Näyttelijättären tarina: Romaani - 01

NÄYTTELIJÄTTÄREN TARINA
Romaani

Kirj.
SELMA ANTTILA

G. W. Edlund, Helsinki, 1917.



I


1.

Siihen aikaan, kun rauha viihtyi maailmassa eikä kukaan olisi uskonut
suuren maailmansodan syttyvän vuosikymmenen vierähtäessä, kun
aatteen miehet kammioissansa suunnittelivat ihmisyyden ihanteita ja
palveltiin taiteen jumalia pyrkien kansallisen, suomalaisen taiteen
luomiseen, siihen aikaan oli myöskin meillä suurta ja vilpitöntä
ihmisyyttä, oli luovaa nerokkuutta ja nuorta, hehkuvaa innostusta
sekä samalla taistelua sivistyselämän puitteissa.
Maisteri Alpre Harju, talollisen poika, oli esteetikko, kirjoitteli
aikakauslehtiin ja usein jokapäiväisiin sanomiin. Hän oli
perinpohjaisissa opinnoissaan pysynyt aikansa tasalla ja valitsi
tuntijan vaistolla edustavinta ja parasta, mitä maailman kirjallisuus
tarjosi kaunokirjallisella ja estetiikan alalla.
Hän ei kuitenkaan tyytynyt pelkkään teoriaan uppoamalla
kirjapaljouden lumoihin. Hän imi niistä mehun ja pysyi omana
itsenään, puolittain talonpoikana, mutta täydellisesti eheänä
persoonallisuutena, jääden kaikenlaisten suuntien ulkopuolelle.
Sitäpaitsi hänellä oli omituinen kyky tarkata ympäristöään ja pyrkiä
sovittamaan sitä omien aatteittensa mukaiseksi tai mahduttamaan
siihen ihanteitaan.
Mies pörröinen ja parrakas, silmät tuuheain kulmien alla syvällä
kuin ainakin tutkijalla ja lukumiehellä, puku huolimaton, mutta
moitteettomasti puhdas sekä paljosta istumisesta housunlahkeet
hanurin poimuissa, asteli työhuoneensa lattialla kodissansa Harjussa.
Harjun talo ei ollut suuri, mutta vuokraaja kykeni maksamaan siitä
sen verran, että maisteri Harju pääsi tyydyttämään halunsa ostaa
runsaasti kirjoja ja tehdä tuon tuostakin matkan Eurooppaan.
Tällä hetkellä ei maisterilla ollut mitään syvällisempää miettimistä,
olihan vain levoton suojattinsa, pikku Katrin, kepposista.
Hän oli tahtonut antaa tytölle opetusta tietämisen aikeissa
kasvattaakseen hänestä näyttelijän, koska oli sattumalta havainnut
tytössä selviä taipumuksia tähän suuntaan.
Pikku villikissa oli juossut metsäänsä eikä tullut yöksikään näkyviin.
Maisteri Alpre Harju ei juuri hätäillyt, mutta tällä kertaa hän oli
hiukan levoton. Raottaen keittiön ovea hän kysyi emännöitsijältään:
-- Eikö vieläkään kuulu Katria?
-- Eikä kuulu, -- tiuskaisi Miina kärsimättömänä. -- Ja nytkös sitä
kysytään ja kärtätään! Ihanhan se on sellaista paasaamista kuin minä
olisin tytön piilottanut. Minäkös sen nyt sitten kirstuuni pistin
ja ullakolle vein? Ellen itse olisi levoton lapsesta ja silmiäni
sokeiksi porannut kaiken yötä, en sietäisi tätä kyselemistä. Kukas
on syypää? Kyläläiset. Ärsyttävät ja hätyyttävät lasta. Senkin
nasapuljukset! -- sätti Miina.
Alpre Harju oli heti paennut eukon alkaessa, jättäen hänet rauhassa
äkäilemään.
Hän astui ylös mäen laitaa ja jatkoi matkaansa harjun selällä
polkua myöten suureen metsään kiirehtäen askeleitaan ja ympärilleen
pälyillen kuin jotakin etsien. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja
kuumuus kävi rasittavaksi. Hän heitti takkinsa polulle ja riisui
kenkänsä jättäen ne siihen ja jatkoi näin keventyneenä matkaansa.
Saniaiset tervehtivät häntä alempana harjun alla ulottuen polviin
saakka; kaatuneet puut ojentelivat oksiansa polulle. Kukkivista
tuomista ja pihlajista, angervoista ja oimukkapensaista, joita
mustamultainen notkelma kasvatti, nousi huumaava tuoksu. Kulkijan
ylle satoi valkeanaan rapisevain kukkien lehtiä, ja lintujen viserrys
lehdossa täytti ilmaa yhtyen sopusointuiseksi kuoroksi metsän huminan
ja puron hiljaisen lorinan kanssa.
Puro kiiti yhä vuolaampana notkelmaa pitkin kiirehtien kuin
estääkseen vetensä uupumista janoisien kasvien juurille.
Alpre Harju nosti käden silmilleen. Notkelman alla avautui järvi
kimaltelevana huikaisten silmiä auringonpaisteessa.
Se oli sellainen syvä ja yksinäinen metsäjärvi, korkeain rantain
piirittämä. Metsän vihreys ja taivaan laki kuvastuivat sen pintaan
tavallisesti synkissä väreissä. Kuin vanhuuttaan sameneva silmä se
menetti yhä enemmän kirkkauttaan painuen aina syvemmälle onkaloonsa.
Alpre Harju tahtoi uida, ja siksi hän oli tullut metsän halki, pitkän
matkan, melkein joka päivä. Tällä kertaa hän etsi myös Katria,
Juonalan villiä tyttöä, ja luuli melkein varmasti löytävänsä lapsen
kotoaan tuosta mökistä järven rannalla.
Uituaan hän siis meni harmaaseen mökkiin ja tapasi ihmeikseen
pappilan nuoren ylioppilaan Tuomas Salmelan Juonalan pihalla.
-- Oletko jo käynyt uimassa vai vastako menet? -- kysyi hän.
-- Olen jo käynyt mutta olen menossa metsälle, -- sanoi nuorukainen
näyttäen ampuma-asettaan.
-- Oletko nähnyt Katria? -- kysyi Alpre Harju.
-- En tunne koko tyttöä, -- kuului nuorukaisen lyhyt vastaus.
Tuomaan isä, kirkkoherra Salmela, oli vasta muuttanut pitäjään, ja
Tuomas oli sitäkin oudompi tällä seudulla oltuaan talven kaupungissa.
-- Ovi on säpistä auki, hän on kai kotona, -- sanoi Tuomas.
He astuivat sisään.
Keskellä lattiaa istui nuori tyttö punoen kulleroista seppelettä.
Hän tuijotti tulijoihin ja sipaisi pitkillä ruskeilla sormillaan
suortuvat pois silmiltään.
-- Missä on isäsi? -- kysyi Alpre Harju.
-- Meni lusikoita kaupalle ja soittamaan, -- sanoi Katri nousten
seisaalle.
-- Miksi sinä tulit pois Mattilasta? -- kysyi Alpre Harju. -- Olisit
voinut olla siellä ja samalla käydä meillä lukemassa. Olihan niin
sovittu toistaiseksi.
Katri katsoi kysyjään alta kulmain eikä vastannut. Katseessa oli
lapsen tuska ja kammo. Suurten silmäin mustan ja ruskean värin
sekoitus antoi niille erikoisen kiillon ja syvyyden ja pohjattoman
kaihon.
Tuomas oli pysytellyt akkunan ääressä sivulta katsellen tyttöä ja
sanoi ruotsiksi toverilleen:
-- Nuo kasvot puhuvat selvää kieltä. Varmassa silmäyksessä
on vastaisen varalle paljon lupaavaa. Kuka tietää, mitä tuo
arvoituksentapaisuus kaihoisissa silmissä tulee antamaan ja
itsellensä vaatimaan! Katsohan vain leveähköä suuta ja jäntevää
leukaa. Se on nyt liian laiha, tuntuu joka luun kolo. Ei sentään
hullumpaa, tytössä on suloa ja sitkeyttä. Taidat olla oikeassa, voi
tulla taiteilija. Ainakin ulkomuodon puolesta.
-- Tahdotko tulla kylään? -- kysyi Alpre Harju vastaamatta
nuorukaisen puheeseen.
-- En! -- tokaisi Katri varmasti.
-- Kuinka sitten lukujen käy?
-- Kun en minä voi tulla kylään! -- huusi Katri. Tuomaan silmät
levisivät.
-- Mitä me sitten teemme? -- sanoi maisteri Harju hymyillen.
-- Minä tahdon lukea kotona. Ja sitten minä neuloisin!
-- Neuloisit, -- innostui maisteri. -- Tietysti sinun pitää neuloa.
Voit kai tulla noutamaan ompeluaineita ja samalla kirjasi meiltä.
Tyttö kuunteli kiihkoisesti suoristuen hetkeksi, mutta suuressa
laihuudessaan hänen oli vaikea pysyä ryhdikkäänä ja painui jälleen
kokoon.
-- Siinä voi olla ainesta, -- myönsi Tuomas mökistä astuttaissa, --
mutta ruokaa hän tarvitsee kaikkein ensiksi.
-- On mahdotonta jättää häntä yksin tänne metsään, -- päätteli Alpre
Harju.
-- Onko sinulla joitakin varmoja suunnitelmia lapsen suhteen? --
kysyi Tuomas.
-- Enpä tiedä. Tyttö on hiivatin itsepäinen ja samalla arka. Olen
sattumalta, salavihkaa päässyt hänen olemuksestaan selville. Uimassa
käydessäni kuulin hänen laulavan ja tanssivan rannan nurmella. Tanssi
ei kuitenkaan ollut varsinaista tanssimista. Hän matki kylän tyttöjä
ja poikia mainion sattuvasti. Minä olen ollut heidän iltamissaan niin
paljon, että tunsin Katrin esityksestä joka ainoan.
-- Mitä sinä sitten arvelet?
-- Jos tytön luonne olisi taipuvaisempi, saisimme hänestä oivallisen
näyttelijän.
-- Mitä? -- huudahti Tuomas. -- Tyttöhän on kouluttamaton, oikea
villi-ihminen!
-- Mitä siitä! -- Alpre huitaisi kädellään. -- Kirjatiedotko ne
nyt taiteilijan loisi? Minä antaisin tytön vieläkin olla, mutta
pelkään, että sattuma voi hänet herättää, ja sen vuoksi pitäisi olla
varuillaan.
-- Lukea hänen kuitenkin pitäisi! -- väitti Tuomas.
-- On niin haluton ja arka. Yritä sinä! -- sanoi Alpre äkkiä.
-- Niin, -- innostui Tuomas, -- jos sinä autat.
-- Totta kai.
-- Sellainen tyttö -- luuta, tukkaa ja silmiä. Peijakas! -- intoili
Tuomas.


2.

Miina ruokki Katria, antoi eväitä ja ostetun kankaan ja muita
ompelutarpeita.
Miina vilkaisi kirjoihin ja huomattuaan ne maailmallisiksi ei
pistänytkään koppaan, otti pois paperista ja pani vanhan postillan
sijaan.
-- Tota kun syö, aivan kuin ei olisi oikeata ruokaa koskaan nähnyt,
-- ihmetteli Miina.
Tyttö nyökkäsi ja puri vahvat hampaansa mahtavaan leivänviipaleeseen
antaen voille ja paistille iloisen matkan laihan kaulansa kautta
tyhjään vatsaan. Makea liemi ja sokerikakku teki hänet vallan
autuaaksi.
-- Missä minä olisin tällaista muualla syönyt, -- selitti tyttö
nauttien ruuasta.
-- Syö, syö, hyvästä sydämestä se on suotu, syö, että lihoisit.
Katri nauroi.
-- Et sinä varsin koreasti naura, -- muistutti Miina.
Katri peitti suunsa kädellään.
-- Enhän minä sitä pahalla, -- ennätti Miina sanoa, -- mutta voisit
pitää varasi, ettet sillä tavalla horise!
Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja sokerikakun palanen jäi kädestä
pöydälle. Siinä tuokiossa hän otti vasun käteensä ja katosi.
Miina jäi siunailemaan.
Katri kiirehti pitkin harjua juoksujalkaa, mutta pian hän väsyi.
Ruokakoppa ja kangasmytty painoivat. Hän oli jo päässyt suureen
metsään ja istui ympärilleen tähyiltyään kahden suuren kiven väliin
ja taittoi leppiä eteensä. Siitä ei olisi etsienkään löytänyt.
Laihat, ruskeat sormet päästelivät kiireisesti kangasmytyn
sidelankoja, ja suu mutussa hän ahmi suurin silmin paperista
paljastuvaa punakirjavaa karttuunia. Siinä oli pieniä pilkkuja
ja raita pitkin syrjää. Hän nousi seisomaan ja levitti vaatteen
eteensä, heitti kankaan toisen pään selkäänsä ja astui sipsutellen
juhlallisesti ja hypähdellen. Vyötäröltä hän sitaisi kiinni
käärelangalla ja katseli ja keikisteli. Kuinka se tuoksuikin
hienolle, ihan kauppapuodille, tuntui käteen sileältä ja pehmoiselta.
Mattilan Annalla ei ollut näin kaunista kangasta. Hän tekee siitä
sellaisen kuin Annan hame on, lyhyet hijat, kaulasta auki, kapea
hame ja vyö selässä. Pitää vain ummistaa silmät, niin muistaa,
kuinka se on leikattu, näkee neulokset kuin viivat edessä. Selässä
ei ole neulosta eikä hijan tyvessä. Täytyy painaa pää kankaaseen
ja upottaa ajatukset Mattilan Annan pukuun. Se neulos kainalon
seuduissa -- selviä, selviä! komentaa hän. Se on niin, että itkettää
eikä muista mitään -- ei mitään. Kiireesti hän kokosi kankaan ja
muut ompelutarpeet, peitti eväsvasun ja jätti ne piilopaikkaan
juosten itse takaisin kylään. Oli keskipäivä, mutta kun pujahti
metsänpuoliselta aitan nurkalta, niin pääsi livahtamaan parvelle,
ja Annan aitan ovi oli tavallisesti auki. Kun saisi vain kerran
vilkaista sitä puseroa, niin sitten muistaisi aina -- hän näki jo
kaukaa, että ovi oli auki. Sydän löi rajusti, kyllä nyt täytyi
uskaltaa, ei ne kuitenkaan näyttäisi. Naulassa oli puseroita, ja
hän riensi tarkastamaan. Samalla kaikki selvisi, ja hän veteli
viivoja sormellaan ilmassa kuvaillen elävästi leikkaukset. Silloin
paukahti koira haukkumaan pihassa. Katri pidätti henkeään ja seisoi
säikähtyneenä ylisen lattialla. Joku tuli ylös portaita. Se oli Anna
vaatemytty sylissä. Hänkin säikähti ja kirkaisi:
-- Jestas, mitä sinä täällä?
-- Katsoin puseroa, -- sanoi Katri selviten pelostaan.
-- Kuka sinun tietää, mene pois täältä!
-- Menen, -- sanoi Katri heittäen niskojaan, -- käskemättäkin menen.
-- Kas tuota kerjäläistä, kun osaa ylpeillä, -- ja kuin piloillaan
hän huusi koiralle pihassa: -- Ot kii!
Koira työntyi ärhentelemään ja repi Katrin laajaa hametta. Katri veti
tuppipuukon taskustaan ja löi sen päällä koiraa, kiiveten yli aidan,
mutta koira ei hellittänyt.
-- Katsokaas tuota ottelua, -- sanoi Anna Kaivolan nuorelle
isännälle, joka tuli Eetun kanssa Mattilan tuvasta.
Eetu ärjyi koiralle ja kysyi Katrilta:
-- Puriko se?
-- Kun Anna usutti, -- sanoi Katri.
-- Sinä kävit luvattomasti minun aitassani, vaikka vielä varastaisit,
-- sanoi Anna.
Katrin silmät levisivät, ja hän jäi sanattomana tuijottamaan ihmisiin
edessään. Kyyneleet nousivat himmentämään katsetta, ja hänen
avuttomuutensa oli niin puhuva, että Eetu sanoi sisarelleen:
-- Älä sellaisia puhu.
-- Minä sain kangasta Harjusta ja minä teen hameen, -- sanoi Katri
ponnistaen kaikki voimansa pidättääkseen itkua. -- En muistanut
kainaloneulosta.
-- Kuulkaas tuota, oikeinhan se keksii kuin olisi hyvinkin viisas.
-- Minä en keksi, se on totta, -- huusi Katri.
-- Sinäkö tekisit hameen, rääsy-Maija, mikset sitten korjaa tuota
vanhaa reppanaasi, kun roikkuu ylläsi kuin mikäkin variksenpeläte!
Sanat olivat kaikki haavoittavia Katrille.
-- Te olette kaikki hylkyjä, häijyjä käärmeitä! -- huusi hän polkien
paljasta jalkaansa pehmeään sarkaan.
Kaivolan nuori isäntä lähestyi aitaa. Samassa Katri kavahti pystyyn
ja juoksi metsää kohti taakseen katsomatta.
Kaivola oli usein pelotellut Katria ja kutsui häntä leikillä pikku
morsiamekseen tavoittaen kiinni, milloin sattui läheisyyteen.
Piilopaikkaansa tultuaan hän heittäytyi maahan uupuneena ja itki. Ei
kangaskaan enää lohduttanut. Kesken suruaan hän nukahti.
Aurinko oli jo alhaalla, kun hän heräsi. Kaikki ikävyydet palasivat
samalla mieleen. Silloin hän turvautui vanhaan keinoonsa, löi kaikkia
ikäviä ajatuksia, iski, kun joku nosti päätään: Tulkooskin, hän ei
huoli mistään eikä kestään. Hän elää Juonalassaan ja neuloo hameen!
Koppa kädessä ja mytty kainalossa hän astui taas kotia kohti ja
tuli korkealle harjulle, josta oli vielä kappale matkaa kotiin, kun
hän äkkiä näki Kaivolan isännän rinteellä, aivan lähellä. Tyttö
parkaisi, jätti eväskoppansa ja juoksi pysähtymättä kotiin saakka.
Siellä hän sulki oven ja rauhoittui vasta vähitellen. Sen hän tiesi,
ettei Kaivola koskaan tulisi hänen kotiinsa. Miksi ei, sitä ei hän
tutkistellut.
Kun hän aamulla heräsi ja avasi oven, oli eväskoppa kiviportaalla.
Hän säikähti ensin ja uskalsi tuskin tarttua sankaan.
-- Jos olisikin väijymässä!
Käsi hameentaskussa veistä kopeloiden metsittynyt tyttö odotti hetken
henkeään pidätellen, uskalsi lopulta astua pihaan ja tähystää. Ei
mitään epäilyttävää, ja hän haki vettä ja puita ja laittoi itselleen
aamiaisen. Ja sitten alkoi hameenteko.
Hän mittasi ja jakoi kankaan kahteen yhtä suureen osaan. Käänsi
syrjäraidan kaulaa vasten rinnan päälle, keikisteli ja näki, että
kangas ulottui puolisääriin. Harjun Miina oli ollut tarkalla päällä
ja ostanut vaatetta liian vähän, mutta sitä ei Katri miettinyt. Hän
oli innoissaan ja piteli vaatetta kuin ompelijat hyvin kallisarvoista
silkkiä. Vaate oli kaksin kerroin ja nyt oli leikattava ulkosyrjille
saumat ja kainalosauma, joka oli tuottanut niin paljon harmia.
Uudet ja kankeat sakset puraisivat ahnaasti ja ihastuksen väristys
puistatti tyttöä suuressa edesvastuun tunnossa, ettei pilaisi
kangasta. Sauman kaaret ja mutkat piirtäytyivät ihan kuin taian
kautta tuohon kankaalle. Hän ajatteli niitä vain oikein vihaisesti.
Jo oli leikattu. Kyykkysillään hän hyppeli lattialla. Vanhan, paksun
hameen laskokset naurattivat häntä. Ne poimuttelivat kuin vuota
tuossa vaalealla kankaalla. Hän hyppäsi ylös ja sieppasi pitkät,
kapeat viipaleet, jotka jäivät kainalon alta ja sitoi ne vyölleen,
sovitti nauhaksi tukkaansa ja solmeili niitä ihastuneena, pyöri ja
hyräili rikkaana ja onnellisena aarteistaan. Silloin avautui ovi, ja
Katri jäi tilkut käsissä katselemaan sisään astuvaa miestä.
-- Isäkö! -- huusi hän samassa, hyppäsi ovelle ja kiskaisi miestä
kädestä, päästeli metsäkarjunnahkaisen repun hänen selästään ja
tarkasti eteisen hyvin tietäen, että siellä täytyi olla lusikka- ja
kauhapussi. Se oli aivan tyhjä. Isällä oli siis ollut hyvä kauppaonni.


3.

Katrin isä oli mies parhaillaan, vasta neljänkymmenen paikkeilla,
mutta hänen hintelä vartalonsa ja melkein naisellinen ja arkaileva
olentonsa teki hänet niin vähäpätöiseksi täällä korven keskellä,
missä ruumiillinen voima on se ainoa mahtikeino, millä köyhä mies voi
saada herruutensa tunnustetuksi.
Katri irroitti repun hihnat ja otti hänen kädestään nahkaisen pussin,
missä isä säilytti viuluaan, ja laski sen varovaisesti pöydälle. Hän
hoiteli nyt miestä kuin kilttiä lasta jaellen hänelle äidillistä
hellyyttään yhtä innokkaasti kuin oli juuri pukuaan leikannut ja
suunnitellut.
Leikatut kappaleet viruivat hujan hajan lattialla, ja Katri harppaili
niiden ylitse ja puuhaili laitellen isälle ruokaa ja kysellen,
kuinka kaukana ja missä kaikissa kylissä isä oli soittanut ja mitä
syönyt ja miten ihmiset oli olleet puetut ja kuinka paljon hän oli
rahaa saanut, ja olivatko morsiamet olleet kauniita ja rikkaita. Isä
ennätti vain nyökkäillä ja syödessänsä myhäillä: -- mitäs vielä?
tyttären kiihkoisille olettamuksille.
Jälleennäkemisen huumaus oli pian ohitse, ja Katri antautui työhönsä
entistä kiivaammin. Hän harsi ompeleet kasaan. Neula ei oikein
totellut haparoivia sormia, se teki merkillisiä harakanvarpaita
ohuelle kankaalle. Valmista, pian valmista! -- se oli neulojan
kiihkoinen tahto, -- nähdä, miten se istuu, isä oli nyt heti
tuomarina, -- isä oli nähnyt kauniita pukuja, isä ymmärsi ihan
varmasti.
-- Mistäs sinä nyt olet kangasta saanut? -- kysyi soittaja hymyillen
ja katsellen Katrin puuhaa.
Katri kertoi Harjun maisterin käynnistä.
-- Harjun maisteri täällä ... sanoi isä levottomana. -- No, mitäs
se sinusta? Sinähän olet iso jo tuota pikaa ja lennät kuin lintu
pesästään ulos maailmalle.
Juonalan pelimanni puhui aina vertausten kautta, ja ne olivat
tavallisesti lohdullisia, sillä kaiken tuskallisen hän karkoitti
luotaan.
Katri oli saanut hameen kokoon, heitti paksun puseronsa pois päältään
ja pudotti leveän vuotamaisen hameen maahan. Siinä hän seisoi
keskellä lattiaa paitasillaan, hymyilevänä ja onnellisena tarttuen
hyppysillään kevyen puvun helmaan ja pujotti sen kaulaansa. Punertava
kangas oli kirjavana hänen hartioillaan, ja kaartuva, ruskea kaula,
jonka lapsellista hentoutta ei luisuuskaan raaskinut pahoin pidellä,
nousi sen poimuista, ja tytön tummissa silmissä ilakoi ja riemuitsi.
-- Katsos nyt sinua, -- puhui soittaja, -- olethan kuin mikäkin
karitsalammas, laiha ja valkeavillainen. Silmäsikin siinä niin
kimaltelee, ettei tuo järvikään enempää kimaltele. Se on sellainen
metsän peili, ja sinä se sitte vasta olet oikein lapsellisuuden
peili. Puehan nyt oikein yllesi se säkkihame. Kas, johan se verhoaa.
Soittaja nyppi kangasta ja katseli joka puolelta.
-- Niinkös osasi tehdä, osasi se Katri tyttö jo hameen, vai,
vai, panes nyt vyö keskeltä. Oletkos nyt nähnyt. Niin se on kuin
keskeltä köytetty säkki. Ei sentään hullumpaa. On niillä muillakin
naisihmisillä niinkuin tynnyrit yllä, ihan kuin tynnyrit niillä on
hameet päällään. On minullakin sinulle tulijaisia, oikein koreita
onkin.
Isä avasi konttinsa ja otti sieltä kengät ja parin tulipunaisia
sukkia.
Katri jäi sanattomaksi ja otti isän kädestä lahjat hartaalla ilolla,
nosteli niitä korkealle, edensi ja lähensi, silitteli ja käänteli ja
laski ne varovasti pöydälle.
-- Älä niitä pöydälle, jalkaasi ne on pantava, -- sanoi isä.
-- Kun ne on niin kauniit, -- ihmetteli Katri ja katseli
sierettyneitä jalkojaan. -- Ei ne taida mahtua. -- Kyyneleet nousivat
silmiin.
No, vissisti ne mahtuu, olihan minulla mitta, -- sanoi isä.
-- Mikä mitta? -- epäili Katri.
Otin nukkuessasi sinä aamuna kun läksin. Katri nauroi, otti sukat
pöydältä, mittaili ja veti varovasti jalkaan ja sitten kengän.
Se mahtuu, sopiihan se, ja se on niin korea. Laitahan toinenkin sukka
ja kenkä.
-- En minä raaski.
-- Ole nyt tossa sitten kuin mikä ontuva hamppuvarpunen. Pääskynen
sinun pitää olla ja leivo ja satakieli. Pane jalkaasi, niin minä
soitan.
Hän paljasti viulun nahkasäkistä ja istui penkille nappaillen ja
kosketellen.
-- Kun ostin nuo kengät, niin silloin aattelin uutta polkkaa,
sellaista polkkaa, etten sitä ole keltään kuullut. Ja nyt sen soitan.
Pane se toinen solki kiinni. Annas nyt kun katson, käänny tänne päin.
Osaatko sinä tanssia polkkaa?
-- Osaan, soittakaa vaan isä, en minä ilman! -- Niin, nythän Juonalan
pelimanni soittaa oman polkan omalle tyttärelleen, -- puheli hän
herttaisesti hymyillen viulu leuan alla.
Jalka polki ensin tahtia ja kiikkui tuudittaen viulua, mutta jouhi
ei vielä koskettanut kieliä. Soittajan vaalea tukka heilahteli ja
kasvojen iloinen loiste sai Katrin hymyilemään. Koko tupa hymyili ja
auringon luoma valo lattialla hypähteli. Soittaja polki yhä tahtia ja
hyräili. Katri ensin pyörähteli lattialla, mutta kun viulu helähti,
pysähtyi hän ja jäi paikalleen kuuntelemaan ja katselemaan isää, ja
niin hän kuuli sävelen ja näki, kuinka se eli.
Se soi, katkesi ja laulahti kuin linnun helähyttämä huudahdus,
katkesi ja alkoi uudestaan varmempana, jatkui ja kasvoi kuin
lintu olisi herännyt näkemään avaruuden ja ihanuuden ympärillään,
huudahtanut ja riemastuneena levittänyt siipensä, ottanut suunnan
ja katsonut ylös taivaan sinilakeen ja sitten laulanut suuresta
onnestaan siivet levällään ja rinta tulvillaan säveleitä, kohonnut,
poimutellut lakeuden yli, hypähdellyt mutkissa ja aalloissa, syössyt
kulmissa edestakaisin yhä visertäen, sirkuttaen ja sitten äkkiä
surulliseksi muuttuen kuin olisi katsonut alas ja ikävöinyt sinne,
nähnyt siellä omat rakkaansa, oman pesän, sinne tuiskuna lentänyt,
siellä hellyydestä kujertanut ja sinne nukahtanut. Soittaja laski
viulun, ja kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen.
-- Isä ei ole tuota koskaan ennen soittanut, -- sanoi Katri.
-- Eihän sinullakaan ole koskaan ennen kenkiä ollut.
-- Ilmankos minä talvella olisin kävellyt! -- nauroi tyttö.
-- Mitä kenkiä, tallukoita!
-- Äidin vanhoja.
Soittaja hätkähti. Hän säilytti vaimonsa tavaroita kuin pyhiä
esineitä.
-- Niitä survottuja, navettakenkiä, -- lisäsi Katri. -- En minä niitä
hyviä ole ottanut.
-- Olihan se survonut, äitisi, ainahan se oli siinä elatuksen
touhussa. En minä ole sitä koskaan osannut.
-- Te osaatte soittaa.
-- Osaankos minä? -- huudahti soittaja nöyrällä ilolla. -- Oliko se
polkka kaunis?
-- Oli se minun mielestäni.
-- Täällä on nyt niin hiljaista ja puhdasta, -- sanoi isä katsellen
pihaan.
-- Minun on sentään niin ikävä, ja aina kun katson pihaan, muistan
sitä Naskua. Se oli niin merkillisen viisas porsas. Eikös ollut,
isä? Silläkin oli ikävä. Vaikka olisin kuinka laudoilla ja seipäillä
tukkinut sen aituuta tuolla navetan ja ladon välissä, ei se pysynyt,
tahtoi aina tulla minun mukaani.
-- Sillä lailla kun sinä sitten sen aidan laitoit!
-- Enhän minä raaskinut sitä vangita. Se tanssi ja teutaroi niin
hauskasti tuossa pihassa, ja minä nauroin sille ihan kuollakseni,
mutta sitten meiltä loppui ruoka. Minä jaoin kyllä leivänpalat tasan
ihan tarkalleen, eikä se sentään riittänyt Naskulle, vaikka se riitti
minulle. Se kai tarvitsi paljon enemmän. Silloin ei ollut vielä
ruohoakaan. Tiedättekös, isä?
-- No...?
-- Minä luulen, että se kuoli nälkään!
-- Älä puhu, eihän sille mitään voinut. Kun se kerran oli
kuollakseen, niin se kuoli.
Juonalan soittaja tukahutti omantunnon soimaukset ja tahtoen johtaa
Katrinkin huomion toisaalle päästäkseen kiusallisista itsesyytöksistä
hän otti repustaan kotelon, jossa säilytti viulunsa jouhia, veti
siitä kymmenmarkkasen ja ojensi sen hymyilevänä Katrille.
-- Rahaa! -- huusi tyttö riemuiten ja tarttui siihen kahden käden.
-- Eletään sillä vähän aikaa, -- sanoi soittaja lapsellisella
tyytyväisyydellä.
-- Nyt tulkooskin haukkumaan kerjäläiseksi! -- huusi Katri hypellen
harsitussa puvussaan ja uusissa kengissään.
Maailma oli ilonrunsautta ja onnea täynnä. Kesken iloaan hän muisti,
että eväskopassa oli ollut joku kirjakin Harjun maisterilta. Hän
kopan papereista ja löysi vanhan nahkakantisen postillan. Se oli
pettymys ja vähältä piti, ettei hän heittänyt sitä suuttuneena pois,
mutta kunnioitus jumalansanaa kohtaan pidätti häntä. Hän laski
sen kuitenkin huolimattomasti vanhan aapisen ja raamatun päälle
nurkkahyllylle.
-- Mikä kirja se on? -- kysyi isä.
Katri otti sen uudestaan ja avasi. Kannen sisäpuolella oli
lampaankuva suu hiukan auki, niin että hampaat näkyivät, ja valokehä
pään ympärillä.
Sen alla pitäisi olla sellainen värssy, että:
Irvihammas,
taivaanlammas,
piikkipäinen pässi!
saneli Katri harmissaan.
-- Älä pilkkaa Jumalan sanaa, -- sanoi isä, otti kirjan pois ja laski
sen hyllylle.
-- Enhän minä pilkkaa, onhan se sellainen.
-- Vaikka olisikin, niin ei saa sanoa.
-- Kun se on totta, niin saa sanoa. Niin äiti aina sanoi.
-- Olin tullessani pappilassa, -- sanoi soittaja. Se nuori herra
tahtoo oppia soittamaan viulua. On sormet vaan niinkuin pöpperössä.
Lupasi tulla tänne.
Pappilan ylioppilasko? -- kysyi Katri suurin silmin.
Niin, sellainenhan sillä on se lakki.
Täällä on niin meikäläistä, kuinka se tänne voi tulla!
-- Ei täällä sen meikäläisempää ole kuin muuallakaan, -- sanoi
soittaja katsellen ympärilleen.
-- Isä nyt ei kanssa näe, vaikka vettä päälle sataisi.
-- Kun ei vain viulu kastu, -- sanoi soittaja läheten kallista
soittokonettaan ja vilkaisten kattoon.
-- Ei nyt sentään, -- nauroi Katri. -- Minä olen levitellyt tuohia
rakojen kohdalle ja pannut kiviä päälle.
-- Olet kuin äitisi. Huomenna se herra tulee.
-- Kuulkaa nyt, isä, te saatte mennä kylään ja ostaa suolaa ja
silakkaa ja kahvia ja sokeria ja maitoa jo onkin.
-- Enhän minä, -- esteli isä.
-- Teidän täytyy. Ne ovat minulle niin pahoja kylässä, Mattilan Anna
usutti koiran ja sanoi vaikka varastavani. Ja Kaivolaa minä pelkään.
-- Onhan sinulla ase, -- sanoi isä.
-- On se tuon vanhan nahan taskussa, -- nauroi Katri.
-- Kun sinä naurat tuolla tavalla! Se on kuin rajuilma kävisi. Se
kouristaa minua niin. Ja eikös se ole merkillistä, ettei soittokaan
sinua kesytä, niinkuin se ei lauhduta tuota korven kohisemistakaan,
kun rajuilma tulee. Se on sellaista taikaa, että toisin kuuroin se
vetää minua tänne ja laulaa kauniisti ja suhisee lempeästi, ja täällä
tuvassa on niin valoista ja iloista, ettei missään muualla. Ja sitten
taas toisin kuuroin se on niin ynseää ja kylmää ja salakähmäistä,
niinkuin se juuri tuohon paikkaan olisi kerännyt kaiken pahanilkisen
sisunsa ja murhanhalunsa ja kyyristyisi tuohon kuusikkoon, ja
niinkuin se sieltä kaapaisisi ja karjaisisi ja sitten päälle
karahtaisi. Siinä on sellaista pahansuopuutta, ettei se salli minun
soittaa, eikä se lakkaa minua vainoamasta ja kaahaamasta. En minä ole
sellainen mies, että korpeani voisin kurissa pitää.
-- En minä metsää pelkää, enkä pahaa säätä enkä yksinäisyyttä, pahoja
ihmisiä minä pelkään, -- sanoi Katri.
-- Ei ihmiset pahaa tee, ellei niille pahaa tee.
-- Kaivola, -- sanoi Katri.
Mies kyyristyi, kuin olisi saanut iskun.
-- Se on se Kaivola sellainen juro kuin tuo kuusisto, mutta ei
suinkaan se pahaa tee, vaikka pelottelee. No, kyllähän minä menen.
Annahan kun soitan sitä polkkaa vielä kerran.
Hän otti viulun ja näppäili kuin ulkoläksyä mieleensä painaen
pääsävelen. Sitten hän tyhjensi kontin, nosti sen selkäänsä ja pisti
viulun nahkasäkkiin aikoen ottaa sen mukaansa. Katri veti sen pois.
-- Ei, sitten ette tule takaisin. Kyllä minä sen tiedän, menette
vaeltamaan. Eikä teillä nyt ole lusikoitakaan tehtynä.
Soittaja jätti viulun pöydälle, katsoi arkana Katriin ja lähti.
-- Otan tullessani haapaa, onko sinulla kirves?
-- On se saunan eteisessä, olen hakannut puita.
Katri otti arkipuvun ylleen ja meni järvelle kalaan. Kotiin tultuaan