Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 09

kukaan taiteentuntija ja taiteenharrastaja voine ahdistuksetta lukea
kaikista niistä kallisarvoisista taideteoksista, jotka hävitettiin,
niistä yksityisistä, prinsseille ja ylimyksille kuuluneista taide- ja
muinaiskalukokoelmista, joita siirreltiin, leviteltiin ja hajoiteltiin,
siitä harvinaisuuksien ja aarteiden paljoudesta, joita juutalaiset y.m.
halvalla ostivat, jopa varastelivatkin, myödäkseen sitten suurista
summista Englantiin. Mutta väärin on tehdä vallankumouksellinen
hallitus vastuunalaiseksi tästä vandalismista. Hallituksen jäsenet
eivät näet koskaan kehoittaneet mihinkään tällaisiin hävitys- ja
väkivallantöihin, päinvastoin he tekivät kaiken voitavansa estääkseen
niitä kaikissa tilaisuuksissa. Syyt niihin häviöihin, joita taide kärsi
vallankumouksen aikana, olivat toisaalla.
Pääsyy oli maastamuutto. Tiedämmehän kaikki, että jo revolutsionin
ensi kuukausina alkoi lukuisa siirtyminen Ranskasta, ja että sitä
jatkui melkein katkeamatta vallankumouksen kolmena ensi vuotena.
Niiden joukossa, jotka siten jättivät Ranskan joko personallisesta
pelosta tai vakuutettuina siitä, että he paremmin voisivat palvella
isänmaatansa herättämällä muissa maissa harrastusta kuningashuonetta
ja kontrarevolutsionisia aatteita kohtaan, oli etupäässä korkeimman
papiston ja korkeimman ylimystön jäseniä, alkaen kuninkaan kahdella
veljellä, vastaisella Ludvig XVIII:nnella ja Kaarle X:nnellä. Mutta
juuri nämä etuoikeutettujen säätyjen korkeimmat edustajat ne Ranskassa
omistivat kaikki nuo suuret yksityiskirjastot, nuo taide-, muinaiskalu-
ja kuriositeettikokoelmat, jotka olivat tehneet Ludvig XV:nnen ja
Ludvig XVI:nnen aikuisen Pariisin museoksi, minne kaiken maailman
taiteenrakastajat pyhiinvaelsivat. Kun he nyt jättivät Ranskan,
tapahtui se salaa, eivätkä he sentähden voineet ottaa mukaansa mitään
kalleuksistaan ja aarteistaan, jotka siten usein jäivät hoitoa ja
valvontaa vaille.
Syyskuun 2 p. 1792 lakiasäätävä kansalliskokous määräsi emigranttien
jälellejääneen omaisuuden otettavaksi takavarikkoon. Tämän lain
nojalla valtio nyt otti taiteensa kaikki yksityisten hallussa olevat
taideaarteet. Mutta nyt syntyi kysymys, mihin kaikki nämä kokoelmat
saataisiin sijoitetuiksi. Kiireesti laitettiin nyt sekä Pariisissa
että departementeissa joukko väliaikaisia toimistoja ja varastoja,
joiden esimiehiksi nimitettiin erityiset asiamiehet. Kaikki kävi
nopeaan, mistä suuri hämminki oli seurauksena. Toimistoissa ladottiin
kaikki mullin mallin: kirjat ja mitalit, taulut, kuvapatsaat ja
kaikenlaatuiset kokoelmat. Asiamiehet käsittivät väärin johtosääntönsä,
luulivat tarkoituksen olevan myödä taideteokset, ja kun he usein eivät
olleet kovinkaan suuria taiteentuntijoita, syytivät he pois melkein
ilmaiseksi kallisarvoistakin tavaraa; niinpä myötiin sellaisessa
varastossa m.m. Maria Antoinettelle kuulunut 6,000 livreä maksanut
piano 600 livrestä. Usein olivat asiamiehet epärehellisiäkin ja möivät
salakähmää omaksi edukseen.
Samaan aikaan kuin kansalliskokous oli perustanut varastoja kokoelmien
säilyttämiseksi, se oli asettanut erään komitean, n.k. museokomitean,
valvomaan asiamiehiä ja katsomaan että taideteokset säilyisivät
hävitykseltä. Mutta nähdessään, ettei tämä komitea osottanut riittävää
arvostelukykyä ja harrastusta, vaan teki itsensä vikapääksi moniin
erehdyksiin ja suureen leväperäisyyteen, konventti lakkautti sen
ja asetti sijalle toisella tavoin kokoonpannun komitean, nimeltä
Commission temporaire des arts, joka innolla ryhtyi työhön ja
osotti huolenpitoansa taiteen eduista kohta senjälkeen julaistussa
asiallisessa, täydellisessä ja metodillisessa _Ohjesäännössä
oikealla tavalla järjestää ja säilyttää koko tasavallassa kaikkia
niitä esineitä, jotka voivat olla hyödyksi taiteelle, tieteelle ja
opetukselle_. Kuinka perinpohjainen tämä ohjesääntö oli, nähdään
siitäkin, että se esim. sisälsi erityisen määräyksen, kuinka paraiten
voitaisiin säilyttää muutamien kirjastojen hallussa olevat intialaiset
kirjat.
Vielä suuremmat olivat ne häviöt, jotka johtuivat kuvapatsasten ja
taideteosten alasrepimisestä ja niistä väkivaltaisuuksista, joita
tapahtui, kun rahvas luostareista ja kirkoista, palatseista ja
linnoista raastoi ulos kaiken sen, mikä muistutti orjuuden ajasta, sekä
vallankumouksellisessa innossaan tai yksinkertaisesti vain ilosta saada
repiä alas, särki ja hävitti kaikki niitä kaunistavat epämieluiset
koristeet ja kirjoitukset. Mutta kaikki tuo oli roskaväen työtä, ja
hallitus paheksui sitä enemmän kuin kukaan muu. Paras todistus siitä
on että se antoi yhä uusia säädöksiä, jotka kielsivät kaikenlaisen
taideteosten häväistyksen ja hävityksen. Kesäkuussa 1793 julaistiin
Lakanalin ehdotuksesta seuraava käsky: "Kansalliskonventti säätää,
kuultuaan yleisen valistuskomitean antaman kertomuksen, kahden vuoden
vankeuden jokaiselle, joka jollakin tavalla häpäisee kansakunnalle
kuuluvia taideteoksia".
Ja vähän myöhemmin, lokakuussa samana vuonna, seurasi tätä toinen
vieläkin seikkaperäisempi säädös, aiheutuen niistä väärinkäytöksistä,
jotka olivat syntyneet konventin määräyksestä että kuningaskunnan
arvomerkit ja tunnukset oli kaikkialta poistettava. Se kuului näin:
"Täten kielletään millään tavoin poisviemästä, hävittämästä tai
muuttamasta, tekosyyllä hävittää aatelisvallan ja kuningaskunnan
merkkejä, kirjastoista, kokoelmista, kabineteista, yleisistä tai
yksityisistä museoista yhtä vähän kuin taiteilijoilta, kustantajilta
ja kirjakauppiailta kirjoja, painettuja tai käsikirjoituksena olevia,
kaiverruksia ja piirustuksia, tauluja, korkokuvia, kuvapatsaita,
mitaleja, vaaseja, muinaiskaluja, maantieteellisiä karttoja ja muita
esineitä, jotka hyödyttävät taidetta, historiaa tai opetusta."
Nämä säädökset, jotka eivät suinkaan ole ainoat laatuaan, osottavat
kyllin selvästi, että revolutsioninen hallitus koetti voimainsa
mukaan säilyttää taideteoksia ja suojella niitä hävitykseltä. Mutta
tämä oli vain yksi askel sitä päämäärää kohti, johon konventti pyrki,
nimittäin yhdistämään kaikki nämä kokoelmat yhdeksi kokonaisuudeksi,
museoksi, joka olisi oleva kansakunnan oma, ja jonka aarteita kaikilla
yhteiskunnan luokilla olisi oikeus katsella ja ihailla.
Tosin vanhan järjestyksen aikana oli ollut suurenmoinen taulugalleria,
mutta se ei kuulunut valtiolle, vaan kuninkaalle. Colbert, sen
perustaja, oli sijoittanut taulut Louvreen, mutta sieltä ne oli
siirretty Versailles'iin, minkä ohella moni taideteos oli viety
koristamaan muita kuninkaallisia asuntoja ja suuri joukko laskettu
kokonaan pilalle, useat erään kirjailijan lausunnon mukaan siten,
että ne asetettiin Versailles-puistoon ja siellä niin huolellisesti
vaalittiin, hiottiin ja pestiin, ettei niistä jäänyt juuri mitään
jälelle. Kumminkin alkoi ajan pitkään kuulua ääniä, vaatien näiden
kokoelmain siirtämistä takaisin Pariisiin. Tästä oli seurauksena,
että v. 1750 110 taulua siirrettiin Luxembourg-linnaan, ja että nämä
taulukokoelmat kahdesti viikossa pidettiin avoinna asianharrastajille
ja taiteilijoille. Ludvig XVI ei kuitenkaan ollut siihen tyytyväinen,
vaan siirrätti kaikki taulut jälleen Versailles'iin. Jokainen ymmärtää,
kuinka vaikeaa nuorten taiteilijain oli kehittyä ja oppia, kun siten
huolellisesti kätkettiin heidän silmiltään kaikki suuret esikuvat, eri
koulujen ja eri aikojen vanhat mestarit.
Jo perustuslakia säätävä kansalliskokous oli määrännyt Louvren
sopivimmaksi paikaksi taideteosten kokoamista varten, ja n.k.
museokomissioni oli nimitetty suorittamaan valmistelevia töitä
ja saattamaan järjestystä vallitsevaan sekamelskaan. Mutta tämä
komissioni työskenteli hitaasti eikä ollut vielä lähellekään
suorittanut tehtävätään konventin kokoontuessa. Konventti, joka teki
kaikki ihmeellisellä vauhdilla, ei ollenkaan välittänyt mistään
valmistelevista töistä, vaan sääti yksinkertaisesti 27 p. heinäk. 1793,
että Louvren museo aivan kohta tulisi avattavaksi yleisölle, ja määräsi
sisäministerin käytettäväksi yli 100,000 livreä vuodessa yksityisten
kokoelmain ostoon ja estääkseen arvokkaita taideteoksia joutumasta
ulkomaille. Sitten ryhdyttiin työhön, joka ei jäänytkään tuloksitta,
sillä tuskin kolme kuukautta senjälkeen avattiin yleisölle Louvre-museo
tai niinkuin sitä virallisesti nimitettiin Musée central des arts
(Taiteiden keskusmuseo). Aluksi oli muutamia suuria taideteoksia
jätetty jälelle Versailles'iin, niin Leonardo da Vincin _Monna Lisa_,
Andréa del Sarten _Pyhä perhe_. Van Dyckin tekemä Englannin kuninkaan
Kaarle I:sen kuva y.m. Mutta se konservatorio, joka perustettiin
Davidin ehdotuksesta ja jossa hän itse oli jäsenenä, teki pian
muutoksen tässäkin suhteessa. Jotta museo tulisi tunnetuksi, määrättiin
tehtäväksi luettelo kaikista sen aarteista, ja jotta siitä olisi
taiteilijoille hyötyä, päätettiin että näillä olisi oikeus viidesti
viikossa vapaasti päästä museoon tutkimaan vanhoja esikuvia. Voidaan
helposti ymmärtää, millainen uusi harrastus elähyttäisi nuorisoa, kun
se siten sai tilaisuutta näkemään ja oppimaan; voidaan ymmärtää, mitä
uusia aihelmia he siten saisivat. Ja lisäksi voi ymmärtää, millainen
voitto oli vallankumouksellisille johtajille pysyvän tyyssijan luominen
taiteelle, joka jo kyllin kauan oli ollut vailla varsinaista kotia.
Louvreen yhdistettiin nyt paitsi kuninkaallisia taulukokoelmia kaikki
ne taideteokset, jotka luostarit ja kirkot sekä yksityiset museot
olivat antaneet valtiolle. Tänneppä tuotiin myös ne kuvapatsaat ja
hautakivet, jotka oli otettu Saint-Dénis'in kuningashaudoista, kun nämä
hävitettiin siihen määrin, että kaikkien noiden vanhain kuningasten
jäännökset, aina kapetingien ajalta saakka, otettiin arkuistaan,
jotka kohta senjälkeen sulatettiin tykinkuuliksi, ja pantiin toisiin
yksinkertaisempiin sekä haudattiin yleiseen kirkkotarhaan --
toimitus, jota aatellessa koskee mieleen vielä enemmän senvuoksi,
että se tapahtui keskellä päivää, laillisessa järjestyksessä ja
viranomaisten valvonnan alaisena, eikä roskaväen toimesta jonakin
vallankumouksellisen kiihkon hetkenä.
Louvre-museon kokoelmia kartutettiin myöhemminkin niillä
taideteoksilla, jotka otettiin sotasaaliina. Ensiksi saapui v. 1794
suuri lähetys pohjoisarmeijan hankkimia hollantilaisia tauluja, niiden
joukossa kokonaista 80 Rubensin ja 17 Van Dyckin taulua, ja lisäksi
useita Rembrandtin, Albert Dürerin, Paul Potterin y.m. teoksia;
sittemmin tulivat ne italialaiset kokoelmat, jotka Bonaparte toi
mukanaan sotaretkiltään.
Samanaikaisesti Louvre-museon kanssa avattiin useita museoita
maaseudullakin.
Kun tahdotaan väittää että vallankumous muka oli hävittänyt
taiteenharrastuksen ja vaikuttanut siihen vain vahingollisesti, on
sellainen selvä erehdys. Päinvastoin tehtiin vallankumouksen aikana
melkoisesti työtä taiteen ja sen etujen edistämiseksi. Ei voi muuta
kuin hämmästyä, kun selailee kaikkia noita taidekysymyksiä koskevia
keskusteluja, ja lukee kaikkia niitä säädöksiä, joita julaistiin ja
jotka koskevat ehdotuksia uusiksi muistopatsaiksi, kaunistuksiksi,
museoin järjestämiseksi, tilauksiksi taiteilijoilta, kun syventyy
noiden erityisten komiteain kokoamista, säilyttämistä, jakamista
ja luokittamista varten suorittamiin töihin, ja lisäksi ajattelee
että kaikki tämä työ tehtiin aikana, jolloin rahavarat olivat tyyten
lopussa, jolloin ihmisten henki ja omaisuus joka hetki oli vaarassa,
jolloin sisällinen puoluetaistelu oli noussut huippuunsa ja ulkonainen
vihollinen seisoi Ranskan rajoilla.
Ennen muita on Davidin ansio että tämä työ tuli hyvää ja hedelmiä
kantavaa. Robespierren kuolemaan saakka David piti valtikkaa taiteen
valtakunnassa tai ehkäpä olisi oikeampaa sanoa: taiteen valtikkaa
politiikan valtakunnassa. Thermidor-katastrofin jälkeen hän vangittiin
ja oli vähällä joutua tuomituksi kuolemaan, mutta pelastui osaksi
kuuluisuutensa kautta, osaksi julkisesti kieltämällä sen miehen,
jolle hän vielä 8 p. thermidorkuuta oli sanonut: "Jos tyhjennät
myrkkypikarin, niin minä tyhjennän sen sinun kanssasi", ja selittämällä
erehtyneensä Robespierren luonteen ja isänmaallisuuden suhteen.
Kiellettyään ystävänsä David kielsi mielipiteensäkin, ja tapausten
ironian kautta, jota usein voi huomata tämän ajan historiassa,
siitä miehestä, joka vapisevin käsin oli maalannut _Murhatun
Maratin_, ainoasti muutamia vuosia myöhemmin tuli Napoleonin ja
keisarikruunauksen maalaaja.


KIRKKO

Vallankumous ei vaikuttanut luovasti ja uudestimuodostavasti ainoastaan
maallisen elämän eri aloilla. Myöskin kirkko joutui jo alusta pitäen
vallankumousmiesten reformien koekentäksi, ja ne muutokset, joita siinä
pantiin toimeen, olivat laajalle kantavia ei ainoasti valtiollisessa
vaan myös kultuurisessa suhteessa.
Hengellinen sääty oli vanhan järjestyksen aikana jaettu kahteen
jyrkästi erotettuun luokkaan: "le clergé régulier", säätyveljet,
hengellinen papisto, ja "le clergé séculier", maallinen papisto,
sellaiset, jotka ottivat osaa julkiseen elämään. Melkoisia epäkohtia
oli aikain kuluessa versonut molemmissa näissä luokissa, ja näistä
epäkohdista varsinkin ne, jotka johtuivat pappien halusta hankkia
tämän maailman aarteita ja rikkauksia, herättivät suurta paheksumista
kaikissa yhteiskunnan kerroksissa. "Ylipäänsä", sanoo Louis Blanc,
"papit huonosti käyttivät huonolla tavalla hankittua tavaraansa. Sillä
he eivät odotelleet jumalisten sydämien anteliaisuutta, he pakoittivat
sitä, useinkin epärehellisellä tavalla. He harjoittivat suurella
rohkeudella -- ja mikä pahempi, suurella menestyksellä -- kauppaa
syntien anteeksiannolla. Syntyminen ja kuolema, rikos ja hyve, toivo ja
pelko, paratiisi ja helvetti -- kaikki muodostui heille tulolähteeksi.
He tekivät rahaa siitä Jumalasta, joka syntyi tallissa, ja taivas,
jonka he möivät enimmän tarjoovalle, oli heille keinona millä ostaa
maata."
Valistusfilosofit eivät olleet arastelleet kiinnittää yleisön huomiota
näihin epäkohtiin. He näyttivät, miten oli kieroa, että papiston
tuloverot olivat niin suuret, että ne riistivät valtiolta osan
sen tulolähteistä ja panivat muille kansalaisille kaksinkertaisen
taakan; miten oli kieroa, että papit yksinään hoitivat nuorison
kasvatusta ja siten määräsivät aikansa ajatus- ja katsantotavan,
että he tavallaan tulivat antamaan leiman koko yhteiskunnalle,
itsepintaisesti sulkemalla kaikesta osanotosta julkiseen elämään kaikki
toisinajattelevat: protestantit, juutalaiset ja lahkolaiset. Eivät
he myös olleet lakanneet leimaamasta sellaisen kirkollisen valtion
olemassaoloa keskellä todellista valtiota sotivaksi yhtä heidän oppinsa
perusaatetta, ihmisen luonnollisten oikeuksien periaatetta vastaan.
Sillä pappiselämä oli kerrassaan luonnoton: pappi luopui vapaudestaan,
itsemääräämis-oikeudestaan, oikeudestaan rakastaa, mennä naimisiin,
niin, usein jopa tehdä työtäkin. Sellaista hedelmätöntä jäsentä,
joka ei millään tavoin rikastuttanut yhteiskuntaa, ei tämä voinut
tunnustaa omakseen, varsinkin kun tällainen jäsen sitäpaitsi henkisessä
suhteessa vaikutti ehkäisevästi yhteiskunnan kehitykseen ja kokoomalla
rikkauksia, joita ei käytetty valtion hyväksi, vaan jotka päinvastoin
vähensivät valtion tuloja, edisti tasa-arvoisuuden poistamista
ja taloudellisen kurjuuden lisääntymistä. Vaikkapa filosofit
katsantotavaltaan ja käsitykseltään paljon erosivatkin toisistaan,
olivat he kuitenkin kaikki yksimielisiä seuraavissa kohdissa:
papiston rikkauksia oli vähennettävä tai ne oli kokonaan lopetettava;
yhteiskunnalle oli annettava takaisin ne hyödyttömät jäsenet, jotka
uskonnollinen yhteiskunta oli sulkenut piiriinsä, ja kirkko oli mikäli
mahdollista alistettava valtion alle.
Nämä toivomukset, jotka vallankumous oli toteuttava yhden toisensa
perästä, saivat vastakaikua laajoissa piireissä. Kaikkialla
siteerattiin filosofien lausunnoita, ja Voltairen purevat pistosanat
paaviutta ja pappeja vastaan olivat kaikkien huulilla. Lämpimimmin ja
innokkaimmin kuitenkin alempi papisto omaksui filosofien aatteet. Sen
keskuudessa oli tyytymättömyys jo kauan itänyt, ja jo kauan oli nuristu
huutavaa vastakohtaa korkeamman ja alemman papiston aineellisten
etujen välillä, jotka eivät olleet minkäänlaisessa suhteellisuudessa
toisiinsa. Hengellinen sääty oli vähitellen jakautunut kahteen eri
ryhmään, jotka harrastuksiltaan ja pyrinnöiltään erosivat toisistaan
aivan yhtä paljon kuin kaksi eri yhteiskuntaluokkaa: ylimystö
hienoine tapoineen ja ylellisine eloineen ja oloineen sekä köyhä,
varaton kolmas sääty, joka eli suurimmassa yksinkertaisuudessa ja
vaatimattomuudessa ja kantoi papin vaikean viran koko taakkaa. Ei siis
ollut ihmeellistä että köyhät papit, varsinkin maapapit, sellaisten
olosuhteiden vallitessa yhtyivät kansaan, joka kaikkialla alkoi herätä
ja kuuluvasti vaatia reformeja. Ei myöskään ollut ihmeellistä, että
he kaikesta huolimatta kannattivat filosofeja. Filosofit harrastivat
pappien asiaa -- huolimatta heidän papillisesta toimestaan -- koska he
kuuluivat yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän, läänitysvallan ja
kirkon marttyyreihin; papit taas kannattivat filosofeja -- vaikkapa
paheksuivatkin näiden uskonnollisia mielipiteitä -- koska filosofit
puolustivat heidän, s.t.s. vapauden ja tasa-arvoisuuden asiaa.
Mutta reformien vaatiminen ei pysähtynyt yksin alempaan papistoon, vaan
sai useita puoltajia korkeampiarvoistenkin pappien seassa. Hengenmiehet
eivät näet ainoastaan jakautuneet kahteen luokkaan, kahteen säätyyn
-- he jakautuivat myös kahteen puolueesen, konservatiiveihin, jotka
vaativat vanhain laitosten tarkkaa muuttamattomana pysyttämistä, ja
edistyspuolueesen, johon kuuluivat korkeamman papiston vapaamieliset
ainekset sekä koko alempi papisto. Jo kirkolliskokouksissa nämä
molemmat puolueet olivat seisoneet vastatusten; cahiers'eissa he
ovat vielä selvemmin huomattavissa. Mutta jyrkimmin ilmenee toki ero
silloin kun nousee kysymys, olivatko säätyjen äänestykset tapahtuvat
säädyttäin tai yhteisesti. Vanhoilliset papit koettavat hyvällä jos
pahalla estää vapaamielistä puoluetta panemasta uusia aatteitaan
käytäntöön, ja heidän kehoituksistaan on seurauksena, että papit,
kun kolmas sääty ensimäisen kerran pyytää, heitä yhtymään kanssaan,
19 äänen enemmistöllä päättävät äänestää säädyttäin. Mutta kun kohta
senjälkeen kolmas sääty näytti riippumattomuutensa muista säädyistä
julistautumalla täysivaltaiseksi kansalliskokoukseksi, osottautuivat
pappien todelliset taipumukset siten, että viikkoa vähemmässä ajassa
suuri enemmistö liittyi kolmanteen säätyyn, joka, vahvistuneena kahden
muun säädyn jäsenistä, voi nyt ryhtyä Ranskan uudestiluomistyöhön.
Sitä liikettä, joka aiheutti papiston liittymisen kolmanteen säätyyn,
johti mies, joka oli näyttelevä huomattavan osan vallankumouksen
historiassa. Se oli hänen hyvin maallinen ja teräväkielinen
korkea-arvoisuutensa, Autunin piispa Talleyrand-Périgord, pikemmin
aatelinen kuin pappi, pikemmin valtiomies kuin piispa, hän, josta
eräs aikalainen, Barras, sanoo, että hän personaansa yhdisti kaikki
vanhan järjestyksen ja vallankumouksen paheet, hän, josta Carlyle
lausuu sen arvostelun, että hän oli kuva ihmisestä, joka elää
petoksessa ja petoksesta olematta silti petollinen ihminen. Ensimäisten
liittyvien joukossa oli eräs pappi, joka myöskin oli antava itsestään
puheenaihetta vallankumouksen aikana; se oli apotti Grégoire, erään
pienen lothringilaisen seurakunnan kirkkoherra, sittemmin Loir-et-Cher
departementin perustuslaillinen piispa.
Henri Grégoire oli vallankumouksen merkillisimpiä henkilöitä.
Hän oli ankara katolilainen ja syvästi uskonnollinen, mutta
samalla innokas valistuksen ja reformien ystävä; ja hän kannatti
ilmeisemmin kuin useimmat muut filosofien muodostelemia ihmisyys- ja
suvaitsevaisuusprinsiippejä. Hänen työnsä neekerien vapauttamiseksi
oli laajaperäinen, ja hänenpä alkuunpanostaan sekä protestantit että
juutalaiset revolutsionin aikana saivat kansalaisoikeuden; samoin
hänen alkuunpanostaan myöhemmin, Robespierren kuoltua, todellinen
uskonvapaus julistettiin. Lämpimään uskonnollisuuteensa Grégoire
kumminkin yhdisti selväpiirteisen vallankumouksellisen kiihkoilun,
ja tämä uskonnollisuuden ja revolutsionisen innon yhdistys leimasi
hänen jokaista lausuntoaan kansalliskokouksessa yhtähyvin kuin hänen
julkaisemiaan lukuisia kirjoituksia. Se ilmeni myös uskollisesti hänen
puhekielessään. Kerrotaan näet että aina myöhäiseen vanhuuteen saakka
kaikki mitä hän sanoi oli sekoitettuna sitaateilla raamatusta, mutta
samalla höystettynä muisteloilla vallankumouksellisen roskaväenkielen
voimakkaasta sanavarastosta.
Evankeliumista Grégoire etsi tukea vallankumouksen vapaus- ja
tasa-arvoisuusperiaatteille, evankeliumi se tuli hänelle demokratian
lähdekirjaksi; juuri sen johtamana hän oli äänestävä kuninkuuden
poistamista ja tasavallan perustamista. Hänen unelmansa oli tehdä
kristillisestä kirkosta jälleen sellainen kuin se oli ollut alussaan:
yksinkertainen, voimakas ja suuripiirteinen, täysin vieras maisen
elämän kietovalle, hemmottelevalle ja maahansitovalle vaikutukselle.
Grégoire ei yksin miettinyt ja unelmoinut tällä tavoin. Oli toinenkin
hengenmies, jansenisti kuten Grégoire, jonka elämänkäsitys ja aatteet
monessa suhteessa olivat samanlaisia, ja jonka vaikutus vallankumouksen
ensi vuosina oli yhtä suuri, jopa suurempikin kuin Grégoiren. Tämä
mies oli Cercle social klubin perustaja, apotti Claude Fauchet,
joka myös oli vallankumouksen innokkaimpia esitaistelijoita ja
demokratian perustajia, samalla syvästi ja lämpimästi uskonnollinen,
mutta taipuva mystilliseen ja hämyiseen uskonnollisuuteen, mikä
muodosti jyrkän vastakohdan Grégoiren lujapiirteiselle uskolle.
On sanottu Claude Fauchetista että hän vallankumouksen puhjetessa
oli suosituin mies koko Ranskassa. Hän oli ansioistaan saanut
arvonimen "prédicateur du roi", mutta jälleen kadottanut sen, kun
hänen saarnansa, ollen liian kansanvaltaisia, eivät miellyttäneet
kuninkaallisia ja hovia. Mutta kaikissa niissä piireissä joissa
reformiaatteet olivat saaneet jalansijaa, ja varsinkin köyhän kansan
joukossa hänellä sen sijaan oli innokkaita kuulijoita. Vallankumouksen
alkuaikoina koko Pariisi virtasi kirkkoihin kuulemaan hänen mahtavaa
ja samalla suopeaa kaunopuheisuuttaan ja tutustumaan tähän harvinaisen
vapaamieliseen henkilöön, joka lujaan ja järkkymättömään vakaumukseensa
yhdisti melkein naisellisen vienouden ja koskaan horjumattoman
myötätuntoisuuden alhaisia ja köyhiä, koko kärsivää ihmiskuntaa
kohtaan. Ja kuinka paljoa enemmän Fauchetin saarnat olivatkaan omiaan
koskemaan mieliin, niistä kun henki rakkaus vallankumoukseen, vilpitön
ja vakuuttava, joka päivä päivältä kävi yhä selvemmäksi! Hän oli
ollut yksi niitä harvoja, jotka keskellä ylimystön ja etuoikeuksien
aikaa olivat saarnastuolissa tohtineet puhua köyhästä kansasta ja sen
hädänalaisesta tilasta. Hän oli ensimäinen, joka rohkeni avata sen
raamatunpaikan, joka ennen muita vetoo ihmiselliseen humanisuuden ja
solidarisuuden tunteesen, ja lukea tyhjiin ja korupuheisiin saarnoihin
tottuneelle, ihmettelevälle rahvaalle evankeliumin yksinkertaiset sanat:
"Silloin sanoo kuningas niille, jotka hänen oikialla puolellansa ovat:
Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille
on valmistettu maailman alusta. Sillä minä isosin, ja te ruokitte
minun; minä janosin, ja te juotitte minun; minä olin outo, ja te minun
huoneesen otitte; alasti, ja te vaatetitte minun; sairaana, ja te
opitte minua; minä olin vankina, ja te tulitte minun tyköni. -- -- --
Sillä totisesti sanon minä teille: sen kuin te olette tehneet yhdelle
näistä vähimmistä minun veljistäni, sen te teitte minulle."
Aamulla 5 p. elok. 1789 Fauchet saarnasi niiden kansalaisten
muistoksi, jotka olivat kuolleet Bastiljin valloituksessa 14 p.
heinäkuuta. Hänet oli määrännyt siihen kansalliskokous osaksi kai
senkintähden, että hän itse oli ollut tilaisuudessa mukana ja
saanut kuulan reiän papintakkiinsa. Tungokseen saakka täytetyssä
salissa vallitsee jännitetty hiljaisuus, kun Fauchet syvällä ja
sointuvalla, helposti väräjävällä äänellään sanoo: "Kuinka paljon
pahaa taivaan väärät välittäjät ovatkaan tehneet maailmassa? He
ovat vahvistaneet sortovaltaa, he ovat tehneet Jumalan tyrannien
kanssarikolliseksi! Kuinka on kirjoitettuna evankeliumissa: Teidät
pakoitetaan näyttäytymään kuningasten edessä; he käskevät teidän tehdä
väärintekoja, ja te vastustatte heitä kuolemaan saakka -- -- -- Väärät
opettajat ovat riemuitsevat, sillä kirjoitettu on. Antakaat keisarille
kuin keisarin on! -- -- -- Mutta onko keisarille annettava myöskin se,
mikä ei ole hänen? Ja mikä sitten ei ole hänen? Se on ihmisten henki,
heidän vapautensa, heidän omatuntonsa, heidän kuolematon sielunsa.
Ihmisellinen luonto -- onko se Jumalan vai keisarin oma? Oikeus sortaa
ei ole kenenkään oma, oikeus puolustautua kuuluu kaikille. Älkää
unhottako että Kristus ristiinnaulittiin keisarin vihollisena." --
Nuo olivat omituisia sanoja kuulla papin suusta, olivat harvinaisin
kaikista tämän ajan harvinaisista uutuuksista. Niinpä olikin
Fauchetin sanojen vaikutus niin mahtava, että hänen lähtiessään
kirkosta kaupungintalolle ääretön ihmisjoukko seurasi häntä; muutamat
kansalliskaartin soittoniekat virittivät isänmaallisen säveleen ja eräs
kansalainen viskasi tammenlehtiseppeleen hänen jalkoihinsa.
* * * * *
Yhtymällä kolmanteen säätyyn papisto oli näyttänyt vapaaehtoisesti
luopuvansa poikkeusasemastaan ja tunnustavansa omakseen kansan
suverenisuuden periaatteen. Tähän nojautuen kansalliskokous katsoi
olevansa oikeutettu ryhtymään niiden kirkollisten reformien
toimeenpanoon, joita sekä kirkon omat jäsenet että yleinen mielipide
vaativat ja joihin papit itse olivat antaneet aiheen luopumalla 4 p:nä
elokuuta feodalisista oikeuksistaan ja kohta senjälkeen hyväksymällä
kymmenysten poistamisen. Se toimenpide, jota katsottiin kaikkein
painavimmaksi, oli kirkon liian omaisuuden konfiskatsioni. Jo 6 p.
elok. 1789 lausuttiin kansalliskokouksessa ensi kerta se mielipide,
että papiston omaisuudet kuuluivat kansakunnalle, ja kaksi päivää
myöhemmin esitettiin ensimäinen ehdotus niiden peruuttamisesta.
Tämä ehdotus ei tosin johtanut mihinkään toimenpiteesen, mutta kaksi
kuukautta senjälkeen esitti Mirabeau finanssikomitean puolesta
toisen, joka varmaan suureksi osaksi oli Talleyrandin päässä
syntynyt. Se sisälsi järjestetyn suunnitelman kirkontiluksien
peruuttamiseksi ja myömiseksi -- ehdotus, jonka kansalliskokous melkein
muuttamatta hyväksyi 2 p. marrask. 1789. Tietystikin tämä päätös
herätti konservatiivisessa papistossa suurta katkeruutta, ja useat
katsoivat sitä ennen kuulumattomaksi yllätykseksi kansalliskokouksen
puolelta. Kansalliskokous oli taas katsonut tämän askeleen melkeinpä
välttämättömäksi, keksiäkseen jotakin keinoa päästä maassa
vallitsevasta taloudellisesta kurjuudesta. Raha-asiat olivat näet
täydellisimmässä epäjärjestyksessä; entisiä veroja ei saatu kootuksi ja
mitään uusia ei vielä ollut vaadittu; kerta toisensa jälkeen päätettiin
ottaa suuria valtiolainoja, mutta luotto oli huono, ja ainoasti
pieni murto-osa siitä mitä olisi tarvittu voitiin saada. Ja näissä
tukalissa olosuhteissa nähtiin aivan lähellä tulolähde, jota voitiin
käyttää kenenkään oikeastaan tulematta siitä kärsimään -- oliko siis
ihmeellistä, ettei sitä jätetty koskematta? Joskin voidaan moittia
tätä kansalliskokouksen toimenpidettä, on joka tapauksessa varmaa,
ettei kokous, kuten eräs kirkon historioitsija, Débidour, huomauttaa,
suinkaan kevytmielisesti päättänyt anastaa kirkon omaisuuksia; siitä
on kaksiviikkoinen keskustelu kokouksessa kyllin selvä todistus --
keskustelu, joka muuten kuuluu loistavimpiin ja dramaattisimpiin, mitä
parlamentarisella elämällä revolutsionin aikana on näytettävänä.
Seuraava askel kirkollisten reformien tiellä oli kansalliskokouksen
päätös 13 p:ltä helmik. 1790, joka määräsi kaikki luostarilupaukset
poistettaviksi, kaikki veljeskunnat lakkautettaviksi ja ne
luostarit suljettaviksi, joita ei ollut muodostettu oppi- tai
hyväntekeväisyyslaitoksiksi. Tämä toimenpide, niin törkeältä
kuin se tuntuneekin, ei suinkaan ollut epäoikeutettu. Luostarien
paksujen muurien läpi oli kyllin usein tunkeutunut julkisuuteen
pöyristyttäviä kertomuksia väkinäisistä lupauksista, raakalaisista
menoista ja tavoista, ankaruudesta ja kidutuksesta. Ei myöskään
ollut mikään salaisuus, että näiden muurien sisällä kukoistivat