Näyttelijättären tarina: Romaani - 01

  
  NÄYTTELIJÄTTÄREN TARINA
  Romaani
  
  Kirj.
  SELMA ANTTILA
  
  G. W. Edlund, Helsinki, 1917.
  
  
  
  I
  
  
  1.
  
  Siihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut
  suuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun
  aatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja
  palveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen
  luomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä
  ihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta
  sekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.
  Maisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli
  aikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli
  perinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi
  tuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus
  tarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.
  Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla
  kirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana
  itsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä
  persoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle.
  Sitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä
  sovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan
  siihen ihanteitaan.
  Mies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä
  kuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta
  moitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet
  hanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.
  Harjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä
  sen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa
  runsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.
  Tällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä,
  olihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.
  Hän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa
  kasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut
  tytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.
  Pikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.
  Maisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli
  hiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:
  -- Eikö vieläkään kuulu Katria?
  -- Eikä kuulu, -- tiuskaisi Miina kärsimättömänä. -- Ja nytkös sitä
  kysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä
  olisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin
  ja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni
  sokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas
  on syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin
  nasapuljukset! -- sätti Miina.
  Alpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa
  äkäilemään.
  Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä
  polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen
  pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja
  kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui
  kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.
  Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin
  saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista
  tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita
  mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan
  ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys
  lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan
  ja puron hiljaisen lorinan kanssa.
  Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin
  estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.
  Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi
  kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.
  Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain
  piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan
  tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se
  menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.
  Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän
  matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria,
  Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen
  kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.
  Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen
  pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.
  -- Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? -- kysyi hän.
  -- Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, -- sanoi nuorukainen
  näyttäen ampuma-asettaan.
  -- Oletko nähnyt Katria? -- kysyi Alpre Harju.
  -- En tunne koko tyttöä, -- kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.
  Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja
  Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.
  -- Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, -- sanoi Tuomas.
  He astuivat sisään.
  Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä.
  Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan
  suortuvat pois silmiltään.
  -- Missä on isäsi? -- kysyi Alpre Harju.
  -- Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, -- sanoi Katri nousten
  seisaalle.
  -- Miksi sinä tulit pois Mattilasta? -- kysyi Alpre Harju. -- Olisit
  voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin
  sovittu toistaiseksi.
  Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli
  lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin
  sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman
  kaihon.
  Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja
  sanoi ruotsiksi toverilleen:
  -- Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä
  on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo
  arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja
  itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää
  leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään
  hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi
  tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.
  -- Tahdotko tulla kylään? -- kysyi Alpre Harju vastaamatta
  nuorukaisen puheeseen.
  -- En! -- tokaisi Katri varmasti.
  -- Kuinka sitten lukujen käy?
  -- Kun en minä voi tulla kylään! -- huusi Katri. Tuomaan silmät
  levisivät.
  -- Mitä me sitten teemme? -- sanoi maisteri Harju hymyillen.
  -- Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!
  -- Neuloisit, -- innostui maisteri. -- Tietysti sinun pitää neuloa.
  Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.
  Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa
  laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen
  kokoon.
  -- Siinä voi olla ainesta, -- myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, --
  mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.
  -- On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, -- päätteli Alpre
  Harju.
  -- Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? --
  kysyi Tuomas.
  -- Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen
  sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa
  käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi
  ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä
  ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin
  paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.
  -- Mitä sinä sitten arvelet?
  -- Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen
  näyttelijän.
  -- Mitä? -- huudahti Tuomas. -- Tyttöhän on kouluttamaton, oikea
  villi-ihminen!
  -- Mitä siitä! -- Alpre huitaisi kädellään. -- Kirjatiedotko ne
  nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta
  pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla
  varuillaan.
  -- Lukea hänen kuitenkin pitäisi! -- väitti Tuomas.
  -- On niin haluton ja arka. Yritä sinä! -- sanoi Alpre äkkiä.
  -- Niin, -- innostui Tuomas, -- jos sinä autat.
  -- Totta kai.
  -- Sellainen tyttö -- luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! -- intoili
  Tuomas.
  
  
  2.
  
  Miina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita
  ompelutarpeita.
  Miina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei
  pistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan
  sijaan.
  -- Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt,
  -- ihmetteli Miina.
  Tyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen
  antaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta
  tyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan
  autuaaksi.
  -- Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, -- selitti tyttö
  nauttien ruuasta.
  -- Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.
  Katri nauroi.
  -- Et sinä varsin koreasti naura, -- muistutti Miina.
  Katri peitti suunsa kädellään.
  -- Enhän minä sitä pahalla, -- ennätti Miina sanoa, -- mutta voisit
  pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!
  Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä
  pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.
  Miina jäi siunailemaan.
  Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi.
  Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen
  metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin
  ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt.
  Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn
  sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista
  paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja
  ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen
  eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen
  juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni
  käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin
  hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta.
  Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä
  sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea
  hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa,
  kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä
  ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen
  ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon
  seuduissa -- selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää
  eikä muista mitään -- ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja
  muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan
  juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti
  metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle,
  ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran
  vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina -- hän näki jo
  kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi
  uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja
  hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli
  viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin
  paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi
  säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna
  vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:
  -- Jestas, mitä sinä täällä?
  -- Katsoin puseroa, -- sanoi Katri selviten pelostaan.
  -- Kuka sinun tietää, mene pois täältä!
  -- Menen, -- sanoi Katri heittäen niskojaan, -- käskemättäkin menen.
  -- Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, -- ja kuin piloillaan
  hän huusi koiralle pihassa: -- Ot kii!
  Koira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti
  tuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan,
  mutta koira ei hellittänyt.
  -- Katsokaas tuota ottelua, -- sanoi Anna Kaivolan nuorelle
  isännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.
  Eetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:
  -- Puriko se?
  -- Kun Anna usutti, -- sanoi Katri.
  -- Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit,
  -- sanoi Anna.
  Katrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin
  edessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen
  avuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:
  -- Älä sellaisia puhu.
  -- Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, -- sanoi Katri
  ponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. -- En muistanut
  kainaloneulosta.
  -- Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.
  -- Minä en keksi, se on totta, -- huusi Katri.
  -- Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota
  vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!
  Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.
  -- Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! -- huusi hän polkien
  paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.
  Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn
  ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.
  Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku
  morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.
  Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei
  kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.
  Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat
  samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia
  ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei
  huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen!
  Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja
  tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun
  hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö
  parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka.
  Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi,
  ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän
  tutkistellut.
  Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.
  Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.
  -- Jos olisikin väijymässä!
  Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken
  henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei
  mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen
  aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.
  Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi
  syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että
  kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä
  ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän
  oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista
  silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille
  saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia.
  Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys
  puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi
  kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian
  kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti.
  Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun
  hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota
  tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät,
  kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen,
  sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja
  hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja
  Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.
  -- Isäkö! -- huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä
  kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja
  tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja
  kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.
  
  
  3.
  
  Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla,
  mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva
  olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä,
  missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi
  saada herruutensa tunnustetuksi.
  Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin,
  missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän
  hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä
  hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja
  suunnitellut.
  Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili
  niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen,
  kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä
  syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli
  rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä
  ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: -- mitäs vielä?
  tyttären kiihkoisille olettamuksille.
  Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä
  entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein
  totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita
  ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! -- se oli neulojan
  kiihkoinen tahto, -- nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti
  tuomarina, -- isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan
  varmasti.
  -- Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? -- kysyi soittaja hymyillen
  ja katsellen Katrin puuhaa.
  Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.
  -- Harjun maisteri täällä ... sanoi isä levottomana. -- No, mitäs
  se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu
  pesästään ulos maailmalle.
  Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat
  tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti
  luotaan.
  Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään
  ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi
  keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen
  hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava
  kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula,
  jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä,
  nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.
  -- Katsos nyt sinua, -- puhui soittaja, -- olethan kuin mikäkin
  karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin
  kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen
  metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden
  peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.
  Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.
  -- Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai,
  vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin
  keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin
  naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on
  hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita
  onkin.
  Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia
  sukkia.
  Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla,
  nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja
  laski ne varovasti pöydälle.
  -- Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, -- sanoi isä.
  -- Kun ne on niin kauniit, -- ihmetteli Katri ja katseli
  sierettyneitä jalkojaan. -- Ei ne taida mahtua. -- Kyyneleet nousivat
  silmiin.
  No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, -- sanoi isä.
  -- Mikä mitta? -- epäili Katri.
  Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat
  pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.
  Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka
  ja kenkä.
  -- En minä raaski.
  -- Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen
  sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä
  soitan.
  Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja
  kosketellen.
  -- Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa,
  sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.
  Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.
  Osaatko sinä tanssia polkkaa?
  -- Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! -- Niin, nythän Juonalan
  pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, -- puheli hän
  herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.
  Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi
  ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja
  kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja
  auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja
  hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti,
  pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja
  niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.
  Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus,
  katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin
  lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään,
  huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan
  ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta
  onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut,
  poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt
  kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä
  surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne,
  nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt,
  siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski
  viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.
  -- Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, -- sanoi Katri.
  -- Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.
  -- Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! -- nauroi tyttö.
  -- Mitä kenkiä, tallukoita!
  -- Äidin vanhoja.
  Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä
  esineitä.
  -- Niitä survottuja, navettakenkiä, -- lisäsi Katri. -- En minä niitä
  hyviä ole ottanut.
  -- Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen
  touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.
  -- Te osaatte soittaa.
  -- Osaankos minä? -- huudahti soittaja nöyrällä ilolla. -- Oliko se
  polkka kaunis?
  -- Oli se minun mielestäni.
  -- Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, -- sanoi isä katsellen
  pihaan.
  -- Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan
  sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut,
  isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä
  tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt,
  tahtoi aina tulla minun mukaani.
  -- Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!
  -- Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin
  hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni,
  mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan
  ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti
  minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä
  ruohoakaan. Tiedättekös, isä?
  -- No...?
  -- Minä luulen, että se kuoli nälkään!
  -- Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli
  kuollakseen, niin se kuoli.
  Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa
  Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä
  hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti
  siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.
  -- Rahaa! -- huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.
  -- Eletään sillä vähän aikaa, -- sanoi soittaja lapsellisella
  tyytyväisyydellä.
  -- Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! -- huusi Katri hypellen
  harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.
  Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti,
  että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän
  kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli
  pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois,
  mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski
  sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle
  nurkkahyllylle.
  -- Mikä kirja se on? -- kysyi isä.
  Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli
  lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä
  pään ympärillä.
  Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:
   Irvihammas,
   taivaanlammas,
   piikkipäinen pässi!
  saneli Katri harmissaan.
  -- Älä pilkkaa Jumalan sanaa, -- sanoi isä, otti kirjan pois ja laski
  sen hyllylle.
  -- Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.
  -- Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.
  -- Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.
  -- Olin tullessani pappilassa, -- sanoi soittaja. Se nuori herra
  tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä.
  Lupasi tulla tänne.
  Pappilan ylioppilasko? -- kysyi Katri suurin silmin.
  Niin, sellainenhan sillä on se lakki.
  Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!
  -- Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, -- sanoi
  soittaja katsellen ympärilleen.
  -- Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.
  -- Kun ei vain viulu kastu, -- sanoi soittaja läheten kallista
  soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.
  -- Ei nyt sentään, -- nauroi Katri. -- Minä olen levitellyt tuohia
  rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.
  -- Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.
  -- Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja
  silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.
  -- Enhän minä, -- esteli isä.
  -- Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna
  usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.
  -- Onhan sinulla ase, -- sanoi isä.
  -- On se tuon vanhan nahan taskussa, -- nauroi Katri.
  -- Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se
  kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan
  sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan,
  kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se
  vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä
  tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten
  taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä,
  niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen
  sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja
  niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle
  karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun
  soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole
  sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.
  -- En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja
  ihmisiä minä pelkään, -- sanoi Katri.
  -- Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.
  -- Kaivola, -- sanoi Katri.
  Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.
  -- Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei
  suinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen.
  Annahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.
  Hän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen
  pääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti
  viulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.
  -- Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette
  vaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.
  Soittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.
  -- Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?
  -- On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.
  Katri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan