Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 02

ajattelemaan M:me Robertia vailla sitä viehätystä ja somuutta, joka oli
ominaista monelle hänen aikalaisistaan. Hänen kaikki harrastuksensa
suuntautuivat ulospäin, eikä politiikka ja sanomalehtityö jättänyt
hänelle yhtään joutoaikaa noudattamaan muoteja ja koettamaan käyttää
niitä parhaalla tavalla omaksi edukseen. Hän oli juurikuin sen uuden,
älykkään, yhteiskuntaa parantavan naistyypin lihaksituleminen, jonka
vallankumous oli luonut, ja hän edustaa tätä naistyyppiä paremmin kuin
kukaan muu, sillä hänen ollessa selvänäköinen ja selväjärkinen hänen
käsityksensä oloista ei millään tavoin tullut turhia haaveilevaksi
kuten monien muiden, eikä hänen toimintansa kuten esim. Théroignen,
Olympe de Gougen ja Rose Lacomben ollut meluavaa ja huomiota
herättävää, vaan vakavaa ja hedelmänkantoista laatua.
Juuri M:me Robertin salongista ulkoni ensiksi se demokraattinen
liike, joka oli kärjistyvä kuningasvallan poistamiseen ja tasavallan
perustamiseen. Hänpä se ja hänen perustamansa n.k. "veljeysklubit"
muita tarmokkaammin työskentelivät Ranskan kansanvaltaistuttamiseksi
ja ranskalaisen yhteiskunnan uudestimuodostamiseksi sekä koettivat
lakaista pois niin suuressa kuin pienessä, niin ulkonaisesti kuin
sisällisesti, kaikki muistomerkit ylimystön ja kuninkuuden, s. t.
s. sorron ajalta. Vuosina 1791 ja 1792 tämä demokratiseeraava liike
tarttui kovin kourin kaikkiin vanhoihin tapoihin, jotka vanha järjestys
oli jättänyt perinnöksi, ja tempasi ne juurinensa ylös. Se hävitti sekä
sen, mikä oli vanhentunutta ja mädännäistä, että sen, mikä oli elävää
ja tuoretta, hienoa ja taiteellista, huolimatta ollenkaan erottaa
sellaista, joka oli tuomittu hävitykseen, sellaisesta, joka ansaitsi
tulla säilytetyksi. Pääasiana oli luoda uutta, yksinkertaistuttaa,
tasoittaa. Käytäntöön tulivat vallankumoukselliset muodit, siloiset
ja halpahintaiset; puuteri katosi, ja vanhat suurenmoiset hiuspukimet
korvattiin niskaan tehdyllä solmulla; alettiin kantaa vaatteita
"à la nation" ja "à la constitution" kansalliskokardin väreissä,
koristettuina yksinkertaisella, valkealla kaulaliinalla; vanhat perityt
perhekoristeet uhrattiin isänmaallisen innostuksen alttarille ja
korvattiin Bastiljista otetuilla hiotuilla kivillä tai emaljoiduilla
kokardeilla vallankumouksellisine vaalilauseineen. Huoneiden
sisustuksessa hylättiin kaikki se loisto ja kaikki se rakastettava
kokettisuus, jota vanha järjestys oli pitänyt niin suuressa arvossa.
Se kepeä, oikullinen ja kevytmielinen tyyli, joka vielä oli jälellä
perintönä Ludvig XV:nnen aikakaudelta, joutui pilkatuksi ja
halveksituksi; kaikki ornamentit ja koristukset poistettiin, kaikki
nuo taivutetut, käyrät viivat saivat väistyä antiikin vakavain,
yksinkertaisten ja puhdasten viivain tieltä. Mutta siihen antiikkiseen
tyyliin, joka nyt pääsi käytäntöön, sekoitettiin vallankumouksellisia
vertauskuvia, jotka tekivät sen vielä raskaammaksi ja vakaisemmaksi
kuin se itsessään olikaan. Istuttiin korkeaselustaisissa, kolkoissa
tuoleissa, kuultiin kellon lyövän n.k. yhteiskuntauunissa, joka
oli koristettu marmorista ja kullatusta pronssista tehdyillä
pilareilla, jotka esittivät Marskentän federatsionialttaria, nukuttiin
patrioottisissa sängyissä, joiden pielet loppuivat pieneen kimppuun
keihäitä, joissa vallankumouksellinen lakki riippui. Tapetit oli
juovitettu kolmivärisiksi tai kantoivat vapauden ja tasa-arvoisuuden
merkkejä; seinillä saivat paimenidyllit ja Ledaryhmät väistyä
vallankumouksellisten pilakuvien ja isänmaallisten kuvien tieltä,
ja osotukseksi siitä, että oltiin todella vallankumouksellisessa
talossa, naulattiin usein pääoven päälle suuria levyjä isänmaallisine
päällekirjoituksineen kuten esim.: "Yhteys, tasavallan jakamattomuus,
vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tai kuolema."
Jo aikaisemmin oli alettu vaatia seuraelämän yksinkertaistuttamista.
Sanomalehdet ne ensinnä kävivät käsiksi tähän asiaan. Eräs
lehti, _Chronique de Paris_, esittelee, että "kaikki koneellinen
ja huolellisesti muovailtu etiketti, kaikki mielistely, kaikki
kunnioituksen, nöyryyden, tottelevaisuuden, palvelevaisuuden
vakuutukset" olisi pois pyyhittävä ranskan kielestä; eräs toinen
ehdottelee, ettei enää pitäisi suudella naisen kättä, koska muka
kumartuessa kadotti sen ylpeän ja arvokkaan ryhdin, joka kuului
hyvälle patriootille. Muutamat ehdottivat, että ainoasti silloin olisi
otettava hattu päästä, kun pää tuntui kuumalta tai valmistauduttiin
puhumaan jossakin kokouksessa; että olisi hylättävä tapa kumartaa,
koska muka kumarrukset olivat orjuuden merkkejä; ettei pitäisi
puheessa eikä kirjoituksessa käyttää sellaisia lausetapoja kuin
"minulla on kunnia", "Te teette minulle kunnian", ja että kirjeet,
sen sijaan että ne päättyivät noilla kuluneilla lauseparsilla
"sangen nöyrä" tai "sangen kuuliainen palvelijanne", olisi
yksinkertaisesti lopetettava sanoilla "hyvää päivää, hyvää yötä,
hyvästi", tai lausetavoilla sellaisilla kuin "olen maanmiehenne,
veljenne, toverinne, ystävänne, vertaisenne". Hiukan myöhemmin
oli lehdessä _Le Mercure national_ luettavana kirjoitus nimeltä
_Sanojen vaikutuksesta ja tavan voimasta_. Tässä kirjoituksessa
vaadittiin että, kun kerran vallankumous oli tehnyt kaikki veljiksi,
kielenkäytännöstä poistettaisiin kaikki, mikä muistutti vanhasta
tyranniudesta ja entisestä säätyerosta, ja sinutteleminen otettaisiin
käytäntöön yleisessä elämässä. Sellainen ehdotus oli tietysti sama
kuin rikkoa täydellisesti välinsä vanhan seuratavan kanssa ja ottaa
käytäntöön uusi, kansanvaltaisen tasa-arvoisuuden periaatteelle
perustuva tapa. Kirjoituksen tekijä, M:me Robert, ei uskaltanut sitä
merkitä nimellään pelosta että siten herättäisi sekä naurua että
suuttumusta. Mutta suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei hänen
kirjoituksestaan seurannut kumpaakaan, vaan että päinvastoin uusi
yhteiskunta piti hänen ehdotustaan sekä viisaana että loogillisena ja
täysin yhteensopivana niiden periaatteiden kanssa, jotka revolutsioni
oli omaksunut. Itse oli Louise Robert hyvin innostunut reformiinsa,
johon hän oli kääntänyt lähimmän ympäristönsä. Hän pani sen ensin
käytäntöön omassa salongissaan ja sitten "veljeysklubeissa", joiden
jäsenet jälkeen 10 p:n elok. 1792 yleisesti rupesivat sinuttelemaan
toisiaan. Kumminkin vasta syksyllä 1793 tämä tapa tuli viralliseksi.
Silloin näet menestysvaliokunta -- sittenkuin konventti monesti oli
kieltäynyt kuulemasta niitä, jotka vaativat sinuttelemisen tekemistä
pakolliseksi -- otti tavaksi virallisissa kirjoituksissaan käyttää
puhuttelusanaa "sinä", ja täältä samainen tapa siirtyi konventtiin,
hallinnollisiin virastoihin ja armeijaan, joka todellakin muodosti
suuren sotilaallisen veljeyskunnan. Virallisista kirjoituksista se
piankin siirtyi jokapäiväiseen seuraelämään, ja, kuuluttuaan alussa
sekä tavattomalta että oudolta, sinutteleminen vähitellen tuli niin
tavalliseksi, ettei kukaan enää sitä ajatellut. Palvelija sinutteli
herraansa, työmies päällikköänsä ja lapset vanhempiansa huomaamatta
siinä mitään luonnotonta.
Mutta Louise Robert ei tahtonut ajaa ainoasti demokratian ulkonaisten
merkkien käytäntöön ottamista, vaan myös, ja ennen kaikkia, niitä
aatteita, jotka olivat demokratian ytimenä. Hän ja hänen ystävänsä
eivät lakanneet koettamasta herättää laajemmissa kerroksissa
harrastusta ja mieltymystä valtiolliseen toimintaan ja levittää niiden
keskuuteen ajatusta yleisestä äänioikeudesta. Tuskin tarvinne mainita
että M:me Robert tänä aikana, jolloin monet äänet kohosivat vaatimaan
naiselle valtiollisia ja kansalaisoikeuksia, myös innokkaasti taisteli
naisvapautuksen hyväksi. Kuitenkin hän enemmän oman esimerkkinsä
ja toimintansa kuin teoreettisten keskustelujen kautta työskenteli
tämän aatteen toteuttamiseksi, ja hänen vaatimuksensa naisen hyväksi
tarkoittivat enemmän hankkia naiselle oikeutta ottamaan osaa
isänmaalliseen työhön kuin antaa hänelle osaa tämän työn hedelmistä.
Todistuksena siitä on että "veljeysklubit" eivät koskaan ottaneet
naisen äänioikeutta ohjelmaansa. Kun tasavalta perustettiin, ei kukaan
vaatinut yleisen äänioikeuden ulottamista naiselle -- minkä edun hän
kuitenkin työllään vallankumouksen hyväksi olisi hyvin ansainnut.
Joskin jälkimaailma vähän tuntee Louise Robertia, niin ei sensijaan
ole samoin hänen aikalaisensa M:me Rolandin laita. Tuskinpa löytyy
ainoatakaan vallankumouksen historiaa, kuinka pintapuolista ja
supistettua hyvänsä, joka ei omistaisi jonkun verran huomiota
hänen personallisuudelleen ja hänen osalleen valtiollisessa
elämässä. Ja harvinaista kyllä löytyy tuskin yhtäkään, joka ei
melkein yksimielisesti kiittäisi tätä naista; yksinpä Carlylekin,
joka muuten hyvin ankarasti arvostelee vallankumouksen aikana
toimineita henkilöitä, ei voi löytää kyllin kauniita sanoja hänestä
puhuessaan. "Kunnia suurelle äidille luonnolle, joka itse Pariisissa,
sentimentalisuuden ja pompadourismin aikakaudella, voi luoda Jeanne
Phliponin!" hän huudahtaa. Ja tuntuu aivan siltä, kuin se viehätys,
joka kahlehti, se sielunylevyys, joka väkevästi vaikutti omaan
aikaansa, on tehnyt vaikutuksensa myös jälkimaailmaan!
Marie-Jeanne Phlipon, tavallisesti kutsuttu nimellä Manon, oli 26
vuoden iässä mennyt naimisiin 20 vuotta vanhemman Roland de la
Platièren kanssa, joka oli teollisuustarkastajana Lyonissa. Lyonin
kaupungin asioissa Roland rouvineen oleksi Pariisissa helmikuusta
syyskuuhun 1791. Täällä he tulivat läheiseen yhteyteen Brissotin
kanssa, joka työllään neekeriorjuuden poistamiseksi, sanomalehdellään
_Le patriote français_ ja vallankumouksellisella mielellään oli saanut
sijan vallankumouksen tunnustettujen johtajain joukossa, ja hänen
kauttaan he olivat tutustuneet pieneen piiriin kansalliskokouksen
edusmiehiä ja jakobiiniklubin jäseniä, jotka kokoontuivat
neuvottelemaan tärkeistä asioista. "Sovittiin siitä", sanoo M:me Roland
muistelmissaan, "että kokoonnuttaisiin minun tyköni neljänä iltana
viikossa, koska minä asuin yhdessä kohdin, hyvin ja niin keskellä,
ettei asuntoni ollut kaukana kenestäkään niistä, jotka tulivat näihin
pieniin komiteoihin". Sellainen oli M:me Rolandin salongin alku. Niinä
seitsemänä kuukautena, jotka Roland-puolisojen ensimäinen oleskelu
Pariisissa kesti, kokoontui M:me Rolandin luo säännöllisesti neljästi
viikossa se pieni komitea, jonka etevimmät jäsenet olivat Brissot,
Robespierre, totinen, uneksiva Buzot ja rehellinen Petion, josta oli
tuleva Baillyn seuraaja Pariisin pormestarina. Täynnä uusien aatteiden
innostusta, vapautta rakastavana varhaisesta lapsuudestaan saakka,
Manon Roland oli onnellinen saadessaan siten tutustua johtaviin miehiin
ja läheltä seurata mukana noita tapauksia, joille hän omisti niin
elävän harrastuksen. Siitä huolimatta hän tähän aikaan ei ottanut
osaa keskustelemuksiin, vaan pysyi tunnollisesti vaatimattomana
kuulijana, koska katsoi sen yksin soveltuvan hänelle. "Minä tiesin",
hän sanoo, "mikä osa sopi minun sukupuolelleni, enkä sitä hylännyt.
Kokoukset pidettiin minun läsnäollessani, mutta ilman että minä millään
tavoin otin niihin osaa; istuen pöydän ääressä, varsinaisen piirin
ulkopuolella, minä tein käsityötä tai kirjoitin kirjettä keskustelun
aikana. Mutta vaikkapa olisin lähettänyt kymmenen kirjettä, niin en
silti kadottanut sanaakaan siitä mitä puhuttiin, ja tapahtuipa että
purin huultanikin ollakseni lausumatta mielipidettäni."
Puolisot Roland olivat useita kuukausia poissa Pariisista, ja koko
tänä aikana he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa sekä Robespierren
että Buzotin kanssa, varsinkin jälkimäisen, joka oli tullut lähempään
suhteesen heidän kanssaan kuin kukaan muu heidän ystävistään.
Kun he joulukuussa 1791 lopullisesti asettuivat Pariisiin, oli
perustuslakiasäätävä kansalliskokous hajoitettu ja lakiasäätävä
astunut sen sijalle. Tähän kokoukseen oli -- kun yleinen päätös
oli tehnyt uudestaanvalinnan mahdottomaksi -- tullut joukko nuoria
aineksia, jotka toivat siihen kiihkeän, leimuavan patriotismin ja
kiitetyn kaunopuheisuuden. Nämä nuoret kuuluivat kaikki äärimäiseen
vasemmistoon ja ryhmittyivät jo alusta pitäen Brissotin ympärille,
joka oli yksi Pariisin edustajia. Oma aikansa antoi heille sentähden
nimen "brissotistit", kun se vain harvoin ja tuskin koskaan muista kuin
Girondesta kotoisin olevista käytti historiallista nimeä "girondistit".
Osa näistä nuorista tehtiin tutuksi M:me Rolandin salongissa, niiden
joukossa kaunopuhuja Guadet, Louvet, tuon epäilyttävän kuuluisan
_Amours du chevalier de Faublas_ kirjan tekijä, ja nuori ylpeä
Barbaroux Antinouspäineen, pelottomin ja ehkäpä toimeliainkin kaikista
girondisteista. Brissot kävi siellä edelleen milloin hänen aikansa
myönsi, ja ahkera vieras oli yhäti vielä Buzot, jossa M:me Rolandin
niin etevä personallisuus oli herättänyt eloon lämpimämmänkin tunteen,
mikä, saaden vastatunnetta, tuotti heille kummallekin monia taisteluja,
mutta vahvisti heitä siinä kamppailussa elämästä ja kuolemasta, jonka
he olivat saavat kestää. M:me Rolandin salonki sai julkisemman luonteen
ja voitti melkoisesti vaikutusvaltaa, sittenkuin Roland maaliskuussa
1792 Brissotin välityksellä oli kutsuttu sisäasiain ministeriksi
ensimäiseen isänmaalliseen ministeristöön, joka silloin asetettiin.
Säännöllisesti kerta viikossa ministerit muutamain edusmiesten kanssa
olivat päivällisillä M:me Rolandin luona, minkä ohella tämä sillävälin
sekä määrättyinä että epämääräisinä viikonpäivinä otti vastaan lähemmän
ystäväpiirinsä.
Oltuaan alussa ainoasti kuulijana alkoi M:me Roland vähitellen ottaa
aktiivisemminkin osaa ystävien kokoontuessa hänen luokseen, ja yhä
enemmän nämäkin alkoivat tuntea vaikutelmia hänen mielipiteistään
ja hänen käsityksestään. Ei ollut yhtäkään näiden ystävien, näiden
edusmiesten ja ministerien joukossa, joka ei olisi tiennyt, että
hän ei ainoasti yksityiskohdissa tuntenut ja seurannut miehensä
valtiollista ja hallinnollista toimintaa, vaan myös, kuten M:me Roland
itse muistelmissaan myöntää, työskenteli yhdessä hänen kanssaan, että
se oli hän, joka oli sepittänyt joukon niitä yleistä politiikkaa
koskevia kirjoituksia, jotka Roland ministerinä ollessaan julkaisi ja
joita voidaan pitää varsinaisina girondistisen puolueen julkaisemina
manifesteina. Ei kukaan epäröinytkään sitä julkisesti tunnustaa. Kun
syyskuussa 1792 konventissa oli kysymys Rolandin kehoittamisesta
pysymään ministeripaikallaan, virkkoi Danton hieman karkealla suoralla
tavallaan: "Ei kukaan voi tehdä Rolandille oikeutta enemmän kuin
minä, mutta minä pyydän teitä, jos lähetätte hänelle kehoituksen
pysyä paikallaan, lähettämään sellaisen myös hänen rouvalleenkin,
sillä kaikki ihmiset tietävät, ettei Roland ole yksin hoitanut
departementtiaan. Minä olen aivan yksin hoitanut omaani."
Ne jotka kävivät Rolandin kodissa olivat myös tottuneet siihen, että
kaikki valtiolliset keskustelut tapahtuivat M:me Rolandin läsnäollessa.
Useimmat siihen myöntyivät mielellään, jopa joskus pyysivät häntä
antamaan käytettäväksi oman huoneensa, kun joku salainen neuvottelu
oli tarpeen; ja usein tapahtui, että ne, jotka tulivat keskustelemaan
tai hakemaan neuvoa jossakin tärkeässä asiassa, kääntyivät hänen
puoleensa, jos Roland itse oli estetty. Mutta oli niitäkin, joita M:me
Rolandin läsnäolo vaivasi. Niinpä kertoo meille esim. Barras, ettei hän
milloinkaan käynyt Rolandin luona, koska hän ei voinut suvaita että
tämän vaimo oli läsnä heidän yksityisissä puheluissaan.
Ei ole syyttä sanottu että girondistista puoluetta johti nainen. Sillä
vaikkapa niin ei olisikaan laita sanan ankarimmassa merkityksessä,
niin on kuitenkin varmaa, että M:me Rolandin salonki Rolandin
ensimäisestä ministerikaudesta saakka oli lähtökohtana girondistien
politiikalle, joka, kuljettuaan ensin käsi kädessä robespierreläisen
politiikan kanssa, erosi tästä ja lähti omaa tietänsä muuttuakseen
kohta sen kiihkeimmäksi vastustajaksi. Juuri M:me Rolandin salongissa
pohditaan pohtimistaan sodanjulistusta, ja täälläpä kokoonnutaan
19 p. huhtikuuta, iltana ennen sen sodanjulistuksen julkaisemista,
joka tuli girondistien suureksi erehdykseksi ja yhdeksi epäsuorista
syistä hirmuvaltaan ja Robespierren diktatuuriin. Juuri täällä
kommuunin perustamisen jälkeen 10 p. elokuuta, kiivaan sisällisen
taistelun vallitessa girondistien ja jakobiinien välillä, girondistit
kokoontuvat neuvottelemaan keinoista voidakseen pysyä pystyssä
vuoripuolueen kasvavaa valtaa vastaan; juuri täällä valmistellaan
hyökkäykset ja järjestetään puolustus. Kun terrorismi voittaa, niin
tänneppä girondistit tulevat etsimään lohdutusta ja saamaan uutta
voimaa ja miehuutta. Ja girondistien radan lopussa, kun ei mitään
enää ole pelastettavissa, he silloin lähemmin sulkeutuvat tämän
naisen ympärille, joka ei koskaan ollut horjunut, joka ei koskaan
ollut neuvonut heitä alhaisiin tai edes varovaisiin tekoihin, ja joka
nyt sanoin ja esimerkein opettaa heitä kuolemaan arvokkaalla, jopa
suurenmoisella tavalla.
Samoinkuin vuoripuolue usein julkisesti osotti M:me Rolandin salongin
siksi liedeksi, josta lähti se vastustus, jota vihollinen kutsui
milloin girondismiksi, milloin rolandismiksi, brissotismiksi tai
buzotismiksi, samoin merkittiin monesti girondistien kukistuttua
sitä pientä ystäväpiiriä, jonka Camille Desmoulins'in puoliso
Lucile kokosi luokseen, lähtökohdaksi vastarinnalle Robespierren
yhäti kasvavaa tyranniutta vastaan. Ja totta olikin että Lucile
Desmoulins'in salonki oli kokouspaikkana politikoille, etupäässä
cordelierien klubin jäsenille, että siinä vallitseva sävy oli
äärimäisen vallankumouksellista ja että Lucile uneksi vallan
haaveilevasti voivansa saada aikaan sovinnon noiden toisilleen
vihamielisten puolueiden välillä. Mutta Lucile ei ollut syntynyt
politikoitsijaksi, ja oikeastaan tänne ei tultukaan keskustelemaan
valtiollisista kysymyksistä. Tänne tultiin olemaan yhdessä hänen ja
Camillen kanssa, nauttimaan täällä vallitsevasta yksinkertaisesta
ja viihtyisästä mielialasta, tuntemaan mielihyvää siitä että oltiin
syrjäisessä loukossa yhdessä kahden onnellisen ihmisen kanssa, joiden
luota valtiolliset myrskyt ja uhkaava vaara eivät voineet pelottaa
pois suruttomuutta ja onnea. Kantavieraita täällä olivat Danton ja
hänen nuori rouvansa, Lucilen kaksi kaunista sisarta ja hurmaava M:me
Kéralio, vastainen marsalkka Brune ja ennen muita Camillen ja Lucilen
yhteinen ystävä Stanislas Fréron -- tuo julma Fréron, Marat'in ihailija
ja aseveli, väkivaltaisen _L'orateur du peuple_ lehden ulosantaja,
Fréron, Vendée-kapinan kukistaja, eteläisten maakuntain sortaja,
jonka me täällä näemme muuttuneena rakastettavaksi seuraihmiseksi,
tunteelliseksi ja hienoksi luonteeksi, koti- ja maalaiselämän
rakastajaksi ja -- Camillen luvalla -- Lucilen innokkaaksi ihailijaksi.
Lucile Desmoulins'in kohtaloksi tuli sama kuin Manon Rolandinkin,
nimittäin mestauslavalla kuoleminen. Ja voisipa luulla että tämä pikku
Lucile, joka oikeastaan oli vain tavallinen ilotyttö, mutta jonka
vallankumous teki ajattelevaksi ja sankarilliseksi naiseksi, oli ollut
sangen tärkeä henkilö, jos häntä arvosteltaisiin vallankumousoikeuden
kuulustelupöytäkirjain mukaan. Hän seisoi näet syytettynä sen edessä
siitä, että oli muka vehkeillyt salaliittoja kansan turvallisuutta
vastaan, tahtonut hajoittaa konventin ja asettaa Ludvig XVI:nnen pojan
Ludvig XVII:nnen Ranskan valtaistuimelle!


KLUBIT

Salonkien ollessa liesinä, joista naiset voivat vaikuttaa
vallankumouksen kulkuun, klubit taas olivat miesten johtavan
vaikutuksen lähtöpaikkana.
Ludvig XVI:nnen aikana oli klubilaitos Englannista tuotu Ranskaan.
Mutta sen sijaan kun englantilaisilla klubeilla melkeinpä kaikilla
oli seurallinen luonne, olivat ranskalaiset klubit alusta pitäen
kokonaan valtiollisia. Monta niitä ei ollut olemassakaan ennen
vallankumousta, ja niistä taas ei ollut monta, jotka jollakin tavoin
olivat merkittäviä. Tunnetuimmat ja huomattavimmat olivat Mustien
ystäväin klubi, Brissotin perustama neekeriorjuuden poistamiseksi,
sekä Orléansin herttuan perustama ylhäinen Valois-klubi, joka oli
hyvin muodissa ja luki jäsenikseen useat niistä miehistä, jotka
olivat tulevat tunnetuiksi vallankumouksen aikana eri aloilla ja eri
puolueissa. Mutta vallankumouksen puhjetessa syntyi valtiollisia
klubeja, joilla oli kokonaan toinen ja paljoa suurempi merkitys,
klubeja, joiden käytös oli pääsevä määräämään tapausten kulkua ja
jotka olivat ottavat käsiinsä vallankumouksen johdon. Tuskin tarvinnee
mainita, että kaikista näistä klubeista tuo n.k. Jakobiiniklubi näytteli
huomattavampaa osaa ja harjoitti suurempaa vaikutusvaltaa kuin
yksikään muu. Kun tämän klubin toiminta yleisesti on tunnettu ainoasti
sen myöhempinä vuosina, jolloin se ei ollut muuta kuin Robespierren
etevin tuki ja yksi hänen diktatoorisen hallituksensa tärkeimmistä
välikappaleista, lienee ehkä huvittavaa oppia tuntemaan klubin alku
sekä sen toiminta sen olemassaolon ensi aikana.
Alkuna tähän jakobiinien klubiin, jonka nimi jälkimaailmalle on
jäänyt pysyväksi vallankumousaatteiden lihaksitulemisena, oli pieni,
vaatimaton bretagnelaisten edusmiesten yhdistys, jotka olivat
liittyneet yhteen ja yleisesti kutsuttiin nimellä bretagnelainen
komitea tai bretagnelainen klubi. Enemmän kuin muut maakunnat oli
Bretagne ollut hallitusta vastaan virinneen tyytymättömyyden lietenä;
täältä olivat kapinalliset aatteet levinneet maan muihin osiin,
ja täällä oli aikaisemmin, väkevämmin ja sitkeämmin kuin muualla
koetettu pudistaa niskoilta läänitysvallan iestä. Määrätymmin ja
selvemmin kuin useimmat muut olivat bretagnelaiset myös päässeet
selville siitä, mitä reformeja he tahtoivat toimeenpantaviksi ja mitä
toivomuksia he tahtoivat esittää tulevalle säätykokoukselle. Mutta
peloissaan siitä etteivät nämä toivomukset tulisi kyllin pontevasti
ilmituoduiksi, valitsijat käskivät edusmiestensä liittymään yhteen
ja yhteisesti neuvottelemaan, miten heidän tuli toimia ja mille
kannalle heidän tuli asettua. Edusmiehet, joista useimmat olivat
personallisesti tuttuja, noudattivat pyyntöä ja päättivät neuvotella
keskenään. Neuvottelut pidettiin eräässä kahvilassa, jonka isännällä
oli liberaaliset mielipiteet, n.k. Amauryn kahvilassa, joka sijaitsi
Versailles'in väkirikkaimmassa osassa ja lähellä sitä salia, missä
kansalliskokouksella oli istuntonsa. Klubin kokouksilla oli vallan
yksityinen luonne. Alussa siihen kuului ainoasti kolmannen säädyn
jäseniä -- "heitä oli", sanoo eräs samanaikuinen sanomalehtimies
Beaulieu, "kourallinen samoja miehiä, jotka ennen oli nähty
Bretagnessa nostamassa kapinalippua kuninkaan lähettejä vastaan".
Melkein heti paikalla heihin liittyi useita alemman papiston jäseniä.
Bretagnelais-klubin perustajain joukossa emme sitävastoin tapaa yhtään
aateliston jäsentä, siitä yksinkertaisesta syystä', että Bretagnen
aateli, ollen rutivanhoillinen, samoin kuin korkeampi papistokin oli
kieltäytynyt lähettämästä edusmiehiä säätykokoukseen.
Jos ajattelemme, millainen uutuus kansanedustajain kokoonkutsuminen
oli kaikille ranskalaisille, voimme ymmärtää, että suuri häiriö,
epätasaisuus ja hajaannus vallitsi ei ainoasti samansäätyisten
vaan myös samanseutuisten edusmiesten kesken. Bretagnelaisilla oli
kokouksissaan lähestymiskeino, joka vahvisti heidän ennestäänkin
suurta solidarisuuttaan ja teki sen, että he säätykokouksessa
aina olivat yksimieliset, kun toisten maakuntain edustajat olivat
eripuraiset ja hajalliset eri mielipiteiden ja käsityskannan vuoksi. Ei
kestänytkään kauan ennenkuin bretagnelaisten voimakas ja yksimielinen
esiintyminen kansalliskokouksessa huomattiin, ja ennenkuin heidän
klubiaan alettiin pitää sinä lähteenä, josta he saivat voimansa. Pian
alkoi muiden maakuntain samoinajattelevia edusmiehiä pyrkiä klubiin.
Sitä bretagnelaiset katsoivat kunniakseen ja mielellään myönsivät
pääsyn. Siten astui klubiin Dauphinén, Franche-Comtén ja Anjoun sekä
myöhemmin muidenkin maakuntain edusmiehiä. Mihin aikaan tunnetumpia
nimiä, sellaisia kuin Mirabeau, Aiguillon, Sieyès, Barnave, Petion,
Grégoire, Lameth, Robespierre, olisi voitu tavata jäsenluettelossa, jos
sellaista olisi ollut, ei voida varmuudella sanoa; kuitenkin lienee
heidän pääsynsä klubiin varmaan laskettava sen olemassaolon kaikkein
ensimäisiltä kuukausilta. Se mitä tunnetaan bretagnelaisen klubin
eli komitean toiminnasta ei ole paljon, klubi kun ei pitänyt mitään
pöytäkirjaa kokouksissaan. Käsillä olevat samanaikuiset todistukset
osottavat toki täydelleen ei ainoasti että klubi otti tehtävänsä
vakavalta kannalta, vaan myös että se säätykokouksen alusta asti
harjoitti vaikutusvaltaa, joka päivä päivältä tuli yhä näkyväisemmäksi.
Bretagnelaisklubissa pohdittiin eri ehdotukset oikeusjulistukseksi,
ennenkuin ne esitettiin kansalliskokoukselle, ja juuri täällä
valmistettiin ensimäiset suuret vallankumouspäivät: 17 p. kesäkuuta,
jolloin kolmas sääty julistihe kansalliskokoukseksi, 20 p. kesäkuuta,
jolloin tämä kansalliskokous vannoi ei ennen eroavansa kuin oli antanut
Ranskalle hallitusmuodon, 14 p. heinäkuuta ja 4 p. elokuuta.
Kun kansalliskokous lokakuunpäivien jälkeen siirtyi Versailles'ista
Pariisiin, hajosi luonnollisesti bretagnelaisklubi. Sen jäsenet
tapasivat toisensa jälleen Pariisissa, ja muutamat heistä päättivät
edelleen kokoontua neuvottelemaan. Uusi klubi ei, kun maakuntajako ei
enää mitään merkinnyt, ottanut vanhan nimeä. Se kutsui itseään ensin
Vallankumousseuraksi, mutta otti pian nimen Hallitusmuodon ystäväin
seura ja kokoontui Pariisin jakobiiniluostariin. Vihollispuolue nimitti
klubin Jakobiiniklubiksi tehdäkseen sen naurunalaiseksi, ja vaikka
klubin jäsenet eivät ollenkaan pitäneet tästä nimestä, tottuivat heidän
korvansa siihen vähitellen niin paljon, että he, sittenkuin tasavalta
oli julistettu syyskuussa 1792, eikä heidän enää käynyt laatuun kutsua
itseään hallitusmuodon ystäväin seuraksi, 21 p. syyskuuta päättivät
ottaa nimen Jakobiiniseura, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviä.
Klubin jäsenluku kasvoi sangen nopeasti, sittenkuin se oli avannut
ovensa ei-edusmiehillekin, ensin sanomalehtimiehille ja kirjailijoille,
jotka olivat osottautuneet samojen aatteiden elähyttämiksi kuin
jakobiinitkin, sitten kaikille niille, joita kuusi klubin jäsentä
suositti. Klubin sen ohella lisääntyvää vaikutusta todistaa selvästi
se suuri huomio, jonka klubi herätti. Sitä todistaa ehkäpä vielä
paremmin se seikka, että joulukuussa 1789 joukko maalaisia saapui
klubiin ja pyysi saada muodostaa siitä haaraosastoja kotiseuduillaan.
Näiden haaraosastojen kautta klubin arvo kasvoi ja sen aatteet nopeasti
levisivät maaseudulle, samalla kun se Pariisissa valmistelevain
keskustelujen ja äänestyksien avulla ja voimakkaalla yllyttelyllään
vähitellen yhä tehokkaammin pääsi vaikuttamaan kansalliskokouksen
keskusteluihin ja koko vallankumouksen kehitykseen.
Paljon on puhuttu ja kirjoitettu Jakobiiniklubista, ja eri leirien
historioitsijat ovat sitä arvostellessaan osottaneet ilmeisempää
ristiriitaisuutta toisiaan vastaan kuin missään muussa asiassa. Monet
ovat ne, jotka kerta kaikkiaan leimaavat jakobiiniklubin kiihkoisien
yhteiskunnan-mullistajain, raakalaisten ja järjestelmällisten
murhamiesten yhdistykseksi ja jotka kuvittelevat, että heidän
politiikkansa oli muuttumaton, aina sama, ja että sillä oli yksi
ainoa tarkoitusperä silmämääränä: tasa-arvoisuus, ja yksi ainoa
keino sen saavuttamiseen: giljotiini. Ennen muita Taine esiintyy
tämän käsityksen puhetorvena. Ja vaikkapa ei tahtoisikaan mennä niin
pitkälle kuin eräs Tainen kiivaimpia vastustajia, historioitsija
Eugène Despois, joka vertaa Tainen katsahdusta vallankumoukselliseen
liikkeesen likinäköiseen, joka on kiivennyt Notre-Damen torniin
katsellakseen sieltä Pariisia lintuperspektiivissä, mutta ei näe
ylimmän tasasillan rintanojaa etemmäksi, niin ei voi kuitenkaan
muuta kuin hämmästyä nähdessään kuuluisan historioitsijan, _L'ancien
régimen_ nerollisen tekijän niin oman etuluulonsa sokaisemana, että
hän on kokonaan unhottanut tutkia mitä jakobiiniklubi oikeastaan
oli, sanoakseen meille ainoasti mitä hän itse on luullut sen olleen.
Yleistyttämisinnossaan hän on tuominnut klubin toimintaa alusta pitäen
niiden väkivaltaisten tekojen mukaan, joihin muutamat sen jäsenistä
myöhemmin tekivät itsensä vikapäiksi; niin, hän on melkein yksinomaan
tuominnut jakobiineja ainoastaan yhden jäsenen mukaan, joka ei suinkaan
ollut paras, mutta jonka vähitellen onnistui klubissa saada käsiinsä
johto: Maximilien Robespierren mukaan. Jos Taine olisi tutkimustensa