Näyttelijättären tarina: Romaani - 07

  heikompaan sukupuoleen, -- sanoi Taavi Arvo nauraen.
  -- Noo, ei siksi, että sinulta näköä tai kokoa puuttuisi, mutta sisun
  puolesta minä kyllä taidan voittaa sinut. Hyvää yötä.
  -- Hyvää yötä!
  He erosivat teatterin ovella ja Katri astui ajurin rekeen.
  
  
  7.
  
  Oppilasnäytäntö oli jo ihan tulossa, ja paraikaa suoritettiin
  kenraaliharjoitusta. Levoton jännitys oli ylimmillään ja hermostus
  tirkisti jokaisen silmistä, tuikahti väliin kipinöiden ilmoille,
  mutta sammui jälleen jännityksen tukahuttamana. Kuiskailtiin ja
  kuljettiin varpaisillaan. Useimmat näyttelijät olivat läsnä aitiossa
  ja kukin teki asian omaksensa. Nyt oli tulossa jotakin tärkeätä, mikä
  kuului koko teatterille. Tekijä oli tuntematon, mutta varmasti omasta
  piiristä, ja sitäpaitsi nuori taiteilija saisi tulikasteensa -- ja
  millaisen tulikasteen!
  -- Oh, tämä on aivan kuin ennen tohtorin aikoina, -- huudahdeltiin.
  -- Tulee ihana ilta!
  Kaikki kädet auttoivat, kaikki päät keksivät jotakin hyvää, ja
  yhteinen hermostus hukkui yhteiseen hyvänsuopuuteen.
  Oltiin suuria lapsia, ja teatteri oli kaikkien koti. Vaikka keskenään
  toisiaan näykittiinkin, niin ulospäin oltiin yksissä.
  Vastoin tavallisuutta olivat arvostelijat miehissä läsnä
  oppilasnäytännössä ja jokaisessa lehdessä tarkka selostus kappaleesta
  ja sankarittaresta.
  Katri sai runsaasti kukkia ja esiinhuudot olivat myrskyisiä.
  -- Tuossa on yhdeksänkymmentä prosenttia tyttösen kauneuden osalle,
  -- sanoi vanha näyttelijätär, mutta muut panivat vastalauseensa
  antaen täyden tunnustuksen "sen lapsen antaumukselle."
  Nuorisoa oli kerääntynyt lattian täydeltä ja ensi rivilläkin oli
  ylioppilaita.
  Kun Katri poistui Taavi Arvon kanssa sivuhuoneesta, oli sankka joukko
  heitä vastassa. Kirkkaassa kuutamossa helähti laulu: "Sua tervehdin."
  Katri kohotti kukkavihkoaan, suuteli sitä ja painoi rintaansa vasten
  lausuen tuskin kuuluvasti: -- Kaikki isänmaan puolesta!
  Sanat lensivät suusta suuhun ja kun Katri heitti kukkavihkonsa
  laulajien sankkaan parveen, jakoivat he sen keskenään ollen
  onnellisia saadessaan säilyttää jonkun kukan lehden tai varren.
  Maisteri Harju odotti kotona rouva Kaaren luona, jonne läheisimmät
  ystävät olivat kokoontuneet.
  -- Missä on maisteri Harju? -- kysyi Katri jo ovella.
  -- Minun huoneessani, -- kuiskasi rouva Kaari. Katri juoksi sinne
  sellaisena kuin oli, riisumatta päällystakkiaan. Heittäytyen
  holhoojansa syliin hän huusi:
  -- Kiitos, rakas holhooja, nyt olen vastaanottanut perintöni. Sitä ei
  minulta kukaan riistä! Nyt vasta tunnen olevani näyttelijä!
  Hän kuiskasi jotakin hämmästyneen holhoojansa korvaan ja riensi
  vapautumaan vaipastaan ja tervehtimään saapuvia vieraita.
  Maisteri Harjulla oli pitkä keskustelu Taavi Arvon kanssa
  "Näyttelijättären tarinasta."
  Katri oli kuiskannut maisteri Harjulle salaisuuden kappaleen
  tekijästä.
  Taavi Arvo oli yliopistossa jatkanut lukujaan melkein
  kandidaattitutkintoon asti, ja maisteri Harju totesi hänet
  hengenheimolaisekseen syvällisessä ajattelemisessa.
  -- Miksi olette mennyt teatteriin? -- kysyi maisteri Harju.
  -- Se on lumonnut minut ja minun täytyy onnistua.
  -- Epäilemättä. Eilinen ilta oli suuri voitto, ja teidän
  näyttelemisenne eroaa sangen paljon toisista ollen korkeammalla
  henkisellä tasolla. Sivistyneen miehen äly luo vakavaan tehtävään
  lujemman pohjan. En tahdo kieltää, että teillä on näyttämöllisiä
  lahjoja tavallista enemmän, mutta teillä voisi olla kiitollisempi ja
  suurikin tulevaisuus jollakin muulla alalla. Teidän lahjakkaisuutenne
  on siihen hyvänä edellytyksenä.
  -- Tulevaisuuteni tahdon luoda nykyisyydestä. Minulla ei ole suuria
  vaatimuksia.
  Rouva Kaari oli järjestänyt tanssia illan ratoksi, ja Katri pyöri
  lattialla. Kuumana ja onnesta säteilevänä hän vähä väliä istahti
  holhoojansa viereen keskeyttäen miesten puhelun.
  Maisteri Harju huomasi heti Taavi Arvon vakavasti kiintyneen
  Katriin, mutta tytön suhde Arvoon jäi hänelle hämärään. Katri nautti
  nykyhetkestä ollen onnellinen illan tuloksesta ja varmuudella
  anastaen voittonsa itsestään selvänä asiana.
  Kaiken tämän ohella kasvoivat Katrin menot moninkertaisiksi, ja
  maisteri Harju sai ottaa pankkiin talletettuja varoja Katrin uusiin
  pukuihin ja ylellisempään elämään, Kirjamies itsekin hälyytettiin
  omasta rauhallisesta sopestaan ja pakotettiin tuon tuostakin istumaan
  iltaseuroissa.
  -- Miksi holhooja on laihtunut niin kovasti viime aikoina? -- kysyi
  Katri tehden äänensä huolestuneeksi ja matkien äidillistä hellyyttä.
  Teatteri oli tytölle mennyt arkielämäänkin. Hän väritti vahvasti
  kaiken puheensa. Maisteri Harju mutisi jotakin työstä sanoen:
  -- Ne teidän iltaistumisenne eivät sovi minulle vanhalle miehelle.
  -- Täti, onko holhooja vanha? Minä en osaa sitä arvostella. Holhooja
  on minulle aina sama, ei vanha eikä nuori -- kuin kallio, johon
  ei aika vaikuta. Minun kallioni, -- lisäsi hän niin herttaisena
  ja suloisena kiikkuessaan maisteri Harjun edessä tuolilla, että
  holhoojan täytyi sulkea silmänsä ja väkisinkin kääntyä pois.
  -- Oletteko sairas? -- huudahti tyttö huolestuneena tosissaan. --
  Poskenne ovat painuneet syvälle, ja parran sänki pistää esiin, vaikka
  kuinka ajelisitte. Teidän pitää kertoa, oletteko sairas? Minä tulen
  hoitamaan. Minä tulen kaikissa tapauksissa pitämään teistä huolta.
  Tämä ei sovi! -- intoili tyttö.
  -- Kaipaan tupakkarauhaani ja kirjojani. Tässä on rahoja pankista,
  älkää tuhlatko niin paljoa, omaisuutenne on joutunut pahaan vaaraan.
  Vähemmän pukuja, vähemmän pitoja, hevosia ja muuta komeutta.
  -- Ei, vaan enemmän, enemmän. Minä tahdon todellisuudessa elää yhtä
  komeasti kuin näyttämöllä, Voi, holhooja parka, minä olen varmaan
  hirmuinen!
  -- On vaikeata uskoa, miten lyhyessä ajassa te olette omistanut
  itsellenne kaiken maailman turhamaisuuden, Katri, -- sanoi maisteri
  Harju.
  -- Olenko? -- nauroi tyttö katsellen itseään eteisen kuvastimessa. --
  Pitäähän harjaantua elämään loistossa kuin kala vedessä. Tarvitsen
  sitä näyttämöllä.
  -- Siis taiteen vuoksi?
  -- Taiteen vuoksi, kunnes osaan sen ulkoa.
  -- Hellitättekö sitten?
  -- Kuka sen vielä tietää!
  -- Kun rahat loppuvat, ilmoittakaa minulle, haen sitten pankista
  lisää. Mutta muistakaa, että tilillänne on enää viisituhatta markkaa.
  Hyvästi, lapsi!
  Maisteri Harju sulki oven hitaasti, samalla kuin Katri
  meni huoneeseensa. Siellä hän veti pöytälaatikostaan pienen
  muistiinpanokirjan ja laski yhteen ne summat, jotka oli holhoojaltaan
  saanut. Hän laski vielä toisen ja kolmannen kerran. Siitä tuli
  tosiaan kaksikymmentä tuhatta. Hänen elämänsä näinä kahtena vuonna
  oli maksanut niin paljon ja nämä kaksi viimeistä kuukautta neljännen
  osan koko summasta. Viisi tuhatta! Olipa se jotakin -- ja mihin?
  Herran nimessä, mihin? Rääsyihin, hevosiin, autoihin, makeisiin,
  hiukan vieraita, kukkia -- ties mitä, eikä yhtään mitään!
  Perinnöksi saatu talo tuotti hänelle vuosittain rahassa kuusi tuhatta
  kaiken kaikkiaan. Aluksi oli myyty metsää hiukan, mutta holhooja
  ei tahtonut tätä rahaksimuuttoa jatkaa. Katri muisti äkkiä, että
  puita oli myyty vain viidellä tuhannella. Ja vuokratuloja oli saatu
  kaksitoista tuhatta, yhteensä siis seitsemäntoista tuhatta. Mistä
  olivat tulleet nämä viimeiset kolme tuhatta? Olihan asia aivan selvä
  ja muistiinpanot ihan oikeat. Sen Katri varmaan tiesi.
  Nuori nainen punastui yksin seistessään kirjaansa tuijottaen ja
  harmin kyynel nousi silmiin. Hän oli pakottanut holhoojan antamaan
  omistaan. Se ei saanut enää tapahtua. Joku koputti ovelle, ja hän
  kääntyi heittäen muistikirjan laatikkoon.
  -- Kukkia neidille, -- ilmoitti palvelustyttö. Paperista paljastui
  kaunis ruusuvihko ja laatikko suklaanamusia. Katri katsoi
  mukaanliitettyä käyntikorttia.
  -- Keneltä tuo onkaan? -- kysyi rouva Kaari nauttien ihanien ruusujen
  tuoksusta.
  -- Tietysti tukkukauppias Laineelta, -- vastasi Katri nauraen ja
  punastuen.
  -- Miksi niin tietysti ja vielä kotiin? Tavallisestihan lähetetään
  näyttämölle.
  -- Sehän nyt on yhdentekevää, -- huomautti Katri. -- Mies tulee
  tänään meille päivälliselle. Sopiiko? -- kysyi Katri kuin muodon
  vuoksi.
  -- Tietysti, kun sinä tahdot.
  He jakoivat nyt talousmenot tasan, ja kummallakin kävi vieraita,
  joista enin osa kuitenkin rouva Kaarella.
  Katri sulkeutui huoneeseensa lukeakseen osaansa eräässä
  ranskalaisessa ilveilyssä. Mutta todenteolla hän käytti aikansa
  pukujen koettelemiseen.
  Hän tyhjensi kaapin ja valitsi heleänsinisen taftipuvun, jonka
  nelinurkkainen kaulus jätti kohtuullisen paljon kaulaa avoimeksi,
  kapean pitsireunuksen piirittämänä kohottaen hänen eheää tummuuttaan.
  Hihat olivat harsovaatetta päästäen käsivarsien pyöreyden näkyviin,
  ja vartaloa kierteli samanlainen harsovyöhyt päättyen painaviin
  pumpuloihin, kahden puolen lanteita.
  Puku oli Katrissa kuitenkin unohtuva puoli. Se puki häntä ja
  teki hänet juuri Katriksi. Siinä oli hänen taikansa. Itse hän
  täydellisesti unohti, miltä oikeastaan näytti ja mitä hänellä
  oli yllään, niin pian kuin oli asuunsa tyytyväinen. Hän ei vain
  milloinkaan tahtonut käyttää näyttämöllä ollutta pukuaan.
  
  
  8.
  
  Tukkukauppias Valto Laine oli viime aikoina tehnyt itsensä
  "populääriksi" kaupungissa pikku lahjoituksilla ja esiintyen
  "kavaljeerina."
  Laine oli ihaillut Katria näyttelijättärenä, tyytyen jonkun aikaa
  osoittamaan mieltymystään kukkien ja illalliskutsujen muodossa,
  mutta pian kehittyi ihailusta kosiskelua, jota ei Katri kuitenkaan
  ymmärtänyt pitää totena.
  -- Kyllähän minä olen ihastunut häneen, -- myönsi rouva Kaari,
  kun häneltä kysyttiin, mitä hän arveli uudesta "Adoniksesta". --
  Miehellä on käytännöllistä älyä ja kykyä. Olen kuullut afäärimiesten
  mainitsevan häntä kaikella kunnioituksella ja ihmettelyllä, mutta...?
  -- Mamma aikoo sanoa, että kun hän ei ole taiteilija eikä eritoten
  kaunolukija, niin ... muistutti eräs laulaja.
  -- Älähän nyt kaulankurkottaja... Kyllä sitä miestä tarvitaan. Emme
  kauvan viihtyisi pelkkien taiteilijain parissa täällä mammankaan
  luona. Täytyy saada poroporvareja suolaksi, -- pilaili kapellimestari.
  -- Ihailijoita tarvitaan, -- jatkoi joku.
  -- Naisille! -- huudahti kapellimestari.
  -- Ei, vaan miehille. Ja kuka ne ravintolalaskutkaan maksaisi? --
  väitti laulaja.
  -- Ja sukkeluuksille nauraisi, -- lisäsi muuan näyttelijä.
  -- Varsinkin näytelmistä lainatuille, -- sutkautti siihen eräs.
  -- Kun ne hyvin sovittaa, niin täydestä menee kuin naisen puku,
  vaikkei se olekaan oma keksintö, -- sanoi näyttelijä.
  -- Hiivatti sentään! Katri on tänään vietävän fiini, -- muistutti
  laulaja.
  -- Jääkää päivälliselle, -- pyysi rouva Kaari. -- Me tarvitsemme
  musikantin, hovinarrin ja laulajan, kun tulee suuria vieraita.
  -- Varmaankin tukkukauppias, näin väläykseltä ruusuvihon Katrin
  pöydällä. Eikös tulekin, kuuletteko, auto pysähtyi alhaalla. Lyön
  vetoa, että se on Laine, -- sanoi soittaja, ja vieraat riensivät
  parvekkeelle.
  Laine oli jo portailla, ja auto kääntyi pois. Hän oli kookas mies,
  lyhyeksi leikattu tukka, pyöreät kasvot, mutta varma ilme suun
  ja silmäin seutuvilla. Valkoiset hampaat loistivat tehden ahnaan
  vaikutuksen. Muuten hän oli puettu liian muodikkaasti, varsinkin
  hänen ikäisekseen mieheksi. Hänen pyylevä olemuksensa ei sietänyt
  aivan varmaa iän määrittelyä, mutta siinä hän lienee päälle
  kolmenkymmenen ollut.
  Rouva Kaari riensi vastaan, ja Katri liittyi seuraan vasta pöytään
  mennessä.
  Hän oli harvapuheinen ja hajamielinen istuessaan Laineen
  vierustoverina.
  -- Olenko minä jollakin tavalla syyllinen teidän
  raskasmielisyyteenne? -- kysyi Laine yrittäen olla tapansa mukaan
  erittäin huomaavainen.
  -- Ette suinkaan. Minä olen kai hyvin itsekäs. En huoli peitellä
  mielialojani. -- Katri hymyili, mutta hänen silmissään leimahti, ja
  Laine punastui hämmästyneenä odottamattomasta iskusta.
  -- Saanko minä selittää hyväkseni teidän mielialanne?
  -- Miten itse tahdotte.
  -- Minä tahdon hyvin paljon! -- kuiskasi Laine. -- Olkaa hyvä, --
  vastasi Katri taaskin luoden häneen leimuavan katseen tarjotessaan
  leipää.
  Kahvi tarjottiin salissa, ja vieraat sijoittuivat mukaviin
  nojatuoleihin laimeasti keskustellen. Syy oli Laineen, joka istui
  äänetönnä tupakoiden huolimatta salata ihailevia katseitaan Katrin
  hääriessä emäntänä.
  Katri järjesti kahvipöydän ja koristi huoneen ruusuillansa. Hän oli
  nyt erinomaisen hilpeä, punottavana ja kirkastuneena.
  -- Laineen katseet ovat sähköttäneet pikku Katrin, -- kuiskasi laulaja.
  -- Älä rupata, miehellä on vakavat aikomukset.
  -- Purrr, -- pörähti näyttelijä. -- Siitä ei tulisi monen päivän
  liittoa -- despootti!
  -- Ole hiljaa, vanhapoika!
  -- Katrista ei tule karitsaa!
  -- Niin, mutta sellainen mahtiasema! Voi rakentaa teatterin vaikka
  itseään varten.
  -- Levähtäkää toki hetkinen, pikku emäntä, -- kehoitti Laine vaatien
  Katria istumaan.
  Harjoitukset alkoivat kuudelta, ja näyttelijäin piti poistua pian
  päivällisen jälkeen.
  Katrin vuoro oli esiintyä vasta viimeisessä näytöksessä, ja hän jäi
  siis vieraalleen seuraa pitämään.
  -- En ole voinut teitä kunnolleen kiittää kukista, -- sanoi Katri
  toisten mentyä. -- Ne olivat niin äärettömän kauniita!
  Laine vain katsoi tyttöön tarttuen pikku sormeen.
  -- Se tekee kipeää, -- sanoi Katri kiskoen sormiaan.
  -- Te teette minulle vielä pahemmin kipeää. Kuinka kauvan minä olen
  tuomittu odottamaan?
  -- Älkää tehkö minusta pilkkaa, herra Laine. Minä olen pikku
  tyttönen, enhän minä voi olla mitään teille.
  -- Juttua, -- sanoi Laine huitaisten kädellään ja sammuttaen
  savukkeensa tuhkavadille. -- Kun minä tahdon, niin ei siihen ole
  kellään mitään sanomista, -- lisäsi hän jyrkästi. -- Jos minä nyt
  olen päättänyt ottaa teidät, niin minä otan.
  Katri punastui ja hämmästyi.
  Kukaan mies ei ollut ennen vaikuttanut häneen mahtisanoin. Hän oli
  aina ollut määrääjä, käskijä, leikkinyt ystävää ja uskottua. Taavi
  Arvo oli hänen läheisimpänsä ja maisteri Harju -- -- Niin, mitä oli
  hänelle maisteri Harju?
  Salamannopeudella välähtivät kysymykset Katrin tajunnassa aivan kuin
  hädän hetkenä. Hän asetti itsensä vaakaan kaikkea sitä vastaan, mikä
  häntä ympäröi.
  Viikot olivat livahtaneet liian nopeasti ohitse jättämättä
  ajatusaikaa taikka itsensä koettelemisen mahdollisuutta. Hän oli
  ottanut elämän antimia täysin käsin, kyselemättä ja epäilemättä,
  kuinka kauan onni olisi myötäinen. Ja paljon enemmänkin hän oli
  toivonut ja tahtonut saavuttaa. Mutta maisteri Harju -- mitä oli
  maisteri Harju hänelle?
  Tuska kouristi nuoren tytön sydäntä, ja heikko sääli vanhaa
  ystävää kohtaan painoi hänen mieltään. Samalla kalvava omatunto
  syytti tunnottomuudesta. Olihan holhooja uhrannut omista niukoista
  varoistaan hänen turhamaisuuksiinsa ja salaa -- sanaa sanomatta.
  Hän ponnahti äkkiä seisaalle ja pakeni omaan huoneeseensa.
  Laine seurasi häntä sinne, painaen oven kiinni. Nyt he olivat kahden,
  ilman vaaraa tulla häirityksi.
  Katri oli istunut pöydän ääreen peittäen käsin silmänsä ja nyyhki.
  Laine kumartui, painoi tytön hartiat itseään vasten ja puhui
  matalalla äänellään.
  -- Koko maailma menköön. Me kaksi kuulumme yhteen. Sinä olet minulle
  ainoa nainen enkä minä ymmärrä, miksi me kaksi pysyisimme erillämme.
  Minulla on kylliksi, millä teen sinut onnelliseksi ja huomatuksi!
  Katri oli lapsi, ja Laine ensimäinen mies, joka puhui hänelle
  rakkaudesta. Ja olihan Laine naisten suuri suosikki. Mies puhui
  hänessä naiselle mahtisanoin. Hän otti sellaisella voimalla ja
  varmuudella, joka ei tahtonut kuulla vastaväitteitä. Hänessä oli
  sitä ikuista miehisyyttä, joka naisen voittaa, niinkuin erikoinen
  naisellisuus miehen suosion.
  Kun Laineen käsivarsi kohotti Katrin seisaalle, niin tyttö tuskin
  tiesi tästä maailmasta mitään ja antoi äänettömän suostumuksensa
  heikosti vastaten suuteloihin, jotka polttivat hänen huulillaan,
  kasvoillaan ja kaulallaan.
  Katri oli hetken lapsi, ja tätä seuraava aika oli hänelle suurta
  huumausta. Laine kietoi hänet täydellisesti intohimonsa pauloihin,
  eikä Katri kertaakaan ennättänyt taakseen katsoa.
  Lyhyenä kihlausaikanaan, parina kevätkuukautena, hän vietti kaikki
  joutohetkensä sulhasensa seurassa, retkillä, huveissa, ravintoloissa,
  milloin missäkin meluavassa ja kaupungin suurmaailmaa edustavassa
  tilaisuudessa.
  Laine tahtoi loistaa ja näytellä nuorta, lahjakasta morsiantaan. Se
  oli hänelle yhtä suurta onnea kuin Katrin omistaminen.
  -- Sen vietävän teatterin sinä jätät, kun pappi on sanonut "aamen",
  -- sanoi hän toisinaan saatuaan odottaa Katria teatterin edustalla,
  ties kuinka kauvan -- pahallakin säällä.
  Katri nykäisi niskaansa ja antoi silmäinsä leimahtaa hyvin tietäen
  tukahuttavansa kaikki sellaiset puheet viekkaaseen kädenpuristukseen.
  Tytöllä oli oma varmuutensa valmiina iskemään, niin pian kuin
  tarvittiin. Eikä Laine vielä ollut mitään vaatinut. Hän oli vain
  sokeasti ihastunut.
  Teatterissa oli ilo yleinen Katrin liitosta. Kaikki tahtoivat pitää
  hänet, ehdottomasti pitää teatterissa. Sellainen tappio taiteelle,
  jos hän nyt luopuisi!
  Oltiin jo toukokuun lopulla, ja Katrin kontrahti oli aikoja sitten
  hyväksytty johtokunnankin puolelta. Hän oli tahtonut sitoa itsensä
  varmasti ja peruuttamatta, varsinkin sen vuoksi, että Laine niin
  usein oli puhunut päinvastaiseen suuntaan.
  Katri ei ollut kertaakaan tavannut maisteri Harjua kihlausaikanaan.
  Hän oli usein etsinyt holhoojaansa tämän asunnosta ja kirjoittanut,
  kutsuen ja pyydellen, mutta ei ollut saanut häneltä muuta vastausta
  kuin naimaluvan, jonka Laine oli vaatinut häntä hankkimaan.
  Aika oli jo mennyt niin pitkälle, että vihkimisen piti tapahtua
  seuraavalla viikolla, jolloin nuori pari aikoi hävitä Skandinaviaan
  kesäksi.
  Katri palasi teatterista jalkasin, seuraten haluaan kävellä hetkisen
  Kaisaniemessä. Raittiin ilman houkuttelemana hän jatkoi kulkuaan
  rautatiepenkereen polkua pitkin Eläintarhaan ja tapasi matkallansa
  maisteri Harjun.
  Hän ei ollut ensin tuntea holhoojaansa takaapäin. Hartiat olivat
  painuneet kumariksi ja hanurinpoimut polvien alla käyneet verrattoman
  jyrkiksi. Levottomuuden ja rajun sydämentykytyksen vallassa Katri
  läheni häntä ja mainitsi nimen melkein kuulumattomasti.
  Maisteri Harju kääntyi samassa ja he seisahtuivat katsoen toisiaan
  säikähtyneinä ja tuskaisina.
  -- Kuinka minä olen kaivannut teitä, holhooja! -- sanoi Katri.
  -- Rakas lapsi -- --!
  Holhoojan kasvot värähtelivät, ja kyynel kieri silmään.
  -- Oletteko ollut sairaana? Herran tähden, miten on laita?
  -- En, miksi niin?
  -- Olette laihtunut, käynyt huonoksi! -- huudahti Katri tuskaisena.
  -- Ei se mitään, vanhuutta vain, -- sanoi maisteri Harju.
  -- Voi, älkää sitä koskaan enää uskotelko minulle! Te olette nuori,
  niinkuin muutkin miehet teidän iällänne. Ja minua melkein harmittaisi
  oma saamattomuutenne ja vaatimattomuutenne, ellen teistä pitäisi niin
  äärettömästi.
  -- Älkäämme liioitelko. Joko olette käyttänyt sitä paperia, jonka
  lähetin?
  -- Jo tietysti, meidät on kuulutettu. Eikö se ole käynyt
  kädenkäänteessä? Minä en osaa vielä itsekään oikein uskoa.
  -- Onneen?
  -- Niin, tähän onneen.
  -- Milloin vihitään?
  -- Niin pian kuin suinkin.
  -- Ja sitten asetutte tänne?
  -- Lähdemme matkalle Skandinaviaan.
  -- Niin kai. Laine on rikas.
  -- Kuuluu olevan. Holhooja, älkää luulko, että minä sen vuoksi. Minä
  pidän hänestä. Tahdon tehdä hänestä -- teidän tapaisenne! -- huudahti
  Katri lapsellisella avomielisyydellä.
  -- Ei se onnistu, -- nauroi maisteri Harju. -- Minunlaiseni vanhat
  aasit sopivat viidennen kerroksen vuokrahuoneeseen kirjapölyn ja
  tupakansavun ilmapiiriin. Ei sinne arvoisa miehenne sovi -- ei sovi.
  -- Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat.
  -- Ei, lapsi parka, ei sovi. Te rakastatte loistoa, ja rikkaus on
  ainoa keino sitä ylläpitämään. Hyvin teille, kun sen näin saavutatte.
  -- Minä olen kuitenkin luullut, että te olette toista mieltä. En
  tiedä miksi, mutta otaksuin teidän pitävän sitä toisarvoisena.
  -- Niin omasta puolestani. Minulle se ei sovi, mutta teille se on
  välttämätön elinehto.
  -- Entä Juonala, se vanha koti, vanha metsämökki, metsäjärvi ja
  kaikki siellä, koko maailmani! Siellä olin onnellinen, -- sanoi Katri.
  He olivat hetken vaiti. Katri jatkoi:
  -- Sitten tuli Tuomas, näytti minulle ajatusten maailman huikaisevaa
  valoa. Kuinka minä olin autuas, äärettömän rikas, niin onnellinen,
  että olin kuolla ja kuinka vähällä kuolla! En sitä silloin tajunnut.
  Nyt ymmärrän. Koskematon sieluni oli nähnyt valoa, oli avautunut
  kuin kukka auringon paahteessa. Tulin teidän luoksenne, rakas
  holhooja, ja te otitte minut povellenne kuin eksyneen karitsan,
  ruokitte kädellänne, jaoitte parhaat herkut runsaalta pöydältänne ja
  lämmititte oman sydämenne tulella. Rakas, rakas...
  Katri ei jatkanut. He astuivat hetken sormet sormissa niellen
  liikutuksen kyyneleitä.
  -- Minussa oli ihmisainesta, ei mitään muuta. Olin tyhjä
  mahdollisuus. Mitä olen, olen teidän voimastanne. Olen ollut
  kiittämätön -- itsekäs.
  -- Olkaa yhä edelleen oma itsenne, se on minun onneni.
  -- Holhooja! Te olette liian vaatimaton. Se koskee, se tekee minulle
  kipeää. Minä en tiedä, mutta se loukkaa minua!
  He pysähtyivät ja katsoivat toisiaan silmiin.
  Maisteri Harjun syvät, siniharmaat silmät iskivät tutkivina tahtoen
  tunkeutua nuoren naisen hämärään sieluntilaan. Hän ei kuitenkaan
  nähnyt muuta kuin liekehtivän silmäyksen, joka näytti apua huutavan
  kuin hädässä.
  Mies horjahti ja sipaisi kädellä silmiään. He eivät käsittäneet
  toisiaan.
  
  
  9.
  
  Valto Laine olisi kyllä tahtonut pitää komeat vihkiäiset, mutta
  siihen olisi tarvittu aikaa, ja hänellä oli aina tulinen kiire
  liikeasioissaan.
  -- Onhan tuo synti, -- sanoi rouva Kaari, -- kun mies tahtoo nauttia
  jokaisesta elämän typystäkin eikä ole aikaa -- kun se sattuu olemaan
  rahaa.
  Katri oli levollinen käyden harjoituksissa ja lukien läksyjänsä
  kotona, aivan kuin ei mitään ratkaisevaa hänen kohtalossaan
  olisi ollut tekeillä. Puhumattakaan mistään käytännöllisistä
  valmistuksista, joita hän ei myöntänyt tarvitsevansa.
  Laine piti kuitenkin huolen muutamista muodollisuuksista, erottaen
  muun muassa Katrin omaisuuden yhteisestä pesästä, ja sai morsiamensa
  kirjoittamaan siitä holhoojalleen.
  Silloin vasta Katrin levottomuus heräsi ja ajatus pysähtyi
  punnitsemaan, hämärästi peläten sitä uutta ja outoa, mikä nyt oli
  tulossa. Hän kirjoitti Alpre Harjulle:
  -- Valto tahtoo jättää Kaivolan talon minun yksityiseksi
  omaisuudekseni, koska se on minulle tullut niin perin kummallisella
  tavalla, niinkuin hän sanoi. Ja kun sitä nyt ajattelen, käy talo
  minulle rakkaaksi ja kaikki, mitä sen yhteydessä on. Tunnen vasta
  kuuluvani sinne ja kuvittelen toisinaan, että joskus voisin siitä
  itselleni loihtia sen pilvenreunaisen talon, josta Kaivola tahtoi
  kuulla juuri ennen kuolemaansa. Nyt kun koko maailma on minulle
  avautunut, rakastan pikku soppeani Harjussa. Pyydän Teitä, rakas
  Holhoojani, huolehtimaan kaikesta siellä niinkuin tähänkin asti.
  Kaipaan sanomattomasti Teidän lämmintä myötätuntoanne ja ikävöin
  Teitä.
  Holhooja kirjoitti lyhyen vastauksen, ja Katri lähti matkalle
  raskaalla mielellä tapaamatta häntä. Taavi Arvo pysytteli myöskin
  poissa hänen näkyvistään tuottaen monta raskasta hetkeä Katrille
  selvästi osoitetulla kylmyydellään. Katri ei tahtonut näin ollen
  erikoisemmin taivutella näitä läheisiä ystäviään olemaan läsnä
  vihkiäisissä, jotka pidettiin aivan vähissä väissä rouva Kaaren luona.
  Valto Laineen tuliset kiireet oli vihdoinkin katkaistu kuin
  miekaniskulla umpisolmu, ja mies istui nuoren vaimonsa kerällä
  paahteisessa rautatievaunussa pakosalla siihen onnen eristettyyn
  olotilaan, jota ainakin hän oli kiihkeästi odottanut. Laineen
  kuumuudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvien kasvojen lihavuus
  oli käynyt hyvin tuntuvaksi, mutta onnellisuus teki ne kuitenkin
  miellyttäviksi. Hän jäi katselemaan Katria unohtaen kaiken muun
  ympärillään.
  Katri liikahti levottomana ja vaivautuneena peittelemättömästä
  tunteellisuudesta.
  -- Valto, älä katsele sillä tavalla, se kiusaa minua! -- sanoi hän
  harmistuneena.
  -- Turkanen, milläs tavalla? Nyt sinä olet omani ja minä katselen,
  niinkuin minua haluttaa.
  Katri nousi ja etsi paikan vaunun toisesta nurkasta, missä istui
  kaksi hyvin vanhaa naisihmistä. Hän pääsi akkunanurkkaan hymyillen
  kiitollisena vanhuksille ja voitti heidän suosionsa alkaen
  keskustelun.
  Vanhukset puhuivat vain ruotsia ja Katri suomea. Keskustelu kävi
  siten raskaaksi ja katkonaiseksi. Seuraavalla asemalla hän nousi
  liikkuakseen ja samassa hänen miehensä nouti hänet paikalleen.
  -- Katri, sinun pitää oppia ruotsia, -- sanoi hän pitäen häntä
  lujasti kädestä.
  -- Niin aionkin, -- muistutti Katri. -- Nyt on hyvä tilaisuus, saan
  Ruotsissa harjoitusta ja itse voin lukea. Ymmärrän kyllä helppoa
  novellia ilman sanakirjaa, mutta se puhuminen!
  -- Puhua sinun pitää osata. Sinun ääntämisesi on huono.
  -- Minä en ole vielä ennättänyt lukea kieliä juuri ollenkaan. Nyt
  minä aloitan ja sinä, Valto, opetat.
  -- Jos sinä vain suostut ... ja samalla hän yritti suudella, mutta
  Katri väisti.
  Vanhukset olivat jääneet asemalle, ja nuoripari oli kahden.
  -- Katri, sinä et saa olla ylpeä, minä voisin...
  -- Mitä sinä voisit? -- Katrin silmät välähtivät eikä mies osannut
  vastata. -- Miksi minä olisin ylpeä? Sinä olet ottanut minut
  niskoillesi ja saat kantaa yli virran.
  -- Yli elämän virran, pikku vaimoni! -- Miehen äänessä oli hellyyttä
  ja onnen täyteläisyyttä. -- Minä olen sinusta ylpeä, rakas lapsi.
  -- Ja minä sinusta, Valto.
  -- Kaikki hyvin.
  He nyökkäsivät toisilleen istuen käsi kädessä -- ja unohtuivat
  pitkiksi tunneiksi vaieten kuuntelemaan toistensa sydämenlyöntejä.
  -- Valto, -- sanoi Katri, -- kerro minulle jotakin menneisyydestäsi.
  -- Minä olen syntynyt...
  -- Älä, älä! -- Katri tukki korvansa.
  -- Peeveli, mitä sitten?
  -- Ei mitään.
  Katri kääntyi selin, katsellen akkunasta. Hetken kuluttua hän katsoi
  suurin silmin Valtoa.
  -- Minä en tunne sinua ollenkaan. Olet kuka tahansa ja mitä tahansa.
  -- Minä en ole näyttelijä. En osaa kääntää sisäpuoltani nurin
  niinkuin takkiani. Ja olisitko tyytyväisempi, vaikka saisit tietää
  kauppa-asiani ja liikkeeni tilan?
  -- En, niistä en välitä enkä niitä käsitä. Katri oli nyreä painautuen
  omaan nurkkaansa.
  -- Sinä olet lapsi. Minulla on jo kappale elämää takanani. Katsohan,
  pikku Katri... Ei, tämähän on sulaa hulluutta ja minä puhun itseni
  pussiin, etkä sinä tyytyisi sittenkään.
  Katri nauroi ja Valto otti hänet syliinsä. Heidän rakkautensa rakensi
  sanattoman sovun ja ymmärryksen.
  Matka kävi Karungin kautta, ja puoleksi sairaina väsymyksestä ja
  valvomisesta he saapuivat Tukholmaan päästen vaivoin erääseen
  Drottning-kadun hotelliin.
  Katri oli sangen tyytyväinen, mutta Laine manasi hirveitä hintoja
  ollen melkein huonolla tuulella.
  -- Niillä hinnoilla pitäisi ja saada Grand-hotellissakin kaikkein
  hienoin asunto, -- sanoi hän liittäen arvosteluunsa vahvan
  voimasanan. -- Olinhan minä selvillä hintojen noususta, mutta tämä on
  sentään liikaa. Aioin ostaa sinulle ruusuja huoneesi ratoksi, mutta
  kun pyysivät viisikymmentä kruunua muutamasta nupusta, niin ei sitä
  enää voi sietää. Ja entä hedelmät! Pieni, mitätön vasu rypäleitä ja
  Australian omenia maksaa sata kruunua.
  -- Mennään Suomeen ruusuja ja omenia ostamaan, -- sanoi Katri. --
  Muuten en minä niitä kaipaa ja hauskempi on, ellet niistä puhukaan.
  Laine veti taskustaan kotelon ja läheni Katria.
  -- Jos tyttöni on minulle oikein hyvä, niin saa koreita. Avaappas
  tämä, -- sanoi Laine laskien kotelon Katrin helmaan hänen istuessaan