Näyttelijättären tarina: Romaani - 06

mutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä
ääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli
päättynyt.
Kotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja
seuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa
hautoen tuskaansa.
Maisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta
myönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.
-- Onhan Katri harvinainen kyky! -- huudahti rouva Kaari.
-- Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat
eivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.
-- Eihän teatteri ole mikään virasto! -- intti rouva Kaari.
-- Täytyy osaksi olla.
-- Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan,
malttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja
nuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet
näyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy.
Puhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden
mutkien mukaan, -- puhui rouva Kaari.
Katri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain
kappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa
Lillin osan kappaleessa "Kuopion takana" tai Elinan "Elinan surmassa."
Myöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa
mihinkään muuhun.
-- Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties...
-- En, en enää, minä otan osan, -- sanoi hän peläten, että tilaisuus
häneltä kokonaan luiskahtaisi.
Hän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan
osassa.
-- Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh ... Ei mitään,
mistä saisi kiinni.
Epätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta
odottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.
Maisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän
majaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa.
Mutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta
ulappaa taivaan ja meren yhtymässä.
Tuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan,
mutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen
pureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja
ummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa
ja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät
laivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan
koetellakseen lentäen myrskyä vasten.
Miehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa
voimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. -- Palaavatko --
jatkavatko matkaa näkymättömiin...? Olisiko uskallettava suorinta
ja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki
taakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?
Ovelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti
sikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:
-- Sisään!
Katri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.
-- Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee
kuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta
suurta häpeää.
-- Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.
-- Minun täytyy näytellä Elinaa "Elinan surmassa" tai Lilliä "Kuopion
takana".
-- Kumman valitsette?
-- Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en
keksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla
tänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.
-- Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne
tänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän
kehityksessänne.
-- Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista.
Katkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.
-- Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? -- sanoi maisteri Harju
rauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä
tuuli tunki huoneeseen.
Katri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan
sadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään
sama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.
-- Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, -- selitti hän.
Hän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle
opettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.
-- Pikku Elinalla, -- sanoi opettaja, -- on kohtalokas osa, uhrin,
niinpä kyllä, -- uhrin, vasten tahtoaan.
-- Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten
tahtoani.
-- Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?
-- Miten? Minä en ymmärrä.
-- Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin,
alistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.
-- Entä vastakohta Kirstin suhteen?
-- Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä
vanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa
Elinaanne!
-- Entä suhde Klausiin?
-- Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman
onnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona -- ihmistä
se osa ei kuvaakaan -- olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea
ihminen. No, tahdotteko nyt lukea?
-- Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.
Katrin pitkät sormet ympäröivät kuin ruuvi opettajan käsivartta ja
hento povi kosketti takinhijaa. Hän ei aavistanut, minkä myrskyn
hänen kätensä ote sai opettajassa kuohumaan ja mikä inhimillinen
suuruus tarvittiin sitä pitämään salassa. Ei katse, ei äänen värähdys
ilmaissut siitä mitään holhokille. Hän sai täydessä turvassa käyttää
hyväkseen nerokasta ohjaajaa. Suuressa innossaan ei tyttö ollut
tietoinen omasta naisellisesta lumousvoimastaan, joka nyt hänen
kahdeksantoista täyttäessään oli puhjennut kukkaansa.
Katrin Elinasta tuli arvostelijoille pulma. Kaavamaisille hän oli
kauhistus, lahjakkaille ihastuksen aihe, esteetikoille riitti
saivartamista. A. H. leikkasi solmun poikki selvitellen nuoren
taiteilijaluonteen saavutusta kiittämättä taikka laittamatta.
Se kirjoitus oli niin vakuuttava ja asiallinen, ettei Katrilta
kielletty pääsyä oppilaaksi ja samalla lausuttiin toivomus kiinnittää
hänet teatterin palvelukseen.
-- Nyt minä tunnen olevani ihminen kuten muutkin! -- sanoi hän rouva
Kaarelle. -- Enkö minä ole ollut hirveä laitos?
-- No, eihän metsäläiseltä voinut muuta toivoa. Minä lohdutin
itseäni...
-- Oliko jotakin lohdun aihetta -- tai onko? Minä pelkään, ettei
villeys ole kovinkaan kaukana! -- huusi Katri.
Rouva Kaari nauroi ja kertoi:
-- Kotipuolessani oli muuan Aaro niminen mies. Hän vei pieniä rapuja
kaupaksi ja kun ostaja valitti alamittaisuutta, vakuutti Aaro, että
ne olivat suurta lajia.
-- Kiitos, -- sanoi Katri.
-- Onhan Katrilla raajoja ja kokoa kylliksi, -- sanoi maisteri Harju.
Hän kävi nyt säännöllisesti päivällisellä rouva Kaaren luona.
-- On. Ja nämä humalasalot käsivarteni tahtoisin kietoa molempien
teidän ympärille, -- uhkasi Katri.
-- Karhun ja vuorikauriin syleily ei ole mahdollinen, -- muistutti
Alpre Harju.
-- Kyllä, kun karhu on niin erinomaisen hyvä...
-- Katri! -- varoitti rouva Kaari, -- älä anna kielesi tehdä tuhoja!
Katri painoi kätensä huulilleen.
-- Minä olen vaiti kuin kakeluuni, kun siinä ei ole tulta, mutta
jos te tuikkaatte tulitikullanne, niin en takaa. Minä olen niin
äärettömän onnellinen!
Rouva Kaari oli paljon kärsinyt miehensä vuoksi ja lopulta saanut
eron, kun yhteiselämä alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Mies oli ollut
soittajana kaupungin orkesterissa ja viettänyt huonoa elämää.
Taiteilijauransa hän oli aloittanut teatterissa näyttelijänä ja
myöhemmin erottuaan toimi kaunoluvun opettajana. Häntä sanottiin
taiteilijapiirissä mammaksi. Ja siitä yksinäinen rouva oli ylpeä.
Monien holhokkien rakkaustarinat ja muut sydänsurut päättyivät
usein avomieliseen tunnustukseen mammalle. Oli se sitten mitä
laatua tahansa, tiesivät he siitä saavansa ansaitsemaansa kohtelua.
Jos synti sovitettiin, niin se myös täydellisesti unhotettiin. Ja
mammalla säilyi salaisuus kuin valantehneellä tohtorilla.
Tällä taiteilijasielulla oli välitön vaisto torjumaan ihmisten
kätketyimpiä tunteita ja taipumuksia. Niin täysin hillitty kuin
maisteri Harju olikin, ei rouva Kaarelta jäänyt huomaamatta vanhan
ystävänsä heikkous Katrin suhteen. Hänellä oli sitäpaitsi teroitettu
herkkyys apuna, salainen, kaino tunne, joka verhoutui ystävyyden
vaippaan eikä hetkeäkään erehtynyt pienimmästäkään vivahduksista
jörön miehen olennossa.


5.

Taavi Arvo oli viime aikoina jäänyt teatterissa yhä enemmän
syrjään. Näytäntökauden alussa hänelle ei ollut annettu mitään
mielenkiintoista osaa.
Nuori näyttelijä oli epätoivossa ja vahvassa aikeessa heittää uransa,
mutta teatteri oli mennyt miehelle veriin eikä ollut hyvä -- niinkuin
hän itse sanoi -- "nylkeä elävältä omaa nahkaansa." Piti vain odottaa
ja -- "antaa sammaleen kasvaa päänsä päälle" -- niinkuin teatterissa
sanottiin.
Katkeruus kasvoi miehessä ajaen lopulta toimintaan omalla painollaan.
Eräänä iltana seuratessaan Katria, kotiin mennessä harjoituksista,
hän muistutti kesäisestä lupauksesta.
-- Ettekö muista?
-- Kyllä, varsin hyvin.
-- No, mitä arvelette, eikö ole aika tullut?
-- En oikein tiedä, se on sellainen jymy juttu.
-- Sitä parempi.
--- Niin kylläkin, mutta se on niin totta, etten tiedä, voiko sitä
sovittaa teatterin kakkuloihin.
-- Ja vieläkin parempi.
-- Ettekös te sano niinkuin ne muut sanoisivat -- ei se sovi!
-- Eihän teidän tapanne ole tinkiä, antakaa leikin käydä! -- huudahti
Arvo maltittomana.
-- Ettekö näe, että palan pelkästä halusta tehdä jotakin?
Teatterikoulu on niin sisuttavaa! -- huudahti Katri.
-- Kuinka ja koska saan tarinanne?
-- Nyt heti tai ei ollenkaan. Tulkaa ylös.
He juoksivat neljänteen kerrokseen, ja Katri vei Taavi Arvon
huoneeseensa.
-- Tässä olen, tehkää minusta nyt, mitä hyväksi näette, -- sanoi
Katri seisoen lauhkeaksi tekeytyen Arvon edessä.
-- Huonosti tuntisin luonteita, jos tuota naamaria oikeana pitäisin.
-- Sekin on oikea, -- sanoi Katri hiljaa, aivan kuin olisi ollut
yksin huoneessa, painuessaan lämpimän uunin nurkkaan nojatuoliinsa.
Taavi Arvo tarkkasi tytön ilmeitä eikä katkaissut salaperäistä
kaihomielisyyttä, joka lupasi paljon.
Vähitellen Katri alkoi kertoa. Ensin yksi-sanaisesti.
-- Kotini on metsä -- tupa ja kamari -- ranta -- ruuhi.
Leikkitoverini: kissa, porsas, kaiku, käki. Ensimäiset uudet
tuttavani: sudenpennut. Ainoa hellyys minkä olen saanut: isäni viulun
ääni.
-- Kohtaloni: onnettoman miehen kovaosainen rakkaus. Ja siitähän
minun pitäisi kertoa. En sitä koskaan unohda -- en koskaan! Näen
hänet vieläkin sellaisena kuin hän silloin takkavalkean leimutessa
ja kuumeisena pyysi minulta -- suuteloa --. Katri kuiskasi viimeisen
sanan. -- En sitä koskaan unhota -- en.
-- Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuskaisesti hymyillen painoi tämän
sormuksen sormeeni ja vahvisti kihlauksemme. En sitä koskaan unohda
-- en voi unohtaa! -- huudahti Katri. -- Hänen katseensa syvyys ei
minulle koskaan selviä. Se on kuin elämääni uhkaava arvoitus. Se
kysyy ja ärsyttää, vaatii vastausta ja pyytelee ymmärrystä enkä minä
tajua mitään, en niin yhtään ajatusta saa kiinni. Kaikki on pimeää
hänen ja minun ympärilläni. _Minä_ olin hänen kuolemansa jouduttaja,
hän itse oli toisen elämän lyhentäjä. Ja minä -- niin mikä on minun
kohtaloni tässä ketjussa? Voi rakas ystävä, selittäkää arvoitus,
antakaa runoilijan ennussanain puhua!
Arvo oli yhä vaiti, katsellen liekehtivää hiilosta uunissa.
Katri liikahti, hengitti syvään ja hymyili.
-- Te osaatte kuunnella. Täytyyhän teidän sentään viisastua tästä
hiukan enemmän! -- Ja sitten Katri kertoi kaikki järjestyksessä, aina
Kaivolan kuolemaan ja testamentin lukemiseen saakka.
Katri oli lopettanut, ja Arvo harppoi lattiaa unohtaen kaikki
ympärillään ja heitellen käsiään.
-- Minä panen Kaivolan suuhun ne vaatimukset. Teidän pitää toteuttaa
hänen elämänsä tehtävä. Hän tahtoi sovittaa rikoksensa tekemällä
hyvää ihmisille, mutta hänellä ei ollut aikaa, kuolema tuli liian
äkkiä. Hän antoi teille sen tehtäväksi...!
Katri hypähti tuoliltaan ja pysäytti Arvon äkkiä tarttuen hänen
hartioihinsa.
-- Te sen sanotte, mies, te sen ratkaisette -- sen arvoituksen.
Arvo pidätti Katria hetkisen likistäen hänen käsivarsiaan ja
vakavasti katsoen silmästä silmään. -- Minä olen aina ihmetellyt,
mikä teidän ympärillenne luo oman suojakehänne. Nyt sen ymmärrän.
Teillä on profeetallinen tehtävänne. Teillä on oma määrätty
kohtalonne ja teidän pitää täyttää toisen ihmisen elämäntehtävä,
suorittaa syntivelka.
-- Te sen sanotte!
Katri riisti itsensä irti, heittäysi nojatuoliinsa ja itki, itki
katkerasti.
Vanha haava, joka oli verekseltä umpeen painettu, joka ei lapsen
sydämeen koskenut, avautui nyt äkkiä, kun aika oli tullut.
-- Miten, miten minä voin mitään tehdä? -- huudahti Katri tuskan
vallassa.
Taavi Arvo oli neuvoton, ja säälin tuska painoi hänet voimattomana
Katrin viereen toiselle tuolille.
-- En minä tahtonut teille tuskaa tuottaa. Katri, älkää itkekö, ei se
ole niin vakavaa -- älkää noin -- minä rukoilen, rauhoittukaa. Eihän
se ole todellista. Kaikki on kuvittelua, runoa ja näytelmää. Kas
niin, ottakaa pois kädet kasvoiltanne.
Katri rauhoittui ja katsoi Arvoon.
-- Tämä on niin kummallista. Se on kuin olisi tuossa noin ihka
elävänä ja samassa on kaikki tyhjää. Nyt ei siinä ole taas yhtään
mitään. Minä olen vain hupsu tyttö.
-- Niin, ja minä höperö mies. -- Sinä sellainen, minä tällainen, --
hyräili Arvo.
-- Sun perääs palaa mun sydämen, -- jatkoi Katri kyyneliään pyyhkien.
-- Katri! -- huudahti Arvo. -- Saanhan minä sanoa Katri!
-- Sanokaa vain.
-- Olemmehan tovereita.
-- Niin, virkatovereita. Entä mitä tästä syntyy? Arvo painui äkkiä
jälleen itseensä.
-- Ei ole hyvä sanoa, rukoile minun puolestani hengessä ja totuudessa.
-- Älkää herjatko! -- sanoi Katri unohtaen sinutella.
-- En, totta tosiaan, puhun niinkuin sieluni vaatii.
-- Taavi! -- sanoi Katri ja ääni värähteli. -- Rukoile minun
puolestani, kun tulet valtakuntaasi.
Taavi Arvo ojensi tytölle molemmat kätensä, ja he erosivat.
Vieraan mentyä Katri istui kauan aikaa hartauteen vaipuneena,
ajatuksissaan palvellen sitä valtavaa jumalaa, joka ihmissielut sitoo
ja päästää lapsellisella uskolla.
Taaskin hän tunsi joutuneensa toisen ihmisen elämän piiriin. Olihan
Taavi sanonut tunteneensa hänen suojakehänsä estettä, mutta nyt se
oli murtunut, ja he olivat tuijottaneet toistensa maailmaan puoleksi
säikähtäen, puoleksi lumoutuen. -- Olkoon miten on. Nyt on minun
helpompi olla, olen saanut valoa -- ehkä antanut valoa!
Hän riipaisi itsensä irti, harppasi saliin ja repäisi pianon auki
heittäytyen "rompottamaan", niinkuin rouva Kaari sanoi juosten pakoon
korviaan pidellen.


6.

Kului pari viikkoa. Taavi Arvo oli näkymätön. Kävi harjoituksissa
suorittaen pienet tehtävänsä innottomasti ja häviten samassa
tietymättömiin.
-- Aikooko mies tehdä itsensä mielenkiintoiseksi? -- muistuttivat
jotkut.
-- Kiiltomadoksi ei poika sovi, -- päätteli toinen toveri. -- Ja
suuria osia ei pistetä. Niin että millä hän meitä hämmästyttäisi?
Teatterissa sanottiin pikkuosia kiiltomadoiksi.
Katri oli läsnä ja kuuli erään näyttelijättären purevan muistutuksen:
-- Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan ... Lopun te kyllä
osaatte. Luulen, että Taavi Arvo on näytellyt käärmeen osaa. Katri
Juonala on hänen kiiltomatonsa.
-- Kiitoksia osien jaosta, hyvä neiti, -- sanoi Katri. -- Minä en ota
sitä vastaan. Minä näyttelen siinä teatterissa pääosaa, ja Taavi Arvo
on minun johtajani, ohjaajani ja runoilijani!
Katri kääntyi kantapäillään ja poistui seurasta. Toiset levittivät
silmänsä ja vihelsivät.
-- Kuulkaas pikkasta! -- nauroivat he jättäen Katrin rauhaan.
Katri oli ärtyisä ja levoton. Hänen silmäinsä salainen tuli leimahti
väläyksittäin, kun ovikello soi tai joku vieras saapui.
-- Ketä sinä odotat? -- kysyi rouva Kaari huomaten tytön maltittoman
levottomuuden.
-- En ketään erityisesti! -- vastasi hän punastuen ja kätkien
silmiensä tulen.
Eräänä iltana kun Katri jo oli astunut kadulle teatterista, saavutti
Taavi Arvo hänet ja antoi käsikirjoituksen.
-- Lue se vielä tänä yönä. Olen kirjoittanut yöt ja päivät, Menen nyt
kotiin ja aion -- nukkua. Ota huostaasi tämä meidän lapsemme. Hyvää
yötä!
Taavi Arvo kääntyi ympäri ja katosi pimeyteen. Kaupunki oli sokea.
Joku valon häämöitys vain tuikki esplanaadilla, ja Katri astui vinhaa
vauhtia kotiin, likistäen paperikääröä rintaansa vasten.
-- Meidän lapsemme! -- jupisi hän ja vapisi innosta päästä pian
kotiin.
Käärö oli kuin osa hänestä itsestään. Ehkä tässä oli selitys, ja ehkä
hän voi tämän kautta päästä käsiksi siihen suureen tehtävään, siihen
perintöön.
Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa ja heitti vaippansa nurkkaan,
avasi käärön ja alkoi lukea -- luki kuulematta illalliskutsua,
tietämättä mitä talossa tapahtui.
Joka riviltä hän tunsi oman elämänsä ennusteisena ja uskottavana. Se
ei ollut hänelle näytelmää eikä ihmisen sanaa. Se oli hänen elämänsä
juoksua, hänen perintöänsä ja tehtäväänsä.
Oli puoliyö, ja kadulla hiljeni elämä. Hän kuuli oman sydämensä
lyönnit ja riisuutui mennen levolle niinkuin se, jolla ei ole enää
mitään uutta odotettavissa. Hänen kohtalonsa oli päätetty.
Aamulla hän heräsi levollisena. Äkkiä hänelle juolahti jotakin
mieleen.
-- Ehkä hän oli liian lähellä, ei osannut arvostella. Ehkei
ymmärrettäisi.
Levottomuus alkoi uudestaan ja nyt hän sai tuntea kaikki ne tuskat,
joita henkinen lapsi syntyessään tuottaa, epäilykset ja punnitsemiset
puolelle ja toiselle. Hän itse ja aika jäi toisarvoiseksi, julkisuus
astui mörkönä vastaan. Katri säikähti ja vetäytyi piiloon kuin lapsi,
joka vierastaa outoja.
Hän pyysi Taavi Arvoa antamaan näytelmän johtajalle, ja niin tehtiin.
He kulkivat nyt molemmat odottavassa kuumeessa, kunnes johtaja
ilmoitti Arvolle päätöksensä: Korkeintaan voitaisiin näytelmä esittää
oppilasnäytöksessä.
-- Niin, sitä me pyydämme, neiti Juonala ja minä. Tekijä on
tuntematon, mutta kappale annetaan sillä ehdolla, että neiti Juonala
näyttelee pääosaa, -- sanoi Taavi Arvo.
-- Onko hänen vastenäyttelijänsä suhteen mitään toivomuksia?
-- Eikö herra Arvo tahtoisi? -- esitti Katri nostaen silmänsä.
Taavi näki niiden tulen väläykseltä ja vastaus häipyi mutinana.
-- Sopiihan se, -- sanoi johtaja.
Asia lykättiin jälleen hämärään ja Taavi ja Katri olivat jo
menettäneet kaiken toivonsa, kun johtaja kerran harjoituksissa
ilmoitti Taavi Arvolle, että kappale oli annettu kopioitavaksi ja
tulisi harjoitettavaksi jo parin viikon kuluttua.
Nyt Katri sai näytelmän haltuunsa pariksi päivää ja vei sen maisteri
Harjulle.
Oli vahva, luminen talvi. Maisteri Harjun esitelmät jatkuivat juuri
yliopistossa, ja hänellä oli sitäpaitsi erään kustannusyhtiön kanssa
sopimus käsikirjoitusten tarkastamisesta.
Viidennen kerroksen vuokrahuone oli tulvillaan papereita ja sakeanaan
tupakan sauhua. Aikaa säästääkseen oli maisteri Harju ostanut
suurusaineksia kotiin ja keittänyt priimuksella teensä ja kahvinsa.
Siivo ei täällä ollut aivan sellaista kuin rouva Kaaren luona. Olisi
tarvittu akka ja runsas viikko, ennenkuin mallikelpoinen puhtaus ja
järjestys olisi majoittunut tiedemiehen ja kirjaherran pesään.
Katri pyrähti huoneeseen raittiina tuulahduksena, punaisena ja
huohottavana juostuaan ylös portaita. Hänen loistavat kasvonsa ja
voitonriemusta säteilevät silmänsä kirkastivat harmaan huoneen.
Maisteri Harju nousi työpöytänsä äärestä, punastuen ja aivan kuin
hämillään holhokkinsa nuoruuden kukkeudesta.
Katri huusi jo ovelta: -- Hyviä uutisia! Uusi kappale ja suuri osa!
Hän heitti kehoittamatta nuttunsa päältään ja irroitti kauluksensa.
Maisteri Harju keräsi tuolilta kahmalon kirjoja ja korehtuuriarkkeja
tehden tilaa vieraalleen.
-- Istukaa, istukaa, lapsi.
-- En minä malta. Lukekaa tämä, lukekaa! Minä olen ihan pakahtua
halusta saada kuulla tuomionne. Ja te tulette oppilasnäytäntöön ja
kirjoitatte...!
Katri katsoi holhoojaansa ehdottomassa innossa tarttuen hänen
käsiinsä ja astuen aivan lähelle. Liekehtivät ja nauravat silmät
eivät päästäneet maisterin avonaista katsetta, ja lapsellisella
kujeilulla Katri leikki suojaajansa sormilla ihmetellen, miksi
holhoojan huulet värähtelivät ja silmät sulkeutuivat.
-- Älkää yhtään epäilkö. Minä voitan, olen ihan varma itsestäni. Tämä
nyt ei ole mikään näytelmä. Se on elävää elämää, minun omaa elämääni.
Saatte nähdä, saatte nähdä! -- huusi hän pyörien huoneessa.
Hänen äänensä soi, ja maisteri Harjun mielestä se täytti huoneen ja
kuului varmaan kauas merelle.
Hän huitoi puuhkallaan lyöden sitä käteensä ja avasi
käsikirjoituskäärön vaatien holhoojansa heti lukemaan.
-- Annahan nyt kun katselen teitä niin kauan kuin täällä olette.
Sitten, sitten.
-- Miksi ette ole tullut meille pitkään aikaan?
-- En ole joutanut, -- vastasi mies heittäen sikaarin tuhkavadille.
Se oli ehdottomasti sammunut.
-- Eihän meillä ole mitään mielenkiintoista teille, holhooja.
-- Jätetään se sanomatta, lapsi. Vaikka väärin lienee teitä siksi
nimittää, alatte nyt olla täysi ihminen, teette ihan aikuisen
vaikutuksen.
-- Täytän kohta kaksikymmentä, vasta aika. Häpeän korkeaa ikääni.
-- Aiotte tulla nuoreksi vasta neljänkymmenen vanhana.
-- Niin, te olette kai puolivälissä neljättäkymmentä, ja minusta
tuntuu kuin tulisitte aina nuoremmaksi sen mukaan kuin minä vanhenen.
-- Tahtoisitteko vaihtaa minun kanssani ikää?
-- En, ensin tahdon näytellä "Näyttelijättären tarinassa". Sitten
käyköön miten käy.
-- Kuinka kauan käsikirjoitus saa olla täällä?
-- Tämän ja huomisen päivän.
--- Tulen huomenna illalla tuomaan sen. Oletteko kotona?
-- Kello yhdeksän illalla. Hyvästi.
-- Joko nyt?
-- Teillä on paperivuoria siirrettävissä,
-- Ja täällä tuskin voi hengittää parempaan tottunut. Otanko auki
akkunan?
-- Oi, otetaan. Minä otan.
Katri astui akkunan ääreen ja tarttui lujin sormin kääntämään salpaa.
Hänen voimakkaat hartiansa ja pitkä vartalo ynnä ylpeä pää kuvastui
lumenhohtoisaa taustaa vasten kuin liinalle maalattu taideteos.
Hehkuvilla ja liikehtivillä kasvoilla ilmeni mielihyvää raittiista
ilmasta, jota tulvehti avatusta akkunasta huoneeseen.
Maisteri Harju ei voinut irroittaa katsettaan nuoresta naisesta. Hän
tahtoi nähdä silmien liekinnän nyt juuri, kun täyteläiset huulet
myhäellen avautuivat ja kuoppaset poskilla katosivat ilmestyäkseen
heti jälleen.
Holhoojan katse vaikutti Katriin elvyttävästi. Hän omisti sen kuin
yksinomaisena oikeutenaan, ja silmien liekki syttyi hetkeksi tehden
holhoojan onnelliseksi. Mutta se peittyi samassa luomien alle
laisinkaan koskettamatta miehen ikävöivää ja pyytelevää katsetta.
Mutta Katri oli hyvin herkkä vaikutuksille, ja holhoojansa parissa
hän oli viime aikoina muuttunut yhä vapaammaksi ja läheisemmäksi.
-- Täällä on hyvä olla. Ei tämän huoneen vuoksi. Onhan täällä
kamalaa, mutta teidän vuoksenne.
-- Kuinkas muuten! Sitä vartenhan minun tapaiseni miekkonen on
olemassa.
-- Että minun tapaiseni tyttösen olisi hyvä olla.
-- Juuri niin.
-- Niin, siitä minä pidän -- niin äärettömästi. Maailma on niin hyvä.
-- Kun se antaa teille uuden osan.
-- Niin ja senkin vuoksi, että joku sen lukee ja antaa arvostelun.
-- Ahaa, älkää johdata minua kiusaukseen, -- sanoi Alpre Harju.
-- En, sillä minä tiedän, että se osa on suuremmoinen ja että minä
voitan. Ette tiedä, miltä tuntuu olla kerrankin varma itsestään.
Katri ojensi kättänsä suoraksi ulappaa kohti, ja hänen nuori
olemuksensa oli majesteetillinen.
-- Hyvästi, holhooja, -- sanoi hän samassa antaen kättä.
-- Hyvästi, lapsi!
Katri puki nutun ylleen ja riensi alas portaita.
Kirjamies jäi mietteisiinsä, ja hänen katseensa kiintyi pieneen
nenäliinaan lattialla, jonne Katri oli sen puuhkastaan pudottanut.
Hän otti sen hitaasti ja vei vaistomaisesti kasvoilleen.
-- Aasi, -- sanoi hän puoliääneen ja laski liinan pöydälle, mutta
samassa hän kiihkeästi peitti sillä kasvonsa jääden hetkeksi
liikkumatta lepoasentoonsa pöytää vastaan.
-- Aasi, kymmenkertainen aasi! -- mörähti hän yhä uudestaan. Pienen
liinan hän pisti poveensa ja veti korehtuuripaperit pöydän laidalle.
Hetken kuluttua ilmestyi juoksupoika ovelle. Hän sai odottaa.
Kun poika oli mennyt, istui maisteri Harju liikkumattomana tuijottaen
eteensä. Äkkiä hän nousi ja otti näytelmän, sulki akkunan ja alkoi
selailla. Hän syventyi lukemaan järjestään ja teki muistiinpanoja.
Kirjamies oli aivan sekaisin. Oliko tämä nyt näytelmä? Ei, se oli
elävä elämä ja häntä itseään läheltä hipaissut kohtalo ja kuka tiesi
kuinka läheltä se vielä leikkaisi.
Samalla hän johtui miettimään, kuka oli tekijä. Katri se ei ollut.
Tyyli oli kehittynyttä, vaikka asu näytelmäksi oli epätasainen,
pahoja aukkoja joka näytöksessä, mutta jännitys rakensi kuitenkin
siltoja. Luonteet olivat selvät.
Katri oli nähtävästi osannut inspiroida.
Seuraavana iltana hän soitti rouva Kaaren ovikelloa täsmälleen
yhdeksältä.
Katri ei ollut vielä tullut teatterista.
Maisteri Harju kertoi näytelmästä, mutta rouva Kaari ei tiennyt sen
kirjoittajaa.
-- Ettekö aavista? -- kysyi maisteri.
-- Kyllä. Taavi Arvo oli täällä käynyt eräänä iltana, ja he olivat
keskustelleet hyvin kiihkeästi. Tulin kotiin sinä iltana myöhään ja
tapasin Katrin vielä valveilla. Toverit teatterissa ovat melkein
varmat, että Taavi Arvo on tekijä.
-- Entä Katrin suhde tekijään? Minusta tuntui...
-- Katri on merkillinen tyttö. Kaikki miehisyys ei näytä liikuttavan
häntä.
-- Kunnes tulee joku epäkelpo, -- sanoi maisteri Harju.
-- Taivas varjelkoon! -- huudahti rouva Kaari. Katri saapui samassa
ja pyysi arvostelua. Hän sai kirjalliset muistiinpanot haltuunsa,
ollen niin kiihtynyt, ettei malttanut jäädä pöytään, vaan otti
voileivän käteensä, pisti näytelmän reppuunsa, heitti jäähyväiset ja
kiirehti ulos.
-- Tuletko pian takaisin? -- huusi rouva Kaari.
-- Otan ajurin, olen kotona ainakin tunnin kuluttua.
Maisteri Harju poistui pian rouva Kaaren luota harhaillen myöhään
yöhön kaupungilla, ajatellen Katria.
Hän ymmärsi, ettei tyttö ollut vielä herännyt. Nainen hänessä uinaili
yhä, mutta kuinka kauan? Ehkä siksi, kunnes joku löytäisi oikean
sanan ja hetken.
Kylmä hiki ruumiissaan nousi maisteri Harju huoneeseensa ylimpään
kerrokseen viettäen vuoteellaan unettoman yön.
Katri riensi takaisin teatteriin, missä Taavi Arvo näytteli vielä
osassaan ja antoi käsikirjoituksen ynnä Alpre Harjun kallisarvoiset
muistutukset.
Arvo oli kuumeisesti kiihkeä niinkuin Katrikin.
-- Voiko saada ajoissa kuntoon?
-- Viikon kuluttua. Voivat hiukan odottaa. On kirjoitettava uudestaan
kaikki kolme näytöstä, -- sanoi Arvo.
-- Meneekö viikossa? Voinko minä auttaa?
-- Voit kirjoittaa puhtaaksi ja muutenkin tarvitsen apuasi.
-- Niin, mutta missä?
-- Minun luonani, -- sanoi Arvo äkkiä.
-- Ei, en minä tiedä.
-- Teillä sitten.
-- Silloinhan kaikki saavat tietää.
-- Eihän kenenkään tarvitse tietää, että olemme minun
huoneessani, ... muistutti Taavi Arvo.
Katri nauroi. -- Eikö ole kummallista? Herrasväen tavat ovat
tarttuneet minuunkin. Eikös minulla olekin ennakkoluuloja! Minä
tulen. Aamulla varhain.
-- Onhan oikeastaan hullunkurista ajatella, että sinä kuulut