Näyttelijättären tarina: Romaani - 04

-- Istu tähän sängyn laidalle, minä näen sitten paremmin, -- sanoi
Kaivola. -- Taitaa nyt olla sillä tavalla, että meidän pitää nähdä
toisemme oikein hyvin, ettei sitten jälkeenpäin jää mitään pimeäksi.
Katri antoi kätensä ja istui.
-- Kun se onnettomuus kerran tuli, niin sitä ei saa tehdä suuremmaksi
kuin se nyt on. Minä olen ajatellut, että sinä nyt suostuisit olemaan
morsiameni. Sillä tavalla sinäkin tulet siitä osalliseksi, eikä minun
tarvitse olla aivan yksin.
---Ei, -- sanoi Katri ja katseli kaiken aikaa Kaivolaa silmiin.
Taaskin oli sillä tavalla kuin aina ennenkin hänen mielestään: silmät
puhuivat toisella tavalla kuin sanat, ja niin Kaivolankin silmät. Ei
niin, että Kaivola olisi väärin sanonut, hän ei vaan sanonut kaikkea
ja sitä Katri kaipasi. Se ei antanut hänelle rauhaa.
-- Sanokaa ensin kaikki, mitä teillä on mielessänne, -- sanoi hän yhä
katsellen siihen syvyyteen, jota oli kaivannut.
-- Eihän siitä mitään naimista sentään tule, kun ei minusta kuulu
enää koskaan oikein tervettä miestä tulevan, etkä sinä sairaloista
tahtoisi.
-- En, -- sanoi Katri käsittämättä, mitä sairas oikeastaan tarkoitti.
Katri ajatteli yhä vain katsetta.
-- Me olemme menneet toistemme ohitse, vaikka olen sinua katsellut
pienestä tytöstä saakka.
-- Senköhän vuoksi minä teitä niin pelkäsin? -- Kuka sen tietää,
vaikka olisit senkin vuoksi pelännyt. Sehän se sentään taisi olla,
etten minä oikealla tavalla...
-- Miksette sitten oikealla tavalla tavoittanut?
-- Sehän se oli, kun minä tein siinä kohelisti ja vastoin luontoa,
vaikka tiesin väärin tekeväni. Kun en ymmärtänyt, kuinka paljon
välitin, tahdoin vain leikitellä. Nyt sen ymmärrän, ettei saa rikkoa
sellaista vastaan. Välitätkös sinä minusta?
-- Välitän, -- sanoi Katri hätäisesti. -- Teidän silmänne ovat niin
syvät ja niissä on niin paljon. Miksi ette sano kaikkea?
-- Suutele minua nyt!
Katri suuteli ja katsoi silmiin. Se oli niin tuskallista, niinkuin
ei enää koskaan pääsisi vapaaksi eikä samaksi kuin ennen ja niinkuin
nyt tietäisi paljon enemmän eikä kuitenkaan ymmärtäisi, mitä toisen
silmissä oli.
-- Sinä olet vielä melkein lapsi ja minä olen mies. Olen miettinyt
paljon viime yönä ja niin käyköön. Sinä et voi sitä nyt oikein
ymmärtää ... sinulta ei saa minun tähteni puuttua mitään. Kyllähän
sinä sen sitten myöhemmin tulet ymmärtämään.
Katri tunsi, että jotakin oli tiellä, oli sanottava ja tehtävä paljon
eikä hän saanut kiinni mistään.
-- Minua niin ahdistaa, -- sanoi hän, -- en saa sanoista kiinni, on
niinkuin olisin sidottu ja minulla olisi kiire. Kun joku ihminen nyt
sanoisi ja valaisisi.
-- Se on tuskaa ja siitä selviää vasta jonkun ajan päästä, -- sanoi
Kaivola. -- Sellaista minä olen tässä tuntenut ja saanut sitten
selvyyden. Kaikki on ensin niin irrallaan toisistaan, ei ole apua
ihmisistä eikä mistään, itsekin on aivan kohlo kuin olisi sokea. Nyt
näen selvästi ja sen vuoksi voin luopuakin kaikesta ja ymmärtää, että
se on paljon enemmän. -- Kaivola sulki silmänsä.
Katri taisteli omien ajatustensa kanssa eikä päässyt niistä selville.
-- Tahdotteko kuolla? -- huudahti hän kuin pakosta.
Mies ei vastannut, tuskan hiki pisaroi otsalla ja käsi vapisi.
Äkkiä hän nykäisi Katria kädestä ja veti hänet povelleen terveellä
kädellään ja suuteli kiihkeästi. -- Minä tahdon kaikki, kaikki,
taikka en sitten ollenkaan! Minä en tule koskaan oikein terveeksi! --
sanoi hän huohottaen.
Hänen kätensä oli rautainen ja kiihkonsa tuskastuttava. Katri
säikähti ja irroittautui. Sairas rauhoittui ja veti hänet hellästi
takaisin.
-- Jos nyt olisin terve, rakentaisin sinulle sellaisen talon kuin
olit itse kuvitellut pilveen, ja senkin sinä saisit, sen keltaisen
hameen vaikka silkistä ja sametista. Ei Kaivolan talo ole köyhä eikä
pienikään.
-- Rakentaisittekos? -- huudahti Katri ja hymyili. -- Vaikka en minä
siitä välitä, se oli niin lapsellista. Minä välitän vaan yhdestä
asiasta, jota en ymmärrä.
-- Mitä se on?
-- Mikä silmissänne voi olla niin syvää?
-- En minä tiedä.
-- Minä tahtoisin tietää, muuten en saa rauhaa. Teidän täytyy se
tietää?
-- Sinä utelet kuin lapset -- ehkä -- ehkä se on sielu.
-- Ehkä se on teidän sielunne, -- sanoi Katri hiljaa.
-- Minä en usko sieluun.
-- Mitä se syvyys sitten olisi? -- kysyi Katri kiihkeämmin.
-- Minä en tiedä! -- sanoi sairas palavassa tuskassa,
-- Jos te nyt kuolette ja teillä on sielu ettekä kuitenkaan usko
olevan, -- valitti Katri kuiskaten.
-- Minä en tiedä, en tiedä, -- sopersi sairas.
Kaivola oli niin kalpea ja sulki silmänsä. Katri ei uskaltanut kysyä,
tuijotti kuin kivettynyt elottomia kasvoja. Hetket kuluivat.
-- Sinun pitää saada sormus, että olisit oikea morsian. Avaa tuo
ylimmäinen laatikko, ota kukkaro kulmasta.
Katri teki niin ja toi kukkaron.
-- Ota siitä se, missä on minun nimeni, toisessa ei ole nimeä, sen
otan minä. Pane se tuohon! -- Hän ojensi sormensa.
Katri teki niin.
Lääkäri tuli katsomaan antaakseen yöksi hiukan morfiinia, ja Katria
käskettiin ulos kävelemään, että hän sitten jaksaisi yön valvoa.
Oikea hoitaja tulisi vasta seuraavana päivänä.
Katri meni, harhaili itsekään tietämättä, missä oli. Hän ei
käsittänyt mitään, ei voinut tarttua mihinkään. Kaikki oli kuin
ilmassa, petti, jos tarttui; väistyi, jos tavoitti.
Hän luuli kävelevänsä niittytiellä, minne oli mennyt, ja kävelikin
Kaivolan pihassa.
Maisteri tuli vastaan. -- Kävin katsomassa. Kaivola nukkuu, mene vain
sisään, jos tahdot. Kaivola on niin merkillisesti muuttunut, aivan
kuin kirkastunut, -- sanoi hän.
-- En minä mitään ymmärrä. Samahan se nyt on, mitä tapahtuu, jos
Kaivola kuolee, -- sanoi Katri tuijottaen kuin tyhjään.
-- Tohtori sanoo, ettei hän haavan vuoksi kuole. Minä vain
ihmettelen, kuinka Kaivola sentään on niin huono.
Kaivola heräsi horrosunestaan Katrin astuessa huoneeseen. Talossa oli
hiljaista, aivan kuin he kaksi olisivat siinä yksin majailleet.
Sama levottomuus, joka Katria yhä painosti, kuvastui myöskin
sairaassa, ja maltittomasti hän sulki käteensä Katrin sormet.
-- Oh, minä en kauan jaksa, tahdon sanoa sen sinulle. Minua painaa
syy -- olen -- olen kerran pikapäissäni lyönyt -- surmannut... ei,
ei, älä usko että se oli murha ... se oli kuitenkin isku ja -- --
seuraus...
-- Älkää puhuko, se vaivaa ja rasittaa, -- varoitti Katri.
Hän oli kauhuissaan ja tahtoi estää Kaivolaa kertomasta enempää.
-- Nyt tuntuu paremmalta, olen sen saanut sinulle sanoa. Onhan tämä
minun rangaistukseni ja sinun kätesi kautta, rakas tyttö!
Katri jähmettyi, salamannopeain tuskan vihlaisujen risteillessä hänen
sydäntään.
-- Olenko minä...? Sanokaa, olenko minä syypää kuolemaanne?
-- Et, lapsi, et. Minä itse olen! -- sanoi sairas keräten kaikki
voimansa noustessaan istumaan.
Katrista tuntui kuin hirveä taakka olisi hiljalleen laskeutunut
hänen ylleen, mutta Kaivolan sanat kevensivät sitä. Kuitenkin tuntui
kuin se arvoituksen tapainen syvyys, jonka salaisuutta hän ei ennen
tajunnut, olisi tämän kautta selvinnyt ja hän itse muuttunut toiseksi
ihmiseksi.
Hän istui tuolille vuoteen viereen. Talossa oli niin hiljaista, kuin
isäntä olisi jo ollut vainaja ja aivan yksin koko rakennuksessa.
Hämärä kietoi kaikki harmaaseen huntuunsa.
Katri ei jaksanut ajatella; odotti istuen hiljaa, uinahti, heräsi,
ja kaikki suli hänestä ajattomaksi olemiseksi. Hän ravisti itsensä
hereille ja tahtoi puhua sairaan kanssa. Oli niin kaameata nähdä
hänet liikkumattomana.
Hän sytytti kynttilän ja herätteli sairasta. -- Sinä olet niin
kaukana -- -- en minä jaksa -- en jaksa! -- puhui sairas tuskin
kuuluvalla äänellä ja vaipui jälleen uneen.
Katri istui ypöyksin touhukkain käsin peitellen ja hoidellen sairasta.
Kynttilän lepattava liekki valaisi heikosti huonetta heittäen
valvojan varjon suurena hahmona seinälle sairaan vuoteen yllä.
Varjokin hapuili käsin nukkuvaa miestä ja vaappui rauhattomana
kattoon saakka. Se kasvoi ja kohosi korkeaksi, tavoittaen vuodetta
syleilyynsä ja täyttäen koko huoneen. Nyt se näkyi jälleen vuoteen
yläpuolella kuin järkkymätön kohtalo, painui nukkuvan päälle, ei
eronnut, ei hetkeksikään heittänyt. Se eli omaa elämäänsä eikä
näyttänyt kuuluvan Katriin. Se uhkaili ja kauhistutti nuorta tyttöä.
Kynttilä paloi juureen saakka, ja varjo hukkui synkkään pimeyteen.
Katri huokasi helpotuksesta ja nukkui tuolille istuen.
Hän heräsi siihen, että joku kosketti hiljaa olalle. Se oli vanha
lääkäri, joka aikaisin aamulla tuli sairasta katsomaan.
-- Kaivola on päässyt tuskistaan, mies parka! -- sanoi lääkäri.
Katri ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, hän läheni vuodetta
tarttuakseen Kaivolan käteen, mutta sormet heltisivät arkoina
hapuillen tietämättä minne tarttua. Laiha käsi kohosi ja vaipui
uudestaan miehen pivolle päättävästi, mutta vetääntyi samassa pois.
Tytön suurissa silmissä oli kysymys: Kuollutko? Se oli vain
silmänräpäys, ja sitten ahdistava tunto saarsi hänet.
Lääkäri poistui ja kehoitti Katria lähtemään levolle.
Hän jäi huoneeseen.
-- Oliko tämä kuolema? Oli, se oli kuolema! -- sanoi hän itselleen
eikä kuitenkaan uskonut, että Kaivola oli kuollut.
Ihmiset tulivat ja hoitelivat Kaivolaa antaen Katrin olla. Kaikki
olivat itkettyneitä ja hiljaisia. Tuotiin kuusia ja avattiin akkunat
ja keskelle kuusia laitettiin Kaivolalle lepotila.
Maisteri Harju tuli hakemaan Katria ja vei hänet huoneeseensa. Siellä
Katri tahtoi päästä selville, mutta ajatukset olivat kuin lukossa.
Elleivät ne ajatukset aukeaisi ja jos hänen täytyisi olla kuin
tönkkä, niin miten hän voisi elää? Kuolema voisi tulla niinkuin oli
tullut Kaivolalle, ja silloin täytyi tietää. Kuolema vaati elämän
sellaisen, missä ei ollut valhetta mitään, ei vääryyttä yhtään, ei
salaista hymyäkään.
Äkkiä hän pysähtyi mietteissään ja näki ajatuksissaan kysymyksen:
-- Miksi Kaivola kuoli? kuin tulikirjaimilla piirrettynä. -- Miksi
Kaivola kuoli?
Nyt hän ei enää voinut viipyä yksinäisyydessä ja kiihkeällä innolla
hän kysyi maisteri Harjulta:
-- Miksi Kaivola kuoli?
-- Tapausten kulun kyllä tunnen ja tiedän kaikki mitä Kaivolan
elämässä sitä ennen on ollut. Siinä on paljon sellaista, mitä sinä et
vielä ymmärtäisi. Voinhan kuitenkin sanoa, että Kaivolan elämä oli
kohtalokas.
-- Mitä se merkitsee? -- kysyi Katri.
-- Hän sai elämällään ja kuolemallaan maksaa hetken hairahduksen...
-- Hän kertoi ... yritti Katri sanoa, mutta vaikeni samassa.
-- Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa.
Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai
kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?
-- En, -- sanoi Katri.
-- Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien
kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa
peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti
kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.
-- Oliko Kaivola lyönyt? -- kysyi Katri kiihkeästi.
-- Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen
aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan
pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä
koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten
kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen
muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi,
ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä
lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.
-- Olisiko se sitten parantunut, se kipu?
-- Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian
raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan
tästä toiste, -- päätti maisteri Harju.
-- Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, -- sanoi Katri
suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen
toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin
etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat
olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.
Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja
väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa
hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus,
vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä
tai oudosta liikkeestä ympärillään.
-- Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja
kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, -- sanoi maisteri
Harju.
-- Kyllä, -- myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.
-- Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin.
Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.
Katri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi
pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti,
silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo
ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.
-- Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty.
Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää
käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi,
olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset
mietteet.
-- Minä en voi elää, ellen tiedä...
-- Mitä et tiedä? -- sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin
silmiin.
-- Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi!
-- huudahti Katri.
-- Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, -- sanoi opettaja
varmasti.
Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.
Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua
maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti.
Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen
lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä
vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu
ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha
värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän
aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.
Hän naurahti. -- Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja
kohtalo on silloin leppymätön! -- päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan
nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän
nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.
Maisteri Harju palasi salista kuullessaan nyyhkytykset ja jäi
neuvottomana ja tulipunaisena keskelle lattiaa tavoittaen käsin
päätään: -- Katri, lakatkaa!
Hän teititteli tyttöä ensi kerran ihmetellen sitä itsekin.
Kesken neuvottomuuttaan hän oli tullut tietoiseksi siitä, ettei
tuo tyttö, jota hän oli kuukauden ajan joka käänteessä neuvonut
ja opastanut, enää ollut lapsi. Lasta hän oli opettanut pöydässä
käyttäytymään, lapselle teettänyt pukuja, lapselle sanonut hyvää
huomenta ja hyvää yötä, nyökäyttänyt päätä tai antanut kättä.
Oppilaana oli Katri tullut hänen työhuoneeseensa ja istunut siellä
uutterassa työssä.
Tuo tuska ei ollut lapsen tuskaa, se oli heräävän naisen kovaa
elämäntaistelua. Hänelle ei maisterilla ollut neuvoa eikä lohdun
sanaa.
-- Lopettakaa Herran nimessä! -- huusi hän ja huitoi käsin.
Katri vaikeni hilliten nyyhkytyksiä ja kääntyi opettajaansa.
Nähdessään hänet tulipunaisena kasvoiltaan ja syvät silmät
punareunaisina nousi tytön uhma. Hänen villi metsäläisluontonsa
heräsi luullessaan itseään vihattavan.
-- Katsokaa vain! Minä en ole kuitenkaan syypää mihinkään. Mitä olen,
olen pakosta!
Ja uhmamielin hän poistui metsään, kaivaten yksinäisyyttä ja tahtoen
nähdä kotinsa.
Juhlallinen ja ankara päättäväisyys ohjasi Katria täydellisesti. Hän
oli nyt ottanut elämän hartioilleen, ja se oli hänen käsityksensä
mukaan maailmalle lähtemistä. Hän tunsi aivan ruumiillisesti elämänsä
painon. Ikävöiminen metsään ja vanhaan kotiin oli sopusoinnussa sen
kanssa. Hän oli selvillä siitä, että vielä kerran tahtoi tuntea
täydellistä yksinäisyyttä aivan kuin ainaiseksi luopuakseen siitä
vanhasta ja samalla painaakseen sen niin olemukseensa, ettei se
sieltä koskaan haihtuisi. Hän saapui suurten honkain harjulle, missä
ne korkeina ja paljasrunkoisina heittivät kapeita varjojaan jyrkälle
rinteelle. Se oli Katrista kuin Jumalan puutarha. Hän nosti katseensa
hitaasti korkeuteen samalla juhlallisuudella, joka oli nyt vallannut
hänet, ja teki lupauksen tulevalle elämälle pysyä ankarana itselleen
ja maailmalle. Se oli musertavan raskasta. Se oli väläyksellistä
ja liekehtivää tuntemusta, ja hänen ruumiinsa oli siitä kuuma. Ja
kuitenkin hän oli aivan rauhallinen.
Koti oli koskematon niinkuin hän sen oli jättänyt. Oli lepoa
istua penkille, oli iloista koetella esineitä, tarkastaa kaikkea
järjestään. Hän tuli vuoteelle, missä Kaivola oli maannut, ja samassa
tapahtumat ottivat hänet valtoihinsa. Ne olivat ajaksi heittäneet --
kuin jäljiltä eksyen täällä metsässä, mutta nyt jälleen saavuttaneet.
Hän riipaisi peiton pois paikaltaan ja paljasti vuoteen. Tuossa
päänalusella oli verta -- haavasta ja oljissa syvennys sairaan
ruumiista.
Katri voihkaisi ja kaatui vuoteelle kasvot painuneina päänaluseen.
Kouristava tuska väänsi rinnassa, ja valitushuuto rikkoi erämaan
rauhan. Yksinäisyys heitti tuskan kaiun moninkertaisena uusiintumaan
ja elämän raskaus painui musertavana taakkana vasta heränneen
ihmislapsen ylle. Ei mitään sääliä, ei armahdusta eikä lohdutusta.
Täytymys, äänetön pakko kestää yksin kaikkien kanssa ja kaikkia
vastaan. Yksinäisyys ja koti oli houkutellut tänne antaakseen vielä
kerran tuntea oman masentavan voimansa ja sitten se tahtoi ajaa pois
ainaiseksi -- ainaiseksi.
Hän vaikeroitsi itsensä uuvuksiin tuntien siitä suloista väsymystä.
Oli jo ilta, kun hän sulki ovensa ja heittäytyi vuoteelleen. Valvotut
yöt painoivat raskaina hänen hentoa ruumistaan ja silmät ummistuivat
uneen melkein samassa hetkessä kuin hän kallistui vuoteelle.
Aamu valkeni kirkkaana, ja Katri heräsi selvällä päällä. Oli
aivan luonnollista, että hän lähtisi. Maisteri oli ollut hyvä ja
uhrautuvainen, mutta nyt ei enää käynyt päinsä jäädä ... Samassa hän
tunsi Kaivolan sormuksen sormessaan, ja kyyneleet nousivat uudestaan
samentamaan katsetta.
-- Oi, eihän se ollut mikään kihlaus eikä rakkaus, ja kuitenkin se
oli niin paljon. Mitä oikeastaan? -- kysyi lapsi itseltänsä. -- Olen
siitä viisastunut. En ole enää entinen syövä ja lukeva ja murjottava
Katri, joka vääristeli naamaansa Miinan selän takana ja palvoi
silmin maisterin pienintäkin viittausta. Mitä siitä enää. Kylään en
voi jäädä. Harjuun ei sovi mennä. Mitä se maisterin silmäys mahtoi
tietää? Taitaa hyvinkin minua vihata. Vihatkoon, Sen olen arvoinen.
Ulos maailmaan, siellä voin liikkua vapaasti!
Astuessaan alas harjupolkua aikoen käydä hyvästijättämässä
maisterille ja Miinalle hän tapasi isänsä.
Juonalan soittaja oli hiukan hiprakassa ja hihkaisi hiljaa nähdessään
Katrin.
-- Nyt, hip hei, meilläi on millä meinaa. Katri, kun sinä olet rikas,
niin olet sinä monelle rakas ja minulla on, mistä soitan.
-- Olette ryypyssä, isä.
-- Vaikka vähän olenkin, kun kylällä annettiin ja kerrottiin, että
sinä olet saanut talon, Kaivolan perinyt.
-- Älkää nyt hupsi! Kaivola antoi tämän sormuksen, ennenkuin kuoli.
Soittajan naama venyi pitkäksi, ja hän selvisi siinä tuokiossa.
-- Ne riivatut tekivät taas pilkkaa minusta. Vai, vai sormuksen
eikä mitään testamenttia. Mennään sitten kotiin. Minulla on rahaa,
kymmenen markkaa, sain häissä soitosta.
-- En minä tule kotiin, menen maailmalle. Juonalan soittaja istui
kivelle ja otti repun selästään.
-- Vai maailmalle, no, sieltä tekee mielesi Juonalaan -- ja sitten
taas maailmalle. Sellaista se on elämä. Ei siinä ole sen enempää.
Sinun pitää päästä maailmalle. Jos et pääse, niin tulet sairaaksi, ja
tahdot vaikka kuolla. Mene, mene, lapsi maailmalle. Minä menen taas
Juonalaan.
Isä ja tytär antoivat kättä metsäpolulla ja erosivat.
Katri tapasi maisteri Harjun puutarhassa ja selitti asiansa empimättä
kuin ulkoläksyn.
-- Minä kiitän maisteria hyvin paljon ja tahtoisin mennä maailmalle.
Ehkä minusta on maisterille liian paljon vaivaa.
Kasvattajan pettymys kuvastui hänen katseessaan ja jörössä
murahduksessaan:
-- Eihän ole kysymys minun vaivoistani, vaan Katrin edistymisestä.
Vai maailmalle, kyllähän sinne pääsee. Lähdetään vain. Minä lähden
tästä myös.
Nyt ei Katri tiennyt, miten jatkaa, ja jäi pöydän ääreen istumaan.
-- Huomenna on Kaivolan hautajaiset, ja Katrin pitäisi olla niissä
läsnä.
-- En minä tiedä, -- esteli Katri.
-- Niin, mutta minä tiedän, -- sanoi maisteri Harju ja nouti
papereita viereisestä huoneesta.
-- Lukekaa! -- sanoi hän laskien ne pöydälle Katrin eteen.
Tyttö hätkähti ja nousi äkkiä lukien seisaallaan.
-- Onko se totta? Isä puhui siitä.
-- On kylläkin! Katri kulki seuraavat viikot kuin unessa. Kyläläiset
tervehtivät häntä kunnioittaen kuin ikäihmistä ja kaikkialla, minne
hän tuli, avautuivat ihmisten ovet ja sydämet. Koiratkin painuivat
penkin alle tai juoksivat ystävinä vastaan.
Hänen omassa sydämessään alkoi uusi elämä, jonka rinnalla vanha
häipyi yhä taaemmaksi, muuttuen muistoiksi, eikä mikään katkeruus tai
vertailu saanut tilaa hänen riemuisassa mielessään.
Hänen suhteensa maisteri Harjuun muuttui läheisemmäksi. Hän
vapautui, itsekään tietämättä, miten ja koska, siitä kankeudesta ja
alistuvaisuudesta, joka ensin oli ollut niin tukalaa.



II


1.

Sateisena syyspäivänä saapui Katri yksin junalla Helsingin asemalle.
Ihmisvirran mukana hänkin painui torille ja sai hevosen. Sijoitti
pienen koppansa kärryihin ja sanoi osoitteen, jonka maisteri Harju
oli antanut hänelle lapulle kirjoitettuna.
-- Te tulette nyt sellaisten ihmisten luo, -- oli maisteri sanonut,
-- joilla ei ole mitään määrättyjä sääntöjä elämässään, ei aitoja
missään. Mutta ne vaativat paljon. Pitää osata elää.
-- Miten minä sitten osaan? -- oli Katri kysynyt.
-- Älkää olko koskaan olevinanne, olkaa aina sellainen kuin olette,
-- kuului vastaus.
Katri nousi neljänteen kerrokseen kantaen itse matkalaukkuaan ja
soitti sykkivin sydämin. Ovi oli kuin hänen kohtalonsa. Se ei sanonut
mitään muuta kuin huoneen haltijan nimen: Anna Kaari.
Soma tyttönen avasi oven ja otti heti repun haltuunsa pyytäen Katria
seuraamaan itseään huoneeseen.
Siinä hän nyt seisoi aivan kuin erämaassaan. Huone oli vain
toisellainen, yksinäisyys oli sama, -- ajatteli erämaan lapsi.
Valkoisuus häikäisi oudosti hänen silmiään. Oli vaaleat paperit
seinillä ja valkoiseksi maalattu kalusto. Pieni kirjoituspöytä, pari
tuolia, sohva ja sänky ja utuisella harsolla koristettu kuvastin
kiinni piirongissa.
Katri ei uskaltanut liikkua. Hänellä oli sellainen tunne, että kaikki
väistyy ja kaatuu tai menee rikki, jos hän vain julkeaa koskea,
niinkuin hän sitten jäljestäpäin nauraen kertoi.
Kuului hyräilyä jostakin toisesta huoneesta, ja samassa hän tunsi
pari kevyttä kättä hartioillaan ja ystävälliset silmät anastivat
hänen katseensa ja huomionsa kiehtoen mielihyvän ja turvallisuuden
huumaukseen. Ihan oli itkeä pelkästä onnesta.
-- Tervetuloa, lapsikulta, tervetuloa kotiisi. Otahan pois tuo
matkavaippasi. Kas noin. Vie se eteisen naulaan. Juuri niin. Ja
sitten sinä katselet ympärillesi. No, onko hyvä?
-- Täällä on ihanaa, -- sanoi Katri ja olisi tahtonut sanoa: taivas.
-- Sinä asut tässä huoneessa.
Katrin päivettyneet ja karkeat kädet harmittivat häntä, ja hän yritti
pistää niitä taakseen, minkä voi.
Rouva Kaari oli sirosti puettu kuin ilmestys Katrin mielestä, ja hän
vertaili itseensä uskaltamatta tehdä johtopäätöstä.
Hänen kömpelöt kenkänsä jättivät jälkiä vaalealle matolle.
-- Antakaa anteeksi, -- sanoi hän onnettomana katsellen jalkojaan.
Vanha rouva löi kätensä yhteen ja nauroi makeasti.
-- Sinulla on ihan samallaiset kengät kuin maisteri Harjulla, vain
hiukkasen pienemmät. Sinä olet mainio, kerrassaan erinomainen!
Hän syleili nyt Katria kuin vanhaa tuttavaa ja veti tuolille pöydän
ääreen istumaan.
-- Eikö minun pitäisi ostaa uusia kenkiä?
-- Ei sillä ole kiirettä. Sinä olet aivan hyvä noin. Mitäs niistä
vaatteista.
Katri huokaisi helpotuksesta, mutta oli kuitenkin pettynyt. Hänen
naisellinen vaistonsa oli keksinyt kaiken tuon hyväksymisen takana
hiukan hullunkurisuutta omalle tililleen, ja hänen sisunsa alkoi
nousta.
Rouva Kaari sai nähdä ihmeekseen, että erämaan lapsi mukautui
ulkoasultaan ympäristönsä vaatimuksiin ollen jo muutaman viikon
kuluttua täydellisesti helsinkiläinen puvussansa ja puheessansa.
Salaisesti hymyillen suojatilleen huomasi vanha rouva joutuneensa
itse esikuvaksi suurimmasta pienimpään sivuseikkaan saakka.
Lukutunnit siirsivät heitä yhä lähemmäksi toisiaan, ja Anna Kaari
innostui tapansa mukaan uuteen tulokkaaseen pysyen virkeänä ja antaen
puolestaan kaikkensa niin kauan kuin uutuuden viehätys oli olemassa,
mutta sittenkun hänen vaikutuksensa alaisella ei enää ollut mitään
salasoppia tai sivuryppyjä näytettävänä, alkoi lukijarouva päntätä
häneen omiaan, oli oikullinen, vaatelias, käski ja orjuutti. Hän
kohotti rinnalleen ja vaati mahdottomuuksia. Ei tyytynyt opettamaan,
tahtoi ihailla. Ja ellei voinut, vaan sai häpeätä suosikistaan,
kääntyi hän vihaamaan, oli leppymätön ja armoton.
Katri oli heti ensi näkemältä saavuttanut hänen täyden suosionsa.
Naiset näkevät usein toistensa läpi ensi silmäyksellä. Ja tässä
tapasi kaksi äärimmäisyyttä toisensa. Luonnonihminen ja kypsynein
kulttuuri-ihminen. Siltana oli vain Katrin yhdenkesäiset opinnot,
joita oli rouva Kaaren tapaan annettu elävänä elämänä eikä vain
kirjojen avulla muototarkassa koulussa.
Katri luki ahkerasti kotona emäntänsä avulla runoja määrätyt tunnit,
oppi ääntämisen ja hengityksen ja sai opetusta plastiikassa. Soittoa
hänelle opetti muuan nuori pianotaituri, lauluääntä hänellä ei
varsinaisesti ollut, mutta sitäkin hän harjoitti aluksi.
Talvi vierähti Katrilta nopeasti tässä uudessa elämässä, mutta hän
oli yhä pysynyt verrattain vieraana varsinaiselle taide-elämälle.
Maisteri Harju oli pyytänyt rouva Kaarta suojaamaan tyttöä liian
aikaiselta heräämiseltä ja kieltänyt viemästä usein teatteriin.
Hän oli nähnyt vain muutamia klassillisia näytelmiä ja ollut aina
hiljainen, melkein säikähtynyt ja itseensä sulkeutunut seuraavina
päivinä.
Rouva Kaari kysyi aina: -- No, mitä pidit?
-- Olihan se, -- sanoi tyttö väistäen, mutta painautui omaan
huoneeseensa sulkien ovensa, eikä kukaan saanut nähdä, kuinka hän
Cajanderin käännös Shakespearea kädessään luki ja näytteli ääntä
päästämättä Ofeliaa tai lady Macbethia tai Juliata tai minkä hän
milloinkin oli nähnyt.
Rouva Kaari kirjoitti maisteri Harjulle tytöstä.
-- Olen aivan ymmällä teidän holhokistanne. Kun luulen päässeeni
hiukan selville hänen perussävystään ja alan sille rakentaa,
huomaan erehtyneeni, sillä toisessa tehtävässä hän on aivan toisen
suuntainen. Meillä oli hiljan luettavana Nora. Olisittepas nähnyt,
minkä villikissan se lapsi sai kapinoivasta vaimosta ja millä uhmalla
hän lähtee maailmaan. Otimme sitten Magdan "Kodissa". Luulin, että
saisin nähdä huippuunsa kohotettuna hänen kaikki voima-aineksensa.
Vielä vai. Tyttönen oli pukeutunut yksinomaan tyttären kaapuun, oli
ihan liikuttava koti-ikävässään. Hän jäsentää nyt aivan omin päin
luettavansa enkä opi koskaan sitä veitikkaa tuntemaan. Hän on niin
aivan eri ihminen joka tehtävässä. Kun kysyn, mitä hän mieluimmin
tahtoo lukea, on vastaus: Mitä tahansa!
-- Laitoin hänet taannoin lukemaan "Varpusen valituksen". Hän
teki siitä melkein leijonan kiljumisen nauruhermoja tärisyttäen.
En ole koskaan hauskempaa kuullut. Hänen ulkoasunsa on muuttunut
ihan täydellisesti. Pelkään, että hän on aikalailla turhamainen ja