Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 05

kääntyivät, osaksi ja etusijassa sentähden että he ottivat tehtävänsä
vakavalta kannalta ja osottivat kirjoituksissaan todellista elävää
harrastusta. Ylimyksellisen sanomalehdistön työ oli kielteistä laatua.
Sen tehtävänä näet ei ollut mielipiteiden puolustaminen ja aatteiden
levittäminen, vaan yksinkertaisesti vastapuolueen vastustaminen
keinolla millä hyvänsä. Se keino, jota he etusijassa käyttivät, oli
naurunalaiseksi tekeminen. "Naurettavaksi tekeminen", he itsekin
sanoivat, "on se ase, jota on käytettävä sellaisessa taistelussa
kuin me taistelemme". Heidän taistelutapansa kohdistui pääasiassa
personallisiin hyökkäyksiin ja purevaan ivaan. He osottivat etevyyttään
ahdistamalla runossa ja suorasanaisesti vastapuolueen päämiehiä,
purkamalla niiden yli häpeällisiä soimauksia, rivoja ja kyynillisiä
salaviittauksia. Revolutsionisen sanomalehdistön karkea ja kömpelö
leikillisyys ei tunnu rahtuakaan pahemmalta kuin ne likaisuudet ja
säädyttömyydet, joissa rojalistisella sanomalehdistöllä, muutamia
poikkeuksia lukuunottamatta, oli ilonsa. Niiden päämaali oli olla
hupaisa, ja ainakin yksi niistä, lehti, jolla oli tuo omituinen nimi
_Actes des Apôtres_ (Apostolien teot), oli sellainen; sitä lukivat
kuningatar, hovi ja ylimystö, ja sen leviäminen oli suurenmoinen.
Kansaan eivät ylimykselliset lehdet tehneet vaikutusta, sillä kansalle
olivat satiirin aseet liian hienosti hiottuja. Ne herättivät naurua,
mutta eivät olleet kyllin voimakkaita jättämään jälkeensä pysyvää
vaikutusta ja vetämään kansanjoukkoja mukaansa.
Vaikkakin noiden lukuisten sanomalehdenulosantajain enemmistö oli
keskinkertaisia kykyjä tai vallan kyvyttömiä, oli kuitenkin molemmilla
puolilla muutamia eteviä sanomalehtimiehiä, joita oma aikansa piti
arvossa ja joita jälkimaailmakin muistelee osaksi sen tähden mitä
he ovat vaikuttaneet, osaksi sen tähden mitä he ovat kärsineet
painovapauden hankkimiseksi. Ensimäisenä mainittakoon tässä kerta
vielä Mirabeaun nimi. Mutta Mirabeaun varhainen kuolema teki ettei hän
ennättänyt olla mukana muulloin kuin poliittisen sanomalehdistön ensi
vuotena. Hän näki vain innostuksen ajan eikä taistelun ja ottelujen
aikaa. Ja hänen osansa valtiollisessa historiassa, ollen niin suurta ja
oleellista laatua, on pimentänyt hänen sanomakirjallisen toimintansa,
joka edelliseen verrattuna tuntuu mitättömältä ja syrjäiseltä.
Kokonaan toinen oli Brissotin laita. Hänen _Patriote français'insa_
oli koko oloaikansa niin läheisessä yhteydessä hänen valtiollisen
toimintansa kanssa, ettei jälkimäistä voida ajatella muistamatta
samalla hänen lehteään. Niinkauan kuin valtakunnassa kaikki oli
vielä jotenkin levollista, oli se uskollisena ilmauksena Brissotin
poliittisista mielipiteistä ja ajatuskannasta, ja kun taistelu alkoi
raivota, muuttui se brissotistisen puolueen etevimmäksi taisteluaseeksi.
Jos, kuten minä olen tullut tehneeksi, käy läpi Brissotin sanomalehden
alusta loppuun asti, ei voi muuta kuin hämmästyä sitä syvää vakavuutta
ja arvokasta sävyä, joka kohtaa lukijaa sen jokaisella rivillä.
Me emme tapaa siinä jälkeäkään lentokirjailijan äkeästä kielestä,
vallankumouslehtien karkeista sanoista ja sukkeluuksista, emmekä
mistään satiireista ja mistään personallisista hyökkäyksistä. Kaikki
on tarkoin ajateltua, tyyntä, vakavaa ja hillittyä. _Le Patriote
français_ onkin senvuoksi antanut minulle monessa suhteessa toisen
käsityksen Brissotista kuin minkä historioitsijat hänestä tavallisesti
antavat. Lukiessa hänen lehteään on lukijalla edessään ei seikkailija
Brissot, puoleksi lahjakas kirjailija, puoleksi hullahtava olento, se
Brissot, joka naurettavasta turhamaisuudesta liitti nimeensä lisäyksen
"de Ouarville" saadakseen sen kajahtamaan paremmin, joka matkusteli
kaikkialla ja koetteli kaikkia, joutui hallituksen vihoihin tuomalla
salakähmää Ranskaan kiellettyä kirjallisuutta ja loukkasi kaikkia
häikäilemättömällä suorapuheisuudellaan. Ei, lukijalla on edessään
vallankumousmies, tarkkanäköinen, työteliäs, vakava, syvästi tietoinen
tehtävänsä vakavuudesta ja pyhyydestä, vallankumouksen johtaja, joka
viimeiseen saakka taisteli vakuutuksensa puolesta ja tiesi sen puolesta
kuollakin.
Sanomakirjallista toimintaansa Brissot piti suuressa arvossa:
mitkään herjaukset, mitkään hyökkäykset eivät voineet järkyttää
häntä kerran ottamastaan asemasta tai saada häntä puuttumaan
personalliseen polemiikkiin, sillä tätä hän katsoi yhteensopimattomaksi
sanomakirjailijan pyhän ammatin kanssa. Palanen hänen lehdestään
(13 p:ltä marrask. 1789) osottaa, mitä hän katsoi sanomakirjailijan
täytyvän vaarinottaa vastustajainsa suhteen:
"Muutama sana sanomalehtimiehen käytöksestä, jollei hänellä ole muuta
päämaalia kuin olla hyödyksi:
"Haukkumasanoihin hänen on vastattava halveksimisella.
"Tolkuttomiin jaarituksiin säälivällä vaitiololla.
"Vaarallisiin erehdyksiin tarkoilla vastauksilla.
"Hyviin neuvoihin alistumisella."
_Le Patriote français_ vastaa monessa suhteessa sitä mitä me vaadimme
sanomalehdiltämme. Se on huvittava ja vaihteleva, ja se sisältää,
paitsi kotimaisia oloja koskevaa, kaikkea mitä valtiollinen sanomalehti
meidän päivinämme tarjoo lukijoilleen: johtavia kirjoituksia, ulkomaan
politiikkaa ja vieraita maita koskevia uutisia, kirjallisia ilmoituksia
ja koko joukon kirjoituksia mitä erilaisimmista aineista, alkaen
uskonnosta ja oikeusfilosofiasta ja loppuen Pariisin peliluolien
tutkimiseen tai sen epäterveellisen ja luonnottoman tavan moittimiseen,
että miehet ottivat tervehtiessä hatun päästään. Brissotin lehti
herätti suurta huomiota, sitä levisi ja luettiin kaikkialla, ja
revolutsionin ystävät pitivät sitä yhtä paljon arvossa kuin vastapuolue
sitä pelkäsi ja vihasi.
Vallankumouksellisen sanomakirjallisuuden kentällä astui esiin
yksi toisensa perään noita sanomalehtimiehiä, jotka, viisaina ja
varovaisina tai kiihkeinä ja rohkeina, innostuksensa kautta olivat
edistävät vallankumouksen eteenpäin-vientiä, mutta joista moni
leppymättömyytensä ja kiukkuisuutensa kautta tietämättään oli saava
perustuksen horjumaan sen vapaudenrakennuksen alta, jota he itse olivat
olleet kohottamassa. Ensiksi nuo kaksi nuorta: Camille Desmoulins
innollisine gallialaisine luonteineen ja Elysée Loustallot vakavasti
ajattelevine katseineen ja vakavine roomalaismielineen. Heidät on
usein pantu yhteen, sillä he olivat samanikäiset, molemmista oli
aiottu asianajajia, mutta vallankumouksen alussa he olivat pyörtäneet
ympäri ja astuneet sanomakirjallisuuden epävarmalle uralle; molemmat
olivat alusta pitäen -- vastakohtana monelle muulle -- innokkaita
ja ilmeisiä tasavaltalaisia. Mutta kuinka erilaiset he olivatkaan
ihmisinä ja sanomalehtimiehinä! Camille tavoitteli kaikin keinoin
kansansuosiota, Loustallot pysyttelihe alituisesti varjossa; hänen
julkisuudenpelkonsa oli niin suuri, ettei hän nimellään merkinnyt
ainoatakaan kirjoitustaan. Camille oli kuolemaansa saakka lapsi, hänen
lehtensä oli pääasiallisesti hänen nopeasti vaihtuvain tunteittensa
ja mielialojensa puhetorvi. Loustallot taas oli jo nuorena mies;
hän ei koskaan kirjoittanut mitään, jota hän ei ensin ollut tarkoin
ja kypsästi punninnut. Camillen kirjoitustapa oli äärimpään saakka
personallista ja vaihteli suuresti; joskus se oli arkipäiväistä,
joskus se kohosi loistavaan kaunopuheisuuteen saakka. Loustallotin
tyyli oli objektiivista ja sisälsi hitusen antiikin puhtautta ja
muodontäydellisyyttä.
Camille Desmoulinsin lehti _Les Révolutions de Paris et de Bradant_,
alettu marraskuussa 1789, on huomattava suuresta isänmaallisesta
intomielisyydestään; se on henkevämpi ja loisteliaampi kuin useimmat
muut, ja huolimatta siinä olevasta paljosta arvottomasta tavarasta
pääsee sitä lukiessaan heti selville, että edessä on sanomalehtimies
jumalan armosta. Mutta Camillen lehti ei ole mikään kokonaisluoma,
hänellä ei ole ollut kylliksi voimaa ajaa suurten aatteiden asiaa
eikä aikaa syventyä niihin; hän on liian pureva sukkeluudessaan ja
liian järjetön julmuudessaan. Samalla kun hän vaikutti herättävästi
ympärilleen kokoontuvaan nuorisoon, samalla hän useinkin tuli
johtaneeksi tämän nuorison äkkipikaisiin tekoihin ja vihanpurkauksiin,
joita hän itse jälestäpäin, katsellessaan oloja kypsemmin, oli
katkerasti katuva. Että jälkimaailma on asettanut hänet vallankumouksen
suurinten sanomalehtimiesten joukkoon, ei kuitenkaan johdu hänen
ensimäisestä sanomalehtikirjallisesta toiminnastaan, vaan siitä että
hän myöhemmin keskellä Robespierren hirmuvaltaa mitä kaunopuheisimmalla
tavalla ajoi lempeyden, ihmisyyden ja sovinnollisuuden asiaa.
Loustallot ei julaissut mitään omaa sanomalehteä, vaan toimitti melkein
yksinään enemmän kuin vuoden ajan, heinäkuusta 1789 syyskuuhun 1790,
Prudhommen ulosantamaa lehteä _Les Révolutions de Paris_, jonka kanta
käy kyllin selvästi ilmi sen uhittelevasta johtolauseesta: "Suuret
näyttävät meistä suurilta senvuoksi että me olemme polvillamme.
Nouskaamme pystyyn." -- Tosin oli tässä lehdessä silloin tällöin
toisenkin käden tekemiä kirjoituksia, mutta sen aatteet ja käsityskanta
ovat Loustallotin. Tässä hän esitti ajatuksiaan ihmissuvun suurista
kysymyksistä, tässä hän puolusti ihmisen pyhimpiä oikeuksia, tässä hän
selvällä ja muodontäydellisellä tyylillä selvitteli vapaan yhteiskunnan
periaatteita. Mielipiteiltään Loustallot oli tasavaltalainen kaikesta
sielustaan ja mielestään; hän oli ensimäisiä, joissa syntyi ajatus
kansan itsehallinnosta, ja kansanvaltaisessa innossaan hän meni
pitemmälle kuin jyrkimmät radikalit. Kun kansalliskaarti asetettiin
ja kenraali Lafayette nimitettiin sen päälliköksi, oli Loustallot
vallan epätoivoinen siitä että kansa yhä vielä oli niin taipuvainen
orjuuden ikeesen, että katsoi kunniakseen valita johtajiksi
aatelismiehiä ja arvonimien kantajia, "joiden", hän sanoo, "tulisi
olla poissuljetut kaikista julkisista viroista". Joulukuussa 1789 hän
vaatii, että etuoikeutetut säädyt olisivat kokonaan poissuljettavat
kansalliskokouksesta.
On varmaa että Loustallot, siten aivan julkisesti saarnaamalla
radikalisia aatteitaan ja kiihoittamalla kansan silmitöntä vihaa
etuoikeutettuja säätyjä vastaan, saa kantaa jonkun osan tämän vihan
aiheuttamien epäjärjestysten edesvastuusta. Mutta tämä ei tapahtunut
tahallisesti. Sillä itse asiassa Loustallot tahtoi vain valistaa eikä
yllyttää, eikä hän voinut kyllin usein toistaa kansalle, että rauha ja
järjestys olivat tarpeen sen päämaalin saavuttamiseksi, mihin kaikki
pyrkivät. Suuri kunnioitus lakia ja järjestystä kohtaan oli päinvastoin
juuri ehkäpä yksi Loustallotin luonteen ominaisimpia piirteitä.
Hänen lehtensä osottaa myös joka rivillään sitä ylevää näkökantaa,
joka hänellä oli toimestaan sanomalehtimiehenä. Hänestä oli tämä
toimi todellinen lähetystyö, ja hän osottikin sen harjoittamisessa
lähetyssaarnaajan juhlallista vakavuutta ja palavaa intomieltä.
Oma aikansa tunsi ja kunnioitti Loustallota; häneen katsottiin
juurikuin johonkin moraliseen auktoriteettiin; ihmiset olivat
vakuutettuja hänen todistustavastaan ja antoivat hänen aatteidensa
johtaa itseään. Kun Loustallotin kuoltua lopulla vuotta 1790
Camille Desmoulins jakobiiniklubissa piti hänestä muistopuheen, ei
hän kuvaillut Loustallotin toimintaa, koska se muka oli liiaksi
tunnettu tarvitsematta muistiinjohdatusta, vaan ainoasti hänen jaloa,
epäitsekästä personallisuuttaan, hänen tasavaltaista suoruuttaan ja
hänen vienoa ja ylpeää luonnettaan. Loustallotin elämä ja toiminta
on vähän tunnettua; niin, hänen nimensäkin on useimmille vieras.
Mutta se olisi varmaan tullut sekä ihmetellyksi että kuuluisaksi,
jollei lisääntyvä kivulloisuus olisi estänyt häntä työssään ja
jollei ennenaikainen kuolema olisi riistänyt häneltä giljotiinin
marttyyrikruunua.
Mitä Brissot ja Loustallot olivat kypsyneemmälle yleisölle, johtajana
ja auktoriteettina, sitä oli Marat sivistymättömälle rahvaalle. Marat
oli vanhan hallituksen aikana tutkinut kemiaa ja lääketiedettä ja
elettyään monta vastoinkäymistä ja pettymystä oli ruvennut kuninkaan
veljen, Artois'in kreivin hevoslääkäriksi. Revolutsionin puhjetessa
hän heittäytyi siihen yhtä paljon yksityisestä kostonhimosta sitä
yhteiskuntaa kohtaan, jonka hän katsoi syvästi häntä loukanneen, kuin
vallankumouksellisesta kiihkosta. Marat kuuluu niihin henkilöihin,
jotka hajaantumis- ja särkymisaikoina sukeltavat ilmi, työntyvät
väkisin esiin ja kykenevät voimansa, hourupäisyyteen saakka rajoittuvan
kiihkonsa, kestävyytensä ja lujuutensa avulla ottamaan ja pitämään
itsellään jonkun puolueen tai kansaluokan johdon, mutta jotka, arkoina
hankkimastaan valta-asemasta, tavallisesti käyttävät mitä keinoja
tahansa sen säilyttämiseksi. Kalpeine, laihtuneine kasvoineen,
riippuvine hiuksineen, hoitamattomine pukuineen ja palavine silmineen
Marat oli todellinen kuva roskaväen sankarista ja sen marttyyrista.
Hänen sanomalehdellään on ollut sellainen vaikutus vallankumouksen
kulkuun, jollaista mikään muu lehti ei omannut. Ja olematta ollenkaan
oikeudeton voi sanoa, että tämä vaikutus oli kerrassaan turmiollinen.
Hänen kirjoitustapaansa leimasi voima, vakuutus, välinpitämättömyys
ja karkea kynismi; hänen ohjelmansa oli paljastaa pettureita. Päivä
päivältä hän keksii uusia salaliittoja ja hyökkäyksiä kansan vapautta
vastaan. Olkoonpa että Marat ei itse eikä muiden kautta halunnut ottaa
kaikkia niitä hengiltä, jotka hän katsoi sen ansainneiksi, että hän,
kuten hänen maanmiehensä kaikin ajoin ovat tehneet, käytti väkevämpiä
puhetapoja kuin oli tarpeen lausua sanottavansa -- tosiasia on
kuitenkin, että hänen lehtensä vilisi kuolemantuomioita, kehoituksia
hävitykseen, ryöstöön, murhaan ja väkivaltaan. Sen sijaan että --
kuten hän itse aivan varmaan vakavasti ajatteli -- olisi tullut kansan
ystäväksi ja johtajaksi, Marat tuli sen turmiollisen vihan ja sen
pahinten vaistojen kiihoittajaksi. Hän se kehoittaa levottomuuksiin,
valaa öljyä tuleen ja saa sen leimahtamaan ilmi liekkiin. Hänen
lehteään on verrattu kelloon, joka läppää kovassa myrskyssä; se on
yksitoikkoinen, mutta sitä kuulemasta ei pääse.
Maratilla oli innokkaana aseenkantajana ja tarvittaessa sijaisenakin
Fréron, jonka lehti _L'Orateur du peuple_ oli vain kaiku Maratin
_L'Ami du peuple'sta_. Fréronin varsinainen merkitys sanomalehdistön
historiassa ei kuitenkaan kuulu revolutsionin ensimäiseen aikakauteen,
vaan Robespierren kukistuksen jälkeiseen aikaan, jolloin Fréron,
kokonaan kääntyneenä ystäviensä Camillen ja Lucilen kuoltua, ryhtyi
thermidorianisen sanomalehdistön johtoon.
Vallankumouksellisten lehtien joukosta ansaitsee lisäksi kaksi
enimmän luettujen sanomalehtien joukkoon kuuluvina tulla mainituiksi,
nimittäin _Annales patriotiques et littéraires_, jota Carra ja
Mercier toimittivat Maratin henkeen -- karkea ja kömpelö lehti, jonka
sukkeluuksia alemmat kerrokset hyvin suosivat, sekä häväistyskirjailija
Gorsas'in lehti alituisesti vaihtelevine nimineen, lopuksi nimeltä
_Courrier des départements_ -- lehti, joka alussa ei ollut niin
vallankumouksellinen eikä niin hyvin toimitettu kuin muut, mutta pian
kyllä sai merkitystä ja tuli yhdeksi girondistisen puolueen paraita
tukia.
Oli yksi lehti, jonka rinnalla kaikki muut tuntuivat tyyniltä ja
maltillisilta. Se oli entisen teatterinpiletinmyöjän Hébertin lehti
_Père-Duchêne_. Hébertiltä ei suinkaan puuttunut kykyä ja kuntoa, mutta
hän väärinkäytti lahjojaan asettumalla sen roskaväen palvelukseen,
johon hän itse kuului. Hänen lehtensä, joka on kirjoitettu kadun ja
kauppahallien kielellä, on niin tulvillaan karkeuksia, sadatuksia
ja alhaisimpia sanoja, että se on vallan mahdoton jälkimaailman
nautittavaksi. Oma aikansa suosi sitä sentään niin suuresti, että se
sai koko joukon seuraajia; syntyi kokonainen _Père Duchêne-_ jopa
_Mère-Duchêne_-kirjallisuuskin. Mikään näistä lehdistä ei toki ollut
niin tunnettu ja niin paljon luettu kuin Hébertin.
* * * * *
Ylimyksellisistä sanomalehdistä oli tuo jo mainittu _Actes des
Apôtres_ ehdottomasti eniten luettu ja huomattavin. Sitä toimittivat
Rivarol, yksi 18:nnen vuosisadan henkevimpiä miehiä, ylimys kiireestä
kantapäähän saakka, hänen ystävänsä, hurjasteleva satiirinen runoilija
Champcenetz ja puuhan järjestäjä, uuras Peltier, jonka vallankumous
oli vetänyt pois kauppiasuralta, mille taipumukset ja sukumuistot
olivat hänet määränneet. _Actes des Apôtres_ lehden keralla oli kaksi
muuta lehteä ylimysten tukena, _Gazette de Paris_, jota toimitti du
Rozoy, mitätön kirjailija ja punainen rojalisti, ja _L'Ami du roi_,
jota julkaisi vallankumouksellisen Fréronin kuningasmielinen eno,
apotti Royou, ylimysten Marat, joka ei missään suhteessa ollut tätä
huonompi kehoittamaan murhaan, ryöstöön, joukkomurhiin, julmuuksiin ja
kaikenlaisiin väkivallan töihin.
Tässä puolueessa oli yksi toimittaja, jolla ei ole ollut samaa
vaikutusta vallankumoukseen kuin rojalistisen sanomalehdistön
päämiehillä, mutta joka sittenkin on mieltäkiinnittävin, iloisin,
nerokkain ja samalla rehellisin rojalistisista sanomalehtimiehistä.
Se oli nuori Suleau, joka ensin oli avustajana _Actes des
Apôtres_ lehdessä, sitten julkaisi sanomalehteä, jonka hän vallan
yksinkertaisesti kutsui nimellä _Journal de M. Suleau_. Juuri
tässä lehdessä, joka tilaajain suureksi harmiksi ilmestyi sangen
epäsäännöllisesti, Suleau, eloisana ja hilpeänä ja kujeiden sekä
kepposten ystävänä, ilmaisi pulppuavaa aito gallialaista luonnettaan
ja uhittelevalla rohkeudella julkaisi mielipiteitään sekä teki pilaa
kaikesta ja kaikista. Se varomattomuus, jolla hän esiintyi, se
peittelemättömyys, jolla hän puolusti kuningaskuntaa ja leimasi kaikki
ne monarkistit, jotka koettivat saada aikaan sovintoa vallankumouksen
kanssa, "juonenpunojiksi, tyhjänkerskujiksi, hävyttömiksi, pöyhkeiksi,
kunnianhimoisiksi pässinpäiksi ja konniksi", teki että hänet tuon
tuostakin haastettiin oikeuteen ja pantiin vankeuteen muutamaksi
päiväksi. Mutta Suleaun kuulustelut olivat todellisia huvituksia
kuulijoille, sillä loistavalla esiintymisellään hän sai yleisön
puolelleen, ja hänen sukkeluutensa ja hullunkuriset päähänpistonsa
narrasivat monesti itse oikeuden vakavat valvojatkin nauramaan. Suleau
oli kauan kansan silmittömän vihan esineenä, ja 10 p. elok. 1792 oli
hänen päänsä ensimäisiä, joka vaadittiin ja -- otettiin.
Arvokkaampia kuin nämä molemmat ryhmät olivat muutamat niistä
sanomalehdistä, jotka kulkivat puolueiden välillä ja noudattivat
maltillista kantaa. Tässä mainittakoon ainoasti nuo puoliksi
kirjalliset, puoliksi valtiolliset _Chronique de Paris_ ja _Journal de
Paris_, joista edellinen kallistui vallankumoukselliselle puolelle,
jälkimäinen kuningasmieliselle, eron kuitenkaan olematta oleellista;
niinpä työskenteli esim. Condorcet molemmissa lehdissä. _Journal de
Paris_ voitti suuren levenemisen lisälehtiensä kautta, joihin yleisö
sai kirjoittaa mitä halusi, katsomatta ollenkaan sisällykseen tai
puoluekantaan. Juuri näissä lisälehdissä m.m. André Chénier kirjoitti
kuuluisat artikkelinsa Ludvig XVI:nnen puolustukseksi, nuo artikkelit,
jotka hän sai maksaa päällään. Välittävää kantaa noudattivat myös useat
muut lehdet, niin esim. Ranskan vanhin lehti _Gazette de France_ ja
_Journal des débats et des décrets_, jotka kumpikin vielä nytkin ovat
olemassa, sekä _Moniteur_. Viimemainittu oli erityisesti huomattava
siitä, ettei se kiiruhtanut tapausten edelle, vaan seurasi niiden
jälessä, että se aina oli samaa mielipidettä kuin hallitus, riippumatta
siitä mitä muutoksia hallituksessa tapahtui. _Moniteur_ oli koko
vallankumouksen ajan täysin puolivirallinen, kunnes Napoleon, päästyään
ensimäiseksi konsuliksi, tammikuussa 1800 faktillisesti teki siitä
hallituksen virallisen äänenkannattajan.
Vallitseva painovapaus oli rajoittamaton. Voidaan huoleti sanoa,
ettei koskaan mikään kansa ole nauttinut painovapautta niin suuressa
määrin kuin Ranska 14 p:n heinäk. 1789 ja 10 p:n elok. 1792 välillä.
Tosinhan vanhat laitokset vielä kauankin olivat jälellä, oli sekä
kuninkaallisia sensoreja että etuoikeutettuja kirjakauppiaita, ja
poliisipäällikkö yhä edelleen huvittelihe koettamalla kieltää muutamia
sanomalehtiä ja antamalla etuoikeuksia sellaisille uusille, jotka
löysivät armon hänen silmissään. Mutta se ei merkinnyt niin mitään, se
oli vain jäännöstä toiselta ajalta, josta ei kukaan enää välittänyt
ja joka katosi vähitellen, osaksi itsestään, osaksi ammattilaitoksen
lakkauttamisen kautta toukokuussa 1791. Itse asiassa sanomalehdistöä
tähän aikaan eivät enää sitoneet mitkään säännöt, eivät ympäröineet
mitkään aidakkeet, ei edes sellaiset, joita viisas ja olosuhteihin
sovellettu laki olisi voinut luoda estääkseen sitä väärinkäytöksistä.
Ranskalaiset ja etusijassa sanomalehtimiehet tahtoivat tätä vapautta
sellaisessa laajuudessa; heistä oli pieninkin suojelusmääräys loukkaus,
ja mitään sellaista he eivät tahtoneet kärsiä. He halveksivat
niitä, jotka vaativat paino-olojen asiallista järjestämistä, heillä
oli varma tunnuslauseensa, joka kuului: "rajaton painovapaus", ja
rousseaulaisessa optimismissaan he luulivat, että tämä yksin oli
kylliksi parantamaan kaikki yhteiskunnassa löytyvät epäkohdat.
Kuinka naivilta sellainen usko tuntuneekaan meikäläisestä, niin
on kuitenkin ylentävää lukea sanomalehtimiehien lausuntoja tässä
kysymyksessä ja nähdä sen herättämää korkealentoista innostusta.
Brissot puolustaa sanomalehdistön vapautta kaikissa tilaisuuksissa,
hän on aina varuillaan pienimpiäkin siihen kohdistettuja hyökkäyksiä
vastaan ja ottaa puolustaakseen kaikkia niitä, joita vainotaan sen
vuoksi että ovat vapaasti lausuneet ajatuksensa, olivatpa nämä uhrit
sitten hänen personallisia ystäviään tai ei. Loustallotin luottamus
painovapauden moraliseen vaikutukseen oli järkähtämätön. "Jos
painovapaus voisi olla olemassa", hän usein kirjoittaa, "maassa,
missä täydellisin despotismi yhdistäisi yhteen käteen kaikki eri
mahdit, niin se yksin riittäisi olemaan tämän vastapainona". Maratkin
kaikesta sielustaan jumaloi sanomalehdistön vapautta, ja hän puolusti
sen asiaa sekä laulamalla lehdessään sen ylistystä ja syyttämällä sen
vihollisia että itsekohtaisesti kestämällä mitä vainoomisia tahansa,
kylmää ja nälkää, antamatta intonsa millään tavoin laimeta. Mutta
hänen ajatuksensa painovapaudesta ei koskaan missään suhteessa ollut
ylevä, vaan rajoitettu ja itsekäs, sillä hänestä painovapaus oli vain
vapaus hänen omalle lehdelleen estämättä singota syytöksiään ja esittää
kuolemantuomioitaan. Samalla kun annamme Maratille tunnustuksen siitä
tarmosta ja kestävyydestä, jolla hän taisteli painovapauden puolesta,
emme voi muuta kuin surkutella, ettei hän itse sitä sen paremmin
käyttänyt.
Jos muistamme, että hajaannus yhteiskunnassa suureni päivä päivältä,
että puolueet kävivät karvaltaan yhä jyrkemmiksi ja seisoivat
yhä vihaisempina toisiaan vastaan, voimme ymmärtää, että tuo
sanomalehdistölle suhteellisesti levollinen aika pian oli lopussa.
Päivä päivältä muuttui sanomalehtien käytös rohkeammaksi, niiden sävy
vihaisemmaksi. Yhä julkeammin ne myös alkoivat moittia hallituksen
tekoja, eikä viipynyt kauan, ennenkuin painovapautta seurasi vallan
rajaton itsevaltaisuus.
Tietysti viranomaiset eivät voineet levollisesti katsoa tätä
itsevaltaisuutta, joka näytti yllyttävän puolue-intohimoja ja tuottavan
alituista häiriötä yhteiskunnassa. Mutta kun vanhat laitokset olivat
kukistuneet, eikä mitään uutta lakia ollut säädetty sanomalehdistöä
varten, ei ollut olemassa mitään valtaa, jolla olisi ollut toimenaan
valvoa paino-oloja, eikä mitään, jolla oli oikeutta ryhtyä asiaan.
Sen puutteessa kaikki viranomaiset ryhtyivät sekaantumaan näihin ja
johtamaan sanomalehdistöä oikealle tolalle.
Kansalliskokouksessa esiintyi alituisia valituksia sanomalehdistön
vallattomuuksista. Alussa oli tämän kokouksen aikomus ollut säätää
laki, joka julistaisi sanomalehdistön vapauden, mutta samalla suojella
sitä terveillä ja tarkoituksenmukaisilla säännöillä ja rajoituksilla.
Mutta tämä tehtävä ei ollut helppo. Menneisyys ei ollut jättänyt
perinnöksi mitään, josta olisi voinut olla johtoa, ja kun käsitys
painovapaudesta ei ollut millään tavoin vakaantunut, oli hyvin
vaikea kiireessä luoda mitään uutta. Tosin Sieyès jätti ehdotuksen
painolaiksi, mutta sen katsottiin loukkaavan vapautta, se herätti
paljon pahaa verta, eikä sitä otettu edes keskusteltavaksikaan.
Kansalliskokous sai tyytyä antamaan tilapäisiä säädöksiä, joita
kukaan ei noudattanut, ja painovapaus jäi moneksi vuodeksi eteenpäin
nojautumaan siihen häilyvään artikkeliin, jonka oikeuksienjulistus
sääti ja vuoden 1791 hallitusmuoto vahvisti: "Ajatusten ja
mielipiteiden vapaa vaihto on ihmisen pyhimpiä oikeuksia. Jokainen
kansalainen voi siis puhua, kirjoittaa ja painaa vapaasti, kunhan vain
vastaa tämän vapauden väärinkäytöstä lain määräämissä tapauksissa".
Kokonaan riippumatonna kansalliskokouksesta lähetti Pariisin
kunnallisneuvosto vaatimuksiaan, jotka etusijassa koskivat
kolportöörien huudosta ja melusta aiheutuvia häiriöitä ja olivat
tähdätyt huonoa sanomalehdistöä ja sen toimittajia, etupäässä
Marata vastaan. Kerta kerralta kutsuttiin Marat kunnallisneuvosten
eteen vastaamaan kirjoituksistaan, ja kerta kerralta täytyi hänen
vangitsemista välttääkseen hakea itselleen mitä ihmeellisimpiä
piilopaikkoja ullakoissa ja kellareissa, mutta hän ei koskaan
laiminlyönyt julaista lehteään niinpian kuin oli löytänyt uuden
tyyssijan. Viranomaiset kielsivät levittämästä hänen lehteään ja
poliisikomisariukset vangitsivat sitä kantelevat kaupustelijat. Siitä
ei ollut apua. Silloin kaupunginhallitus yöllä 9:nnen ja 10:nnen p:n
tammikuuta 1790 välillä pani toimeen oikean sotaretken hänen asuntoonsa
sulkeakseen hänet telkien taakse. Mutta Marat, jota oli varoitettu, oli
pelastanut itsensä ja katseli nyt eräästä ikkunasta koko toimitusta.
Toinen sotaretki, joka muutamia kuukausia myöhemmin tehtiin 2,000
miehen voimalla, onnistui yhtä huonosti. Cordelierien aluepiiri,
joka oli ottanut Maratin turviinsa, antoi näet hänen päästä pakoon
kansalliskaartilaisen valepuvussa. Myös Fréronia koetettiin väkisin
saada vaikenemaan, mutta kaikki siihen suuntaan tehdyt toimenpiteet
onnistuivat yhtä huonosti kuin Maratakin vastaan kohdistetut.
Klubeissakin lehtikysymys aiheutti loppumattomia keskusteluja,
adresseja ja päätöksiä, joita painettiin ja levitettiin laajoihin
piireihin. Kahvilain kantavieraat taas osottivat vastenmielisyyttään
vastustajain sanomalehtiä kohtaan tunkeutumalla niiden kirjapainoihin,
hävittämällä painoja ja mitä vain saivat käsiinsä, tai virittämällä
verkkaisen tulen kahvilansa ulkopuolelle ja antamalla epämieluisten
lehtien joutua liekkien saaliiksi. Myöskin yleisö ilmaisi
paheksuntaansa puheessa ja kirjoituksessa; muutamat syyttivät
sanomalehtimiehiä oikeudessa, toiset vetosivat suureen yleisöön. Jopa
kauppahallien kalankaupustelijatkin katsoivat olevansa oikeutettuja
v. 1790 valittamaan poliisikomitealle huonoista sanomalehdistä, ja
Sanson, Pariisin teloittaja, "toimeenpanevan vallan edustaja", joksi
Camille Desmoulins hänet kastoi, katsoi kerran tulleensa loukatuksi
ja nosti useita sanomalehtimiehiä vastaan jutun, jonka hän voitti
ja sanomalehtimiehet menettivät. Mutta kaikki kokeet vaientaa
sanomalehdistöä olivat turhia. Samoinkuin vanhan järjestyksen aikana
valtiollinen sanomalehdistö, huolimatta kaikista yrityksistä pudistaa
päältään iestä, oli ollut täysin voimaton viranomaisia vastaan, samoin
olivat viranomaiset vallankumouksen ensi kautena kokonaan tarmottomat
sanomalehdistöä vastaan.
Samalla kun sanomalehdistön luonne ja käytös sen olemassaolon
kolmena ensi vuotena vähitellen muuttui, tapahtui myös vähitellen ja
tietämättä muutos siinä käsityksessä, joka sanomalehtimiehillä oli
sanomalehdistön vapaudesta. Sen sijaan kun vallankumouksen alussa
kaikki olivat yksimielisiä siitä, että painovapaus oli tarpeellinen
perusta valtiolliselle vapaudelle, että se oli julistettava
yhtäläisenä kaikille ja kokonaan rajoittamattomana -- sillä jos
kerran tahdottiin vapautta, niin ei muka auttanut pitää lukua niistä
väärinkäytöksistä, joita se välttämättä oli tuova mukanaan -- alettiin
nyt vähitellen painovapautta pitää valtiollisena taistelukysymyksenä
ja käyttää puoluetarkoituksiin. Samoinkuin sana "patriotismi"
muuttui yhtäpitäväksi vallankumouksellisen nimen kanssa, ja kaikkia
niitä, jotka eivät kuuluneet vallankumouspuolueesen, katsottiin lain