Näyttelijättären tarina: Romaani - 10

Katri tarttuen ojennettuun käteen. -- Ja sanot terveisiä, kerrot,
mitä sinulle nyt kuiskaan. Minä jätän Laineen tänä iltana ja tulen...
Ei, ei, minä en mene hänen luokseen, menen rouva Kaarelle ja siellä
tahdon tavata hänet.
-- Kenen?
-- Alpre Harjun, näytännön jälkeen.
-- Miten se on käsitettävä, että sinä jätät Laineen?
-- Jätän, en koskaan palaa, ymmärrätkö?
-- En oikein. Asiahan on hyvin vakava.
-- Vakavampi kuin luuletkaan. Minä olen herännyt elämään vasta noin
tunti sitten.
-- Sepä on merkillistä.
-- Eikö olekin? -- nauroi Katri. -- Mutta nyt meidän pitää
kiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha
tanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.
-- Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.
Katri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. -- Joudu,
lohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai -- laiha. Etkö ole
huomannut, kuinka -- hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi
kuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!


12.

Katri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea,
kunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan
tehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.
Ilta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja
ilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä
tuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa
heittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana
tuijottamaan.
-- Ellei Alpre kuitenkaan... Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala,
miksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan
varma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi?
Kuka sen tietää, kuka tietää?
Katrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin
uupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen
yön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien
yksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.
Jos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma
elämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli
nyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!
Ohimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva
Kaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.
-- Onko Alpre...? -- kuiskasi hän eteisessä.
-- Olemme juuri syömässä illallista, -- sanoi rouva Kaari. -- Tule
sinäkin.
-- Ei, kiitos. Voinko jäädä tänne yöksi? Minä soitan Laineelle, etten
mene sinne.
Hän aikoi sanoa: kotiin, mutta kummallinen vastenmielisyys vaati
sanomaan: sinne.
-- Minne sinä tarkoitat? -- kysyi rouva Kaari.
-- Voi, rakas ... luonnollisesti kotiani! -- huudahti Katri
alistuvaisena peitellen mielialaansa.
-- Olet väsynyt, en tullut ajatelleeksi. Tahdotko mennä huoneeseesi?
Tietysti sinä voit jäädä koska tahansa, -- puhui hyväsydäminen rouva.
-- Hyvä, rakas täti, tulin Alpre Harjua tapaamaan, saanhan puhutella
häntä, ennenkuin hän menee?
-- Tietysti, lapsi kulta. Heti paikalla. Miten on oikein? Alpre on
myös aivan kuin haihtunut omasta itsestään. Mikä teidän oikein on?
-- Onko hän onneton? Olenko minä tehnyt väärin, kun näin myöhään...?
-- Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? -- ihmetteli rouva
Kaari. -- Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat.
Vanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento
ei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä
kerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että...
Rouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen
kehoitti Alprea lohduttamaan Katria.
-- Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, -- sanoi rouva Kaari.
Maisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.
-- Katri pyysi -- niin minä sen käsitin -- sinne huoneeseen. Se
raukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.
Alpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan
ystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.
-- Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te
tuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.
Hän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa
komensi: -- Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!
He marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista
ympärilleen, oli rouva kadonnut.
Katri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren
sisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät
huikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen
keksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.
Miehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut
olla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen
katseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata
tukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka
hän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä
kuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen
toisiaan kasvoista kasvoihin.
-- Rakas, -- kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.
Heidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää
ainiaaksi.
-- Rakas, -- sanoi Alpre.
Enempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan,
istuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä
lyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.
He heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui
huoneeseen.
Maisteri Harju aloitti: -- Katri ja minä...
-- Sano se! -- pyysi Katri.
-- Me rakastamme toisiamme.
-- Hyvä Jumala! Entä Laine? -- huudahti rouva Kaari.
Rakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat
hetkeksi unohtaneet.


13.

Valto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää.
Katrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut
muistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.
-- Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? -- tiuskaisi Laine
halveksivasti.
-- Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat
puhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut
toisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.
-- Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi
tunkeutua luoksesi! -- sanoi Laine hilliten suuttumustaan.
-- Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen
tietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani.
Tietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa
sellaisiin naisiin ... ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin
vakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se
erottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä...
Valto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.
-- Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää
räpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin
pahainen poikanulikka!
-- Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, --
vastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi
rajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt
paljon muuta ja ratkaisevaa.
-- Mitä sinä oikein ... Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää
rahanpyydystämistä?
-- Yhdennäköisyys ... yritti Katri näyttäen kuvaa.
Laine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja
huusi:
-- Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän
tuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon
siellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.
-- Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen
katseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi
tunnottomuutesi on...
-- Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin
vain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi
tällaisilla rakkauden markkinoilla, -- nauroi Laine yrittäen lähestyä
Katria.
Se, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa
miehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa.
Laineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen
tarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.
-- Älä koske minuun! -- huusi hän katse uhkaa liekehtivänä
sellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen
herättäen ihmetystä.
-- Minä en käsitä...!
-- Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt
suhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole
mitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi
elämälle arvoa ja -- onnea! -- sanoi Katri hiljentäen äänensä
lausuessaan viimeistä sanaa.
Laine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa
heidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin,
ettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta
häneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen
epävarmaksi.
-- Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen
neuvottomuuttaan.
-- Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! -- sanoi Katri heittäen
ylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja
rohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.
-- Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä
pikemmin, sitä parempi.
-- Olen kerran jättänyt sinut, -- jatkoi Katri, -- mutta silloin
palasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin
oli yhdentekevää, missä olin. Nyt -- --
-- Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, --
ihmetteli Laine.
-- Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!
Laine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui
kammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu
kohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes
kaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti,
tarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin
pientä lasta.
-- Älä uhkaa, älä uhkaa! -- huusi hän voimatta enempää sanoa.
Katri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta
kolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.
Hän oli aamulla lähettänyt tavaransa rouva Kaarelle ja lähti nyt
jalan, jättäen kotinsa ainaiseksi.
Katri ymmärsi kyllä joutuvansa ankaran paheksumisen alaiseksi, mutta
nyt hän ei säikkynyt eikä tinkinyt. Toisin ei voinut olla.
Laine koki monin keinoin saada hänen päätöksensä muuttumaan, ja
Katrin oli aina oltava varuillaan, sillä Valto oli uhannut pakolla
taivuttavansa, ellei saisi hyvällä.
Nyt kun ratkaiseva askel kerran oli otettu, sai Katri tukea
ystäviltään, jotka ympäröivät häntä suojelevana voimana. Laine
huomasi pian kadottaneensa vaimonsa ainaiseksi, vaikka epätoivoisen
kiihkeänä yritti vakuuttaa hänen ystävilleen avioeron mahdottomuutta.
Katri ei kuitenkaan osannut arvioida, mitä hänen ottamansa askel
oikeastaan merkitsi.
Vähitellen, muutaman päivän kuluessa, levisi huhu erosta ollen
kaikkialla yllätys. Kukaan ei tiennyt varsinaisesti mitään, ja niin
sepitettiin merkillisiä tarinoita, jotka eivät suinkaan Katria
hellävaroen pidelleet. Hyvätkin tuttavat alkoivat vieroa, hän ei
saanut teaatterissa uusia osia, vaan tunsi karsauden saartavan
itseään joka puolelta.
Taavi Arvo liittyi jälleen entistä lujemmin vaaran uhatessa toveriaan
puolustamaan. Se olikin Katrin ainoa pidäke teatterissa, kunnes he
kumpikin olivat väsyneet kulkemaan työttöminä.
-- Minä en kestä enää, -- selitti Katri. -- Etkö lähtisi minun
kanssani maaseudulle?
Oli jo kevättalvi, ja he saivat vaikeuksitta lomaa teatterista ja
valmistelivat lähtöään kaupungista muutamain muiden näyttelijäin kera.


14.

Eräänä iltana lähti Katri tavallista myöhemmin tapaamaan maisteri
Harjua hänen asunnossaan. Kruunuhaan kadut olivat melkein pimeitä,
joten oli vaikea, paikoin mahdoton tuntea ketään matkan päästä.
Katri astui rauhallisesti tähdäten katseensa pimeässä eteensä. Äkkiä
hän pysähtyi havaitessaan laajaan takkiin puetun miehen ilmestyneen
pimeästä toiselle puolelle katua. Hän tunsi miehen Laineeksi ja
juosten kappaleen matkaa ennätti porttikäytävään, jonne ei kuitenkaan
uskaltanut jäädä, vaan pyrki perille.
Astuessaan sen talon portaille, missä maisteri Harju asui, oli Laine
häntä vastassa.
-- Siis kuitenkin, -- kuiskasi Katri. -- Mitä tahdot?
-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- kysyi Laine.
Katri avasi oven omalla avaimellaan, jonka oli saanut juuri tätä
käyntiään varten, aikoen astua sisään vastaamatta miehelleen, mutta
Laine esti sen ja pidätti häntä rappusilla.
-- Vastaa, mitä teet täällä?
-- Ole hyvä, käy pois tieltä, minulla on kiire! -- sanoi Katri
välittämättä kysymyksestä, kun pelkäsi herättävänsä miehen raivoa
mainitsemalla minne aikoi.
-- Kaikissa tapauksissa tulen minä mukaan, -- sanoi Laine.
-- Ole niin hyvä, -- sanoi Katri hilliten äänensä huomatessaan, ettei
voinut häntä millään estää.
-- Sano kuitenkin ensin, minne menet! -- kovisti Laine.
Sanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla
täyttämättä hänen tahtoaan.
-- Menen tapaamaan maisteri Harjua, -- vastasi hän niin levollisesti
kuin taisi.
-- Se on siis totta, mitä puhutaan! -- kuiskasi mies hampaittensa
välistä.
Portaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta
Katrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi
kylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen
taaksepäin. -- Mitä nyt?
-- Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu,
kaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat
minua!
-- Minä en, hyvä Valto, minä en voi! -- valitti Katri. Hän oli
siirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.
Metalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli
ampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.
-- Mitä sinä aiot? -- huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää
pelkoaan.
-- Tuletko kanssani kotiin? -- kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.
Katri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi:
-- Odota, seuraan sinua ovelle.
Askeleet lähenivät nopeasti, ja kun he olivat ulko-ovella, harppasi
joku nuorukainen Lainetta seuraten ulos. Katri veti oven säppiin
silmänräpäyksessä ja juoksi ylös henkeään pidätellen, syösten
menehtymäisillään ystävänsä rauhalliseen huoneeseen.
-- Mitä nyt? -- ennätti Alpre kysyä nousten kiireesti tukeakseen
Katria, joka kalpeana hoippui ovelta ja yhä kiihkeästi kuunteli ääniä
portaista.
-- Sulje ovi! -- huusi hän osoittaen ovea, aivan kuin yhä vielä
torjuakseen sieltä odotettavaa vaaraa.
-- Mikä siellä on? -- kysyi Alpre Harju, hänkin kiihtyneenä.
-- Sulje ovi varmasti! -- pyysi Katri yhä. Maisteri Harju väänsi
salvan kiinni.
Katri heittäytyi hänen syliinsä ja itki rajusti.
-- Se huojentaa, huojentaa! -- huohotti hän ja kertoi tyynnyttyään
kohtauksen Laineen kanssa.
Alpre Harju vaikeni pitkän aikaa synkkänä tuijottaen eteensä.
-- Minä puhuttelen miestä huomenna, -- sanoi hän lopulta.
-- Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, --
intoili Katri.
-- Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta
luopuminen, -- vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. -- Hänen
pitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä
sen kyllä tiedän.
-- Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se
on sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.
-- Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä
enää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?
-- Tahdotko pitää minut täällä?
Alpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.
-- Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan
sinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, -- sopersi Katri nojaten
pakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.
He istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni
sähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha
ympärillään.
-- Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, --
sanoi Katri.
-- Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen
kerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja
suojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut
keinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut,
ennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään
entisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi
puuttumaan.
-- Et sinä ymmärrä yhtään mitään! -- huudahti Katri. -- Vaikka sinä
olisit mikä ja kuka, kun sinä vaan olet sinä, niin rakastan sinua
aina ja ijankaikkisesti. Minä oikein toivon, että sinulla olisi
vikoja. Niitäkin minä rakastaisin.
Katri liikahti maltittomana. Alpre sanoi tyynesti ja synkkänä:
-- Laine rakastaa sinua. Hänen epätoivoinen tekonsa on sen ilmaus.
-- Niin, se on kyllä totta.
-- Häntä on kohtalo lyönyt.
-- Miten sinä tarkoitat?
-- Teidän liittonne oli sinunkin puolestasi ainakin näennäisesti
rakkausliitto.
-- Minä en silloin tajunnut, mitä rakkaus on! -huudahti Katri.
-- Hän ei voinut ottaa sitä lukuun. On hyvin luultavaa, ettei Laine
selviä tunteestaan koskaan.
-- Eihän se ole onnettomuutta. Kun oikein rakastaa, tulee uudeksi
ihmiseksi, elämä on kallisarvoista ja siitä jalostuu, -- sanoi Katri
vilkkaasti.
-- En luule Laineen kuuluvan niihin ihmisiin, joita tunteet voivat
kurittaa sentapaisiksi. Pikemmin hän muuttuu päinvastaiseen suuntaan.
-- Alaspäin, sitäkö tarkoitat?
-- Niin, rakas, intohimo hänenlaisellaan miehellä hakee tukea
mahdottomuuksista, vaatii uhallakin sitä, mitä ei ole vastapuolen
vallassa antaa, rikkoo omatkin elinmahdollisuutensa ja jouduttaa
väkivallalla tuhoaan.
-- Olenko minä työntänyt Laineen sille tolalle?
-- Tietämättäsi. Rakkausasiat ovat niin arvaamattomia. Minäkin
luulin, että sinä olit vakavasti kiintynyt.
-- Sinun olisi pitänyt estää.
-- Minä olin siinä asiassa jäävillinen liiaksikin -- rakastin sinua
enkä voinut luottaa itseeni. Pelkäsin häiritseväni sinun onneasi, --
selitti Alpre kohdaten Katrin hartaan katseen.
-- Rakas, kuinka suuri sinun tunteesi on, ja kuinka se on
toisenlainen kuin Laineen! Minähän en voinut luopua sinusta. Heti kun
olin selvillä itsestäni, heitin kaikki, ei mikään olisi voinut minua
pidättää!
-- Unohdat, että minun onneni vaati tuota ehdottomuutta. Otaksutaan,
että olisin ollut sidottu. Mitä olisit tehnyt?
-- Olisin vietellyt sinut, tehnyt hulluksi ja vienyt mukanani. Et
tiedä, mikä sysihauta minä olen. Ja kaikki on sinun syysi, syvien
ja viisaiden silmiesi syy! -- intoili Katri kietoen käsivartensa
rakastettunsa kaulaan. -- Tuomitse minut, sen olen ansainnut, olen
pahempi, paljoa huonompi kuin Laine näissä asioissa.
-- Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen
siementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös
itää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.
-- Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö
sitten aina olla oma poliisinsa?
-- Ei se taitaisi auttaa, -- sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen
Katrin päätä. -- Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi
sädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä
ihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa,
rakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.
-- Onnelliset ihmiset!
-- Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi
kuin salaperäisten voimien varjossa.
-- Eikö heidän koskaan käy hullusti? -- kysyi Katri nauraen.
-- Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten
ihmiskohtaloiden ääriviivaa.
-- Kuinka silloin käy?
-- Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja
ennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen
omassa valossaan.
-- Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!
-- Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on
kummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.
-- Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen
rauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle
kammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän
lähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas,
ota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku
sieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!
Heidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä
heidät vaanivaan pimeyteensä.


15.

Taavi Arvon näytelmä "Näyttelijättären tarina" alkoi jo olla loppuun
näytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri
Juonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo
tehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena
saavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.
Katri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun,
salaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta
huumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.
Ensimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee
ja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja
välittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola
ilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa
villi-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa
miestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin
jonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin
sanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja
kuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy
hänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä
luonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan
miehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä
onnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee
hänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen
alaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin
kautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa
ahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä
ja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää
kaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja
uskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan
tuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii
Kaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen
lahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt
kasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan
vaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla
täyttämään hänen elämäntehtävänsä -- palvelemaan taidetta.
Toinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman
puhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden
varalle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla
ehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen
tuoden mukanaan kompastuksen.
Sen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä
kukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä.
Sovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman
menehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja
rauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu
vapauttavaan kuolemaan.
Tämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin
hehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo
kohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä
hymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi
kuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.
Taavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä
tehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn.
Metsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan
liittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli
Kaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen
elämän tärkeydestä.
Yleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski
todellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja
kokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli
katsojain unohtaa jokapäiväisyyden.
Seurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui
muihinkin jäseniin.
Joukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin
lemmikki ja "hovipoika", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä
harrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa
tai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö
lauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja
kauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat
siten kappaleen säestykseksi.
Seurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät
suoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja
kaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan
mukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat
kaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti
itsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein
omista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella
peitteellä.
Alpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta
turhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa
huolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.
-- Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä
kerrallaan välitä! -- sanoi Katri.


16.

Katri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana
kaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita
luottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa
tehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.
-- Te olette totta tosiaan suuria lapsia, -- sanoi Alpre Harju, --
tahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.
-- Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, -- vastasi Taavi
Arvo. -- Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin
kelpaisi meidän lasten!
-- Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava
ote, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi
kiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan
vihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! -- pyyteli
Katri.
-- Sinä vaadit kovin paljon, -- sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään
Katrin ehdotuksesta.
-- Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja
kuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!
Kun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä
-- Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana -- ja sanoi:
-- Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita
päiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.
-- Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve,
suutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt
olen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.
-- Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä.
Olen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.
-- Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin
missään koko maassa ja vielä parempi -- on aina tien viittaajana.
Muut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.
Katri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen
esityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti
eivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin