Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 01

  
  RANSKAN VALLANKUMOUKSEN SIVISTYSELÄMÄSTÄ
  Kirj.
  ALMA SÖDERHJELM
  Suomentanut
  O. A. Kallio
  
  
  Helsingissä,
  Kustannusosakeyhtiö Otava,
  1903.
  
  
  SISÄLLYS:
  Salongit
  Klubit
  Sanomalehdistö
  Teatteri
  Maalaustaide
  Kirkko
  Konventin reformit
  
  
  SALONGIT
  
  Vainottuna ja pilkattuna julkisessa elämässä oli valistusfilosofia
  löytänyt turvapaikan 18:nnen vuosisadan henkevissä ja hienoissa
  salongeissa. Täällä se otettiin innostuksella vastaan, eikä viipynyt
  kauan, ennenkuin se vanhasta, ylimyksellisestä seurapiiristä muodosteli
  aivan uuden, pienen yhteiskunnan, joka tosin oli yhtä kevytmielinen,
  yhtä loistava kuin vanhakin, mutta jolla oli syvemmät harrastukset
  ja vapaampi sekä oikeampi käsitys olosuhteista. Näissä salongeissa
  valistusfilosofia raivasi tietä politiikalle, joka, myöskin vainottuna,
  pakeni näiden rauhaisten liesien turviin, missä ei tarvinnut pelätä
  mitään vainoomista. Korkeimman ylimystön naiset: markiisitar de Croy,
  markiisitar d'Egmont, Kustaa III:nnen ystävätär kreivitär Boufflers ja
  monet muut puuttuivat harrastuksella ja innolla uusiin kysymyksiin,
  ensin filosofisiin ja taloudellisiin, sitten reformatoorisiin ja
  vallankumouksellisiin, ja tällä innolla he tekivät vallankumoukselle
  suuren palveluksen, he kun siten välittivät korkeampien luokkien
  tutustumista vallankumouksellisiin aatteihin. Monelle ensi innostus jäi
  pysyväksi, toisille taas sillä oli vain uutuuden ja outouden viehätys,
  joka ei jaksanut pysyä pystyssä todellisuuden vaatimuksia vastaan.
  Niinpä esim. M:me Boufflers osottautui reforminystäväksi siihen päivään
  saakka, jona kansalliskokous päätti aatelisuuden lakkauttamisen, mutta
  heti senjälkeen hän kirjoitti Kustaa III:nnelle, että tuo kokous oli
  laittomin mitä milloinkaan oli ollut.
  Kuta enemmän lähestyttiin vallankumousta, sitä vakavammaksi kävi
  mieliala salongeissa, ja säätyjen kokoonkutsumisen lähinnä edellisenä
  aikana, vv. 1788-89, poliittiset kysymykset täällä yhä enemmän
  astuivat etualalle. Etteivät herättäisi vallanpitäjissä epäluuloa,
  että muka olivat kokouspaikkana hallitusta vastaan tähdätyille
  salaliitoille, nämä salongit useinkin olivat olevinansa muuta kuin
  mitä ne itse asiassa olivat. Niinpä kuultiin vuoden 1789 alussa paljon
  puhuttavan eräästä salongista, jossa vastainen edusmies Bergasse piti
  spiritistisiä ja magneettisia istuntoja, jotka vetivät puoleensa väkeä
  ja olivat hyvin huudossa. Houkutuksena olivat kuitenkin vain nimeksi
  henki-ilmestykset ja yliluonnolliset asiat; itse asiassa tultiin
  tänne yhteen keskustelemaan polttavista valtiollisista kysymyksistä
  ja neuvottelemaan niistä periaatteista, jotka oli pantava uuden
  yhteiskunnan pohjaksi.
  Mutta ei viipynyt kauan, ennenkuin salongit voivat käsitellä näitä
  kysymyksiä aivan peittelemättä. Valtiosäätyjen kokoonnuttua toukokuussa
  1789, kolmannen säädyn muututtua kansalliskokoukseksi kesäkuussa ja
  Bastiljin kukistuttua heinäkuussa ei enää löytynyt mitään kahleita tai
  siteitä yhteiskuntaelämässä eikä valtiollisella alalla.
  Yleensä on se käsitys vallalla, että vallankumouksen aikana
  salongit rappeutuivat siihen määrään, että niille tuskin voi
  antaa "ranskalaisen" salongin nimeä. Veljekset Goncourt puhuvat
  vallankumouksellisten salonkien naisesta suurella halveksimisella:
  "Naiset ovat hylänneet", he sanovat, "entisen käytöstapansa; he ovat
  luopuneet vanhasta, pukevasta vaatteuksestaan uuden sangen huonosti
  pukevan hyväksi; he ovat kuurot niille äänille, jotka sanovat heille,
  ettei luonto eikä kasvatus ole tehnyt heitä kypsiksi miehisille
  keskusteluille ja huolille. -- -- -- Emäntä ei enää kuten ennen ole tuo
  suhdallinen valtiatar, joka ystävällisellä hymyllä kuunteli kaikkea
  mitä puhuttiin ja pysyi tarkasti puolueettomalla kannalla. Ei -- ja
  tässä siteerataan erään samanaikaisen englannittaren todistus -- hän
  on teepöytänsä ääressä istuva, ilkeydestä vapiseva Penthesilea, joka
  keskellä kiihkeintä väittelyä polttaa sormensa ja kaataa teekupposen
  puvulleen"-- -- --
  Aivan varmaan sellainen päätelmä on liian nopea. Tosiasia on -- ja
  sen kyllä itsestään ymmärtää -- että uudessa yhteiskunnassa toimivat
  salongit eivät olleet entisen ajan salonkien kaltaisia, että naiset,
  joiden ympärille kokoonnuttiin, kuten M:me Condorcet, M:me Roland,
  erosivat entisen kuningasvallan naisista, ja että heidän luonaan
  puhuttiin muusta kuin mistä oli puhuttu esim. M:me Deffandin luona.
  Politiikka karkoitti tiehensä seurapuhelun; salongit eivät enää olleet
  kouluja, joissa opittiin kohteliaisuuden kaikkia vivahduksia ja
  mielistelyn keveätä kieltä -- ne muuttuivat kouluiksi, joissa opittiin
  yhteiskuntafilosofiaa ja patriotismia, joissa opittiin, kuinka tuli
  elää ja kuinka tuli kuolla isänmaan puolesta. Tapahtui perinpohjainen
  muutos -- muutos, joka tosin monesti kävi tuon siloisen ja siron
  seuratavan ja hienostuneen maun kustannuksella, mutta joka toi mukanaan
  niin paljoa vakavamman ja syvällisemmän elämänkatsomuksen, että tuskin
  voidaan valittaa sen tapahtuneen. Ja tokkopa lienee syytä olettaa,
  että salonkeihin tunkeutuvan vakavan aineksen millään tavoin tarvitsi
  sulkea sieltä hienosti sivistynyttä seurustelutapaa, tai että sen
  seikan täytyi jotakin vaikuttaa naisten henkevyyteen, viehätykseen
  ja kauneuteen, jos he aamupukeutumisensa ajalla luettivat itselleen
  Sieyès'in kuuluisaa _Mikä on kolmas sääty?_ tai muita huomiota
  herättäviä valtiollisia lentokirjoja? Päinvastoin voidaan useita
  vallankumousajan salonkeja tänä aikana, jolloin seurustelutapa yleensä
  kansanvaltaistui ja kaikki elämänsuhteet saivat vaikutelmia alempien
  ainesten kohoamisesta yhteiskunnan pinnalle, samalla kertaa kun ne
  muodostuivat uusien aatteiden pesiksi, pitää viimeisenä turvapaikkana
  18:nnen vuosisadan hienolle henkevyydelle ja siloiselle sivistykselle.
  Jos tahdomme jakaa vallankumousajan salongit eri ryhmiin, on
  luonnollisinta antaa niiden ensin jakautua kahteen osastoon: vanhat
  salongit, jotka olivat olemassa jo ennen vuotta 1789, sekä uudet
  salongit, jotka syntyivät vallankumouksen ajalla. Edellisessä ryhmässä
  voidaan sitäpaitsi salonkien laatuun katsoen erottaa ne salongit,
  jotka oikeastaan olivat kirjallisia, joihin politiikka vain vähitellen
  tunkeutui, ja joista sen ei koskaan onnistunut kokonaan karkoittaa
  kirjallisuutta, sekä ne salongit, joilla oli selväpiirteisempi
  poliittinen luonne. Kirjalliset salongit olivat hyvin lukuisat; niihin
  voidaan lukea melkeinpä kaikki ne valistuneemmat ja vapaamielisemmät
  salongit, jotka vuoden 1789 paikkeilla perustivat arvonsa vanhoihin
  sukujohtoihin tai kirjalliseen kuuluisuuteen. Sellainen oli se salonki,
  johon M:me Helvétius, huomiota herättäneen _De l'Esprit_ kirjan tekijän
  leski, pienessä talossaan Auteuil'issä kokosi ympärilleen kaikki mitä
  oli jälellä encyclopedismin ystävistä ja ihailijoista. Sellainen oli
  sekin salonki, jossa M:me Condorcet ja hänen kuuluisa miehensä ottivat
  vastaan ei ainoasti mitä Ranskalla vaan myös kaikki mitä valistuneella
  Europalla oli etevintä ja ylhäisintä. M:me Condorcetin luona saatiin
  nähdä kaikki sen ikivanhan ylimystön kirjalliset ja etevät edustajat,
  johon markiisi Condorcet itse kuului, ja joka ei kadottanut loistavaa
  seurustelutapaansa ja hienoa sivistystänsä, vaikkapa kansalliskokous
  pakoittikin sen luopumaan nimistään ja aatelisarvoistaan. Täällä
  nähtiin filosofeja ja matemaatikkoja, kirjailijoita ja tiedemiehiä,
  poliitikkoja ja filantrooppeja, ja kaikki he saivat kokea harvinaisen
  rakastettavaa vastaanottoa nuoren suopean M:me Condorcetin puolelta,
  kaikki he kohtasivat ymmärtämystä ja kuuloa, kehoitusta ja harrastusta
  itsensä Condorcetin puolelta, jonka nero oli kyllin laaja ollakseen
  toimelias ei ainoastaan filosofian ja matematiikan abstraktisella
  alalla, vaan myös politiikan ja rauhallisen ja käytännöllisen työn
  aloilla. M:me Condorcetin salongissa ei päähenkilönä ollut hän vaan
  hänen miehensä, jolle hän oli ensimäinen myöntämään kunniasijan. Suuri
  ero iässä -- hän oli 21 vuotta nuorempi kuin Condorcet -- ynnä miehen
  suuremmat lahjat vaikuttivat, että hän luonnollisesti taipui ja omaksui
  miehensä mielipiteet. Itse ei M:me Condorcet suinkaan ollut lahjoja
  vailla; päinvastoin hänellä oli luonnostaan avoin mieli näkemään ja
  oppimaan, ja alituinen yhdessäolo älykästen ja harrastuksellisten
  ihmisten kanssa oli johtanut hänen lahjansa korkeimpaan mahdolliseen
  kehitykseen. Mutta hänen älykkyydessään ei ollut mitään miesmäistä
  ainesta; se oli pehmeä ja naisellinen, ymmärtävä ja vastaanottavainen.
  Hänellä ei ollut vähääkään johtamiskykyä eikä hänen nimensä liity
  mihinkään laajaperäiseen toimintaan tai merkittäviin tekoihin.
  Kuitenkin hän vaikutti paljon ylhäisen personallisuutensa kautta, ja
  on luultavaa että Condorcetin ihmisystävälliset aatteet saivat monessa
  kohdin vaikutteita häneltä. Varmaan on ainakin sitä kaunista ajatusta
  naisesta ja sitä luottamusta hänen kykyynsä toimia poliittisella
  ja yhteiskunnallisella alalla, jonka Condorcet niin monesti julki
  lausui, elähyttänyt se onnellinen ja luottamuksellinen yhteiselämä,
  jota hän eli tämän älykkään ja hienosti sivistyneen naisen kanssa.
  M:me Condorcetin salonki sai girondistisen leiman, sittenkuin
  Condorcet oli liittynyt siihen ryhmään konventissa, jota kutsuttiin
  girondisteiksi. Mutta se ei koskaan varsinaisesti muodostunut minkään
  poliittisen yllyttelyn pesäksi. Se lakkasi kesäkuussa 1793, sittenkuin
  girondistit olivat kadottaneet viimeisenkin vilahduksen poliittisesta
  vaikutusvallastaan.
  Kokonaan naisellinen äly, joskin tuotteliaampi kuin M:me Condorcet, oli
  tuo vallankumouksen puhjetessa 50-vuotias M:me Fanny de Beauharnais,
  jonka kirjallinen salonki sekä ennen revolutsionia että sen aikana oli
  suosituimpia ja kuuluisimpia. M:me Beauharnais oli naimisissa M. Claude
  Beauharnaisin kanssa, mutta puolisot sopivat huonosti yhteen eivätkä
  edes eläneetkään yhdessä. M:me Fanny oli vielä kaunotar vuosistaan
  huolimatta, ja hänellä oli sellainen tapa ottaa vastaan vieraitaan ja
  kuunnella heitä, jollaista ei kukaan voinut mukailla. Hänen tavassaan
  ja käytöksessään oli jotakin toverimaista, häntä ympäröivässä ilmassa
  jotakin vapauden ja tasa-arvoisuuden tuoksua, mistä oli seurauksena,
  että hänen luonaan heti alusta tunsi itsensä kotiutuneeksi ja
  hyvinvoivaksi. Hän oli ennen vallankumousta julaissut joukon ajan maun
  mukaisia runollisia tuotteita, kukkaiskoruisia ja silosanaisia, mutta
  vailla runollista intomieltä ja mitään varsinaista kykyä. Itse hän piti
  kirjailijatartehtävätään suuressa arvossa, mutta oli kyllin viisas
  ollakseen sitä näyttämättä, eivätkä kirjalliset harrastukset päässeet
  hänessä koskaan tukahuttamaan hänen pikku huoliaan kodin kauneudesta
  ja puvun somuudesta. Hänen turhamaisuutensa ei koskaan, vastakohtana
  niin monelle muulle, ollut halunnut koota salonkiinsa vanhoja nimiä,
  joista kajastaisi entisten aikain urhotöiden hohde -- niin, hän osotti
  selvää halveksimista sekä vanhaa aatelia kohtaan, joka luuli loistavan
  nimen vapauttavan sekä lahjakkuudesta että kyvystä, ja nuorta aatelia
  kohtaan, jonka kopeus häntä suututti. Eivät sukujohdot, vaan kuuluisuus
  se täällä sai kunniasijan, eikä M:me Beauharnaisin tarvinnut suinkaan
  hävetä niitä miehiä, joita hän otti kotiinsa vastaan. Mably, Grimm,
  Buffon olivat olleet hänen kantavieraitaan ennen vallankumousta, ja
  myöskin Jean Jacques Rousseau oli joskus nähty hänen salongissaan.
  Kirjailijoita hän erityisesti suosi. Dorat oli ennen vallankumousta
  hänen salonkinsa päähenkilöitä, ja vallankumouksen aikana astui hänen
  sijalleen hänen nuorempi virkaveljensä Cubières, joka ihmetellyn
  oppi-isänsä kuoltua otti tämän nimen, kutsuen itseään nimellä
  Dorat-Cubières, ja joka yhdessä ystävysten Mercier'in ja Restif de la
  Bretonnen kera kuului M:me Beauharnaisin lähimpiin ystäviin. Mutta eipä
  puuttunut valtiollisia uudistusmiehiäkään tästä salongista, joka ennen
  muita sisälsi muisteloita vanhasta ja siemeniä uuteen yhteiskuntaan.
  Täällä nähtiin eri mielipiteiden ja erilaisten valtiollisten
  näkökantojen edustajia: rakastettava, vapaamielinen Rabaud S:t Etienne,
  protestanttinen pappi, mutta samalla valistusaatteiden hehkuva ystävä,
  Sylvain Bailly, jonka nimi ennen vallankumousta liittyi vakavaan työhön
  ja tieteellisiin ansioihin, mutta vallankumouksen puhjettua sai uuden
  loiston, joka oli yhtä silmiinpistävä kuin lyhytaikainenkin. Uuras
  vieras M:me Beauharnaisin sinisessä salongissa oli eräs loistelias,
  kalpea nuori mies, käytöksessään ja ryhdissään jotakin elähtänyttä
  ja ukkomaista, mikä huonosti sopi yhteen hänen vallankumouksellisen
  kiihkoilunsa ja korupuheisen isänmaallisuutensa kanssa. Se oli talon
  sukulainen Alexandre de Beauharnais, joka vasten tahtoaan oli nainut
  kreolittaren Joséphine de la Pagerien ja nyt vallan julkisesti
  laiminlöi nuorta rouvaansa politiikan ja rakastajattariensa vuoksi,
  joilla molemmilla tahoilla hänellä oli sangen huomattava menestys.
  Täällä nähtiin myöskin monta niistä ulkomaalaisista, jotka olivat
  kiiruhtaneet Ranskaan lahjoittamaan vallankumoukselle osanottonsa ja
  myötävaikutuksensa: Salmin prinssi, tuo intomielinen ruhtinas, joka
  ei voinut vastustaa revolutsionista intoaan, intoa, joka oli vievä
  hänet mestauslavalle, hänen sisarensa Hohenzollernin prinsessa, joka
  kiintymyksestä oli seurannut häntä Ranskaan, ynnä tunnetuin kaikista
  vallankumousajan ulkolaisista, preussilainen Johann Baptista von
  Cloots, joka todellakin otti työhön osaa ja oli vaikuttava henkilö
  vallankumouksen aikana.
  Sill'aikaa kun M:me de Beauharnais itse yksinkertaisella ja
  toverillisella, mutta sangen rakastettavalla tavallaan hoiti
  emännän tehtäviä, täytti runoilija Dorat-Cubières kaikki isännän
  tai pikemminkin juhlamenojen ohjaajan velvollisuudet. Ilkeät kielet
  kuiskuttelivatkin häntä senvuoksi M:me de Beauharnaisin rakastajaksi,
  mutta on epävarmaa, josko heitä koskaan liitti toisiinsa muut kuin
  ystävyyden siteet. Myöskin Cubières oli ollut kukkaiskielinen runoilija
  ja tottunut jakelemaan imartelevia säkeitä joka taholle, etupäässä
  kuninkaallisille, mutta hän heittäysi heti vallankumouksen alussa
  liikkeesen, pääsi kommuunin yleissihteeriksi ja sai istua korkealla
  konttorituolilla ja kirjoittaa sen mukaan kuin eräs vallankumouksen
  kehnoimpia miehiä, kommuunin yliprokuraattori Chaumette, jolla oli
  tuo komea itseotettu etunimi Anaxagoras, hänelle saneli. Cubières
  ei silti lakannut runoilemasta; päinvastoin hän oli tuotteliaampi
  entistään, mutta hänen aineensa eivät enää olleet keveitä ja
  leikitteleviä: perhosia, kukkia ja siroja silmiä, vaan vakavia ja
  isänmaallisia. Kerrotaan hänen Bastiljin valloituksen aikana istuneen
  sisällä M:me Beauharnaisin luona ja paraillaan sepittäneen siloista
  lemmenlaulua; kuullessaan kanuunain jyskeen Bastiljista hän heti muutti
  lemmenlaulunsa vapausdityrambiksi. Vaikkapa tuo jutelma olisikin
  vain kärkevä satiiri, niin se sittenkin hyvin kuvaa noita sen ajan
  nopeita kääntymyksiä. Tosiasia on kumminkin että Cubières Bastiljin
  valloituksen jälkeen sepitti tapauksesta runopukuisen ja suorasanaisen
  kertomuksen, jonka hän merkitsi nimellä: "Cubières, sotilas ja
  kansalainen", ja että hän julkaisi herjausrunoja Marie Antoinettesta ja
  Artois'in herttuasta, samalla kun hän revolutsionisessa innossaan meni
  niin pitkälle, että hän Marat'issa huomasi "kummasteltavan sekoituksen
  tarmoa ja suloa", sekä sepitti isänmaallisia runoelmia kaikkiin
  mahdollisiin ja mahdottomiin tilaisuuksiin. Kumminkin Cubièresin
  vallankumouksellinen runous ja vallankumouksellinen toiminta vieläpä
  terrorismin epäluuloisena aikanakin piti kaikki epäluulot syrjässä
  M:me de Beauharnaisin salongista -- ja se onkin ainoa salonki, joka
  keskeymättä voi pysyä pystyssä koko vallankumouksen ajan.
  Ne salongit, joilla oli ilmeisempi poliittinen luonne,
  erosivat suuresti toisistaan. Muutamissa työskenneltiin vanhan
  yhteiskuntalaitoksen pysyttämiseksi koskemattomana entisellään,
  toisissa, kuten esim. kaunokirjallisen ja pedagoogisen M:me de
  Genlis'in luona, puuhattiin kuninkaan serkulle, kolmannen säädyn
  jäsenelle Philippe-Egalitélle kansansuosiota ja vaikutusvaltaa, toiset
  taas olivat lietenä vapaamielisten, perustuslaillis-yksinvaltaisten
  aatteiden levittämiselle -- aatteiden, jotka vallankumouksen kahtena
  ensi vuotena omaksui melkein koko se puolue, jota voitiin nimittää
  edistyspuolueeksi. Ainoasti viimemainituilla oli varsinaista
  poliittista vaikutusvaltaa, ja niiden joukossa etenkin kaksi salonkia
  herätti huomiota ja oli huudossa -- ei senvuoksi että ne olisivat
  voineet ylpeillä mistään loistavista traditsioneista, hienosta
  mausta tai miellyttävästä seurustelutavasta, eipä niillä edes ollut
  emännän puoleensa vetävää viehätystä, vaan johtui se yksinkertaisesti
  itsekkäistä vaikuttimista, koska niiden kautta voitiin kiivetä ylöspäin
  yhteiskunnan portaita. Ne olivat ne salongit, joissa emännöitsi M:me
  Necker, rahaministerin rouva, ja M:me Bailly, Pariisin pormestarin
  puoliso.
  Veljekset Goncourt kuvailevat M:me Neckeriä seuraavalla tavalla:
  "Hän oli nainen, vailla korkeaa sukuperää, hyväätekeväinen mutta
  myötätunteeton, hyveellinen mutta suloton, sangen turhamainen, mutta
  ainoasti vähän ylpeä, henkevä, mutta tuota kylmää ja järkeilevää
  lajia henkevyyttä, joka johtaa puhelua antamatta sille eloa,
  vallanhimoinen nainen, halukkaampi omaamaan imartelijoita ja suojatteja
  kuin ystäviä." Hänen salongissaan nähtiin perustuslakia säätävän
  kansalliskokouksen vasemmiston kaikki johtajat: Sieyès, Talleyrand,
  kreivi Clermont-Tonnerre, Alexandre de Lameth -- kaikki nuo miehet,
  jotka vallankumouksen alussa kuuluivat vastustuspuolueesen, mutta
  eivät, enemmän kuin Necker ja Baillykaan, voineet kyllin nopeasti
  seurata oman herättämänsä vallankumouksen mukana, vaan jäivät jälelle
  ja leimattiin kohta sen vastustajiksi ja vainottiin sen vihollisina.
  Sitäpaitsi kokoontui tänne parvi nuoria runoniekkoja, jotka kuhisivat
  Neckerin ympärillä ja lauloivat hänen ylistystään enemmän tai vähemmän
  onnistuneissa säkeissä. Tässä salongissa ei isäntäväki hetkeksikään
  unohtanut itseään vierasten vuoksi, ja ilmakin täällä tuoksui
  ihmettelyä talon isäntää kohtaan. Sitä erityisesti tarkoittamattakaan
  kääntyi kaikkien mielenkiinto hänen puoleensa; hänen aikeensa,
  hänen menestyksensä ja hänen vastoinkäymisensä ne olivat etevimpänä
  puhelunaiheena. Kun näki Neckerin pyöreät, hyvinvoivat kasvot, jotka
  melkein yksinomaan todistivat mieltymystä pöydän nautinnoihin,
  hänen kömpelön ruumiinsa, joka teki jokaisen liikkeen raskaaksi
  ja vaivanperäiseksi, tuntui vaikealta käsittää, että edessä oli
  toimelias järjestäjä, nerokas finanssimies ja väsymätön työihminen.
  Torstai-iltoina oli virallinen vastaanotto M:me Neckerin salongissa;
  seura oli silloin sekalaisempaa, käytöstapa juhlallista, ja puhelu ja
  keskustelu koskivat kirjallisia kysymyksiä. Mutta tiistaipäivällisille
  hän sensijaan kokosi pienen, läheisen piirin samoinajattelevia ja
  silloinpa täällä politiikka hallitsi melkein rajattomalla vallalla.
  Alkuillasta puhuttiin kirjallisuudesta, laskettiin leikkiä, naurettiin,
  kirjoitettiin runonpätkiä ja koetettiin saada aikaan iloista mielialaa.
  Mutta k:lo 11:n jälkeen, kun ovet oli suljettu ja palvelijat
  kadonneet, siirryttiin pilasta toteen, kirjallisuudesta politiikkaan,
  puhelusta keskusteluun. Nyt neuvoteltiin uusista esitettävistä
  ehdotuksista, toimeenpantavista reformeista, murrettavista vanhoista
  ennakkoluuloista. Ja kaiken lopuksi tapahtui, että joku puhuja astui
  esiin ja luki koetteeksi julki sen puheensa, jonka hän seuraavana
  päivänä aikoi pitää kansalliskokouksessa, samalla kun yleisö
  jännityksellä kuunteli, puhjetakseen hänen lopetettuaan innostukseen
  ja ylistyssanoihin tai lausuakseen asian johdosta mielipiteitään ja
  muistutuksiaan, jotka useimmiten aiheuttivat vilkkaan keskustelun.
  Tähän väittelyyn otti aina innolla osaa eräs nainen, joka ei
  voinut olla vetämättä puoleensa kaikkien huomiota ulkomuotonsa ja
  esiintymistapansa kautta. Se oli talon tytär, kuuluisa Ruotsin
  lähettilään rouva M:me de Staël, joka äskettäin 23 vuoden iässä oli
  julaissut ensimäisen kirjallisen tuotteensa. M:me de Staëlilla ei ollut
  nimeksikään sitä gallialaista viehätystä ja suloa, joka oli ominaista
  useimmille hänen aikalaisilleen; hänen ruumiinsa samoinkuin hänen
  sielunsakin oli suurisuhtainen, hänen liikkeensä kulmikkaat, vilkkaat
  ja tuimat, ääni kova ja miesmäinen. Hänen karkeat, punakat kasvonsa
  muodostivat yhtä jyrkän vastakohdan äidin ylväille ja säännöllisille
  piirteille, kuin hänen kevyteleinen, pulppuava älynsä tämän
  saivartelevalle ja kuivalle opille. Oli ilmeistä että hän nuoruudestaan
  huolimatta oli tottunut siihen, että häntä kuultiin ja pantiin arvoa
  hänen arvostelulleen. M:me Neckerin salongissa hän melkeinpä aivan
  yksinään edusti kirjallista kritiikkiä ja valtiollista areopagia.
  Oli eräs aatelinen salonki, joka oli vain kaikua Neckerin salongista
  -- se oli M:me Beauvaun. Herra ja rouva Beauvau ihailivat sokeasti
  Neckeriä ja hänen rouvaansa; he lekottelivat näiden loisteessa ja
  koettivat esiintyä vaikuttavina henkilöinä sen auktoriteetin turvissa,
  jonka ystävyys Neckerien kanssa heille antoi. Heidän salongissaan
  punottiin kaikkia juonia Neckerin palaamiseksi; täältä lähti koko
  yllyttelysotajoukko, joka levitti Neckerin aatteita, ja herra Beauvaun
  onnistui tartuttaa moneen muuhunkin innostuksensa Neckeriä ja tämän
  ansioita kohtaan. M:me Beauvau oli osallisena miehensä ihailussa
  ja hänen laillaan suopea vallankumoukselle. Mutta kun tarvitsi
  lähemmin tulla kosketukseen niiden ainesten kanssa, jotka edustivat
  vallankumouksellista liikettä, arasteli useinkin hänen ylimyksellinen
  vaistonsa, ja hänestä oli vaikeaa mukautua siihen, että hänen
  läsnäollessaan rikottiin seuraelämän alkeissääntöjä vastaan. Niinpä
  hän on esim. itse kertonut, että hän vain suurimmalla ponnistuksella
  kerran kotonaan, kun edusmies Target sormillaan otti tupakkaa hänen
  tarjoomastaan rasiasta, voi säilyttää mielenmalttinsa niin, ettei
  pudottanut rasiaa lattialle.
  Paljoa enemmän nousukasmaista eli "robinokraattista" -- käyttääksemme
  erästä ylimystön vallankumouksen aikana tekaisemaa sanaa -- kuin
  M:me Neckerin luona oli sävy M:me Baillyn salongissa. "Pikku M:me
  Bailly", joksi pariisilaiset häntä kutsuivat, ei ollenkaan pitänyt
  salassa että hän oli tyytyväinen asemaansa ja että hän tunsi itsensä
  entisiä vertaisiaan ylemmäksi. Miehensä tavalla, joka Pariisin
  pormestariksi tultuaan jätti entiset puuhansa ja harrastuksensa,
  kirjansa ja tähtitieteelliset kojeensa lekotellakseen omassa
  loistossaan, antaakseen puheillepääsyjä ja tunteakseen itsensä
  pieneksi kuninkaaksi, M:me Baillykin jätti kaikki vanhat ystävänsä
  ja halusi enää vain saada salongissaan vastaanottaa suurimaineisia
  tai helskyvänimisiä henkilöitä. Hänen ihailunsa miestään kohtaan oli
  jos mahdollista vielä suurempi kuin M:me Neckerin omaansa kohtaan, ja
  hänen koko pyrintönsä tarkoitti kaikin tavoin suojella häntä ja hänen
  kallisarvoista terveyttään. Hän ei sallinut miehensä koskaan mennä
  ulos paitsi kahden palvelijan seuraamana, ja miehensä aterioidessa
  hän istui tämän vastapäätä varoakseen ettei mikään vaan sattuisi
  häiritsemään miehen ruoansulatusta. Pikku M:me Bailly, joka yksin
  ollessaan vanhasta tottumuksesta istui ja päärmesi nenäliinoja tai
  askarteli kaikenlaisissa yksinkertaisissa toimissa, oli koko lailla
  ylpeä saadessaan nukkua rikasveistoisessa sängyssä, ajella kauniissa
  vaunuissa, asua koreassa ja mukavassa huoneustossa, jota kaikkialla
  koristivat hänen miehensä eri ko'oissa ja asennoissa otetut rinta-
  ja muotokuvat, pitää hienoja päivällisiä, joiden jälkeen Salmin
  prinssi, loistelias Barère de Vieuzac y.m. ylhäiset suutelivat hänen
  kättään, ja kirjoittaa ylpeästi kuin kuningatar nimensä teatterien
  aitiopiletteihin. M:me Bailly parka! Hänelle oli loisto oleva
  lyhytaikainen, ja sitä seuraavaa alennusta eivät koskaan voisi korvata
  muistot menneiden aikojen loistavasta komeudesta ja korkeasta asemasta.
  Kun Bailly vietiin mestattavaksi, vihasivat ja halveksivat häntä niin
  kovasti nuo samat pariisilaiset, jotka 20 p. kesäk. 1789 pallosalissa
  olivat innostuksella ja riemulla tervehtineet häntä uuden järjestyksen
  johtajana, etteivät he enää katsoneet hänen ansaitsevan tulla
  mestatuksi samalla paikalla kuin muut uhrit, vaan siirsivät giljotiinin
  perkiökasoille Seinen rannalle.
  Ne salongit, jotka tähän saakka olemme maininneet, olivat kaikki
  yhdessä uskollinen ilmaus siitä, mitä Ranskassa ajateltiin ja
  tunnettiin kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena 1789 ja 1790.
  Niiden ryhdissä oli jotakin epävarmaa ja hapuilevaa: toiselta puolen
  ei vielä ollut jaksettu täydelleen irroittua vanhan järjestyksen
  katsantotavasta, toiselta puolen taas eivät uudet aatteetkaan vielä
  olleet ennättäneet saada lujaa kiinnekohtaa. Politiikalla oli uutuuden
  viehätys, joka toisissa salongeissa hitaammin toisissa nopeammin sai
  jalansijaa, mutta se ei vielä missään ollut tullut elinharrastukseksi.
  Se valtiollinen tehtävä, jonka näiden salonkien valtiattaret olivat
  ottaneet omakseen, oli yksinomaan innostavaa laatua; he vallitsivat tai
  johtivat yleistä mielipidettä, he harjoittivat vaikutusvaltaansa, mutta
  he eivät näytelleet mitään poliittista osaa. Mutta kun vallankumouksen
  ensi aika oli kulunut, kun puolueryhmät alkoivat monistua ja
  tulla selväpiirteisemmiksi, ja politiikka oli muuttunut siksi
  suureksi harrastukseksi, joka nieli kaikki muut ja painoi leimansa
  yhteiskuntaelämän kaikille aloille, silloin syntyi salonkeja, joissa
  ainoasti poliittiset harrastukset olivat edustettuina, salonkeja,
  joiden vaikutus ei ollut ainoasti näkyväinen vaan kokonaan mullistava.
  Eräs niistä, ja voidaanpa aivan varmaan, näyttämättä liian
  kategoriselta, sanoa juuri se, joka palveli vallankumousta paraiten
  ja pysyväisimmin, oli M:me Robertin salonki, joka tosin ei missään
  suhteessa ollut erityisesti huomattava, mutta josta lähti uudempia ja
  yhteiskuntaa mullistavampia aatteita kuin mistään toisesta. Lopussa
  vuotta 1790, aikana, jolloin tasavaltainen aate ei vielä ollut
  herännyt, jolloin kaikki pyysivät tekemään parannuksia yksinvaltaisessa
  hallitustavassa, mutta kenenkään päähän ei vielä juolahtanut pyytää
  itse yksinvallan poistamista, alkoi Louise Robert, tunnetun tiedemiehen
  Kéralion tytär ja naimisissa vastaisen konventinjäsenen Robertin,
  huonolahjaisen mutta oikean ja syvällisen patriotismin elähyttämän
  kunnonmiehen kanssa, koota kotiinsa pienen ryhmän patriootteja, jotka
  sielultaan ja mieleltään olivat kansanvaltaisia, jotka unelmoivat
  tasavaltaista Ranskaa eivätkä voineet ajatella kansan suverenisuuden
  toteuttamista ilman kuningasvallan kukistusta. Tämä ryhmä oli
  yhtä epäyhtenäinen kuin harvalukuinenkin. Paitsi Louise Robertia,
  hänen isäänsä ja miestänsä, voitiin siihen lukea vain muutamia
  kirjailijoita ja lentokirjain sepittäjiä, joista kahdella oli sittemmin
  historiallisesti tunnettu nimi: Condorcet ja nuori nerokas Camille
  Desmoulins, joka muutamilla ylen vallankumouksellisilla lentokirjasilla
  oli kääntänyt huomion puoleensa ja vielä enemmän sillä innostuttavalla
  puheella, jonka hän piti Palais-Royalin puutarhassa kaksi päivää
  ennen Bastiljin valloitusta ja joka antoi aiheen kansallisen kokardin
  valmistamiseen. Tämä pieni ryhmä, joka kohta kyllä kasvoi kokonaiseksi
  puolueeksi, koetti kaikin tavoin ajaa tasavaltaisten aatteiden oppia ja
  levittää niitä laajoihin piireihin. Tärkeänä välineenä siihen heillä
  oli se sanomalehti, jota M:me Robert toimitti Kéralion ja Robertin
  avulla, _Le Mercure national_, lehti, jota jälkimaailma vähän tuntee,
  mutta joka ilmestyessään herätti jonkun verran huomiota ja ansaitsee
  tulla mainituksi yhtenä ensimäisistä, jotka avoimesti julistivat
  puhtaasti demokraattista katsantokantaa. M:me Robertilla oli suuri
  määrä henkevyyttä ja oivallinen äly. Kun hän v. 1790 meni 33 vuoden
  iässä naimisiin Robertin kanssa, oli hänen nimensä jo tunnettu,
  hän oli näet kirjoittanut muutamia romaaneja, joita oli luettu.
  Hänen aikalaisensa M:me Roland kuvailee hänet pieneksi, hennoksi ja
  suloiseksi olennoksi ja naureskelee sitä jyrkkää vastakohtaa, jonka
  pullea Robert pitkine mustine hiuksineen ja itseensätyytyväisine,
  punakoine naamoineen muodosti hänen hentoiselle olemukselleen ja
  hienoille, vaaleille kasvoilleen. M:me Roland tekee myös pilaa Louise
  Robertin tavasta pukeutua ja hänen maun- ja arvostelunpuutoksestaan
  näissä seikoissa, niin että tavallansa olemmekin taipuvaisia