Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 12

korkeimmalle olennolle; sanotaanpa eräässä kunnassa tapahtuneen,
että totuuden jumalatarta esittämään oli valittu sama nuori nainen,
joka muutamia kuukausia aikaisemmin oli toiminut järjenpapittarena
vihkimysjuhlassa 10 p. marrask. 1793. Sellainen sekoitus oli muuten
vallan luonnollinen. Osaksi ei voitu vaatia että ainakin kansa olisi
voinut käsittää molempien uskonmuotojen välisen aatteellisen eron,
kun niiden ulkonaiset ilmaisut olivat niin toistensa kaltaiset.
Molemmissa vihkimysjuhlissa oli pystytetty vuori kunnioittamaan
konventin vuoripuoluetta, molemmissa oli nähty valkopukuisia
tyttöjä kukat kädessä ja kuultu isänmaallisia hymnejä, jotka olivat
samojen kirjailijain sepittämiä samojen säveltäjäin musiikkiin.
Eihän ollut siis ihmeellistä, että monikin erehtyi vapauden- ja
viisaudenjumalattaren välillä, varsinkin kun nämä molemmat kuuluvat
olleen hyvin toistensa näköisiä!
Toiselta puolen taas sai korkeimman olennon palvelus, samoinkuin ennen
järjenpalvelus, piankin monin paikoin isänmaallisen luonteen. Se on
sodan ja tasavallan jumala, jota kunnioitetaan korkeimman olennon
nimessä; hänelle ne nousevat kaikki rukoukset ja avuksihuudot noina
vaikeina aikoina, ja merkillinen tosiseikka onkin, että korkeimman
olennon palvelustakin harjoitetaan suuremmalla vakavuudella ja
hartaudella lähinnä rajaa olevissa ja ulkovihollisen hävityksille
alttiissa seuduissa. Se oli isänmaanrakkaus, joka olennoitiin
vapauden, järjen, totuuden ja viisauden kuvapatsaissa; tässä
samoinkuin järjenpalveluksessakin pystytettiin isänmaallisten
marttyyrien kuvat juhlan ylentäjiksi, ja jos emme ota lukuun muutamia
yksinäisiä virallisia hymnejä, joihin musiikki oli vartavasten
sävelletty, laulettiin kaikki juhlahymnit marseljeesin sävelellä.
Vallankumoukselliset uskonmuodot, jotka nojautuivat niin vastakkaisiin
oppeihin kuin Voltairen ja Rousseaun, yhtyivät kansan käsityksessä
yhdeksi sen ilmeisesti isänmaallisen aineksen vuoksi, joka oli
kummallekin yhteinen. Ja varmaankin se on juuri tämä isänmaallinen
aines, joka tekee, että monet -- joskin täysin tietoisina molempien
uskontojen välisestä erosta -- useinkin asettavat ne yhteen, jopa
sekoittavatkin ne toisiinsa.
Korkeimman olennon palvelus ei kadonnut kokonaan Robespierren
kuoltua. Maaseudulla yhä edelleen -- tosin ilman mitään innostusta --
vietettiin juhlia korkeimman olennon kunniaksi, juhlia yhtä fantastisia
ja epämääräisiä tarkoitukseltaan ja sisällykseltään. Kuinka vähän
käsitettiin tämän palveluksen todellista tarkoitusta, näkyy siitäkin,
että monin paikoin, ilojuhlia vietettäissä Robespierren kuoleman
johdosta, ylistyslauluina sen puolueen kunniaksi, joka oli kukistanut
hänet, laulettiin korkeimman olennon kunniaksi sepitettyjä hymnejä.
Kauan tämä uskonmeno ei kuitenkaan kestänyt; se katosi itsestään ilman
mahtikäskyjä, proskriptsioneja ja vainoomisia.


KONVENTIN REFORMIT

Louis Blanc on verrannut vallankumousta haudoille pystytettyyn
majakkaan. Tämä jo semmoisenaan kuvaava lausetapa on vielä kuvaavampi,
jos sen sovellamme siihen aikaan, jolloin Ranskaa hallitsi
kansalliskonventti, eli vuosiin 1792-95. Ei koskaan ole kaivettu niin
useita hautoja, ei koskaan ole luotu niin paljon uutta ja pysyvää
rauhallisen työn alalla. Usein pyrkii vallalle se mielipide, että
vallankumouksen alku, perustuslakia säätävän ja lakiasäätävän kokouksen
aika, myös oli tyynen ja rauhaisan reformityön aika, kun sen sijaan
vallankumouksen myöhempää historiaa muka täyttää puoluetaistelut,
piikit, punaiset lakit, epäjärjestys, giljotiinit ja katkotut
kaulat sisällisessä, sodat ja kurjuus ulkonaisessa suhteessa. Tämä
mielipide on monessa kohdin väärä. Valtiomuotoa säätävän kokouksen
ansio oli lujittaa ja julistaa ne periaatteet, joiden mukaan uusi
yhteiskunta oli järjestettävä, laskea varma ja vankka perustus ja
alottaa se alasrepimistyö, jota lakiasäätävä kokous jatkoi. Mutta
näillä kummallakaan kokouksella ei mitenkään ollut aikaa saattaa työtä
pitemmälle, ja konventti sai niiltä perinnöksi vallan muokkaamattoman
työvainion. Kyntää tätä vainiota ja kylvää siihen -- kas siinä
konventin tehtävä! On tuskin ainoatakaan alaa, johon konventti ei olisi
ulottanut reformityötänsä. Sen ansiona on, että se on kaikkialle luonut
uusia sivistysahjoja, tehnyt Ranskan osalliseksi etevistä keksinnöistä,
laskenut pohjan tieteen ja taiteen elvyttämiselle ja vapaalle
harjoittamiselle, perustanut hyödyllisiä laitoksia, asettanut Ranskan
koululaitoksen uudelle kannalle ja tehnyt sen tarkoituksenmukaiseksi
ja hedelmiä kantavaksi. Että kaikki tämä työ voitiin suorittaa
verrattain niin lyhyessä ajassa, riippui pääasiallisesti siitä
äärettömästä painosta, jonka alaisena työskenneltiin. Mutta ihmeellistä
on, että tämä hallitus, joka sisäoloissa oli täynnä intohimoisia
puolueriitoja, ja jonka päivästä päivään täytyi keksiä uusia keinoja
vastustaakseen kunnialla ulkovihollista, tahtoi ja voi uhrata niin
paljon kallista aikaansa ja kalliita voimiansa hankkiakseen Ranskalle
uusia kultuurivoittoja. Että se todella niin teki, todistaa enemmän
kuin mikään muu, että tämä hallitus ei ollut mikään ilkimysten ja
pyövelien kokous, kuten usein tahdotaan väittää, vaan että sillä oli
käytettävänään paljon valistusta, paljon hyvää tahtoa, suunnaton
työkyky ja suuri rakkaus rauhallisiin harrastuksiin ja rauhaisaan
työhön. Ei halu käytännössä toteuttaa jotakin oppia tai järjestelmää,
vaan pääasiallisesti epätoivoiset sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet
ne johtivat konventin väkivaltaisuuksiin, kiihkoiluun ja sortoon.
Samoinkuin konventti ryhtyi erityisiin toimenpiteihin taideteosten
säilyttämiseksi, samoin se myös koetti alituisilla säädöksillä
pelastaa häviöstä sekä suojella ja säilyttää niitä suuria yksityisiä
kirjakokoelmia, jotka maastamuuton ja luostarien sulkemisen kautta
olivat joutuneet valtion huostaan. Paljon näistä kirja-aarteista
kyllä hävisi, sillä kirjoja osaksi myötiin alituisesti valppaille
kirjainkokoojille, jotka pitivät tilaisuutta erinomaisen soveliaana
keinotella itselleen polkuhinnalla tietämättömiltä asiamiehiltä
arvokkaita teoksia, osaksi niitä hävitettiin ja poltettiin
tyydyttääkseen alhaisen roskajoukon kiihkoista hävityshimoa. Kun
konventti määräsi kuninkuuden ja aatelisvallan merkit kaikkialta
hävitettäviksi, antoi se, kuten jo edellä on mainittu, aihetta
hävitystyöhön, jota kokous ei suinkaan ollut tarkoittanut ja joka oli
perin turmiollinen. Monella taholla näet ryhdyttiin annetun säädöksen
nojalla turmelemaan kirjoja mitä raaimmalla tavalla: revittiin pois
kannet suurelta joukolta kalliisti sidottuja kirjoja ja arvokkaita
koruteoksia, koska ne kantoivat aatelista tai kuninkaallista
vaakunaa tai nimeä, joka muistutti aatelisvallan ja orjuuden
ajasta. Eikä ainoastaan alhaiso tehnyt itseään vikapääksi moisiin
väkivaltaisuuksiin, vaan oli yksityisiäkin kiihkoilijoita, jotka
pitivät aivan luonnollisena, ettei saisi säilyttää noita epämieluisia
muistoja menneeltä ajalta, ja eräs heistä esitteleekin _Le Mercure
français_ lehdessä 15 p:ltä helmik. 1794, että pitäisi hävittää kaikki
vaakunat niistä kirjoista, jotka olivat kansalliskirjastossa, entisessä
Pariisin kuninkaallisessa kirjastossa. Tähän kehoitukseen lisää
kirjoittaja seuraavasti: "Henkilöt, jotka aina tahtovat vaikeuttaa
hyvien ja hyödyllisten yritysten toimeenpanoa, ovat väittäneet sen
tulevan maksamaan neljä miljonaa. Se on varmaan liioiteltua, mutta
vaikkapa ei niin olisikaan, ei pidä huolia tästä vastaväitteestä. Sillä
meidän ei tule ajatella näitä neljää miljonaa, kun on kysymyksessä
yleinen, todella tasavaltainen toimenpide, joka koskee kansakunnan
kunniaa. Kaikki tämän tasavallan todelliset ystävät, jonka tulevaisuus
päivä päivältä näyttää käyvän yhä loistavammaksi, yhtyvät varmaan
toivomuksineen meihin, saadakseen konventin antamaan säädöksen,
joka täydentäisi kansalliskirjaston tasavaltaisen arvon. Kirjaston
johto on uskottu yhdelle Europan oppineimpia miehiä, miehelle, joka
valistuneesen mieleen yhdistää hartaan isänmaallisuuden, ja joka
varmaan enemmän kuin kukaan muu on harmissaan niistä kuninkaallisista
kansista, jotka peittävät noita kuolemattomia teoksia."
Vaikkapa tämä kehoitus ei tullutkaan tuntemattomalta taholta -- se
väitetään tuon vallankumouksen ensi vuosina ainakin ulkonaisesti sangen
vallankumousmielisen akateemikon La Harpen tekemäksi -- ei kirjaston
esimies, Lefèbre de Villebrune, eikä hallitus sitä noudattanut;
molemmat varmaan katsoivat nuo neljä miljonaa voitavan käyttää
parempiinkin tarpeihin. Päinvastoin hallitus oli vallan epätoivoissaan
asetuksiensa väärintulkitsemisesta ja käyttämisestä väkivallantekoihin
ja teki parastansa niitä estääkseen. Säädös 2 p:ltä lokak. 1793, joka
taideteosten hävittämisestä puhuttaessa jo on mainittu, on m.m. selvä
todistus siitä.
Mutta konventin toiminta kirjojen arvossa pitämiseksi ei ollut
ainoasti negatiivista, vaan myös, ja etusijassa, positiivista
laatua. Konventti avasi kolme uutta yleistä kirjastoa, nimittäin
Sainte-Génèviève-kirjaston, joka siihen saakka oli kuulunut
samannimiselle nunnaluostarille, Arsenaalikirjaston, joka ennen
oli kuulunut Artois'in kreiville, ja Kaupunginkirjaston, joka
perustettiin vallankumouksen aikana. Kahta entistä valtion kirjastoa,
Kansalliskirjastoa ja kardinaali Mazarinin perustamaa Mazarinin
kirjastoa lisättiin kaikin tavoin niillä kirja-aarteilla, joita valtio
takavarikkoon-otolla oli saanut. Suurin ja etevin kaikista näistä
kirjastoista oli kansalliskirjasto, ja tälle konventti omisti mitä
hellintä huolenpitoa. Sen johto uskottiin erityiselle konservatoriolle,
jonka jäsenten sanotaan olleen niin kiintyneitä toimeensa, niin
mieltyneitä kirjalliseen, järjestävään työhönsä, etteivät he -- niin
kummalta kuin se kuuluneekin tällä ajalla -- antaneet puoluekiihkojen
tai valtiollisen omanvoitonpyynnin missään määrin vaikuttaa
näkökantaansa ja toimintatapaansa. Kaikin tavoin koetettiinkin lisätä
kirjaston rikkauksia, etusijassa säädöksellä v:lta 1793, joka määräsi,
että kaikkien kirjakauppiasten, kirjanpainajain ja kaivertajain tuli
välttämättä antaa kirjastoon kaksi kappaletta jokaista kustantamaansa
teosta. Tämä säädös on vieläkin voimassa.
Tärkein reformi kirjastojen suhteen oli kuitenkin epäilemättä se, joka
avasi kansalliskirjaston suurelle yleisölle. Vallankumoukseen saakka
oli tämä suuri kirjasto ollut melkein yksinomaan kuninkaallisten
käytettävissä, ja nämä eivät tietystikään olleet sitä käyttäneet
millään tavoin hyväkseen. Jälkeen vuoden 1737 oli tosin tehty koe
pitää kirjastoa 2 3/4 tuntia 2 kertaa viikossa avoinna oppineille,
jotka tahtoivat siellä työskennellä, mutta muutamain käsikirjoitusten
kadottua kirjasto jälleen suljettiin ja avattiin ainoasti erityisissä
tapauksissa ja vartavastisesta armosta. Ettei tätä armoa läheskään
aina ollut saatavissa näkyy siitä, että kerrankin kirjaston esimies
oli kaksi vuotta matkoilla ja säilytti kirjaston avainta koko ajan
taskussaan! Rolandin toiselle ministeristölle, joka innokkaasti
työskenteli valistuksen kohottamiseksi, tulee kunnia kirjaston porttien
avaamisesta sepo selälleen yleisölle, joka täysin ymmärsi reformin
arvon ja laajuuden ja osotti kiitollisuuttaan ahkerasti käyttämällä
kirjaston aarteita.
Kirjojen kokoomiseksi ja säilyttämiseksi maaseudulla konventti
myös teki kaiken voitavansa. Jo olemassaolonsa ensi päivänä, 10 p.
lokakuuta, se antoi käskyn peruuttaa valtiolle joutuneiden kirjojen
myynnin ja sen sijaan koota ne kaikki departementtien pääpaikkoihin,
jotta konventti sitten voisi määrätä niiden käyttämisestä. Tammikuussa
1794 suuntasi eräs konventin jäsen hallituksen huomion näihin
kokoelmiin: "Nämä kirjalliset aarteet", hän lausuu, "ovat toistaiseksi
järjestämätön joukko, ne ovat vailla hoitoa ja alttiina hajautumiselle.
Aika on käsissä käyttää niitä hyödylliseen tarkoitukseen ja antaa
kaikkien kansalaisten päästä niistä nauttimaan". Ja hän ehdottaa
että, kun jokaisessa departementissa olevat kirjastot eivät olleet
riittäviä, konventti päättäisi primäärikokousten lausuman toivomuksen
mukaisesti perustaa kirjaston jokaiseen niistä departementtiosastoista,
joita kutsuttiin piirikunniksi. Konventti kiiruhti hyväksymään tämän
ehdotuksen ja antoi erityisen säädöksen siinä tarkoituksessa. Säädös
oli vieläkin laajemmalle ulottuva, sillä se määräsi lisäksi, että
jokaiseen vastaperustetuista piirikuntakirjastoista oli yhdistettävä
museo, johon kaikenlaisia taideaarteita ja arvoesineitä oli koottava;
se loppui toivomuksella, että sekä museot että kirjastot vähitellen
lisääntyisivät lahjojen ja testamenttien kautta. Museon ja kirjaston
perustaminen joka piirikuntaan oli suurenmoinen puuha, jonka
merkityksen ymmärrämme paraiten, jos muistamme että Ranska v. 1789
jaettiin 555 piirikuntaan, joiden luku oli vielä lisääntynyt niistä
alueista, jotka revolutsionin aikana liitettiin Ranskaan.
Konventti ei ainoasti perustanut uusia kirjastoja ja järjestänyt
vanhoja; sen ansioksi on myös luettava erityisen keskuspaikan
tutkimusta varten, Pariisin Kansallisarkiston perustaminen. Tosin
ei ennenkään vallankumousta suinkaan ollut jätetty huomioon
ottamatta tai halveksittu arkistojen merkitystä. Päinvastoin oli
useampia tuhansia yksityisiä ja paikallisia arkistoja, joita oli
hoidettu harrastuksella ja huolellisuudella. Niin, olipa menty
niinkin pitkälle, että osa asiakirjoista oli kopioitu ja talletettu
Pariisin kuninkaalliseen kirjastoon. Mutta ajatusta koota kaikki
nämä asiakirjat ja todistuskappaleet yhteen paikkaan ei ollut
herännyt, ennenkuin vasta vallankumouksen ja konventin aikana.
Molemmat edelliset kansalliskokoukset eivät olleet tajunneet, mikä
merkitys oli asiakirjain säilyttämisellä. Tosinhan valtiomuotoa
säätävä kansalliskokous oli järjestänyt n.k. arkistoja, mutta ne oli
tarkoitettu sisältämään ainoasti sen omia töitä koskevia aineksia.
Tämä sopi erinomaisesti yhteen kokouksen yleisen käsityskannan kanssa
-- emme näet tarvitse isosti tuntea valtiomuotoa säätävää kokousta,
tietääksemme, että sen jäsenet laskivat Ranskan historian v:sta 1789 ja
vähän tai ei ollenkaan välittivät kaikista vallankumouksen edellisistä
vuosisadoista.
Lakiasäätävä kokous meni vielä pitemmälle ymmärtämättömyydessä;
sen jäsenten mielestä oli vallan kauheaa säilyttää sellaisia
todistuskappaleita, jotka muistuttivat säätyeron ja aatelisvallan
ajasta, ja sen keskuudessa kohosi -- eikä suinkaan turhaan -- monta
ääntä vaatimaan niiden hävittämistä. Eivätkä ne olleet ahdasmielisiä
miehiä, vaan päinvastoin kaikkein valistuneimpia, jotka sellaista
vaativat. Niinpä lausuu esim. Condorcet 29 p. kesäk. 1792 tässä
kokouksessa peittelemättä ajatuksensa olevan, että kaikki vanhat,
etuoikeuksien ajalta polveutuvat muistomerkit oli poistettava:
"Juuri tänään", hän sanoo, "on sen päivän vuosipäivä, jolloin
perustuslakia säätävä kansalliskokous, lakkauttamalla aatelisuuden,
viimeisteli valtiollisen tasa-arvoisuuden työn. Halukkaina seuraamaan
niin kaunista esimerkkiä te olette vainonneet aatelistoa niihin
pesiin saakka, joissa tavataan todistukset heidän parantumattamasta
turhamaisuudestaan. Tänään polttaa järki pääkaupungissa Ludvig
XIV:nnen kuvapatsaan juurella nuo suunnattomat volyymit, jotka
ovat olleet parhaana todistuksena tämän säädyn turhuudesta. Muita
jälkiä samaisesta turhuudesta on vielä yleisissä kirjastoissa,
tilikamarissa ja genealogien kodeissa; nämä pesät on luettava yleiseen
hävitykseen, sillä te ette ole sallivat aatelin säilyttää, kansakunnan
kustannuksella, mitään naurettavia, tasa-arvoisuutta uhkaavia toiveita.
Kysymys on nyt taistella naurettavinta, mutta samalla parantumattominta
kaikista intohimoista vastaan -- -- -- Ehdotan sentähden, että kaikki
departementit saisivat oikeuden polttaa ne aateliskirjeet, jotka
mahdollisesti tavataan niiden erityisissä varastoissa."
Ja kokous antoi todellakin erityisellä säädöksellä käskyn polttaa
kaikki aateliskirjeet, joskohta samalla määräsi, että paperien joukossa
tavattavat omaisuuskirjeet oli niistä erotettava ja säästettävä. Hiukan
myöhemmin, 19 p. elok. 1792, määräsi kokous sen lisäksi, että entisen
tilikamarin asiakirjat sekä myös kaikki herruusoikeuksia koskevat
paperit oli poltettava. Niin suuresti pelättiin vanhan yhteiskunnan
ehkä ottavan takaisin etuoikeutensa ja vaatimuksensa, että tahdottiin
hävittää yksin historiakin, estääkseen ihmisiä ottamasta siitä mitään
opetuksia ja saamasta mitään toiveita!
Konventilla oli tässä asiassa vallan toiset mielipiteet, ja se käytti
vallan toista menettelyä kuin sen edeltäjät. Olemassaolonsa aivan
ensi päivinä se päätti peruuttaa määräyksen tilikamarin asiakirjain
polttamisesta ja samalla sääti, että niistä ne, jotka voivat olla
joksikin hyödyksi, oli jätettävä meri- ja sotaministereille ja
muut myytävä. Tämä tosin ei todistanut mitään vallan suurta noiden
paperien arvossapitämistä, ja totta onkin, etteivät ne sota- eivätkä
meriministeriössä tulleet mihinkään käytäntöön. Mutta toimenpide
semmoisenaan oli joka tapauksessa suuriarvoinen, sillä myöhempi aika
on löytänyt paperit ja käyttänyt niitä hyödykseen. Ei monta kuukautta
myöhemmin, helmikuussa 1793, annettiin ensimäinen asetus eri arkistojen
yhdistämisestä yhteiseen huoneistoon. Toinen asetus, 2 p:ltä marrask.
1793, täydensi tätä ja katsoi Louvren soveliaaksi suuren arkiston
sijoittamispaikaksi. Useita muitakin säädöksiä annettiin tämän arkiston
parantamiseksi ja järjestämiseksi, ja kaikkein ihmeellisintä on, että
muutamat niistä johtuvat hirmuvallan ankarimmalta ajalta; niinpä esim.
konventti tammikuussa 1794 nimittää komitean, jonka tuli pitää huolta
arkiston lopullisesta järjestämisestä, ja kuukausi ennen Robespierren
kukistusta määrätään, mihin ryhmiin erityiset arkistoasiakirjat oli
jaettava. Arkiston esimieheksi tulisi arkistonhoitaja. Ensimäinen
tähän luottamustoimeen nimitetty oli edusmies konventissa, omituinen,
kulmikas ja ankara vallankumousmies Camus, mies, jonka järjestysaisti,
lahjomaton rehellisyys ja tieteelliset ansiot tekivät hänet
erittäin sopivaksi tälle paikalle, mikä vaati yhtä paljon työkykyä
kuin harrastusta ja edesvastuutunnetta. -- Vuoteen 1808 saakka
kansallisarkisto oli sijoitettu Louvreen, mutta silloin se siirrettiin
Guisen herttuain vanhaan palatsiin, myöhempään hotelli Soubiseen,
Francs-Bourgeois-kadun varrelle, missä se vieläkin on.
* * * * *
Konventti loi ja järjesti kaikilla aloilla. Tärkeitä ja suuriarvoisia
olivat ne korkeakoulut ja akatemiat, joita konventti joko perusti
tai uudestijärjesti sovelluttaakseen niitä uuden ajan vaatimusten
mukaisiksi. Lääketieteellisten opintojen kohottamiseksi, jotka vanhan
järjestyksen aikana oli suuresti laiminlyöty, perustettiin Pariisiin,
Montpellieriin ja Strasbourgiin uusia lääketieteellisiä korkeakouluja,
joiden päätarkoituksena oli oleva valmistaa lääkärejä sairashuoneiden,
varsinkin sotilassairaalain tarpeeksi. Että tämä toimenpide etusijassa
tarkoitti täyttää polttavaa tarvista, kun sotanäyttämöillä vallitsi
suunnaton kurjuus lääkärien puutteen vuoksi, näkyy selvästi konventin
määräyksestä, että piirikunnat olisivat velvolliset lähettämään
korkeakouluihin kaikkiaan 550 17 ja 26 ikävuoden välillä olevaa
nuorta miestä, joilla oli jonkinlaista tietoa lääketaidossa, 300
Pariisiin, 150 Montpellieriin ja 100 Strasbourgiin. Nämä nuoret miehet
saivat ammattisivistyksensä valtion kustannuksella ja valtio heitä
käyttikin. Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin korkeakouluihin alkoi
pyrkiä muitakin oppilaita kuin pakollisia, ennenkuin sekä ranskalaisia
että ulkomaalaisia, jotka tahtoivat harjoittaa lääketieteellisiä
opintoja, pyrki tänne ulko-oppilaiksi ja harjoitti opintojaan omalla
kustannuksellaan. Lääketieteelliset korkeakoulut nauttivat alusta
pitäen suurta arvoa, ja niiden opintometoodia, joka oli sama kaikille,
kuvataan paraaksi ja valistuneimmaksi. Sen pääasiallisena uutuutena
oli lääketieteellisten opintojen perustaminen Ranskassa kliinilliseen
opetukseen.
Luonnonhistoria, jonka tutkimiseen filosofit olivat innostuttaneet
valistusajan Ranskaa, tuli myös yhdeksi vallankumouksen sylilapsia.
Tälläkin alalla jäi konventin asiaksi ryhtyä toimenpiteihin, jotka
olivat tarpeen helpottaakseen näitä opintoja ja tehdäkseen ne hedelmiä
kantaviksi. Kuten vallankumouksen kuvakielellä sanottiin, oli se
konventti, joka istutti vapauden puun kasvitieteelliseen puutarhaan.
Jardin des plantes'in esimiehenä oli syksystä 1792 alkaen
Rousseaun oppilas Bernardin de Saint-Pierre, ja hänpä se muutamien
konventinjäsenten kannattamana sai toimeen kasvitieteellisen puutarhan
muodostamisen n.k. Museoksi, joka oli sisältävä luonnonhistoriallisia
kokoelmia ja samalla oleva korkein oppilaitos näiden tieteiden
tutkimista varten. Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi täytyi siinä
tehdä joukko parannuksia ja muutoksia. Opetusistuinten luku, joka
ennen oli ollut ainoasti 3, lisättiin nyt äkkiä 12:ksi, mikä oli
kummastuttavan suuri luku, jos ajattelemme, että koulu käsitti ainoasti
erityisopintoja. Tehdäkseen eläintieteellisiä opintoja tarkoitusta
vastaaviksi sijoitettiin tänne eläintarhakin. Sen pohjaksi pantiin
ne 5 eläintä, jotka tavattiin jälellä Versailles'in kuninkaallisessa
eläintarhassa: leijona, sarvikuono, zebra, antilopi ja intialainen
tupsukyyhkynen. Eläintarha lisääntyi nopeasti lahjoista ja ostoista;
se oli ensi alkuna Pariisin nykyiseen suureen eläintieteelliseen
puutarhaan, Jardin d'acclimatationiin.
Oli 10 p. kesäk. 1793, kiihkeimmän valtiollisen mieltenkuohun hetki,
kun opetuskomitea, Lakanal puhetorvenaan, saapui konventtiin esittämään
ehdotusta luonnonhistoriallisten opintojen uudesta järjestämisestä.
Vain muutamia päiviä aikaisemmin olivat girondistit kukistuneet,
ja useimmissa departementeissa uhkasi tapauksen johdosta syntynyt
mieltenkiihko järkyttää kansakunnan yhteyttä, samalla kun Vendée
oli voitollinen ja ulkonainen vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Eivät nekään, jotka ovat kaikkein vihamielisimpiä vallankumousta
kohtaan, voine kai olla tekemättä muutamia johtopäätöksiä tällaisista
tosiseikoista.
Valistusfilosofeilta vallankumous myös oppi että teollisuus on
yksi kansan hyvinvoinnin parhaita arvomittareja. Aikana, jolloin
laki määräsi ne aatelismiehet, jotka harjoittivat Jotakin näistä
alhaisista käytännöllisistä ammateista, menettämään aatelisoikeutensa
siksi aikaa, kun he tällaisia toimittivat, olivat encyklopedistit
kunnioittaneet näitä ammatteja ei ainoasti suopein sanoin selittämällä
niitä suuressa teoksessaan, vaan myös luettelemalla _Encyclopédiensa_
esipuheessa avustajinaan ajan ylhäisinten ja kuuluisinten nimien
ohella yksinkertaisia työmiehiäkin, jotka olivat d'Alembertille
antaneet suullisia tai kirjallisia tietoja ammattiaan koskevista
asioista. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous oli osottanut olevansa
encyklopedismin ja Turgot'in oppilas vapauttamalla helmikuussa 1791
työn ammattipakosta ja etuoikeuksista. Konventti jatkoi viitoitettua
tietä. Syyskuun 29 p:nä esitti apotti Grégoire maanviljelyskomitean,
ammattikomitean ja yleisen opetuskomitean käskystä, joille yhteisesti
oli uskottuna teollisuusolojen järjestäminen, koetettuaan ensin
osottaa selvin ja vakuuttavin sanoin, että maan rikkaus isosti riippui
teollisten ammattien kukoistuksesta, että oli turhaa etuluuloa
halveksia käytännöllistä työtä ja että teollisuudesta voi tulla
valtiollinen välikappale, ehdotuksen, joka tarkoitti teknillisen
korkeakoulun perustamista, mikä luonnonhistoriallisen laitoksen tavoin
samalla kertaa olisi sekä museo että oppilaitos. Ehdotus hyväksyttiin
kaksi viikkoa myöhemmin, eikä kauan senjälkeen -- epäluulon ja
väkivallan pahimpana aikana -- perustettiin teknillinen korkeakoulu,
Conservatoire des arts et métiers, jonka täydentämiseksi direktorio
edelleen työskenteli, ja joka lajissaan on varmaan rikkain ja etevin
koko Europassa.
Jo ennen teknillisen koulun perustamista oli konventti toimeenpannut
reformin, mikä suuresti edisti järjestyksen toimittamista kauppa- ja
teollisuusoloihin. Tämä reformi, jolla vastakohtana kaikkiin muihin
konventin aikana toimeenpantuihin parannuksiin oli yleismaailmallinen
merkitys, oli uusien mitta- ja painoarvojen asettaminen, jotka meidän
päivinämme ovat otetut käytäntöön melkeinpä kaikissa maissa ja
muodostavat n.k. metrijärjestelmän.
Jo vuosisatoja oli yhteys mitoissa ja painoissa ollut niitä
unelmia, joita suurimmalla lämmöllä oli Ranskassa harrastettu. Se
aika, jota tavallaan voidaan pitää vallankumouksen edelläkävijänä,
uskonpuhdistuksen ja renessansin aika, oli kolmannen säädyn kautta
1560 ja 1576 vuosien säätykokouksissa lausunut toivomuksen, että
tulisi olla vain yksi pituus-, yksi paino- ja yksi pintamitta, ja että
tähän tarkoitukseen olisi keksittävä erityinen mitta, josta näytteitä
olisi lähetettävä kaikkiin maakuntiin. Hallitus oli luvannut täyttää
tämän toivomuksen, mutta joko se sitten ei pitänyt lupaustaan, tai ne
"oppineet ja kunnialliset" miehet, jotka oli määrätty valmistamaan
ehdotusta, eivät olleet sitä tehneet -- tosiasia on kumminkin, että
kului kaksi vuosisataa ilman että tässä asiassa tuli mitään tehdyksi.
Vallankumouksen puhjetessa vallitsi tällä alalla sekaannus, joka teki
kaiken liikeyhteyden ihmisten välillä sangen monimutkaiseksi. Kuuluu
melkein uskomattomalta sanoa, että itse Pariisissa voitiin tavata
45 eri nimeä merkitsemässä mittoja ja painoja. Joka maakunnalla oli
omat nimityksensä, eivätkä Pariisi ja maakunnat ollenkaan ymmärtäneet
toisiaan tässä suhteessa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että tässä
jos missään reformeja oli tarpeen. Valtiomuotoa säätävä kansalliskokous
omaksuikin täydelleen yleisen mielipiteen. Jo olemassaolonsa alussa
tämä kokous näet antoi tiedeakatemialle toimeksi valmistaa uuden ja
yhtenäisen mitta- ja painojärjestelmän, eikä tiedeakatemia ollut
hidas ryhtymään tämän tehtävänsä suorittamiseen. Ja juuri konventille
akatemia marraskuussa 1792 sai ilmoittaa työnsä edistyneen niin
pitkälle, että se voi valmistua vuoden 1792 alkuun -- ja konventtipa se
työn tultua suoritetuksi sai kunnian ajaa sen perille todellisuudessa.
Kuten tunnettu, oli tämän järjestelmän pohjana luonnosta otetut
yksiköt, ja etupäässä juuri siitä syystä voitiin toivoa sen tulevan
otetuksi käytäntöön muissakin maissa. "Ajatus johtaa kaikki pituusmitat
luonnossa tavattavasta yksiköstä", lausuikin se konventinjäsen,
joka esitti ehdotuksen, "on tuntunut matematikoista luonnolliselta
aina siitä hetkestä saakka, kun he pääsivät perille sellaisen mitan
olemassaolosta ja mahdollisuudesta määrätä se. He ovat nähneet sen
ainoaksi keinoksi sulkea järjestelmästä ulos kaikki mielivaltaisuus ja
voida olla varma siitä, että se aina pysyy samanlaisena, ilman että
mikään vallankumous maailmassa voisi sitä muuttaa. He ovat ymmärtäneet,
kun sellainen järjestelmä ei voi kuulua yhdelle ainoalle kansalle,
olevan syytä toivoa kaikkien omaksuvan sen." Eikä hän tyydy vain
osottamaan uuden järjestelmän suuria etuja ja suurta varmuutta, hän
sanoo myös toivovansa, että siitä tulisi vakuus kunnioitukselle ja
vaihtosuhteille ranskalaisten ja muiden kansain välillä, sen sukupolven
välillä, jota koko maailma saa kiittää tästä hyvätyöstä, ja vastaisten
sukujen, jotka tulevat pitämään sitä arvossa ja käyttämään hyväkseen.
Uusi järjestelmä oli heti pantava käytäntöön; ainoasti vuoden väliaika
myönnettiin, millä aikaa toivottiin kaikkien ehtivän oppia sitä
käyttämään. Siinä tarkoituksessa lähetettiin maan eri osiin niin
hyvin selviä ja tarkkoja ohjeita, joissa kymmenysjärjestelmän teoria
selvitettiin, kuin myös sellaisten esineiden malleja, jotka olivat
tarpeellisia ja jäljennettäviksi määrättyjä. Vuoden loputtua julaistiin
laki, joka teki metrijärjestelmän käytäntöön ottamisen pakolliseksi.
Maalaustaiteen alalla tehtyjen reformien yhteydessä on mainittu,
että konventti 8 p. kesäk. 1793 sääsi kaikki vanhat akatemiat
lakkautettaviksi. Tätä toimenpidettä on paljon moitittu, ja usein
kuullaankin juuri sitä vedettävän esiin näytteenä konventin
väkivaltaisesta ja hävittävästä politiikasta. Mutta itse asiassa se
ei ollut hävityshimo, joka aiheutti tämän toimenpiteen; se riippui
vallan yksinkertaisesti siitä suunnattomasta painosta, jonka alaisena
konventin täytyi työskennellä, siitä nopeudesta, jolla sen kaikki työ
oli suoritettava. Ei ollut aikaa koettaa keksiä mitään keinoja uudistaa
noita vanhoja laitoksia ja saattaa niitä yhtämukaisuuteen uusien olojen