Ranskan vallankumouksen sivistyselämästä - 03

tueksi ottanut jakobiiniklubin toimittamat todistuskappaleet sekä
ne sanomalehdet, joissa jakobiinit julkaisivat keskustelemuksensa,
sen sijaan että rakensi tutkimuksensa lentokirjasten ja muistelmien
horjuvalle pohjalle, niin häneltä ei olisi voinut jäädä huomaamatta,
että jakobiiniklubi olemassaolonsa lopulla oli kokonaan jotakin toista
kuin mitä se oli ollut alussa, että se kaukana siitä että olisi ollut
muuttumaton, päinvastoin, kuten Aulard sanoo, oli "puhujalava, jota
vuorotellen käyttivät kaikki ne eri katsantokannat, jotka olivat
johtavia vallankumouksen aikana." Se oli yksinvaltainen niinkauan kuin
Ranska vielä oli yksinvalta, tasavaltainen, kun olosuhteet johtivat
tasavallan asettamiseen, robespierreläinen Robespierren diktatuurin
aikana.
Se jakobiiniklubin ohjesääntö, joka Barnaven tekemänä painettiin
helmikuussa 1790, siis pari kuukautta klubin varsinaisen järjestämisen
jälkeen, osottaa selvemmin kuin mikään muu, ettei klubi olemassaolonsa
alussa ollut väkivaltainen eikä kapinallinen, ettei se suosinut
meteleitä eikä levottomuuksia, vaan tahtoi järjestystä ja laillisuutta,
ettei se tahtonut mullistaa yhteiskuntaa ja muuttaa hallitusmuotoa
yksinvaltaisesta tasavaltaiseksi, vaan oli mielipiteiltään puhtaasti
perustuslaillinen.
Kas tässä muutamia kohtia siitä ohjelmasta, jonka jakobiinit omaksuivat:
"Kaikki valta lähtee kansasta ja voi lähteä ainoasti siitä.
"Ranskan hallitusmuoto on yksinvaltainen; Ranskassa ei löydy mitään
korkeampaa mahtia kuin laki; kuningas hallitsee ainoastaan lain
kautta, ja ainoasti lain nojalla hän voi vaatia kuuliaisuutta. Laki on
kuninkaan vahvistama kansakunnan edustajain toimenpide.
"Kuninkaan persona on loukkaamaton ja pyhä, valtaistuin on jakamaton,
kruunu perinnöllinen hallitsevassa kuningashuoneessa.
"Ei mitään veroa voida säätää muutoin kuin kansan edustajain päätöksestä.
"Kuningas hoitaa toimeenpanevaa valtaa.
"Ministerit samoinkuin muutkin toimeenpanevan vallan toimimiehet ovat
vastuunalaisia.
"Lakiakäyttävää valtaa ei voi koskaan harjoittaa kuningas eikä
edusmiesten kokous."
Tällainen on se ohjelma, jonka Taine ja muut hänen kanssaan leimaavat
anarkistiseksi ja fantastiseksi!
On toinen kysymys, tokko jakobiiniklubi todellakin seurasi tätä näin
rauhallista ja perustuslaillista ohjelmaa.
Vastaus tulee ehdottomasti myöntävä koko aikakaudelle syyskuuhun
1792, tasavallan julistamiseen ja konventin kokoonkutsumiseen saakka.
Koko tänä aikana klubin kanta oli perustuslaillis-yksinvaltainen.
Monet niistä lausunnoista, joita tänä aikana klubissa julkituotiin,
sekä monet sen teoista todistavat sellaista. Kun jakobiineille
oli tullut tunnetuksi että oli muodostunut klubi, joka kutsui
itseään monarkkiseksi klubiksi, herätti itse tuo nimi heidän kesken
kiivasta suuttumusta. "Naurettava nimitys", huudahtaa eräs klubin
jäsen, "ikäänkuin ei kaikilla isänmaallisilla klubeilla, varsinkin
hallitusmuodon ystäväin seuralla olisi tarkoituksena perustaa todella
yksinvaltainen hallitusmuoto, mutta laillinen yksinvalta, yksinvalta,
jonka pohjana on lait ja päämaalina kansakunnan onni." Klubissa ei
suvaittu epäperustuslaillisia sanoja tai mitään hyökkäyksiä Ludvig
XVI:nnen personaa vastaan. Kun kuninkaan pako 20 p. kesäk. 1791 oli
mennyt myttyyn, kun oli käynyt selville että Ludvig XVI vehkeili
ulkomaiden kera Ranskaa vastaan ja nousi kysymys, mitä hänen kanssaan
oli tehtävä, vaati jakobiiniklubi kuninkaan asettamista syytteesen,
mutta ei hänen erottamistaan vallasta. Se kiertokirje, jonka jakobiinit
tässä tilaisuudessa lähettivät riippuvaisille klubeille, puolestaan
osottaa heidän perustuslaillista kantaansa. Siinä näet mainitaan että
kuningas on "johdettu harhaan rikoksellisten kehoittelujen kautta",
ja se loppuu seuraavilla sanoilla: "Kansalliskokous, kas siinä teidän
johtajanne, hallitusmuoto, kas siinä se sana, joka yhdistää meitä."
Niihin suuriin elinkysymyksiin nähden, joita tähän aikaan
pohdittiin, jakobiinit asettuivat maltilliselle kannalle; he
eivät olleet etunenässä eivätkä kuuluneet äärimäisyysmiehiin.
Kun jumalankieltämys alkoi voittaa alaa kaikilla tahoilla ja sai
kannattajia jakobiiniklubissakin, pysyi klubi kokonaisuudessaan
itsepintaisesti katolisena. Sen jäsenet protesteerasivat äänekkäästi
papiston sivilikonstitutsionia vastaan, koska he pelkäsivät sen
hävittävän kristillisen uskonnon; he vaativat reformeja kirkossa, mutta
eivät menneet pitemmälle. Valtiolliselta luonteeltaan jakobiiniklubi
tähän aikaan oli kokonaan porvarillinen eikä kansanvaltainen. Kun
kansanvaltaiset aatteet päivä päivältä voittivat yhä enemmän alaa
ja alettiin työskennellä valtiollisten oikeuksien hankkimiseksi
alemmalle kansalle, silloinkin jakobiiniklubi otti piiriinsä ainoastaan
aktiivisia kansalaisia. Sanaa "tasavalta" ei täällä mainittu ennenkuin
10 p. elok. 1792, ja tämän päivänkin jälkeen jakobiinit itsepintaisesti
kutsuivat itseään hallitusmuodon ystäviksi. Tarvittiin koko yleisen
mielipiteen paino saada heitä hyväksymään Pariisin vaalikokouksen
tasavaltainen julistus, ja kuten sanottu, vasta kun kuningasvalta
oli julkisesti poistettu, klubi muuttaa nimensä ja kutsuu itsensä
Jakobiiniseuraksi, vapauden ja tasa-arvoisuuden ystäviksi.
Selaillessa läpi jakobiinien keskustelemuksia ei voi olla hämmästymättä
sitä hillittyä sävyä ja kantaa, jota klubi noudatti koko tänä aikana.
Kaikki heidän lausuntonsa ovat maltillisia, heidän esityksensä
asiallisia ja hyvin osuvia, heidän esiintymisensä tyyntä ja arvokasta.
Niistä konnuuksista ja salaliitoista, joista heidän vihollisensa
sadoissa lentokirjasissa heitä syyttivät, ei näy jälkeäkään; heidän
istuntonsa todistavat yksinomaan ahkerasta työstä, joka ansaitsee
suurinta kunnioitusta, selvästä vallitsevain olosuhteiden käsityksestä
ja hurjasta innosta parantaa yhteiskuntaa sen kaikilla aloilla. Että
jakobiinit sen ohella ajoivat voimakkaasti oppiaan levittääkseen
aatteitaan niin laajoihin piireihin kuin mahdollista, on kieltämätöntä;
kuitenkin tapahtui se vallankumouksen ensi aikana tyynellä ja
luonnollisella tavalla, eikä kuten myöhemmin mahtikäskyjen ja
väkikeinojen avulla.
Jakobiinien työn menestystä kahtena ensimäisenä vallankumousvuotena
edisti melkoisessa määrin se seikka, ettei tänä aikana mitään
suurempaa erimielisyyttä vallinnut klubissa. Sopu ei kuitenkaan tullut
pitkäikäiseksi. Vuoden 1791 alusta osottihe selvästi että klubissa
oli vähemmistöpuolue, joka monissa kysymyksissä kannatti enemmistön
ajatuksesta poikkeavaa mielipidettä ja koetti ajaa läpi omaa,
maltillisempaa politiikkaansa. Tämä puolue tunnusti johtajakseen tuon
klubissa, kansalliskokouksessa ja seuraelämässä suositun ja arvossa
pidetyn, loisteliaan, nuoren Barnaven, joka lähinnä Mirabeauta oli
kansalliskokouksen loistavin kaunopuhuja, sekä Barnaven ohella hänen
virkaveljensä siinä triumviraatissa, joka vallankumouksen alussa johti
kansalliskokouksen politiikkaa ja josta sanottiin, että Barnave siinä
edusti puhuvaa kieltä, samalla kun Duport oli sen ajattelevana päänä
ja Alexandre de Lameth, ammatiltaan soturi, toimeenpanevana kätenä.
Puolueella oli jäsenensä niissä aineksissa, jotka vallankumouksen
alussa ratkaisevasti olivat kuuluneet edistyspuolueesen, mutta nyt,
pelosta että vallankumous johtaisi Ranskan anarkiaan, alkoivat
tyyntää intoaan ja hakea omaa tietänsä, jota myöten he yhä edelleen
voisivat saavuttaa vanhan ihanteensa: reformien toimeenpanon ja
perustuslaillis-yksinvaltaisen yhteiskuntajärjestyksen pysyttämisen.
Varennes-tapahtuman jälkeen, kun Barnave oli saanut tehtäväkseen tuoda
paenneen kuningasparin jälleen Pariisiin ja siinä toimessaan ruvennut
lämpimästi ottamaan osaa Maria Antoinetten ja koko kuninkaallisen
perheen kohtaloon, alkoi maltillisen puolueen politiikka yhä
enemmän kallistua monarkismiin päin, mistä oli seurauksena suuri
hajaannus jakobiiniklubissa. Heinäkuun keskivaiheilla huomasi puolue
asemansa klubissa kestämättömäksi, ja 16 p. heinäk. 1791 triumvirit
kannattajineen erosivat julkisella ja huomiota herättävällä tavalla.
Heti senjälkeen he muodostivat oman klubinsa, jonka he, koska he
mielestään juuri edustivat alkuperäisiä jakobiinisia aatteita ja olivat
varsinainen emäklubi, kutsuivat Hallitusmuodon ystäväin seuraksi, mikä
ennen muka kokoontui Jakobiini-, nyt feuillanttiluostarissa, mutta jota
kokouspaikkansa, vanhan feuillanttiluostarin mukaan yleiseen kutsuttiin
Feuillanttiklubiksi.
Jonkun aikaa jakobiinit kerta toisensa jälkeen koettivat saada
feuillantteja sovintoon, mutta kun se ei onnistunut, jättivät he nämä
oman onnensa nojaan, ja heidän pyrintönsä tarkoitti tästälähin kaikin
tavoin vainota feuillantteja, saattaa heitä naurunalaiseksi ja vähentää
heidän arvoaan niin yleisön kesken kuin haaraklubeissakin. Kuitenkin
aiheutti riita feuillanttien kanssa jakobiiniklubin työssä häiriön,
joka yhdessä Marskentällä samaan aikaan sattuneesta joukkomurhasta
johtuneen rojalistisen reaktsionin kanssa ajaksi heikonsi jakobiinien
valta-asemaa. Sen takaisin voittaminen tuli nyt jakobiinien lähimmäksi
päämaaliksi, eikä kauan viipynytkään ennenkuin tämä päämäärä oli
saavutettu. Mutta tässä pyrinnössään jakobiiniklubi oli astunut tielle,
jota se tämän jälkeenkin oli seuraava, ja joka oli johtava sen vallan
kukkuloille saakka sysätäkseen sen tuokion kuluttua jälleen syvyyteen,
s. t. s. personallisen politiikan tielle. Yhä enemmän klubi alkoi
luopua entisistä aikomuksistaan ja periaatteistaan, ja yhä enemmän
alkaa yleisen hyvän harrastuksen sijaan astua huolenpito yksityisestä
hyvästä. Klubissa nähdään samaan aikaan erään pienen puolueen
yhä voimakkaammin tunkeutuvan esiin, ja tästä puolueesta erottuu
alituisesti yhä selvemmin tuo kylmillä, elottomilla kasvoilla ja
kylmällä, järkkymättömällä sielulla varustettu mies, korkeimman olennon
palvelija, pedantti ja tyranni -- Robespierre.
Elo- ja syyskuusta 1792 alkaen lakkaa täydellisesti tyyni työ ja
maltillinen sävy jakobiiniklubissa. Puoluetaistelu girondistien ja
vuorelaisten tai kenties oikeammin brissotistien ja robespierreläisten
välillä raivoaa täällä yhtä kiihkeänä kuin konventissa ja
sanomalehdistössä ja lakkaa, sittenkuin Brissot kannattajineen syksyn
kuluessa on äänestetty ulos klubista, ainoasti muuttuakseen siksi
epäluulon politiikaksi, joka vakoovin silmin ja korvin väsymättä
etsi puolue- ja yhteiskunta vihollisia sysätäkseen ne turmioon. Yksi
toisensa perään näistä ystävistä, jotka olivat työskennelleet yhdessä
Robespierren kanssa isänmaan uudestisyntymiseksi, äänestetään ulos
klubista joutuakseen kohta senjälkeen mestauslavalle. Eipä edes hänen
ilmettyinen suosikkinsa Camille Desmoulins säästy, joka yhdessä
hänen kanssaan oli noussut koulun sortovaltaa vastaan ja nyt monta
vuotta samoin yhdessä hänen kanssaan oli taistellut yhteiskunnallista
sortovaltaa vastaan. Jokainen eri mielipiteen ilmaisu tukahutetaan
kapaloonsa, ja se julkisuus, josta klubi ylpeili ratansa alussa,
hävitetään sulkemalla sanomalehtilooshit ja karkoittamalla klubista
kaikki siihen kuuluvat sanomalehtimiehet. Robespierre on yksin
hallitsijana jakobiiniklubissa, ja sen avulla hän ohjaa muutamina
kuukausina konventtia ja Ranskaa, kunnes 9 p. thermidorkuuta tekee
lopun hänen urastaan. Jakobiiniklubin vaikutusvalta loppui Robespierren
kuolemaan; sen viimeinen istunto pidettiin 14 p. marrask. 1794.
Cordelieriklubi, tuo toinen suuri vallankumouksellinen klubi,
perustettu heinäkuussa 1790, ei jakobiiniklubin tavoin voi kehua
kuljettaneensa talutusnuorassaan kolmea edusmieskokousta, mutta
sen vaikutus vallankumoukseen on kuitenkin ollut suuri. Sen sijaan
kun jakobiiniklubi edusti porvarillisia mielipiteitä ja oli
alussa perustuslaillinen, sitten muodollisesti tasavaltainen, oli
cordelieriklubi alusta pitäen kansanvaltainen, ensin tiedottomasti,
sitten avoimesti ja tietoisesti. Sen kanta samoinkuin sen kielikin oli
väkivaltaisempaa, sen innostus suurempaa. Se osotti usein puhtaasti
sosialistisia taipumuksia ja uskontokysymyksessä se oli melkein
ilmeisesti ateistinen.
Klubi nimittihe cordelieriklubiksi, ihmisen ja kansalaisen oikeuksien
ystäviksi, ja kokoontui ensin cordelierien vanhassa luostarissa, mutta
Pariisin kunnallisneuvoston karkoittamana sieltä alussa toukokuuta
1791 se sitten muuttelihe paikasta toiseen. Tähän aikaan, jolloin
puolueet eivät olleet niin jyrkkärajaisia kuin meidän päivinämme,
olivat useimmat klubit ja seurat kokoonpantuja sangen erilaisista
aineksista, ja tapahtui monesti että samat henkilöt toimivat useissa
eri klubeissa. Niinpä kuului esim. suuri joukko cordelieriklubin
jäseniä samalla kertaa jakobiiniklubiin, jopa sen etumaiset johtajatkin
olivat viimemainitussa toimeliaita jäseniä. Nämä johtajat olivat
Danton ja nuori, intomielinen Camille Desmoulins. Danton oli etevä
personallisuus. Hänen jättiläisvartalonsa ja karkeat piirteensä
ilmaisivat valtaavaa voimaa, ja tarvitsi vain kuulla hänen puhuvan,
ymmärtääkseen että tämä voima oli hänen sielulleen yhtä ominainen
piirre kuin hänen ulkoasulleenkin. Dantonissa ei ollut jälkeäkään
tyrannista eikä onnenonkijasta; hän ei vähääkään himonnut valtaa ja
kunniaa. Siinä on selitys, miksi hän, jonka oikeastaan olisi tullut
olla itseoikeutettu vallankumouksen johtajaksi, luovutti tämän sijan
sellaiselle henkilölle kuin Robespierrelle, joka oli niin paljon
häntä vähäpätöisempi. Ei ketään vallankumouksen suurista henkilöistä
ole niin liattu kuin Dantonia, eikä kenestäkään ole panettelu ollut
hitaampi häviämään. Tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että Danton ei
koskaan koettanut millään tavoin puolustautua ja puhdistautua. Hänen
maineensa oli jotakin, josta hän ei koskaan huolehtinut. Sen sijaan kun
Robespierre painatti puheensa ja korjasi ne huolellisesti, Danton ei
hetkistäkään, astuttuaan kerran alas puhujalavalta, ajatellut omiaan,
täydellisesti huolettomana siitä, miten lehdet seuraavana päivänä
esittäisivät hänen lausuntonsa. Danton ei ollut kynän, vaan sanan
ja toiminnan mies. Hänessä yhdistyivät todelliset valtiomieslahjat
koskaan horjumattomaan huolenpitoon isänmaan menestyksestä. "Kun hänen
vihamiehensä leimasivat hänet", sanoo Aulard eräässä tutkielmassaan
Dantonista, "syyskuun murhien alkuunpanijaksi tai valtiokassan
tuhlaajaksi, osotti hän preussilaisiin, jotka samosivat Pariisia kohti,
ja sanoi: Meillä ei ole aikaa sellaiseen; lyökäämme vihollinen ja
pelastakaamme isänmaa."
Cordelierien politiikka tarkoitti huolellisesti valvoa ministerien
ja kommuunin toimia, ja he symboliseerasivat tämän valvontansa
silmällä, jonka he piirsivät antamainsa kirjoitettujen säädösten
ylälaitaan. Huolimatta muuten niin erilaisista mielipiteistään olivat
useimmat cordeliereista yksimieliset tahtoessaan kukistaa alttarin
ja valtaistuimen sekä hävittää sen hallitusmuodon, jota jakobiinit
niin lämpimästi puolustivat. Kuninkaan paon jälkeen lähetti klubi
kansalliskokoukselle anomuksen pyytäen siinä kuninkuuden poistamista.
Sävy tässä anomuksessa oli hyvin uhitteleva: "Me kehoitamme teitä",
sanottiin siinä, "heti selittämään ettei Ranska ole yksinvalta, vaan
tasavalta, tai ainakin kuulustelijaan kaikkien departementtien ja
kaikkien primäärikokousten mieltä, ennenkuin ajatellaan uudelleen
upottaa maailman kaunein maa yksinvallan kahleihin." Sinä päivänä,
jolloin rojalistit kostivat vallankumouksellisille Marskentän
joukkomurhalla, 17 p. heinäk. 1791, oli suuttumus cordelieriklubia
vastaan niin suuri, että useain klubin jäsenten, jopa itse Dantoninkin,
täytyi piiloutua, että yksi heistä, kirjakauppias Momoro, vangittiin,
ja että klubi voi alottaa istuntonsa vasta kahdeksan päivää myöhemmin.
Eikä ollutkaan ihmeellistä että rojalistit katselivat tätä klubia
epäsuopein silmin, sillä cordelierit olivat vallankumouksen ensi
vuosina kaikkien sattuneiden kansanmetelien johtajat: sekä 20 p. kesäk.
1792, kun rahvas tunkeutui Tuilerioihin, että kommuunikapinan aikana 10
p. elokuuta he olivat eturivissä.
Elokuun 10 p:n jälkeen herkesivät Danton ja Camille käymästä klubissa,
mistä oli seurauksena että klubi yhä enemmän alkoi pitää kunnianaan
olla niin väkivaltainen ja huomiota herättävä kuin mahdollista. Sen
johtajaksi tuli nyt roskaväen sanomalehtimies Hébert, sen epäjumalaksi
roskaväen jumala Marat. Maratia palveltiin täällä sekä elävänä että
kuolleena. Kun hän oli kaatunut Charlotte Cordayn käden kautta,
ilmoittivat cordelierit lähetystöllä kansalliskokoukselle aikovansa
kokoussaliinsa pystyttää alttarin Maratin sydämelle, ja vähän myöhemmin
he laittoivat toisen lähetystön, joka kantoi sanottua sydäntä uurnassa
ja pyysi konventtia julkaisemaan kansallispainoksen Maratin teoksista.
Cordelierit ne juuri olivat järjenpalveluksen alkuunpanijoita ja v.
1794 vietetyn suurenmoisen järjenjuhlan järjestäjiä. Heidän toimintansa
tarkoitti pääasiallisesti lingota syytöksiä ja vainuta pettureita,
ja he pääsivät vihdoin niin pitkälle ylimielisyydessä, että he
uskalsivat syyttää kaikkivaltiasta Robespierreä, mikä syytös maksoi
sekä Hébertille että monelle muulle klubin jäsenelle pään. Päällikköjen
kuoltua cordelierit koettivat saada aikaan sovintoa jakobiinien kanssa,
mutta onnistumatta. Ei kauan senjälkeen lakkasi klubi; sen lähempi
hajoamisaika on epävarma, samoinkuin koko cordelieriklubin toiminta ja
kehitys on vähän tunnettu.
Suurten vallankumouksellisten klubien ohella oli olemassa
joukko pienempiä, jotka osaksi ajoivat samoja mielipiteitä kuin
nämäkin, osaksi kantoivat erityistä leimaansa. Omituisin niistä
oli n.k. Cercle social, kirjailija Bonnevillen ja jansenistisen,
mystillis-revolutsionisen papin Fauchet'in perustama ja varsinaisesti
järjestynyt lokakuussa 1790 liiton muodossa, nimeltä Totuudenystäväin
maailmanliitto. Cercle social oli hyvin omituinen. Sen perustajat
varoivat kaikenlaatuista julkisuutta, ja he vaativat seuran jäseniltä
joukon vapaamuurarilupauksia, joista etevin oli pitää salassa kaikki
mitä piirissä tapahtui. Seurauksena tästä salaperäisyydestä on,
että jälkimaailma ei ole saanut paljonkaan tietoa koko klubista,
emme edes tiedä milloin se perustettiin tai keitä henkilöitä siihen
kuului. Tunnemme ainoastaan ne jotensakin häilyvät ja yleiset
periaatteet, jotka olivat sen perustamisen pohjana ja jotka yhdistyksen
äänenkannattaja, pieni sanomalehti _Bouche de fer_ julkaisi. Lehden
tiedonantojen mukaan oli Cercle socialin tarkoituksena muodostaa
suuri kansainvälinen veljeyskunta, joka perustuisi täydelliseen
tasa-arvoisuuteen ja pitäisi tehtävänään yhdistää ympäri koko maapallon
ne kansalaiset, jotka seisoivat toisiaan lähellä yhteisten pyrintöjen,
yhteisten harrastusten ja alituisesti kasvavan tarpeen kautta
"särkeä pirstaleiksi rautavaltikka sortovallan kädestä". Yhdistyksen
jäsenet eivät millään ehdolla suvainneet itsestään klubin nimeä --
"le Cercle social ei ole klubi", he sanoivat, "sillä klubin jäsenet
kannattavat samoja mielipiteitä ja voivat kuitenkin vihata toisiaan,
kun sitävastoin Cercle socialin jäseniä yhdistää toisiinsa luja
personallinen ystävyysside."
Cercle social sai kumminkin vallan toisen ja täysin julkisen luonteen,
sittenkuin se, kuten sanottu, lokakuussa 1790 oli laajentunut
Totuudenystäväin liitoksi. Ankara eristyminen, joka oli ollut ominaista
Cercle socialille, katosi nyt, ja uusi liitto otti jäsenikseen
kaikki ne, jotka halusivat ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa,
sillä ainoalla ehdolla että he kuuluivat _Bouche de fer_ lehden
tilaajiin. Tasa-arvoisuuden periaatetta täällä yhä edelleen pidettiin
pohjana, ja sen nojalla ei katsottu voitavan sulkea pois naisia,
vaan myönnettiin heille alusta pitäen pääsy klubiin. Että jäsenluku
oli hyvin suuri, näkyy siitä seikasta, että klubi kokouksiaan varten
valitsi niin mahdottoman suuren salin kuin kokoussalin Orleansin
herttuan rakennuttamassa Cirque du Palais Royalissa, joka oli
senaikuisen Pariisin tunnetuimpia ja kuuluisimpia huvittelupaikkoja.
Klubi kokoontui kerran viikossa ja silloin aina joku sen jäsenistä
alusti jonkun kysymyksen antaakseen aihetta keskusteluun. Sen
kanta oli alusta pitäen kansanvaltainen, tasavaltainen, niin,
jopa siinä voitiin huomata selvää taipumusta sosialismiinkin.
Täällä pohdittiin erityisellä mielihyvällä maanjakoseikkoja sekä
kaikenlaisia yhteiskuntakysymyksiä, eikä Totuudenystäväin liitto ollut
cordelieriklubia huonompi innokkaissa pyrinnöissään yksinvaltaisen
hallitustavan hävittämiseksi. Liittoon kuului joukko huomattavia
henkilöitä, jotka samalla kertaa olivat jäseninä sekä jakobiinien että
cordelierien klubissa; hartaimpia ja toimeliaimpia oli Condorcet.
Ainoa nainen, jolla täällä oli vaikuttava osansa, oli hollannitar M:me
Palm-Aëlders. Vaatimalla alituisesti naisten vapautusta hän herätti
klubin harrastuksen naisemansipatsionin asian hyväksi ja tarmollaan sai
aikaan, että klubin keskuudessa muodostui erityinen naisyhdistys ja
että ryhdyttiin toimenpiteihin hyväntekeväisyyden ja terveydenhoidon
järjestämiseksi useassa Pariisin piirissä. Mikäli voimme pitää varmana,
lakkasi Totuudenystäväin liitto jo heinäkuussa 1791, osaksi seurauksena
Fauchetin nimityksestä Calvadosin perustuslailliseksi piispaksi, osaksi
samaan aikaan syntyneen kiivaan rojalistisen reaktsionin pakosta. Sen
viimeinen istunto pidettiin 15 p. heinäk. 1791.
Puhtaammin kansanvaltaisia kannaltaan olivat n.k. Veljeysklubit,
jotka nekin syntyivät vuoden 1790 ajalla ja ovat jo mainitut M:me
Robertin salongin yhteydessä. Veljeysklubit eivät olleet mitään
filosofisten ja sosialisten spekulatsionien ja keskustelujen pesiä,
vaan niiden pyrintö oli laadultaan todellisempaa ja käytännöllisempää,
tahtoen etusijassa ja melkeinpä yksinomaan alimmassa kansanluokassa,
passiivisten kansalaisten, proletaarien, joukossa herättää harrastusta
ja halua valtiolliseen toimintaan, valistaa heitä oikeuksiensa suhteen
ja levittää heidän keskuuteensa ajatusta yleisestä äänioikeudesta.
Täällä vallitseva sävy olikin sentähden kansanvaltaisempaa laatua;
jäsenet kutsuivat toisiaan "veljiksi" ja "sisariksi", ja he olivat
heittäneet pois kaikki ne tavat ja menot, joita seuraelämä vaatii.
Näistä klubeista ei kukaan ollut poissuljettu; ne ottivat vastaan
M:me Robertin ehdotuksesta jopa palvelijoitakin, joita hän sanoi
"veljellisyyden avulla" tahtovansa kasvattaa miehiksi. Vaikkapa täällä
ei koskaan pohdittu naiskysymystä, toteuttivat veljeysklubit toki
tavallaan naisasian aatetta, sillä näissä klubeissa olivat naiset
täydelleen miesten vertaisia; he ottivat osaa työhön, toimivat samalla
tapaa ja nauttivat samoja oikeuksia ja samaa arvoa. Enemmän kuin sekä
cordelieriklubi että totuudenystäväin liitto edistivät veljeysklubit
kansanvaltaisten aatteiden kehittämistä ja levittämistä, ja suureksi
osaksi juuri heidän toimintaansa vallankumousmiehet saavat kiittää
siitä, että he jälkeen 10 p:n elok. 1792 voivat panna täytäntöön
ajatuksen kansan itsehallinnosta ja julistaa tasavallan.
* * * * *
Niistä klubeista, joita vastakohtana revolutsionisille klubeille on
kutsuttu antirevolutsionisiksi, mutta joita ehkä oikeammin pitäisi
nimittää oppositsioniklubeiksi, koska niillä kaikilla enemmän tai
vähemmän oli tarkoituksena ajaa vastavaikutusta jakobiiniklubia
vastaan, oli Feuillanttiklubi ainoa, joka on harjoittanut valtiollista
vaikutusvaltaa.
Ensi kuukausina jakobiiniklubista eroamisensa jälkeen feuillantit
aluksi vain koettivat kerätä keskuuteensa suurimman mahdollisen luvun
jakobiineja ja tulla tunnustetuksi varsinaiseksi emäklubiksi. Kun se ei
onnistunut, niin he heittäysivät valtioelämään. Oltuaan ennen hieman
horjuva muuttui heidän kantansa nyt lujaksi ja varmaksi. Heidän koko
pyrintönsä tarkoitti estää vallankumousta kehittymästä kuningasvallan
kustannuksella ja palauttaa kuninkaalle valtansa, ja tietäessään ettei
se koskaan voinut tapahtua, niinkauan kuin Ludvig ei tunnustanut
hallitusmuotoa, he kävivät läheiseen yhteyteen kuninkaallisen perheen
kanssa ja koettivat kaikin tavoin saada Ludvigia toimittamaan sovintoa
vanhan ja uuden yhteiskunnan, kuninkuuden ja vallankumouksen välillä,
taipumalla vihdoinkin kansakunnan tahtoon. Se kuninkuudelle suotuisa
mieliala, joka vallitsi Ludvigin Pariisiin palauttamisen ja varsinkin
Marskentän tapahtumain jälkeen, edisti suuressa määrin feuillanttien
pyrinnöltä, ja niinpä monet katselivatkin tänä rojalistisen reaktsionin
lyhyenä aikana feuillantteihin juurikuin niihin, joilta voitiin toivoa
rauhaa ja pelastusta. Heidän arvonsa eneni vieläkin, sittenkuin Ludvig
XVI syyskuussa 1791 oli kansalliskokoukselle lähettänyt kirjelmän,
jolla hän vahvisti hallitusmuodon, ja sittenkuin oli tullut tunnetuksi
että tämä kirjelmä oli feuillanttien tekoa.
Lakiasäätävässä kansalliskokouksessa feuillantit olivat oikeistona, ja
nojautuen klubiinsa, joka kokoontui eräässä itse kansalliskokouksen
sivuhuoneistossa, he tulivat sitä rohkeammiksi ja ylimielisemmiksi kuta
suuremmaksi heidän vaikutusvaltansa kasvoi. Itse klubissakin osottihe
tämä ylimielisyys. Sen kokoukset, jotka olivat olleet täysin salaisia,
tehtiin nyt julkisiksi, ja sen jäsenet kävivät päivä päivältä yhä
huolettomammiksi ja yhä varomattomammiksi lausunnoissaan. Lakiasäätävän
kokouksen enemmistö, girondistit, katselivat sangen epäsuopein silmin
tätä klubia, joka heidän lähimmässä läheisyydessään koetti levittää
oppiaan ja harjoittaa pakoittelua, ja joulukuussa 1791 kokous antoi
käskyn, että feuillanttiklubin tuli luopua kokoushuoneistostaan ja
valita itselleen toinen sellainen. Feuillanteilla ei ollut muuta neuvoa
kuin totella. Mutta siirtyminen vaikutti hyvin epäedullisesti klubin
työhön ja olemassaoloon; harrastus väheni ja samoin jäsenlukukin. Kuta
kauemmas vallankumous eteni, sitä vähemmäksi supistui feuillanttien
vaikutusvalta. Jälkeen 10 p:n elok. 1792 oli heidän enää mahdoton pysyä
pystyssä valtiollisena puolueena, ja silloin olikin feuillanttiklubin
rata lopussa.
Paljoa enemmän todella kuningasmielinen kuin feuillantit oli
Monarkkinen klubi, joka ansaitsee tulla mainituksi ei senvuoksi,
että se olisi harjoittanut mitään varsinaista vaikutusvaltaa,
mutta sen huomion tähden, jota se herätti koko olemisensa aikana.
Tämän klubin synty on haettava melkein yhtä etäiseltä ajalta kuin
Jakobiiniklubinkin. Sen alkuna oli muudan Club de Viroflay, jonka
Malouet, Clermont-Tonnerre ynnä muutamat muut olivat muodostaneet
Versailles'issa. Kansalliskokouksen siirryttyä Pariisiin tämän klubin
jäsenet yhä edelleen yhtyivät toistensa luona tai ylimyksellisissä
salongeissa pohtimaan politiikkaa. Eikä viipynyt kauan, ennenkuin
näistä kokouksista sukeusi monarkkinen klubi; se kokoontui
Clermont-Tonnerren luona, joka koko sen olemassaolon aikana toimi sen
puheenjohtajana. -- Kreivi Stanislas de Clermont-Tonnerre, Ranskan
vanhan ylimyskunnan jäsen, oli alussa innolla omaksunut uudet aatteet,
ja hänpä se juuri oli johtanut sitä pientä aatelismiesten ryhmää, joka
25 p. kesäk. 1789 oli yhtynyt kolmanteen säätyyn. Kansalliskokouksessa,
missä hänen improvisatsionikykynsä herätti huomiota, hän kuitenkin
sangen pian oli liittynyt maltillisiin; hän oli äänestänyt kuninkaan
täydellisen kielto-oikeuden puolesta, ja hänen kehityksensä oli
samoinkuin Barnavenkin käynyt yhäti enenevään monarkkiseen suuntaan.
Clermont-Tonnerre ei siitä huolimatta kuitenkaan koskaan muuttunut
reaktsioniseksi, kuten esim. hänen henkiheimolaisensa Malouet. Hänen
aatteensa pysyivät vapaamielisinä; eikä hän lakannut jumaloimasta ja
puolustamasta vapautta, missä muodossa tahansa se ilmestyikään; hän
oli innokas kokoontumisvapauden, sanomalehdistön, protestanttien ja
juutalaisten vapauden ystävä.
Monarkkinen klubi ei avoimesti julistaunut kuninkaan kannattajaksi
tai etuoikeutettujen säätyjen suosijaksi; päinvastoin tahtoivat sen
jäsenet, ottamalla vertauskuvakseen tasapainossa olevan vaa'an,
minkä toisella lautasella oli punainen lakki, vapauden symboli, ja
toisella Ranskan kruunu, osottaa että heidän tarkoituksensa oli
sovinto kansakunnan ja kuninkuuden välillä. Mutta pohjaltaan klubi oli
sekä ylimyksellinen että kuningasmielinen ja salasi huonosti näitä
taipumuksiaan. Jo se seikka, että se piiriinsä otti useita rojalismin
ilmeisimpiä esitaistelijoita, m.m. sanomalehtimiehet du Rozoyn ja
apotti Royoun, ultrarojalistisen _L'ami du roi_ lehden toimittajan,
on siitä riittävä todistus. Klubi harjoitti jakobiiniklubin tavalla
suurenmoista propagandaa. Monarkistit näet kirjoittivat, painattivat ja
jakelivat ilmaiseksi lentokirjasia ja -lehtisiä, perustivat maaseudulle