Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 10

sellaiset pahennukset ja juonet, jotka todistivat mitä kuulumattominta
tapainturmelusta. Lisäksi vielä varsinkin munkkiluostareissa
rivit alkoivat päivä päivältä harveta. Vallankumouksen alussa oli
luostarikokelaista suuri ja yleinen puute, ja luostariveljien luku oli
vähennyt vuosi vuodelta. Eräässä 80-sijaisessa luostarissa oli jäsenten
luku 19, toisessa 50-sijaisessa vain 4. Moni luostari oli vallan
tyhjä, niin että keskimäärin voidaan laskea olleen vain 9 munkkia
joka luostaria kohti. Mikään uskonnollisuus ei yleensä vallinnut
näissä luostariyhdyskunnissa, sillä tännekin olivat reformaattorien
ja filosofien aatteet tunkeutuneet, luostarimuurejakin vasten olivat
vallankumouksen kuohulaineet lyöneet houkutellen ja kehoittaen, ja
suuri joukko luostari veljiä ei pyytänytkään parempaa kuin saada murtaa
nuo useinkin väkisin pannut kahleensa ja heittäytyä ulkopuolella
kiehuvaan elämään. Kun kansalliskokous sääti luostarien lakkautuksen,
lähti sentähden suuri osa munkeista mielihyvällä; ainoasti vanhat ja
voimattomat, jotka rakastivat luostarin säännönmukaista, kuritarkkaa
elämää ja pelkäsivät maailman melua, jäivät jälelle niihin asuntoihin,
jotka kansalliskokous heille osotti tähän tarkoitukseen.
Yleisölle säätyveljien maallistuttaminen tietysti tarjosi huomiota
herättävän näytelmän. Joukoittain riennettiin luostareihin näkemään
munkkien jättävän rauhaisat turvapaikkansa, ja paljon riemua herätti,
kun huomattiin, että muutamat maallisessa innossaan olivat menneet
niin pitkälle, että he olivat jo valmiiksi pukeutuneet sinisiin
housuihin ja englantilaisiin hännystakkeihin. Toiset taas vasta
myöhemmin riisuivat munkkipukunsa, ja he herättivät huomiota juuri
näyttäytymällä siinä kaikkialla; niinpä voitiin esim. bulevardeilla
nähdä nuorten benediktiinimunkkien kävelevän edestakaisin piippuaan
poltellen; yhä vieläkin heidät nähtiin puettuina munkkikaapuun ja
pitkine benediktiinipartoineen istuvan teatterissa sangen vähän
kunnioitettavassa naisseurassa. Niille, jotka vapaaehtoisesti olivat
lähteneet luostareista, olivat kaikki urat avoinna, ja suuri osa
käyttikin tätä tilaisuutta ja valitsi mitä erilaisimpia toimia.
Muutamat menivät kansalliskaartiin, toiset pyrkivät kouluihin ja
kirjastoihin, useat jatkoivat luostarissa harjoittamaansa teollisuutta.
Kaksi karmeliittimunkkia ilmoitti yhä edelleen valmistavansa
samanlaista "eau de mélisse" vettä, mikä oli ollut karmeliittiluostarin
salaisuus; kaksi toista ilmoitti jatkavansa Moret-luostarin
kuuluisan rintasokerin valmistamista, ja eräs ilmoitti yhä edelleen
viljelevänsä ja pitävänsä kaupaksi yleisölle sellaista salaattia,
joka tunnettiin nimellä "pyhien isien salaatti". Niin, vieläpä eräs
munkki rupesi oopperalaulajaksi ja kokeili Théâtre de Monsieurissa
eräässä kappaleessa nimeltä _Les ruses de Frontin_, mikä kokeilu oli
teatterille hyvänä reklaamina.
Nunnaluostareissa, joilla keskimäärin oli lähes kolme kertaa niin
suuri jäsenluku kuin munkkiluostareilla, vaikutti uusi laki vielä
paljoa suuremman mullistuksen. Vaikkapa naiset useammin kuin miehet
olivat vasten tahtoaan tehneet luostarilupauksia, olivat he kuitenkin
paljoa enemmän mukautuneet luostarien hiljaiseen elämään. Luostari
oli tullut heidän perheekseen ja heidän maailmakseen; he olivat
sovittaneet tapansa ja makunsa sen sääntöjen mukaan, ja he elivät
elämäänsä, ei onnellisina eikä onnettomina, ainoasti täydelleen
huolettomina, viettäen aikaansa laululla, rukouksella ja paastolla,
sairaanhoidolla, opetuksella ja koruompelemalla pieniä sänkyjä pieniä
Jeesuslapsia varten, joita he kuljettivat ympäri juhlakulkueissa.
Huolellisesti oli heiltä koetettu salata kaikkia uusia aatteita ja
uusia herätteitä; huolellisesti valvottiin ettei heidän viattomuutensa
ja tietämättömyytensä järkkyisi; ja jos milloin ilmeni alkuakaan
jonkinlaiseen vallankumoukselliseen katsantotapaan, koetettiin se heti
tukahuttaa uhkauksilla ja ankaruudella.
Johtajattarille ja luostarisisarille uusi laki tuli kuin pommi,
heitettynä heidän tyyneen maailmaansa särkemään ja hävittämään sitä.
Ensinmainitut tekivät kaikkensa estääkseen nunnia tottelemasta
säädöstä. Kun eräs diakonissa ilmoitti aikomuksensa olevan noudattaa
annettua lupausta, sai hän kokea vankeutta ja pahoinpitelyä
päällystönsä puolelta. Useilla tahoilla säädös salattiin
luostarisisarilta, ja toisilla taas johtajattaret pelottelivat
heitä helvetillä ja ikuisella kadotuksella sekä tekivät kaiken
voitavansa saadakseen papit ja rippi-isät kieltämään synninpäästön
poislähteviltä. Toiselta puolen taas sekä vallankumouksellinen teatteri
että vallankumouksellinen sanomalehdistö tekivät kaikkensa saadakseen
nunnat luopumaan hunnusta -- edellinen esittämällä näyttämöllä kaikkia
luostarimuurien sisällä piileviä vaivoja ja vastuksia, jälkimäinen
mitä kaunopuheisimmalla tavalla vetoamalla heidän naisellisuuteensa
ja kehoittamaila heitä tästälähin elämään perhettä ja yhteiskuntaa
varten. Lentokirjasia ilmestyi, lauluja ja kupletteja sepitettiin, ja
ompelijattaret koettivat helpottaa siirtymistä laittamalla valkean
linonpuvun "à la Vestale". Mutta mistään ei ollut apua. Tottumattomuus,
ujous ja ulkomaailman pelko yhdessä hurskaustunteen ja vakuutuksen
kanssa saivat naiset kauan epäilemään, ja ainoastaan pieni luku heistä
antoi maailman huvien tai rakkaus-, avioliitto- ja äitiysunelmain
houkutella itseään. Muut poistuivat vastahakoisesti; he kantoivat --
suureksi harmiksi roskaväen ja kauppahallien naisille -- yhä edelleen
itsepintaisesti nunnapukuaan, ja heistä tuli vähitellen reaktsionisen
papiston käyttökelpoisimpia aseita sen kiukkuisessa taistelussa
uutuuksia vastaan, joita vallankumousmiehet toimittivat kirkollisella
alalla.
Niin kirkontiluksien peruuttaminen kuin luostarien sulkeminenkin olivat
olleet vain kielteisiä reformeja; niillä oli ollut valtiollinen eikä
uskonnollinen luonne; ne saivat aikaan uudestimuodostuksen, mutta ilman
väkivaltaisuuksia ja verenvuodatusta. Tähän uudestimuodostukseen olisi
kansalliskokouksen tullut joksikin aikaa tyytyä; sen olisi pitänyt
huomata, että liian äkkipikaisella menettelyllä synnytettäisiin vain
hajaannusta ja epäsopua. Sen sijaan se teki sen erehdyksen, että jo
helmikuussa 1790 ryhtyi täydellisesti ja perinpohjaisesti muuttamaan
papiston yhteiskunnallista asemaa. Viittä kuukautta myöhemmin tämä työ
oli suoritettu, ja perustuslakia säätävä kansalliskokous voi 12 p.
heinäk. 1790 julaista lain papiston sivilikonstitutsionista.
Tämä laki on tunnettu. Sen tarkoitus oli täydelleen irroittaa
Ranskan kirkko sen paavista riippuvaisuudesta ja tehdä papit valtion
virkamiehiksi, jotka täydelleen riippuisivat valitsijoistaan --
korkeampi papisto departementtien kokouksista ja alempi piirikuntain
kokouksista. Epäilemättä se oli valistusfilosofian henki, joka elähytti
lakia papiston sivilikonstitutsionista. Paljoa aikaisemmin kuin
kansalliskokouksen jäsenet oli aikansa niin suuressa arvossa pitämä
apotti Raynal määritellyt periaatteet kirkon alistamiseksi valtion
alle; paljoa aikaisemmin kuin 1789 vuoden miehet oli Voltaire ajatellut
kansan sielunpaimenen ihannetta tavalliseksi kansalaiseksi, ainoasti
muita tietorikkaammaksi ja valistuneemmaksi. Mutta joskin tässä laissa
kyllin selvästi huomaa filosofian vaikutusta, niin ei se kuitenkaan
sisältänyt mitään hyökkäystä itse uskontoa vastaan. Tarvitsee vain
läpikäydä kansalliskokouksen keskustelut 1 p:n kesäkuuta ja 12 p:n
heinäkuuta välisenä aikana ymmärtääkseen, etteivät sen jäsenet
oikeastaan tahtoneet uskonnollista, vaan yksinkertaisesti sosialista
reformia. Sanalla "sivili", jonka he lisäsivät uuteen konstitutsioniin,
sen laatijat kyllin selvästi alleviivasivat, ettei heidän aikomuksensa
ollut koskea hengellisiin asioihin, että heidän työnsä tarkoitus oli
ainoasti suvereniseksi päässeen kansakunnan puolesta järjestää kirkon
suhde valtioon yhtämukaiseksi uuden ajan ja uusien yhteiskuntalaitosten
vaatimusten kanssa.
Niin eivät kuitenkaan sivilikonstitutsionia käsittäneet vanhoilliset
papit itse eivätkä heidän uskolliset kannattajansa. Heistä se ei ollut
muuta kuin häpeämätön hyökkäys katolista uskoa vastaan ja yritys
syöstä se alas siltä korkealta asemalta, joka sillä valtiouskontona
oli. Ja juuri tätä papit olivat pelänneet enemmän kuin mitään muuta.
Keskustelujen vielä kestäessä papiston sivilikonstitutsionista oli
Nancyn piispa la Fare, tosin omasta puolestaan, mutta koko korkeamman
papiston sysäämänä, tehnyt esityksen katolisen uskon julistamisesta
valtiouskonnoksi. Kansalliskokous oli äänetönnä sivuuttanut tämän
esityksen. Mutta kun kaksi kuukautta senjälkeen sen uudelleen esitti
toinen pappi, dominikaani Dom Gerle, mies, joka siihen saakka oli ollut
revolutsionin ystävä eikä suinkaan ollut kannattanut reaktsionisen
papiston pyyteitä, ymmärsi kansalliskokous tämän esityksen suoraksi
uhkaukseksi eikä tohtinut jättää sitä huomioon ottamatta. Epävarmoina
mitä heidän tuli tehdä, kun he eivät kuitenkaan voineet esitystä
hylätä, eivätkä taas tahtoneet sitä hyväksyäkään, kokouksen jäsenet
selvisivät siitä taitavasti kyllä, selittämällä että kokouksen
arvonanto ja kunnioitus katolista uskontoa kohtaan oli liian suuri,
jotta kysymystä ollenkaan voitaisiin ottaa käsiteltäväksi. Kiertämällä
oli siten estetty tuo yhä enemmän kuohuva eripuraisuus johtamasta julki
riitaan, ja papiston sivilikonstitutsionityö oli voinut rauhallisesti
jatkua.
Mutta kun tämä laki oli julaistu ja olisi ollut toimeenpantava,
silloin puhkesi hillitty viha pidättämättä esiin. Ennen muuta antoi
siihen aihetta uusi kansalliskokouksen säätämä papinvala, joka,
määräyksen mukaan 27 p:ltä marraskuuta, kaikkien kirkon virkamiesten
oli vannottava, alkaen arkkipiispoista ja loppuen vähäpätöisimpiin
maapappeihin, uhalla muuten menettää virkansa ja tulla vainotuiksi
yleisen järjestyksen häiritsijöinä. Jo tämän valan sanamuoto -- pappien
tuli vannoa uskollisuutta kansakunnalle ensimäisessä, laille toisessa
ja kuninkaalle vasta kolmannessa sijassa -- oli omiaan herättämään
katkeruutta ja harmia. Sen vannomiseen liitetty julkisuus ei suinkaan
vähentänyt tyytymättömyyttä. Reaktsioniselta puolelta oli varoitettu
tästä julkisuudesta -- "varokaa itseänne luomasta marttyyreja",
oli apotti Maury lausunut kansalliskokouksessa papinvalasta
keskusteltaessa. Etteivät nämä varoitukset olleet turhia, sen oli
kansalliskokous kohtakin älyävä, samalla kun se oli huomaava, minkä
suuren erehdyksen se oli tehnyt säätäessään sellaisen valan.
Tammikuun 2 p:nä 1791 piti kansalliskokouksen jäsenten vannoa vala.
Muutamain valmisteleväin keskustelujen jälestä alkaa itse toimitus.
Läsnäolevista piispoista vain neljä astuu esiin ja vannoo valan
-- yksi heistä on Talleyrand. Läsnäolevista papeista vannoo valan
ainoasti 65 pappia, Grégoire etunenässä. Yli 200 papiston jäsentä
pysyy odottavan äänettömänä. Silloin nousee ensin Grégoire ja sitten
Mirabeau, koettaen kehoittaa maan edustajia valantekoon osottamalla
heille, ettei se oikeastaan ollut muuta kuin muotoasia. Syntyy ääretön
meteli, joka vielä lisääntyy siitä, että suuri joukko henkilöitä tunkee
sisään ja koettaa uhkauksilla saada pappeja valantekoon. Mutta tämä
meteli vaihtuu kuolonhiljaisuuteen, kun kokouksen presidentti nousee
ja alkaa huutaa nimeltä niitä läsnäolevia pappeja, jotka eivät vielä
ole tehneet valaa. Ensimäinen, jonka hän mainitsee nimeltä, on Bonnac,
Agenin piispa. Kaikki odottavat henkeä pidättäen. Silloin kuullaan
Agenin piispan vastaavan lempeällä, vaatimattomalla äänellään: "Pyydän
anteeksi, hyvät herrat, etten voi tehdä, mitä minulta vaaditte. Minä
voin luopua sekä paikastani että omaisuudestani, mutta minä en koskaan
voisi luopua teidän kunnioituksestanne". Huudetaan nimeltä Fournet,
saman seurakunnan kirkkoherra, mutta Fournet selittää aikovansa seurata
piispansa esimerkkiä. Nyt tulee Leclerc'in, Combes'in kirkkoherran
vuoro. "Minä olen syntynyt katolilaisena", hän sanoo, "minä tahdon
tässä uskossa kuollakkin. Minä en tee valaa." Ja Poitiers'in piispa,
vanha Beaupoil de Saint-Hilaire, astuu itsestään presidentin luo ja
sanoo lujalla äänellä: "Olen 70-vuotias; 35 vuotta iästäni olen ollut
piispana ja olen koettanut tehdä kaikkea hyvää kykyni mukaan. Vuosien
ja sairauden rasittamana en tahdo mitenkään häväistä vanhuuttani. Minä
kieltäyn valaa vannomasta" -- Kokouksen vallankumoukselliset johtajat
ovat epätietoisia mitä heidän tulee tehdä. He nousevat paikoiltaan,
neuvottelevat keskenään, menevät jälleen sijoilleen ja nousevat
hetkisen kuluttua taas ylös. Kaikki ovat raivoissaan sellaisesta
pahennuksesta, ja presidentti koettaa pelastaa asemaa jättämällä
nimien huudon sikseen ja tyytymällä kehoittamaan kaikkia valantekoon
halukkaita astumaan esiin ja tekemään sen. Ei kukaan noudata
kehoitusta. Silloin hän katsoo parhaaksi lopettaa istunnon.
Kansalliskokouksessa ei ollut odotettu sellaista vastarintaa.
Neuvottomina mitä oli tehtävä, päättivät sen jäsenet kerta toisensa
perästä pidentää valan vannomisaikaa, mutta siitä ei ollut apua.
Nähtiin ettei uusi laki voinut herättää mitään innostusta, ja ettei
edes Pariisissa, missä papisto kuitenkin oli vallankumous-mielisempää
kuin muualla, valantehneitten pappien luku ollut lähellekään niin
suuri kuin valasta kieltäytyneiden. Osa kirkkoherroja kieltäytyi mitä
selvimmällä tavalla. Saint-Sulpice kirkossa nousi M. Pancemont 50
papin ympäröimänä ja selitti omasta ja toisten puolesta, etteivät he
tekisi valaa ja että hän jätti kirkon pahinten rangaistusten alaisiksi
kaikki ne, jotka jollakin tavoin rohkenivat käydä kirkollisten lakien
kimppuun. Tuo peloton pappi voi kiittää ainoasti Dantonin väliintuloa
siitä, että onnistui hengissä pääsemään raivoavan kansanjoukon
käsistä. Apotti Thomas Saint-Roch kirkossa ei hetkistäkään horjunut,
kieltäytyessään valanteosta, vaikkapa rahvas keskeytti häntä huudoilla
sellaisilla kuin "hän hirtettäköön" ja "lyhtytolppaan". Liikuttavana
esimerkkinä epäitsekkyydestä ja pelottomuudesta oli Sainte-Marguérithen
vanha kirkkoherra: "Mitä ne tahtovat riistää minulta", hän sanoo
saarnastuolista seurakunnalleen. "Virkaniko? Mutta sitenhän he
rankaisevat teitä, sillä tämä virka kuuluu teille eikä minulle.
Henkenikö? Mutta minä olen jo 82-vuotias, ja jälelläoleva elonaikani ei
ole sen arvoinen, että sentähden tahtoisin uhrata vakuutukseni."
Reaktsioninen papisto oli heti alussa kääntynyt sekä kuninkaan että
paavin puoleen saadakseen heiltä tukea. Kauan horjuttuaan kuningas
päättää vahvistaa papiston sivilikonstitutsionin, ja horjuttuaan vielä
kauemmin julistaa paavi pannaan kaikki ne, jotka vannovat uskollisuutta
uudelle hallitusmuodolle. Täten on puoluejako valmis. Valantehneet
papit vetoavat kuninkaan ja kansalliskokouksen auktoriteettiin,
valankieltäjät paaviin, ja molemmat puolueet hallitsevat ja
vallitsevat ikäänkuin juuri heillä olisi oikeus seurakuntain sieluihin
ja omiin tuntoihin. Pääkaupungista leviää epäsopu ja hajaannus
maaseudulle. Se tunkeutuu kaikkiin olosuhteihin ja hajoittaa tuon
jo hajallisen Ranskan kahteen vihamieliseen leiriin, jotka tuokion
aikaa ovat jyrkimmät kaikista ja kääntävät koko huomion puoleensa.
Suuri hämminki syntyy kaikkialla. Useimmissa seurakunnissa nähdään
kahdenlainen jumalanpalvelus, jopa kaksi pappiakin. Monin paikoin ei
ollenkaan kuunnella valantehneen papin lukemaa messua, toisaalla taas
päinvastoin. Rojalistisessa Vendéessa on messussa läsnä 500-600:sta
seurakuntalaisesta ainoastaan 12-15 henkeä, kaikki muut menevät
joukoittain kuulemaan oikeauskoista messua, joka luetaan salaisuudessa.
Useissa paikoissa rahvas itkien rukoilee vanhaa kirkkoherraansa
pysymään luonansa. Champeronissa allekirjoittivat seurakuntalaiset
erityisen manifestin, jossa lupasivat olla huolimatta papiksi ketään,
joka oli vannonut tunnustavansa uuden hallitusmuodon. Eräässä kylässä
asukkaat lupaavat maksaa kaksinkertaisia veroja, jos saisivat
takaisin kirkkoherransa; eräässä toisessa rahvas poistuu kirkosta
perustuslaillisen papin ensi kertaa saarnatessa, ja vielä eräässä
viha menee sitäkin pitemmälle -- seurakuntalaiset näet karkoittavat
valantehneen papin ulos saarnastuolista ja ajavat häntä takaa
kaupunginportille saakka.
Toiselta puolen vallankumousmiehetkin, vaikkapa ilman varsinaista
innostusta -- sillä sellaista ei papiston sivilikonstitutsioni,
kuten sanottu, kyennyt koskaan herättämään -- koettivat kaikin
tavoin kääntää ihmisiä antamaan kannatustansa uudelle järjestykselle
ja perustuslaillisille papeille. Sanomalehdet tekivät parastaan
vetämällä esiin mitä mahdottomimpia häväistysjuttuja pappien ja
apottien maailmasta; niitä kannattivat tehokkaasti lentokirjat ja
häväistyskirjoitukset ja vielä enemmän ne pilakuvat, jotka tarkoittivat
esittää kirkon miehiä mitä naurettavimmissa tiloissa. Monin paikoin
joutuivatkin valankieltäjät papit väkivallan ja vainon alaisiksi, ja
on kertomuksia papeista, jotka olivat pakoitetut piiloutumaan metsiin
välttääkseen perustuslaillisen papiston kostoa. Champagnessa vallan
ammuttiinkin eräs pappi hänen parhaillaan seistessä saarnastuolissa.
Sellaiset tapahtumat loivat kiihkoilijoita ja marttyyreja ja yllyttivät
taisteluun ja vastarintaan. Päivä päivältä vastustus kävi yhä
sitkeämmäksi ja järkähtämättömämmäksi; päivä päivältä kasvoi yllyttely.
Avuksi käytettiin kansan taikauskoisuutta, luulotellen tälle, ettei
Jumala, vaan perkele puhui perustuslaillisen papin suusta ja että hänen
tarjoomansa ehtoollisleipä valoi myrkkyä ruumiisen. Vedottiin ihmisten
pieteettitunteesen saadakseen heidät kieltämään valantehnyttä pappia
hautaamasta heidän läheisimpiään; vedottiin nuoren tytön viattomuuteen
ja luuloteltiin hänelle, että valantehneen papin toimittama vihkimys
teki hänet vain miehensä rakastajattareksi eikä lailliseksi vaimoksi;
peloteltiin sillä, että hänen kastamansa lapset eivät kelpaisi
Kristuksen yhdyskuntaan. Salaisia lentokirjoja, joissa kaikkia
katolisen kirkon ystäviä kehoitettiin lujaan vastarintaan, painettiin
ja levitettiin kaikkialle miehestä mieheen. Kuten jo mainittiin,
olivat entiset luostarisisaret hyvin toimeliaita tässä yllyttelyssä,
ja ihmeteltävä on se miehuus, jolla he -- vapautensa, jopa henkensäkin
uhalla -- kävivät reaktsionisen papiston asioita ja ottivat kotonaan
vastaan vainottuja, jotka rohkeilla tahi varomattomilla teoillaan
olivat vetäneet päälleen epäluuloja.
Koko tämän hiljaisuudessa -- ja usein pimeydessäkin -- työskentelevän
reaktsionisen liikkeen johtaja ja salainen yllyttäjä oli
mies, joka innokkaimmin ja ilmeisimmin oli edustanut papiston
sivilikonstitutsionia vastustavaa mielipidettä kansalliskokouksessa.
Hänen nimensä on hyvin tunnettu vallankumouksen historiassa; se
juuri ehkäpä useimmin esiintyy häväistyskirjoituksissa revolutsionin
ensi vuosina, samoinkuin hänen kuvaansakin samanaikuiset pilakuvat
useimmin jäljentävät. Se oli reaktsionisen papiston Pietari Erakko,
suutarinpoika, apotti Maury, mies, jonka miehuutta ja pelottomuutta
taistelussa täytyy ihmetellä, mutta joka muuten ei herätä mitään
varsinaista sympatiaa. Hänen korkea soturivartalonsa, se hieman
karkeahko ja rohkea sävy, joka leimasi hänen puhettaan ja liikkeitään,
sekä ne kaksi pistoolia, joita hän aina kantoi vyössään, saivat
hänet papintakista huolimatta näyttämään paremmin sotilaalta kuin
hengenmieheltä. Ja tämä luonne olikin sotaisa ja taistelunhaluinen;
tarvitsi vain nähdä hänet kadulla pitämässä puoliaan kiihoittunutta
kansanjoukkoa vastaan, joka kylläkin usein kävi hänen kimppuunsa;
tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan kansalliskokouksessa, ymmärtääkseen
sen. Hänen kehuttu kaunopuheisuutensa oli voimakas ja huomattava
kiivaista ja uhkaavista hyökkäyksistään; se vakuutti mutta ei
lämmittänyt. Monet ovat ne historioitsijat, jotka esittävät Mauryn
kylmäksi, itsekkääksi, punnitsevaksi henkilöksi, jonka tarkoitus oli
päästä nousemaan ja hankkia kansansuosiota, ja joka häikäilemättä
kulki tätä päämaalia kohti huolimatta muusta kuin oman kunnianhimonsa
tyydyttämisestä. Onkin aivan luonnollista, että useat tutkijat,
varsinkin ne, joita on johtanut vallankumouksen ja sen töiden
arvosteluton ihmettely, tuntevat kiusausta käyttämään sitä epäiltävää
ainehistoa, joka on tavattavissa Mauryn historiaa varten niissä
häväistyskirjoituksissa, joita vallankumouksellinen puolue niin
mielellään sepitti, painatti ja levitti laajoihin piireihin; ja jos
he ovat tähän ainehistoon perustaneet arvostelunsa, niin on hyvin
luonnollista, että heidän päätelmänsä ovat tulleet sellaisia kuin ne
ovat tulleet. Mutta jos puolueettomasti katsotaan asioita, niin on
kuitenkin myönnettävä olevan melkein mahdotonta ajatella, että Maurya
olisi johtanut muu kuin oma vakuutus taistelussa revolutsionia vastaan.
Että Maury ei ollut unelmain ja mielikuvittelujen, vaan todellisuuden
mies, joka laski ainoasti todellisuuden tarjoomilla tekijöillä, niin,
että hänen käsityksensä asioista oli kyllin raitis, sitä sen sijaan
ei kukaan voine kieltää. Kysyttynä miksi hän vihasi revolutsionia,
sanotaan hänen varsin kylmästi vastanneen: "Ensiksi -- ja se on pääsyy
-- koska se on riistänyt minulta tuloni. Toiseksi, koska jo 30 vuoden
aikana olen nähnyt, että ihmiset kukin erikseen ovat niin kehnoja,
etten voi odottaa heistä niin mitään, kun he liittyvät yhteen ja
toimivat yhteisesti."
Suuresti huolissaan hallitusmuotoa säätävän kansalliskokouksen jäsenet
näkivät sen hajaannuksen, jonka sivilikonstitutsioni sai yhteiskunnassa
aikaan. Mutta kun he eivät voineet eivätkä tahtoneet peruuttaa uutta
lakia, katsoivat he ettei heillä ollut mitään keinoa riitaisuuksien
lopettamiseksi. Lakiasäätävä kansalliskokous asettui kirkon
suhteen yleensä edeltäjänsä kannalle. Mutta sen jäsenet huomasivat
mahdottomaksi antaa kahden papiston kahden vihollismahdin tavoin seisoa
toisiaan vastaan, toisen pysyvänä pystyssä laista huolimatta, toisen
vain nimeksi, ja korjatakseen tämän epäkohdan he ottivat tehtäväkseen,
maksoi mitä maksoi, puolustaa ja ylläpitää uutta järjestystä.
Tämä tapahtui lukuisten säädösten avulla, joista toinen oli toistaan
ankarampi. Marraskuun 29 p. 1791 säädettiin ensin, että kaikki ne
papit, jotka eivät 8 päivän kuluessa vannoisi valaa, menettäisivät
palkkansa ja eläkkeensä, ja että niitä, jotka antoivat aihetta
levottomuuksiin ja mellakoihin, rangaistaisiin vankeudella 6
kuukaudesta 2 vuoteen saakka. Seurauksena kuninkaan kiellosta
vahvistaa tätä säädöstä se kumminkin jäi melkeinpä tehottomaksi;
se ainoasti vaikutti että mieltenkuohu kasvoi ja puolueet entistä
kiukkuisempina seisoivat toisiaan vastaan. Asema kävi vaaralliseksi,
kun sota julistettiin 20 p. huhtik. 1792. Nyt jos milloin olisi sopu
ollut tarpeen, nyt jos milloin oli vaarallista, että valankieltäjät
papit käyttäisivät asemaansa kansan sielunpaimenina kiihoittaakseen
kansaa tottelemattomuuteen uusia lakeja ja vihaan kansan edustajia
vastaan. Peläten papiston yllyttelyjä kansalliskokous meni pitemmälle
kuin alussa oli aikonutkaan. Se antoi 27 p. toukok. 1792 uuden
säädöksen, jonka kautta kokous antoi suostumuksensa siihen että
departementtihallitusta hoitavat neuvostot olisivat oikeutetut
karkoittamaan departementista ne valantekemättömät papit, jotka 20
aktiivisen jäsenen syyttämänä voitiin todistaa syyllisiksi häiriöiden
synnyttämiseen yhteiskunnassa. Ja muutamia kuukausia myöhemmin, 26
p. elok. 1792, kovennettiin tätä säädöstä yhä edelleen, määräämällä
että kaikki valasta kieltäyneet papit poikkeuksetta olivat 15 päivän
kuluessa karkoitettavat.
Sellaiset olivat ne kirkolliset olot, jotka konventti sai
perinnöksi lakiasäätävältä kansalliskokoukselta. Aluksi ei tämä
kolmaskaan eduskuntakokous näyttäytynyt vihamieliseltä uskontoa
kohtaan. Ne vaalikokoukset, jotka sen olivat valinneet, olivat
alottaneet kokoontumisensa messulla ja lopettaneet Te Deum'illa, ja
konventti ilmaisi olemassaolonsa alkuaikana useissa tilaisuuksissa
kunnioituksensa katolista uskontoa kohtaan. Sen jäsenet koettivatkin
aluksi rauhoittavilla lausunnoilla masentaa yhteiskunnassa vallitsevaa
mieltenkuohua, mutta nähdessään piankin ettei sillä mitään voitettu,
he alkoivat kulkea edeltäjäinsä viittomaa tietä. Määrättyään ensin
hinnan valankieltäjäin pappien päistä kokous epäluuloisena kääntyi
myös sellaisiin hengellisen säädyn jäseniin, jotka tähän saakka
olivat kulkeneet vapaina. Annettiin säädös, joka määräsi, että myös
entiset luostari veljet nyt oli pakoitettava valantekoon uhalla tulla
julistetuiksi epäluulon-alaisiksi antirevolutsionisista vehkeistä.
Mutta vaino ei tähän loppunut. Vallanpitäjät alkoivat äkkiä muistella,
että valantehneetkin papit olivat osottaneet suurta laimeutta papiston
sivilikonstitutsionin toimeenpanossa, ja nyt kääntyi viha näitä
vastaan. Heidän tarmottomuutensa leimattiin antirevolutsioniseksi
kiihkoiluksi ja kavallukseksi; myös heidät laskettiin epäiltyjen
joukkoon, ja sillä oli heidän kohtalonsa ratkaistu. Täst'edes
olivat kaikki kirkon miehet, asemasta ja mielipiteistä riippumatta,
vallankumouksellisen hallituksen vainoomisten esineenä.
Mutta kuta kiivaampi vaino, sitä sitkeämpi vastarinta, sitä useampia
marttyyreja. Ja itsepintaisesti, melkein suonenvedon tapaisesti liittyi
kansa sielunpaimentensa ympärille; itsepintaisesti he sekoittivat
toisiinsa itse jumalanpalveluksen ja sen harjoittajat, luulivat
että valantekemättömiin pappeihin kohdistuvat vainot sisälsivät
samalla itse uskonnonkin vainoa ja asettuivat vihamieliselle kannalle
vallankumousta ja sen tarkoituksia kohtaan. Kun hallitus näki että
kansa asettui pappien puolelle, vaikkapa paheksuikin heidän vehkeitään,
yksinkertaisesti siitä syystä että papit sen käsityksessä edustivat
uskontoa, kun se näki ettei ollut mahdollista järkyttää kansan uskoa
sielunpaimeniinsa, syntyi tietysti ajatus pakoittaa se toisella tavoin
luopumaan epäjumalistaan. Se tapa oli hävittää itse jumalanpalvelus,
alentaa itse uskonnon arvoa ja -- kuten vallankumouksen aikana
lausuttiin -- antikristianiseerata Ranska.
Monet tahtovat selittää konventin uskonnonvastaista kantaa yhä
selvemmäksi pyrinnöksi toteuttaa käytännössä jotakin filosofista
oppia. Mutta jos lähemmin syventyy oloihin ja tarkastelee niitä
objektiivisesti ja etuluulottomasti, niin huomaa varmaan, että pääsyy
konventin uskonnolliseen politiikkaan oli olevissa oloissa, jotka
kehittyivät päivä päivältä yhä turmiollisemmiksi. On hyvin vähän
luultavaa, että konventti olisi ajatellut toteuttaa mitään filosofisia
teorioita, jolleivät papit olisi harjoittaneet kiihoitustyötä, mikä
uhkasi heikontaa valtakunnan yhteyttä ja yhteiskunnan pysymystä. Huhti-
ja joulukuun 1793 välisenä kriitillisenä aikana, kun revolutsionilla on
taisteltava sekä kapinallista Vendéeta että europpalaista liittokuntaa
vastaan, papisto on yksissä tuumin vihollisen kanssa... ja silloinpa
kasvaa se liike, jonka tarkoituksena on tehdä loppu vanhasta
uskonmuodosta ja luoda uusi, mikä paremmin soveltuisi revolutsionin
henkeen ja olosuhteiden vaatimukseen.
* * * * *
Varsinainen antikristianiseeraustyö ei lähtenyt Pariisista vaan
maaseudulta. Sen alkuunpanijoina olivat ne konventin edustajat,
jotka olivat toimimassa "en mission", kuten sitä virallisesti
nimitettiin -- s.o. ne, jotka oli lähetetty maan eri osiin
levittämään sinne vallankumouksellisia aatteita. Ylipäänsä nämä
osottautuivat käytöksessään julkeiksi ja säälimättömiksi -- he
tiesivät että menestysvaliokunta piti heitä tarkoin silmällä, ja he
ponnistivat viimeisiin asti osottaakseen niin suurta ja kiitettävää
vallankumouksellista intoa kuin mahdollista. Kun papit departementeissa
harjoittivat kiihoitustyötään paljoa rohkeammin ja avonaisemmin kuin
Pariisissa, olivat kansanedustajat täällä varemmin kuin pääkaupungissa
alkaneet ilmaista suurta ja peittämätöntä halveksumista kirkkoa ja
uskontoa kohtaan -- halveksumista, joka ilmaisihe lukuisissa, ensin
negatiivisissa, sitten täysin selväpiirteisissä ja positiivisissa
toimenpiteissä.
Konventti tyytyi aluksi vain hyväksymään asiamiestensä toimenpiteet,
mutta alkoi kohta itsekkin omilla teoillaan osottaa huomattavaa
kallistumista antikatolisuutta ja uskonnottomuutta kohti.
Heinäkuun 22 p:nä 1793 pyysi Saône-et-Loire departementti lupaa
valaa kanuunankuuliksi ne kirkonkellot, joita ei enää tarvittu
jumalanpalveluksessa. Konventti ei ainoasti hyväksynyt tätä pyyntöä,
vaan sai siitä lisäksi aihetta säätämään, että vast'edes oli jätettävä
vain yksi kirkonkello kuhunkin seurakuntaan ja että kaikki muut oli