Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 06

ulkopuolella seisoviksi, samoin alettiin olettaa, että painovapaus oli
yksistään patriootteja varten, ja että näillä yksin oli oikeus nauttia
sen tarjoomia etuja.
Ja juuri tämä periaate tuli määrääväksi, kun Pariisin kommuuni,
päästyään valtaan elokuussa 1792, tekee lopun koko rojalistisesta
sanomalehdistöstä ja samalla myös -- ei teoriassa vaan käytännössä
-- sanomalehdistön vapaudesta. Kaikkien rojalististen lehtien painot
otetaan takavarikkoon ja postihallitukselle annetaan käsky tarkoin
valvoa, ettei postin kautta mitään epämieluisia lehtiä pääsisi
leviämään. Mutta ei siinä kaikki. Useat kustantajat ja kirjanpainajat
otetaan kiinni ja pannaan vankeuteen, ja elokuun lopulla haastetaan
eräs rojalistinen sanomalehtimies, _Gazette de Paris'in_ toimittaja,
revolutsionioikeuden eteen ja tuomitaan kuolemaan.
Pariisin kommuuni voi kyllä tehdä lopun rojalistisesta
sanomalehdistöstä, mutta se ei voinut lopettaa yhteiskunnassa
vallitsevaa hajaannusta. Sinä ajanjaksona, joka ulottuu 10 p:stä
elok. 1792 girondistien kukistumiseen saakka, mikä voidaan laskea
maaliskuusta 1793, vaikkapa se lopullisesti tapahtui vasta yli kaksi
kuukautta myöhemmin, taisteltiin girondistisen sanomalehdistön,
Brissotin ja Gorsasin lehtien ollessa johtajina, ja Maratin johtaman
jakobiinisen välillä taistelua elämästä ja kuolemasta, taistelua niin
rajua ja kiihkeää, että harvat aikakaudet ovat sellaista nähneet. Tämä
taistelu on alussa osa valtiollisesta taistelusta, mutta muuttuu pian
ainoasti sen kaiuksi ja kuolee vähitellen pois giljotiinin ukkosäänen
tukahuttamana.
Vallankumous teki monta rikosta vapauden nimen varjossa, ja juuri
tämän saman vapauden nimessä Robespierre pani toimeen sensuurin,
joka ankaruudessa isosti voitti vanhan hallituksen reaktsionisten
ministerien säätämät asetukset. Tätä sensuuria ei kukaan tunnustanut,
ei edes sen perustaja, eikä se ollut millään tavoin järjestetty. Sitä
hoiti revolutsionioikeus, joka lain mukaan tuomitsi epäluulon-alaisia
ja rankaisi mestauslavalla. Sanomalehdistö oli tähän aikaan kokonaan
masennettu. Olemassaolevat lehdet olivat joko orjallisia tai vallan
mitättömiä; ne eivät uskaltaneet lausua mitään moitetta, mitään
vastaansanomista, eipä enää edes mitään helposti ymmärrettäviä
salaviittauksia tai varovaisia kierteleviä lausunnoita, vaan
rajoittuivat tyhjänpäiväisiin selontekoihin ja vaarattomiin uutisiin.
Lokakuusta 1793 heinäkuuhun 1794 ei sanomalehdistön historia ole muuta
kuin sanomalehtimiesten synkkää ohivaellusta mestauslavalle. Lokakuun
31 p. 1793 ensinnä sinne vaeltavat girondistit, ja heidän joukossaan
näemme etumaisena, voimakkaana ja miehuullisena, Brissotin, joka nyt
kuolemalla saa maksaa innostuksensa ja erehdyksensä. Hänellä oli
seurassaan tällä viime matkalla ne ystävät, jotka uskollisesti ovat
taistelleet hänen sivullaan: Gorsas ja Carra, jälkimäinen 70-vuotias,
kumara ja harmaa. Ja muutamia päiviä myöhemmin seurasi häntä hänen
nuori, miellyttävä apulaisensa Girey-Dupré, tuomittuna kuolemaan
sentähden, että oli ollut Brissotin ystävä ja auttaja.
Keskellä terrorismin kolkkoa hiljaisuutta kohosi silloin, ei täyttä
kuukautta girondistien kuoleman jälkeen, alussa hieman heikkona,
mutta pian mahtavana ja kaunopuheisena, ääni, joka rohkeni nousta
sortoa vastaan ja ajaa vapauden, lempeyden ja ihmisyyden asiaa.
Camille Desmoulins se nyt linkoo hirmuvaltiasta vastaan _Le vieux
Cordelier_ lehtensä, tuon lehden, joka yksinään olisi voinut tehdä
hänet kuolemattomaksi. Ensimäinen numero ei ollut suorastaan suunnattu
Robespierreä vastaan, mutta siinä Camille lauloi painovapauden
ylistystä ja moitti jakobiiniklubin kokoonpanoa. Ja jo sen motto: "elää
vapaana tai kuolla", oli niin Robespierren kuin yleisönkin silmissä
taisteluunvaatimus. Robespierre tulikin levottomaksi ja vaati Camillea
alistamaan numeronsa ennen ulosantoa hänen tarkastavain silmiensä
katseltaviksi. Toinen numero viittaakin siihen että tarkastus oli
tapahtunut. Mutta kolmannessa, jota Camille ei huolinut näyttää,
hän sen sijaan sai lausua julki kaikki mitä tahtoi. Ja hän sen
sanoikin. Hän ahdisti tässä peitetyin sanoin, joskin kyllin selvästi,
sekä hirmuvaltaa että Robespierreä. Voimatta muulla tavoin moittia
hallitusta hän käänsi ja varusti selityksillä kappaleita Tacituksesta,
joissa tämä osottaa tasavaltaisen hallitustavan edut despotismiin
verraten. Mutta kukaan ei erehtynyt näiden selitysten tarkoituksesta,
eikä kukaan ollut tuntematta roomalaisten keisarien nimien alla
terrorismin johtomiehiä. Ja Camille itse alleviivasi tämän tuntemisen
liittämällä selityksiinsä seuraavan mietteen:
"Jos leijonalla olisi tiikereistä ja panttereista koottu hovi ja
henkivartiosto, eivät ne olisi repineet useampia henkilöitä kappaleiksi
kuin caesarien ilmiantajat, vapautetut orjat ja salamurhaajat. Sillä se
julmuus, johon on syynä nälkä, lakkaa nälän mukana, mutta se julmuus,
johon on syynä pelko, voitonhimo tai tyrannillinen epäluuloisuus, on
kaikkia rajoja vailla."
Kolmas numero oli huomattava loistavasta kaunopuheisuudestaan.
Suurenmoisella tarmollisuudella Camille siinä koettaa avata yleisön
silmät näkemään sen kieron käsityksen vapaudesta, joka terrorismin
aikana oli päässyt vallalle.
"Ei", hän sanoo, "vapaus, tämä vapaus, joka on laskeutunut alas
taivaasta, se ei ole joku oopperan nymfi, se ei ole punainen lakki,
likainen paita tai repaleinen puku -- vapaus, se on onni, se on
järki, se on yhdenvertaisuus, se on oikeus! Tahdotteko, että minä sen
tunnustan, että minä vaivun sen jalkoihin, että minä annan vereni
sen edestä? Avatkaa vankilat niille 200,000 kansalaiselle, joita te
kutsutte epäluulonalaisiksi, sillä oikeuksienjulistuksessa ei ole
mitään huonetta epäluulon-alaisia varten, on ainoasti vankiloita.
Älkääkä uskoko, että tämä teko olisi vahingollinen tasavallalle; se
olisi vallankumouksellisin teko, mihinkä koskaan olette ryhtyneet. Te
tahdotte vapautua kaikista vihollisistanne giljotiinin avulla! Mutta
onko nähty suurempaa hulluutta?"
Ja vähän myöhemmin hän lausuu:
"Minä olen kokonaan toista mielipidettä kuin ne, jotka sanovat, että
terrorismi on pysytettävä päiväjärjestyksessä. Päinvastoin olen
vakuutettu siitä, että vapaus paraiten lujittuisi ja Europpa paraiten
voitettaisiin, jos te asettaisitte lempeyskomitean. Tämä komitea
se päättäisi revolutsionin, sillä lempeys on myös revolutsioninen
toimenpide ja tarkoituksenmukaisin kaikista, jos sitä käytetään
järjellisesti. Kutsukoot tyhmät ja kunniattomat minua maltilliseksi,
jos niin tahtovat. Minä en punastu siitä etten ole jyrkempi kuin
Brutus. Sillä kas tässä mitä Brutus kirjoitti: Tekisitte paremmin,
rakas Ciceroni, jos puhaltaisitte voimaa lopettamaan sisällisiä
riitaisuuksia, kuin että puratte vihaanne ja ajatte perille kostoanne
niitä kohtaan, jotka jo ovat voitettuja."
Voidaan ymmärtää, millaisen huomion _Le vieux Cordelier_ herätti
jakobiiniklubissa. Jouluk. 21 p:nä eräs jäsen esitti että Camille
ajettaisiin pois klubista -- "Camille on jo kyllin kauan hiponut
giljotiinia", hän lausui. Useissa istunnoissa oli kysymys Camillesta
päiväjärjestyksessä, se venyi venymistään, ja näytti siltä kuin ei
oikein rohjettaisi käydä häneen käsiksi, mutta vihdoin 6 p. tammik.
1794 lausui Robespierre mielipiteensä, ja silloin nähtiin että Camillen
hetki oli lyönyt.
Camille kuoli mestauslavalla 5 p. huhtik. 1794. Hänen kuollessaan oli
vain kuusi numeroa _Le vieux Cordelier'iä_ ilmestynyt. Seitsemäs,
ainoa, joka todella suoraan kävi Robespierren kimppuun, oli jo
kauan ollut valmiina hänen pöydällään, mistä se häntä vangittaessa
löydettiin. Niiden paperien joukossa, jotka tavattiin Robespierren
kuoleman jälkeen ja joista Courtois antoi kertomuksen, oli myös yksi,
jolle oli kirjoitettu: "Camille mestattu senvuoksi että selitteli
Tacitusta."
Muutamia päiviä ennen Camillea oli _Père Duchênen_ ulosantaja Hébert
kuollut mestauslavalla. Ja 25 p. heinäkuuta koki André Chénier saman
kohtalon ainoastaan kaksi päivää ennen Robespierren kukistusta.


TEATTERI

Samoinkuin vallankumous jo alusta pitäen sai tuen sanomalehdistöstä,
samoin se teatteristakin sai itselleen mahtavan liittolaisen.
Teatteri on sanomalehdistön tavoin edistänyt vallankumouksellisten
aatteiden tunnetuksi tulemista kansan laajemmissa kerroksissa;
mutta sanomalehdistön antaessa vallankumoukselle monta sen paraista
virikkeistä ja sen valistustyön ollessa arvoltaan vakavaa ja pysyvää,
teatterin vaikutus sen sijaan oli melkein kokonaan onnetonta laatua.
Olisi tosin syytä luulla, että vallankumouksen mukana tulleen vapauden
olisi pitänyt antaa kirjallisuudelle uusia aihelmia, omaa luonnetta
ja ominaisia muotoja; että kaikkien ajatusta ja sanomalehdistön
vapautta rajoittavien esteiden poistamisen olisi pitänyt herättää
ilmi muutamia suuria henkiä, ja isänmaallisen innostuksen tullut
luoda ainakin joitakuita eteviä kirjallisia teoksia, joilla olisi
ollut pysyvä merkitys. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Päinvastoin
harvalla aikakaudella on näytettävänä kvalitatiivisesti niin köyhää
ja keskinkertaista kirjallisuutta kuin juuri vallankumouksen ajalla.
Turhaan me haemme muististamme edes muutamia suuria kirjallisia
nimiä, jotka edustaisivat vallankumousta samoin kuin Racine ja
Molière edustavat Ludvig XIV:nnen aikakautta, Voltaire, Rousseau ja
Beaumarchais vallankumouksen edellistä aikaa, ja M:me de Staël ja
Chateaubriand konsulaatin ja keisarivallan aikaa.
Myöskin teatteri tarjoo kirjallishistorialliselta kannalta katsottuna
sangen vähän mielenkiintoa. Voidaan sanoa noista tuhatlukuun nousevista
draamallisista tuotteista, jotka vallankumouksen aikana näkivät päivän
valon, ettei niistä yksikään ollut huomattavampi kirjallisena luomana,
ja että ainoasti pieni osa niistä todisti todellista lahjakkuutta tai
jotakin suurempaa kykyä. Mutta joskaan kirjallishistorioitsijat eivät
tämän ajan draamallisesta kirjallisuudesta löydä sitä mitä hakevat,
niin se sen sijaan tarjoo historialliselle tutkimukselle rikkaan
ja ehtymättömän ainesvaraston. Teatteri näet heijastaa yhtä hyvin
jollei paremminkin kuin sanomalehdistö kautta koko vallankumouksen
valtiollisia tapauksia sekä päivän mielipiteitä ja harrastuksia.
Se piirre, joka ennen muita on revolutsioniajan teatterille
luonteenomaista, on se poliittinen intohimoisuus, joka on lyönyt
leimansa melkein jokaiseen sen tuotteesen. Ei koskaan muina aikoina
teatteri ole niin suuressa määrin kuin vallankumouksen aikana ollut
"tekijänä" valtiollisessa elämässä. Taiteen rauhallisesta tyyssijasta
se muuttui puhujalavaksi, josta päivän kaikki pienimmätkin tapaukset,
kaikki huomiota herättävät lausunnot kansalliskokouksessa, klubeissa
ja kahviloissa sekä kaikki katukohtaukset seliteltiin yleisölle
melkeinpä välittömästi ja sangen läpinäkyvän toisinsanonnan avulla.
Todellisuuden suuri näytelmä, jota jokainen näki näyteltävän
silmiensä edessä, kahlehti mahtavalla traagillisuudellaan ja
suurenmoisilla tehokohdillaan siihen määrin kaikki mielet, että
kaikki mitä mielikuvitus olisi voinut luoda, sen rinnalla olisi
tuntunut miedolta ja mitättömältä. Yleisö oli liiaksi kiintynyt tähän
todellisuusnäytelmään halutakseen teatterissa nähdä mitään muuta kuin
sen heijastusta. Se ei vaatinut taidetta vaan viittauksia päivän
tapahtumiin; ja oli luonnollista, että kirjailijat tyydyttivät sen
toiveita ja uhrasivat puoluekiihkoille taiteellisuuden kustannuksella.
Se kuvapuku, jota käytettiin poliittisten tapausten esittämiseksi
näyttämöllä, otettiin historiasta ja erityisesti vanhasta ajasta.
Vanha aika ei varmaan koskaan ole ollut niin tutunomainen eikä niin
kansantajuistettu kuin vallankumouksen aikana. Luitpa mitä hyvänsä
tältä ajalta olevaa puhetta, lentokirjasta tai sanomalehteä, niin
yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tapauksessa sadasta siinä tapaat
sitaatteja kreikkalaisista tai roomalaisista kirjailijoista sekä
viittauksia vanhaan historiaan, sen merkillisiin tapauksiin ja
henkilöihin, sen suuruuteen ja sen muistoihin. Caesarin murha,
Tarqviniuksen karkoitus, Sokrateen kuolema, Cato, Tarpeian kallio,
Cincinnatus, Capitolium, Perikles, Rubicon, Catilinan salaliitto --
kas siinä ne lausetavat, jotka useimmin meitä kohtaavat, kas siinä
ne aineet, joista vallankumouksen miehet ammensivat deklamatorisen
kaunopuheisuutensa tehoisimmat vaikutelmat. Pieninkin urhotyö loi
Brutuksia ja Sokrateita; Ranskan kuninkaille annettiin Rooman keisarien
Neron, Caligulan, Vitelliuksen nimet; Maria Antoinette kulki aikansa
lentokirjasissa aina Messalinan ja Agrippinan nimellä, ja kun M:me
Dubarry tuomittiin kuolemaan, kutsuttiin häntä vallankumousoikeuden
syytöskirjoituksessa "uudeksi Aspasiaksi".
Teatteri vaihteli kaikkia näitä roomalaisia ja kreikkalaisia
aineita loputtomiin saakka, joko sitten johtavina motiiveina tai
irrallisina sivuseikkoina, ja ne muuttuivat vähitellen yhdessä toisten
historiallisten piirteiden kanssa melkeinpä välttämättömäksi osaksi
vallankumousajan draamassa.
Revolutsionisen draaman saattoi ranskalaiselle näyttämölle 4 p.
marrask. 1789 Marie-Joseph Chénier, joka silloin oli vain 25-vuotias.
M.-J. Chénier, jota jälkimaailma on pitänyt vähemmässä arvossa kuin
hänen vanhempaa veljeään André Chénieria, oli aikanansa paljoa
tunnetumpi kuin tämä; hänen nimensä esiintyy vallankumouksen niin
valtiollisen kuin kirjallisen historian melkeinpä jokaisella lehdellä.
Mutta ei kummallakaan alalla tämä nimi merkitse mitään todellisesti
pysyvää teosta. M.-J. Chénier oli liiaksi runoilija voidakseen tulla
objektiiviseksi ja selvänäköiseksi politikoksi; hän oli liiaksi
kiintynyt politiikkaan voidakseen rauhassa antaa runottarelleen
sen ajan ja ne voimat, joita tämä vaati tehdäkseen hänestä etevän
kirjallisen kyvyn. Sitä paitsi esti häntä hänen väsymätön pyrintönsä
tulla kuuluksi ja hankkia kansansuosiota jossakin määrin kehittymästä
siten, kuin hän toisissa olosuhteissa ehkä olisi voinut kehittyä. Niin
hänen murhenäytelmänsä kuin hänen runonsakin monesti ilmaisevat suurta
lyyrillistä lahjakkuutta, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän
hätätyötä, hetkeä varten kirjoitettuja, ja niiden etevin arvo on siinä,
että ne ovat oivallisena tuntomerkkinä sille myrskyiselle ajalle, jona
ne ovat syntyneet.
Marie-Joseph oli kokeillut jo 20 vuoden ikäisenä mauttomalla ja
mitättömällä näytelmällä nimeltä _Edgar ou le page supposé_ (Edgar
eli luuloteltu hovipoika), joka jo ensimäisessä esityksessä tuli
ulosvihelletyksi ja jota sitten ei enää koskaan näytelty. Vuotta
myöhemmin hän Orleansin herttuattaren välityksellä sai sen edun, että
eräs hänen kappaleistaan, _Azémire_, joka oli laajemmin suunniteltu,
mutta aiheeltaan yhtä arkipäiväinen, luettiin julki hovissa. Yleensä
oli sellaisissa tilaisuuksissa tapana ainoasti hillityllä vaitiololla
osottaa moitettaan. Mutta tällä kertaa poikettiin totutusta tavasta:
sekä naurunpuuskat että vihellykset keskeyttivät lukemista, mikäli
Grimm kertoo meille _Correspondance littéraire'ssään_. Kuitenkin
kappale oli hyväksytty näyteltäväksi Comédie française'ssa ja jo
harjoitettukin. Kaksi päivää hovissa lukemisen jälkeen se otettiin
näyteltäväksi ilman että siitä oli ilmoitettukaan, kun näet aivan viime
hetkessä oli täytynyt peruuttaa _Zaïren_ esitys erään sairauskohtauksen
vuoksi, eikä voitu olla antamatta yleisölle sen sijaan jotakin muuta
hengenruokaa. Mutta Chénierin kappale meni myttyyn jo ennenkuin
väliverhokaan ennätti laskeutua viimeisen näytöksen jälkeen. Yleisö
näet oli suutuksissaan saamastansa saaliista ja osotti harminsa
nousemalla paikoiltaan kesken näytäntöä ja poistumalla teatterista.
Chénier älysi nyt, että yleisön maku ei enää suosinut romantillisia
lemmenseikkailuja, vaan että se vaati suurempia aineita ja
voimakkaampaa käsittelyä. Niinpä hän v. 1788 kirjoitti nimellä
_Charles IX ou le Saint-Barthélémy_ (Kaarle IX eli P. Bartolomeuksen
yö) tehoisan historiallisen näytelmän, joka oli täynnä viittauksia
oleviin oloihin ja jo vuotta ennen Bastiljin valloitusta ilmaisi
puhtaasti vallankumouksellisia merkkejä. Vuoden 1789 alkupäivinä
Chénier tarjosi kappalettaan näyteltäväksi. Mutta tässä hän törmäsi
ikivanhaa sensuuria vastaan, jota taitavat kädet hoitivat. Suard,
Crébillonin seuraaja kuninkaallisen teatterisensorin virassa, Suard,
akateemikko, joka obskurantismin ja konservatismin historiassa on
tehnyt itsensä kuuluisaksi sen pitkällisen ja sitkeän vastarinnan
kautta, jota hän teki Beaumarchais'in näytelmän _Le Mariage de Figaron_
(Figaron häät) esittämistä vastaan, kielsi ehdottomasti suostumuksensa,
eikä Chénierillä ollut muuta keinoa kuin jättää murhenäytelmänsä
esityttämättä, kunnes voisi turvautua valistuneempiin tuomareihin. Kun
sitten vallankumouksen mukana uusi aika näkyi koittavan, niin Chénier
heti asettui niiden riviin, jotka taistelivat kaikkia vanhentuneita
laitoksia vastaan, ja kahdessa leimuavassa lentokirjasessa, joista
toisella oli nimenä _Les inquisiteurs de la pensée_ (Ajatuksen
kahlehtijat), hän mitä häikäilemättömimmällä tavalla ahdisteli niitä
seitsemäätoista eri lajia sensuuria, jotka hän väitti tavattavan
Ranskassa, ja niiden joukossa erityisesti teatterisensuuria. Kauan
hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa nähdäkseen teatterisensuurin
kahleiden jollei aivan katkeavan niin ainakin isosti irroittuvan.
Sittenkuin Pariisin teatterit Bastiljin valloituksesta syntyneen
mieltenkuohun johdosta muutamia päiviä oli pidetty suljettuina, ne
jälleen ryhtyivät työhönsä, ja niiden ohjelmisto muuttui kokonaan
toiseksi entisestään, pääasiallisesti siitä syystä että Suard,
joka pysyi paikallaan teatterisensorina, myöskin oli liittynyt
vallankumoukseen, kääntynyt ja alkanut sallia näyteltävän niitä
kappaleita, jotka hän ennen oli kieltänyt.
Niiden joukkoon kuului myös Fontanellen näytelmä _Ericie ou la Vestale_
(Ericia eli Vestan neitsyt), joka esitettiin 19 p. elok. 1789. Saman
päivän aamuna oli sanomalehdessä _Le Patriote français_ otsakkeella
_Adresse à tous les bons patriotes_ (Kehoitus kaikille kunnon
patriooteille) luettavana seuraava kehoitus: _"Charles IX_ on otettu
näyteltäväksi Comédie française'ssa, mutta näyttelijät eivät tohdi sitä
näytellä, se kun on kielletty. Eivät ne ole enää hovin aatelismiehet,
joilla on valta käskeä heitä. Valta on teidän." Illan kuluessa jaeltiin
teatterissa joukko samantapaisia adresseja, jotka kaikki väittivät
vääryydeksi sitä ettei Chénierin kappaletta ollut otettu näyteltäväksi.
Niinpian kuin näyttelijät... näyteltyänsä ensin erään pienen kappaleen
-- olivat tulleet sisään näytelläkseen _la Vestalca._, kuului
kaikkialta salongissa huutoja, joita ei aluksi oikein ymmärretty.
Eräs näyttelijöistä, Gérard, astui silloin esiin ja kysyi, halusiko
yleisö nähdä vastaesitetyn kappaleen tekijää. Yleisö vaan jatkoi
huutamistaan, ja nyt voitiin siitä erottaa nimet "Chénier" ja "_Charles
IX_". Hetkinen senjälkeen nousi salissa eräs herra seisoalleen huutaen:
"_Charles IX_, Chénierin murhenäytelmä, on otettu näyteltäväksi ja
harjoitettukin; miks'ei sitä näytellä?" Ei kukaan vastannut, vaan niin
Gérard kuin muutkin näyttelijät poistuivat lavalta. Tuokion kuluttua
astui esiin uusi näyttelijä, Fleury, ilmoittaen että kysymyksenalainen
kappale kyllä oli harjoitettu ja näyteltäisiinkin niinpian kuin lupa
saataisiin. Tässä hänet keskeytti melu, joka teki jatkamisen hänelle
mahdottomaksi. Kuului vain huutoja: "Ei mitään sensuuria! Ei mitään
lupaa!" ja kun nämä huudot ehtivät hiukan asettua, nousi taas ylös
samainen herra, joka oli ottanut ajaakseen yleisön puhevaltaa, ja
selitti että yleisö ei enää tahtonut tietää mistään luvasta, koska
se jo ilmankin liian kauan oli huokaillut sortovallan ikeessä. "Me
tahdomme vapautta", hän lausuu lopuksi vilkasten suosionosotusten
kaikuessa salongissa, "nähdä näyttämöllä esitettävän niitä kappaleita,
jotka meitä miellyttävät, samoinkuin meillä on vapaus ajatella mitä
tahdomme". Kun hetkisen aikaa on kestänyt sananvaihtoa näyttelijäin ja
salongin edustajain välillä, lausuu joku sanan "kunnallisneuvosta" ja
ehdottaa vedottavaksi Pariisin pormestariin, joka määräyksellä 24 p:ltä
elok. 1789 oli saanut huolekseen Pariisin teatterien ylivalvonnan.
Tehdään sopimus, jonka mukaan näyttelijäin jo seuraavana päivänä tuli
tiedustella Baillyn mielipidettä asian suhteen; minkä jälkeen Fleury
yleisön innokkaasti taputtaessa käsiään vetäytyy takaisin, salongissa
syntyy hiljaisuus ja _la Vestale_ näytellään ilman mitään enempiä
häiriöitä.
On hyvin luultavaa, että koko tämä meluinen kohtaus, joka ei suinkaan
ole mikään ainokainen ilmiö vallankumouksen aikuisen teatterin
historiassa, oli joko Chénierin itsensä tai hänen ystäviensä
toimeenpanema; varmaa on ainakin että hän ilolla näki kappaleestaan
puhuttavan ja sen herättävän huomiota. Ja hän olikin saava nauttia
tätä iloa täysin määrin. Kysymys _Charles IX:nnen_ esittämisestä oli
kauan päiväjärjestyksessä. Bailly lykkäsi sen kunnallisneuvostoon,
joka käsitteli sitä monessa istunnossa, kuulusteli sekä näyttelijöitä
että Chénieriä, nimitti kolme tarkastajaa hänen teostaan arvostelemaan
ja vihdoin jätti koko asian kansalliskokouksen ratkaistavaksi.
Kansalliskokous ei ollut niin arka, vaan antoi heti hyväksymisensä
kappaleen esittämiseen. Kun siis _Charles IX_, kestettyään vielä muita
selkkauksia kaupunginvirastojen ja poliisipäällikön kanssa, ensi kertaa
esitettiin 4 p. marrask. 1789, oli sillä edelläkävijänä maine, joka
teki tämän premierin isänmaalliseksi merkkitapaukseksi ja houkutteli
teatteriin kaikki vapauden ystävät ja sortovallan viholliset.
Chénierin kappale oli kuitenkin tällä odotuksen ajalla ollut
suuren muutoksen alaisena. Se suhteellisen suuri varovaisuus, jota
hän oli noudattanut lausunnoissaan, oli nyt korvattu karkeilla
salaviittauksilla; se mitä siinä oli ollut ajanväritystä ja ajanleimaa,
oli poistettu, ja toimivat henkilöt olivat uudessa hahmossaan
muuttuneet pelkiksi abstraktsioneiksi, tarkoituksella voida suoraan
hätyyttää tunnettuja henkilöitä ja olosuhteita. Tässä ei enää voi
ollenkaan puhua mistään taiteellisesta sommittelusta. Toiminnan
tehtävänä neljässä ensi näytöksessä on näet vain osottaa, kuinka
Kaarle IX, heikko ja häilyvä luonne, valitsee, seuraisiko hän hyviä
neuvonantajiaan: Bourbonin Henrikkiä, amiraali Colignya ja kansleri
l'Hôpitalia, jotka varoittavat häntä Bartolomeus-yöstä, tai huonoja:
Katariina Mediciläistä, Lothringin kardinaalia ja Guisen herttuaa,
jotka häntä siihen kehoittavat. Nämä kuusi henkilöä kiertävät
lakkaamatta kuninkaan personan ympärillä ja vuoron perään koettavat
saada häntä suostumaan näkökohtiinsa, mikä onnistuukin niin hyvin, että
kappaletta lukiessa tuntuu siltä kuin pahat neuvonantajat saisivat
voiton yksistään sentähden, että Katariina on se joka viimeksi puhuu.
Viidennessä näytöksessä käy selville, että Bartolomeus-yö on ollut,
reformeeratut tietävät tulleensa petetyiksi, ja kuningas katuu
katkerasti suostumuksensa antamista tehtyyn hirmutyöhön.
Tuskinpa oli ketään, joka ei olisi ymmärtänyt, että Kaarle IX, jolla
ei ollut tarmoa muuhun kuin epäröimiseen ja katumiseen, kuvasi Ludvig
XVI:tta heikkouksineen ja hyvine mielijohteineen, että tekijä,
kuvailemalla Katariinan vallanhimoa ja huonoa vaikutusta, oli tahtonut
ahdistaa Maria Antoinettea, että hän oli tahtonut saada esiin
Neckerin valistuneen katsantokannan kansleri l'Hôpitalin kauniiden
lauseiden avulla. Eikäpä ollut ketäkään, joka ei olisi ymmärtänyt,
että viekas ja kavala Guisen herttua edusti Ranskan aatelia kaikessa
kehnoudessaan, että hengenmiehen, Lothringin kardinaalin, tuominen
näyttämölle siunaamaan polvistuvien murhamiesten tikareja, kirkonkellon
koleasti läpätessä tornissaan, ei ollut muuta kuin häikäilemättömin
taisteluunvaatimus hengellistä säätyä vastaan.
Yleisö oli ratketa riemuunsa. Se paukutti käsiään, kiljui, jopa oikein
ulvoikin ilmaistakseen mielihyväänsä. Välistä kävi jonkun erityisesti
vallankumouksellisen repliikin ohella oikea vavahdus läpi salongin
ja syntyi tuokion äänettömyys, mutta ainoasti tehdäkseen heti tilaa
jymisevälle suosionmyrskylle. Kuulijat eivät hellittäneet, ennenkuin
näyttelijät uudestaan olivat esittäneet kaikki ne kohdat, jotka
paraiten olivat miellyttäneet. Neljännen näytöksen aikana huudettiin
äkkiä permannolta: "Cette pièce est l'école des rois" (tämä näytelmä on
kuningasten koulu), joita sanoja seurasi suuri suosionosotus. Ja kun
väliverho vihdoin laskeusi, sittenkuin Talma, jolla Kaarle IX:ntenä
oli ensimäinen suuri osansa, mahtavalla paatoksella oli deklamoinut
loppusäkeet:
"J'ai trahi la patrie, et l'honneur et les lois;
Le ciel, en me frappant, donne un exemple aux rois"
[Olen pettänyt isänmaan, kunnian ja lait; taivas,
rankaisemalla minua, antaa esimerkin kuninkaille.]
silloin oli Chénier loistavasti kostanut vanhalle yhteiskunnalle, joka
oli pitänyt häntä niin vähässä arvossa, ja hankkinut näyttämötaiteesta
vallankumoukselle mahtavan liittolaisen.
Chénierin _Charles IX_ herätti huomion sellaisen, jollaisesta harvat
draamalliset teokset ensi kerrallaan ovat voineet kerskata. Kaikki
sanomalehdet mitä innostuneimmin sanoin puhuivat kappaleesta, jota
pidettiin nyrkiniskuna vasten ylimysten kasvoja, ja tekijästä, jota
verrattiin Shakespeareen ja kehoitettiin jatkamaan sillä uralla, johon
hän oli osottanut niin ilmeisiä taipumuksia. Kaikki paikat myötiin heti
11 näytäntöön, ja teatteri lienee 5 ensimäisestä ansainnut tälle ajalle
vallan mahdottoman summan -- 30,000 livreä. Kappaleen maine kuuluikin
kauas yli Ranskan rajojen. Olen tavannut Tukholman Kuninkaallisessa
kirjastossa ja Valtioarkistossa niiden ruotsalaisten kirjeissä, jotka
tähän aikaan oleksivat Ranskassa, ja niissä virallisissa kirjelmissä,
joita lähettiläs Staël von Holstein melkeinpä päivittäin lähetti Kustaa
III:nnelle, pitkiä ja seikkaperäisiä selontekoja Chénierin kappaleen
ensi esityksestä ja siitä innostuksesta, joka siinä tilaisuudessa
vallitsi -- innostuksesta, johon muukalaiset eivät kuitenkaan millään
tavoin näy voineen yhtyä.
Kuitenkin _Charles IX_ eli ainoasti muutamia esityksiä, huolimatta
sanomalehtien innostuneista ylistyssanoista ja katsojain suuresta
tulvasta. Syynä siihen oli, että ne kauan kyteneet vihollisuudet, jotka
olivat vallinneet vallankumouksellisten näyttelijäin, Talman, Dugazonin
ja M:me Vestris'in sekä Naudet'in ja Fleuryn johtamain ylimyksellisten
näyttelijäin välillä, nyt puhkesivat julkitaisteluksi, taisteluksi,
jossa ylimysmieliset jonkun aikaa olivat voitolla. Yleisön pakoittelu
ja kunnallisneuvosten uudistetut käskyt tosin saivat aikaan sovinnon,
ja _Charles IX_ esitettiin vielä pari kertaa. Mutta nähtyään että
näyttelijät tahallaan olivat ilmoittaneet kappaletta niin lyhyen ajan,
että ainoasti harvalukuinen yleisö saapui sitä katsomaan, Chénier otti
lopullisesti kappaleensa pois, eikä sitä enää koskaan näytelty tässä
teatterissa.
* * * * *
Niistä monista vastuksista, jotka kohtasivat Chénierin kappaletta ennen
sen esittämistä, näemme, että teatterin ei ollut niin täydellisesti
kuin sanomalehdistön heti vallankumouksen alussa onnistunut
pudistaa päältään sensuurin iestä. Moni ääni oli tosin vaatinut
teatterille täydellistä vapautta, ja niin yksityisten henkilöin
kuin suuren yleisönkin oli monessa tilaisuudessa itsepintaisuutensa
avulla onnistunut pakoittaa poistamaan sensuuripakko yksityisiltä
draamallisilta teoksilta, jotka vanha järjestys oli kieltänyt.
Mutta samaan aikaan kuin vanha sensuuri alkoi kadota, syntyi uusi,
jota hoiti Pariisin kommuuni haaraosastoinaan kaupunkikokouksensa
ja johtajanaan Bailly. Bailly tosin ajoi kaikissa tilaisuuksissa
lämpimästi painovapauden asiaa, mutta hän katsoi saman vapauden
vaikuttavan vahingollisesti, jos se ulotettaisiin teatteriin, tämä
kun muka kansan kasvatuslaitoksena välttämättömästi oli pidettävä
määrättyjen rajain sisällä; ja hän toteutti teoriansa käytännössä
kieltämällä suostumuksensa koko joukolta kappaleita, joita haluttiin
esittää. Määräys 17 p:ltä tammik. 1791, jolle hallitusmuoto antoi
vahvistuksensa, soi kuitenkin teatterille, samalla kun se vakuutti
kirjailijoille omistusoikeuden omiin teoksiinsa, melkoisen määrän
vapautta. Mutta pianpa nähtiin, että tämä vapaus, ainakin mikäli se
koski vapautta esittää mitä tahdottiin, oli ainoasti muodollinen. Sillä
itse asiassa Pariisin kommuunin vaikutusvalta teattereihin nähden
ei lakannut, se ainoasti vuorotteli sen vaikutuksen kanssa, jota