakin
juhlia korkeimman olennon kunniaksi, ja siten oli uusi uskonto vihitty
tarkoitukseensa. Mitään suurempaa merkitystä tämä uusi uskonto ei
kuitenkaan saavuttanut, eikä tuskin missään sen sisällystä käsitetty
siten kuin Robespierre oli tahtonut. Ne, jotka olivat suostuvaisia
uuden opin uskonnollisiin kohtiin, tervehtivät sitä katolisuuden
henkiinherättämisenä. Ne taas, jotka siinä näkivät filosofiselle
pohjalle rakennetun uskonnon, sekoittivat sen -- Robespierren ja
hänen ystäviensä suureksi kauhistukseksi -- sen uskonnon kanssa,
jonka sijalle sen juuri tuli astua, nimittäin järjenpalveluksen
kanssa. Järjen nimeä kantavissa temppeleissä usein samat miehet,
jotka ennen olivat olleet järjen julistajia, nyt pitivät puheita