Näyttelijättären tarina: Romaani - 03

ei liikahtanut. Tuomas näytti askeleet, ja he alkoivat pyöriä käsi
kädessä, heittivät irti, pyörähtivät, tarttuivat uudestaan käsistä,
erosivat ja etsivät jälleen toisensa. Se oli kuin perhosten leikkiä
auringonpaisteessa.
Hetki eli täynnä onnea. Soittajan lempeä sielu oli sen loihtinut
surun ja ilon sävelillä. Hän oli niin usein koetellut tätä voimaansa,
että se oli mennyt hänelle veriin ja hallitsi häntä itseään. Hänen
oli pakko yhä uudestaan koetella tätä voimaansa ja sen orjuudessa
vaikeroiden valitella oman elämänsä surua ja oman tahtonsa
taittumista. Olihan hän sen vuoksi oman vaimonsa jättänyt yksin
erämaahan elämään ja kuolemaan ja sitä tuskaansa hän aina soitti ja
itki kaipaustaan perhospolkan liverryksissä.
Niissä eli hänen rakkautensa uudestaan, ja nähdessään oman lapsensa
kasvavan ja kehittyvän hän tunsi taaskin saaneensa sellaisen hetken,
jota hän sielussansa janosi taivaan esimakuna. Niin hän sävelillään
siunasi lapsensa onnea.
-- Minä olen aivan pyörryksissä, -- sanoi Tuomas pyyhkien hikeä
otsaltaan, ja yhdeksäntoistavuotiaan silmät loistivat elämänhalun
kiihkeydestä.
Katri juoksi tuiskuna ulos ja piiloutui puuvajaan. Hän itki, itki
ensi kertaa katkerasti. Miksi? Ei hän sitä kysynyt. Oli vain niin
suloista, katkeraa ja -- äkkiä lapselle selvisi, että nyt täytyi
päästä pois, pois kauas maailmaan! Maailman täytyi olla jossakin,
kaukana, lähellä, missä tahansa, mutta pois hän tahtoo täältä. Hän
unohtui vajaan itsepäisesti tuijottaen eteensä, kuin olisi elämän
salaisuus ollut kätkettynä niihin puunkäiveröihin, jotka maassa
viruivat.
Tuomas oli sipaissut valkoisen lakkinsa naulasta, heittänyt sen
ohimoilleen ja viheltänyt Juonalan polkkaa hirveän väärin.
-- Ei se ole sillä tavalla, -- valitti Juonala vilkaisten kärsivänä
poikaan. Hän oli heti ymmärtänyt, ettei Tuomas oppisi soittamaan, ja
iloitsi siitä, sillä olihan se viulu sellainen tuskankapine, ja poika
tuossa oli valoisa ja onnellinen. -- Ei suinkaan se nuori herra niin
välitäkään tästä soittelemisesta, -- päätti hän. -- Olen taas aikonut
lähteä tallustelemaan. Vakkalassa on häät. Tuleehan pastorikin sinne
ja kai Tuomas herrakin...
Tuomas kävi levottomaksi. Siinäkö se nyt oli ystävyys ja ymmärrys?
Hän kun oli juuri varmasti luullut osoittaneensa heille, kuinka
hän oli inhimillinen ja ymmärtäväinen, oli itsekin saanut uusia
vaikutteita ja periaatteita, asetellut kirjojensa ja omat ajatuksensa
tasapainoon ja alkoi koota tunne-elämää ja ajatuselämää varastoon.
Nyt talonpoikaissoittaja tuossa väittää, ettei tule soittajaa. Se on
samaa kuin: -- Mene matkaasi, emme sinua enää tarvitse! -- Voiko hän
jäädä tänne yksin Katrin kanssa? -- Tuomas naurahti, sovinnaisuus
tunkeutui tännekin korven kolkkaan.
-- Vai häihin Juonalan tekee mieli, entä koska takaisin?
-- En tiedä, ei ole täällä kiireitä.
-- Minä olisin opettanut Katria, tytöllä on erinomaisen hyvä pää.
-- Mitä siitä meikäläisen opista, -- sanoi Juonala lysähtäen kokoon
ja kääntäen pois kasvonsa.
-- Olette hyvin itsekäs mies! -- huudahti nuorukainen, nähdessään
Juonalan harhailevan katseen. -- Minä olen kuitenkin päättänyt
opettaa Katria ja minä teen sen! -- sanoi hän laskien kätensä
Juonalan olalle.
-- Mitäs, mitäs sitä ... tapaili Juonala ja laittoi viulua
nahkakoteloon ja valmisteli lähtöä.
Tuomas pakkasi kirjansa ja muut varusteensa ja meni sitten pihalle
Katria tapaamaan.
-- Hyvästi, Katri, vähäksi aikaa. Isäsi lähtee häihin ja minä lähden
kotia, mutta lukuja me jatkamme. Pidä kirjat täällä ja käy pappilassa
vaikka joka päivä.
-- Uskallanko minä?
-- Ei sinua siellä kukaan saa loukata, sen minä lupaan, -- sanoi
Tuomas. -- Sinulla on sellainen pää, että opit vuodessa sen, minkä
muut kymmenessä.
-- Onko? -- huudahti Katri loistavin silmin ja löi kätensä yhteen,
mutta vaikeni samalla ja sanoi katkerasti: -- Ne luulevat minua
vähämieliseksi.
-- Juuri senvuoksi me näytämme niille kurssia!
Juonala ja Tuomas lähtivät.
Katri seurasi heitä ensimäiselle harjulle ja jäi katselemaan, kunnes
he peittyivät metsään. Sitten hän palasi kotiin, sulki ovensa ja eli
yksinäisyydessä menneet kesäiset viikot. Kaikki ne tulivat päivä
päivältä ja kertoivat, etteivät milloinkaan enää palaa. Ne olivat
kuitenkin olleet ja ne olivat vieläkin eikä kukaan eikä mikään voisi
niitä häneltä riistää. Oi, hän oli rikas, niin rikas, ettei kukaan
koko kylässä, ei sillä tavalla! Mutta rikkaudentunto hävisi pian,
ja kumea yksinäisyys tuli tuntuvammaksi kuin koskaan ennen, sen
huikaisevan valoisuuden jälkeen, jonka Tuomaan seura hänelle oli
suonut. Katri turvautui Atalaansa, luki ja leikki sitä, mutta sekin
kyllästytti, kaiho vei voimat, ja hänen täytyi käydä vuoteeseen. Nyt
saisi tulla se, jota hän oli itselleen toivottanut -- kuolema! Hän
ihmetteli, ettei se tullut, vaikkei hän syönyt juuri mitään, Silloin
hänelle tuli hätä, minne mennä, mihin turvautua.


5.

Katri seurasi Tuomaan kehoitusta, meni pappilaan.
Kohtalo oli kuitenkin määrännyt asiat käymään toisin kuin nuoret
olivat suunnitelleet.
Kirkkoherra Salmela oli äkkiä kuollut, ja Tuomaan oli täytynyt
matkustaa pois paikkakunnalta.
Hän oli jättänyt Katrille kirjeen. Se oli Katrin ensimmäinen kirje ja
siksi salaperäinen ja pelottava avata. Siinä ne olivat sanat hänelle.
Hyvä Katri!
Kun saat kirjeeni, olen täältä kaukana. Sinä tiedät kyllä, mitä
on olla orpona ja turvattomana. Onhan isäsi hyvä, mutta mitään
tukea ei hänestä sinulle ole.
En vielä oikein käsitä, että isä on kuollut. Kohtalo on kova,
ja elämäni kehittyy tämän johdosta toisensuuntaiseksi kuin oli
ajateltu.
Neuvon sinua luottamaan maisteri Harjuun. Älä arkaile, minä olen
puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi.
Tulevaisuudessa tapaamme toisemme aivan uusissa oloissa. Pysy
pyrinnöissäsi uskollisena.
_Tuomas._
Katri luki ja luki, mietti eikä selvinnyt. -- "Pysyä pyrinnöissäni
uskollisena"? Missä pyrinnöissäni?
Harjun maisterin puheilleko? Jos hänkin kysyy pyrinnöistä, enkä minä
tiedä mitään? "Minä olen puhunut asiasi hänen kanssaan selväksi."
Katri ei päättänyt mennä eikä olla menemättäkään. Hän vain nousi
kävelemään syvissä mietteissä ja löysi itsensä Harjun pääkäytävän
eteisestä.
Ovi narahti, ja joku kysyi sivuhuoneesta: -- Kuka siellä?
Katri astui epäröiden huoneen poikki ääntä kohti.
-- Katriko? Päivää, lapsi, ja tervetultuasi! Minä tiedän asian. No,
miten me nyt aloittaisimme? Minä tahdon opettaa sinua itse ja aluksi
täällä maalla.
-- Kun en minä ymmärrä mitään niistä pyrinnöistä, -- sanoi Katri
ujosti.
Maisteri Harju ällistyi ja katsoi tyttöön. Katri ojensi ujosti
Tuomaan kirjeen maisteri Harjulle.
-- Saanko minä lukea tämän? -- kysyi maisteri. Katri kumarsi,
niinkuin oli nähnyt Tuomaan tekevän, lyöden paljaat jalkansa yhteen.
Maisteri Harju hymyili kirjettä lukiessaan ja tekeytyen vakavaksi
sanoi:
-- Niin, Katri, sinun pyrintösi on nyt lukea ahkerasti tämä kesä.
Tuomas on opettanut sinulle koko joukon hyviä asioita. Nyt me
jatkamme. Saat uusia aineita ja uusia kirjoja. Kuinka on, voitko
jäädä heti tänne?
-- Minne minä menisin? -- kysyi lapsi luottavaisena.
-- Miinan huoneen takana on pieni kamari sinua varten.
Katri sävähti ja punastui.
-- Etkö pidä Miinasta?
Katri punastui entistä enemmän ja pelkäsi, että hänen suojelijansa
luulisi hänen nyt luopuvan pyrinnöistään Miinan vuoksi, ja
rohkaistuen oikein omaan tapaansa hän riistäytyi irti painostuksesta
ja sanoi:
-- En minä välitä Miinasta, minä välitän vain pyrinnöistäni --
lu-lukemisesta! -- lisäsi hän aivan hiljaa luullen olleensa liian
kovaääninen.
-- No niin, nyt alamme ymmärtää toisiamme.
Näin alkoi Katrin koulunkäynti.
Opettaja oli kokematon tietojen jaossa eksyen tuon tuostakin
laajoille tietämisen alueille, mutta lapsi lepäsi silloin miettien
sitä, mitä oli ymmärtänyt. Edistys oli nopea, ja opettaja oli
tyytyväinen, vaikka vaatikin luonnottoman paljon, mutta hänen
lämmin ystävyytensä lasta kohtaan ja suunnittelut tulevaisuudesta
ylläpitivät tasapainoa.
Katrille jäi kuitenkin aikaa läksyistäkin. Hän luki kertomuksia,
joita maisteri hänelle antoi, ja -- ajatteli. Ajattelemiseksi sanoi
Katri koti-ikäväänsä metsään ja Juonalaan. Kylä ja hänen suhteensa
sen asukkaihin jäi yhä enemmän syrjään. Se oli kuin vanhaa, ikävää
unta, jossa hän aina oli ollut pelkeillään ja pakojalalla, aina
ahdistettuna ja naurun aiheena. Hän oli nytkin sen verran ollut
kosketuksessa kyläläisten kanssa, että tiesi heidän ihmettelevän,
kuinka Harjun maisteri koulutti häntä, kerjäläistä, ja tahtoi tehdä
vaikka ylioppilaaksi.
Katri ikävöi metsäänsä, ja kun aikaa sattui olemaan, pukeutui hän
vanhaan hameeseensa ja läksi.
Jalat sipsuttivat pitkin vanhaa tuttua polkua, harjunselkää, ja
omaa taitavuuttaan koetellen ne veivät Katria kiveltä kivelle
ja kannoille, hipaisivat kevyinä mättäiden huiput, hyppivät yli
kaatuneiden puiden ja kuoppien, oikaisten jyrkänteitä ja kiiveten
loukkoisia mäkiä, joissa mustikkain varret, sananjalat, vatut,
lepät, köynnöskasvit ja sammaleet petollisesti peittivät syviä
koloja. Niihin olisi tottumaton metsänkävijä moneen kertaan
jalkansa taittanut ja syössyt alas jyrkänteiltä. Metsot ja teerit
pyrähtelivät lentoon hänen edessään häiriintyneinä marja-ateriallaan
ja piiloutuivat samassa tuokiossa kömpelösti lentäen lähimpään
tiheikköön. Katri nauroi riemuissaan sitä kiirettä ja pysähtyi syvään
hengittäen kuusten pihkatuoksua. Se meni hänen vereensä, metsä
huumasi, nostatti suloisen lämmön päähän, poveen. Hän laskeutui
sammaleelle, syleili mätästä päänsä alla lapsellisesti jokeltaen
helliä sanoja. Oli pakko jokeltaa, pakko hellästi koskettaa mätästä,
hyväillä ja viihdyttää itse viihtyäkseen. Se oli niin pehmeätä ja
viileätä. Tämä metsä, taivas, puut, mätäs oli häntä varten ja hän
niitä varten ja aurinko katseli vain häntä, kaartui juuri hänen
ylitsensä.
Kauan levättyään hän unohti harmit, ja kaipuu vanhaan kotiin hiipi
hiljaa ja varmasti mieleen, nosti hänet jaloilleen, ja kesäiset
muistot ottivat kokonaan valtoihinsa. Hiljaa vihellellen hän hyppi
jälleen kiveltä kivellä oikoteitä. Pian, pian hän tahtoi nähdä
jälleen kaikki, missä olivat jutelleet, lukeneet, kirjoittaneet
-- kuinka Tuomaan käsi oli vienyt hänen kättään, ja kuinka hän
oli pelännyt, ettei osaisi, ja yölläkin miettinyt koukeroita ja
unissaankin kirjoittanut ja laskenut. Jospa hän nytkin saisi
sellaista koulua vain yhden ainoan päivän. Lämmin tunnelaine pysäytti
nopean kulun. Hän kuunteli puunhakkuuta tuolta aivan kohdalta. Siellä
piti olla tie heti mäen alla, vain tämä rinne kotiin. Hän aikoi ensin
kiertää hakkaajan, mutta ylpeys nousi. Mitä hän pelkäsi, ei ollut
enää lapsi!
Kas, tässähän oli aikaisemmin kesällä taitettu lehtiä, tuossa oli
haasia -- Kaivolan metsässä. Hän vihelsi pitkään, ahaa, siis Kaivolan
puolella rinteessä hän oli. Kuinka ne mäet ovat yhtäläiset kuin kaksi
puolukkaa! Hän oli luullut toiseksi. Kukahan se hakkaaja mahtoi
olla, oli haasian takana, ei tarvinnut muuta kuin kurkottaa hiukan
ja painua alemmaksi. Kivi, jolle hän oli astunut, irtaantui ja vieri
kilisten, kalisten toisten kivien päällitse alas. Mies pinon takaa
tuli näkyviin.
-- Kaivola! -- huudahti Katri.
Katrin sydän seisahti, hän jähmettyi hetkeksi, mutta samassa nousi
uhma, ja itsepuolustusvaistosta hänen kätensä sukelsi taskuun ja
silmä otti varman suunnan alas rinnettä. Se oli nyt kaadettujen
puiden ja oksien peittämä, mahdotonta siinä juosta, ja jos hän
palaisi kiertoteitä, ei hän ehtisi ensimäiseksi kotiin, ei ennättäisi
ottaa avainta kiven alta avata ovea ja lukita.
Kaivola ei liikahtanut.
-- Tule pois, tyttö, mäestä! En minä pure enkä haukukkaan, -- sanoi
hän nauraen. Kun ei Katri vastannut ja aikoi poistua, otti hän
nuoranipun pinon päältä ja heilutti sitä. -- Jos sinä taas pelkäät,
niin voinhan minä sitoa itseni tällä kiinni puuhun. Minkäs vuoksi
sinä oikein uskot, että minä teen pahaa? -- Ja sanansa todistaakseen
hän sitoi nuoran ympärilleen ja veti toisen pään kiinni puuhun. --
Tuolla on kirves ja tuossa on puukko, -- sanoi hän ja heitti ne
matkan päähän. -- Ja tuosta saat köyden toisen pään, ja vyölläni on
umpisolmu. Uskallatko nyt jutella? -- puhui mies ja nauroi.
Katri otti maasta köyden pään kahden vaiheilla, mitä oli tehtävä.
Kaivola nauroi yhä ja Katri katseli häntä epäillen.
-- Luulin jo, että olit aikavustunut ja tullut järkiisi ihmisten
joukossa. Taidat sentään vielä olla villi.
Kummallista oli kuulla Kaivolan näin puhuvan, ja semmoinen se oli
kuin muutkin miehet, kun ei vaan ärsytellyt.
-- Istu sinne kiven päälle, minä olen tässä. No, johan sinä kesytyt.
Kaivola myhäili ja sytytti paperossin. Hänellä oli valkoiset hampaat
ja vaaleat viikset.
-- Minä olen pitänyt sinua silmällä ja koetellut luontoasi. Et taida
olla sellainen harakka kuin ne kaikki muut tytöt. Taidat jo ymmärtää
asioita. Johan sinä kai olet seitsemäntoista. No, avaa nyt suusi, älä
tuossa värjötä.
-- Ei minulla ole mitään sanomista.
-- No, ollaan sitten vaiti. Sinä olet tullut peijakkaan nätiksi.
Katri hypähti ylös.
-- No, no, ei arkuus haittaa, liika on sentään liikaa, se tuppaa jo
äköittämään. Eiköhän se Eetu nulikka ja pappilan herra ole sanoneet
sinulle sitä samaa? Nättihän sinä olet.
-- Ei se kehenkään kuulu! -- sanoi Katri heittäen niskojaan ja
hypähti toiselle kivelle.
-- Älä nyt kiirettä pidä. Minulla on vielä puhumista. Mitäs sanoisit,
jos tekisin sinusta Kaivolan emännän?
-- Älkää pilkatko! -- huusi Katri.
-- Ei, mutta oikein totta, olenko minä koskaan sinua narraillut,
katsellut olen ja aina kaukaa, ja sittenkin sinä pelkäät.
-- Kun te aina katselette sillä tavalla.
-- Milläs tavalla minä sitten katselen?
-- En minä osaa sanoa.
-- Tule nyt ja anna kättä, niin teemme hyvän sovinnon. Kun nyt kerran
on juttusille ruvettu, niin anna kättä.
Katri heitti nuoran kädestään, oli niin hullunkurista sitä pidellä,
aivan kuin Kaivola olisi ollut nauta. Taisi olla oikea ihminen.
Samassa Kaivola kiskaisi päätä pitemmälle ja pudotti köyden vyöltään.
Katri oli hetkeksi hellittänyt hänestä katseensa. Ja kun Kaivola
äkkiä seisoi hänen edessään hymyilevänä ojentaen kättään, säikähti
Katri ja hyppäsi kiveltä kivelle jyrkällä rinteellä, missä ei ollut
edes karjapolkua. Hän pysähtyi kuitenkin pian ja katsoi ympärilleen.
Kaivola nauroi jossakin, ja Katri jäi paikalleen seisomaan. Hän
kiikkui kivillä ja vaaniskeli, minne mies oli piiloutunut. Sydän
jyskytti kovaa, ja käsi oli lujasti likistetty veitsen päähän
taskussa. Katrilla oli vanha laaja hameensa yllään, aina kun hän
metsässä liikkui, ja sen taskussa asui tuppiveitsi vanhoista ajoista.
Hän irroitti veitsen tupesta sormillaan taskussa ilman mitään
tarkoitusta, itsekään tietämättä, miksi irroitti.
Samassa hän tunsi lujan kouran tarttuvan takaapäin hameeseensa ja
hän suistui kiikkuvalta kiveltään koko painollaan riipaisten itsensä
irti. Mies vaappui kivellä, ja menetettyään tasapainonsa Katrin
nykäistessä hamettaan syöksyi hän kohti Katria kuin olisi tahtonut
tavoittaa häntä uudestaan.
Silmänräpäyksessä oli Katri vetäissyt veitsensä puolustuksekseen,
ja onnettomuus tapahtui, veitsi leikkasi syvän haavan Kaivolan
ranteeseen.
Katri selveni kohta hypähtäen kaaduttuaan pystyyn ja aikoi paeta,
mutta mies huusi:
-- Älä mene, minä kuolen!
Lapsi pysähtyi katsomaan kappaleen matkan päästä ja jähmettyi
kauhusta nähdessään Kaivolan paidalla verta.
-- Yritä sitoa! -- pyysi Kaivola. -- Revi riepua paidastani!
-- Ei se ole puhdas, -- sanoi Katri tyyntyen päästessään toimimaan.
Hän kääntyi selin Kaivolaan ja repäisi valkoisesta alushameestaan
pitkän rihman, jolla sitoi ranteen niin hyvin kuin taisi.
-- Se valuu riivatusti, -- manasi Kaivola, -- juokse sinä hakemaan
apua Harjusta, pyydä maisteria tulemaan. Kuule, odota, sano: Kaaduin
aseeseen, veitseeni. Nääthän sen itse, valuu kuin härän kurkusta!
Katri ei juossut, hän liiti kiveltä kivelle halki metsän
linnuntietä, tuntien joka kannon, puun ja mättään, ja saapui Harjuun
menehtymäisillään. Hän vapisi ja itki hiljaa koputtaessaan maisterin
ovelle. Sali oli pimeä ja valo tulvahti sivuhuoneen ovesta maisterin
avatessa, joten Katri ensin huikaistui ja sopersi:
-- Onnettomuus, Kaivola kaatui!
-- Missä ja miten? -- kysyi maisteri Harju säikähtyen nähdessään
Katrin kiihtymyksen.
-- Metsässä veitseen, haavasta valuu verta.
-- Mihin paikkaan sattui?
-- Ranteeseen!
Maisteri Harju veti sormellaan poikki ranteen. -- Näinkö?
-- Ehkä se sattui valtimoon, -- sanoi Katri. -- Se niin vuotaa.
-- Riennetään toki, Löydätkö sinä sinne takaisin? Tulee pimeä.
-- Vaikka keskiyöllä, paikka on lähellä kotiani. He ottivat
lyijyvettä ja haavavaatetta mukaansa, ja Miina antoi navettalyhdyn.
He olivat jo kaukana metsässä, kun Katri arasti sanoi seuralaiselleen:
-- Jos se Kaivola nyt kuolee!
-- Näyttikö se niin vaaralliselta?
-- Se jäi maahan makaamaan. Voi, kuoleekohan se?
Katrin liina oli pudonnut ja mustat suortuvat valuivat kalpeille
kasvoille.
Maisteri Harju näki ensi kerran Katrin katseessa sääliä ja
inhimillistä surua. Se vaikutti häneen elvyttävästi ja jotakin
poistui heidän väliltään.
-- Lapsi alkaa kehittyä naiseksi, -- päätteli hän itsekseen.
-- Oletko hädissäsi? -- sanoi hän tyynnyttäen. -- Mitä sitten
tapahtuisi, jos hän nyt kuolisi? -- kysyi Katri yhä kiihtyneemmin.
-- Miksi niin?
-- Kun se oli onnettomuus!
-- Katri, sinä näyt tietävän, miten onnettomuus tapahtui. Kerro se.
-- Minun teki mieleni käydä kotona ja tapasin Kaivolan. Hän puhui
kanssani ja kiusoitteli ja tarttui takaapäin hameeseeni. Minä
nykäisin itseni irti ja kaaduin, mutta Kaivola taisi kompastua
kiveen. Hänkin kaatui ja satutti kätensä veitseen.
-- Mihin veitseen?
-- Minun veitseeni.
-- Miten sinulla oli veitsi esillä?
-- Minä vedin sen taskustani samassa kun Kaivola otti hameestani
kiinni.
-- Katri! -- huudahti maisteri Harju.
-- Minä en ennättänyt lyödä.
-- Olisitko lyönyt?
-- En tiedä.
-- Lapsi parka, tuli mitä tuli, sinä olet aivan syytön.
Tuskan palo nousi kuitenkin tytön rintaa polttamaan ja hän riensi
nopeana pimeässä metsässä, joten maisteri Harju sai lyhtyineen
kiirehtiä pysyäkseen jäljillä.
-- Tässä se rinne on, -- kuului Katrin ääni etäämpää. Hän huhuili ja
ääni vastasi alhaalta Juonalan pihasta: -- Täällä!
He riensivät sinne ja löysivät miehen uupuneena portaalta.
-- Nyt on aika täpärällä, -- sanoi maisteri. -- Käydään tupaan.
He vierittivät kiven ovelta ja astuivat sisään. Lyhdyn valossa
pestiin haava ja sidottiin lujasti.
Todellisuus ei Katrille enää ollut niin kauheata kuin kuvittelu.
Nyt hän ei voinut hetkeksikään pysähtyä toimettomaksi, vaan juoksi
hakemassa vettä ja puita, teki tulen ja pöyhi vuoteen kenenkään
kehoittamatta. Talossa oli sairas ja hän tarvitsi lepoa -- lepoa
miesparan täytyi saada, ja lämpöinen säälin laine huuhtaisi Katrin
koko olemasta hänen puuhatessaan loimuavan takkavalkean ääressä ja
vilkaistessaan vähä väliin Kaivolan kalpeita kasvoja.
Säälin tunne tuli yhä tukalammaksi ja painostavammaksi ja kun
haavottunut huomasi Katrin tuskan levottomista liikkeistä, sanoi hän
hymyillen:
-- Tämä ei ole vaarallista, pieni naarmu vaan, huomenna jo olen terve.
Katria puistatti itkun hyräys eikä hän voinut itseään hillitä, vaikka
niin häpesi maisteria.
-- Sinun pitäisi nyt lähteä kylään -- kotiin, -- sanoi maisteri
Harju. -- Minä tulen sitten, kun ehdin Kaivolan kanssa.
-- Minä jään tänne, sanoi Katri varmasti. -- On niin paljon tekemistä.
-- Sinun pitää sitten mennä tuonne kamariin nukkumaan.
Katri ei puhunut mitään, hän toi olkipatjan ja peitteen kamarista,
teki vuoteen penkille ja viittasi Kaivolalle, että se kuului hänelle.
-- Tuomas herrakin on nukkunut tässä sängyssä, -- sanoi hän silittäen
puista päätyä ja katsoi maisteriinsa.
Hämärä oli muuttunut pilkkopimeäksi, ja kun takkavalkea hiipui,
jäivät nurkat ja sopet tuvassa näkymättömiin.
Kaivola oikaisihe pukeissaan lopen uupuneena vuoteelleen, ja maisteri
Harju tupakoi takkavalkean ääressä.
Katri meni kamariinsa tyyntyen vähitellen ja häntä uuvutti. -- Metsä
humisee kuin itkisi, -- ajatteli hän. -- Se on niin uhkaavasti vakava
ja se ihan musertaa minut. Ihmiset voivat toisiaan sääliä, metsä
ei. Se ei tunne pelkoa eikä yksinäisyyttä. Kun olin täällä, olin
samanlainen. Nyt sen tiedän. -- Hän nukkui kesken mietteitään.
Tuvassa oli hiljaista. Sairas ei nukkunut, ja valvova mies kävi
levottomaksi.
-- Tuleeko läpi siteen? -- kysyi hän vilkaisten sivulleen voimatta
pimeässä nähdä.
-- On se märkä, -- sanoi Kaivola.
-- Lienee sittenkin parasta, että menen hakemaan hevosen ja reen.
Kärryillä ei tänne hiivatin soppeen pääse.
-- Ei ole vahinko suuri, vaikka kuolenkin, -- sanoi Kaivola.
-- Tänne ette saa kuolla.
-- En, jaksan kyllä huomiseen, jos saan aamulla heti apua, -- sanoi
sairas.
-- Herätän Katrin, olkaa hiljaa paikallanne, -- sanoi maisteri.
-- Tottelen, -- vastasi sairas alistuvasti.
Maisteri Harju herätti Katrin valvomaan, otti lyhdyn ja läksi
taipaleelle.
Katri läheni liikkumatonta miestä ja katsoi suuriin punertaviin
silmiin, joihin kuu loi kaameaa valoaan. Tyttö hytkähti kuin olisi
tuntenut kipua.
-- Onko vaarallista? -- kuiskasi hän pelon vallassa.
-- Luulen, että kyllä se vie! -- sanoi mies.
-- Kuoletteko? -- huudahti tyttö tarttuen äkisti ja varomattomasti
terveeseen käteen.
-- Tahdotko tehdä minulle mieliksi?
-- Tahdon, tahdon!
-- Suutele minua.
Katri kääntyi pois.
Kyyneleet valuivat miehen poskille ja hän sanoi tukehtuneella äänellä:
-- Minä kuolen ehkä piankin eikä kukaan naisihminen ole minua vielä
rakastanut eikä suutakaan antanut. Olen vasta kahdenkymmenen viiden
vanha.
-- Eikö kukaan ole teitä säälinyt? -- kysyi Katri, kääntäen kasvonsa
sairaaseen ja nähden hänen itkevän. -- Te osaatte itkeä! -- huudahti
hän läheten sairasta.
-- Minä olen syypää teidän onnettomuuteenne, ja tahtoisin olla teille
oikein hyvä! -- jatkoi hän lämmin sointu äänessään, joka teki sairaan
onnelliseksi ja sai unohtamaan kovan kohtalon.
-- Anna minulle suuta, se on sairaan ja kuolevan rukous.
Katri käänsi jälleen päänsä pois.
-- Niin, älä anna, minä en ole sinulle millään tavalla otollinen enkä
saa sinua kiusata, sinua, hyvä ja kaunis lapsi. Sinä olet paljon
parempi kuin kukaan -- niin kukaan sellainen, jonka minä tunnen. Ja
sinä olet oppinut ja koulua käyt maisterilla. Ethän sinä voi minua
suudella.
Katri painoi äkkiä huulensa sairaan suulle ja poistui huoneesta.
Hän ei kuitenkaan kauaa viipynyt, toi vettä ja auttoi sairasta hänen
juodessaan.
-- Puhu minulle, -- pyysi sairas.
-- Mitä minä puhuisin, en osaa Jumalan sanaa.
-- En minä tahdo Jumalan sanaa, puhu sinä itsestäsi.
-- Eihän minusta itsestäni ole mitään puhumista.
-- Puhu ajatuksistasi. Mitä sinä itse ajattelet, kun et lue kirjoja?
-- Minulla on niin monta ajatusta. Viimeksi olen aina toivonut
itselleni sellaista pukua kuin kellertävä iltarusko ja sellaista
taloa kuin itse voin kuvitella pilven reunalle.
-- Ne sinä kerran maailmassa saat, jos vaan siihen tyydyt.
-- En minä sellaista todeksi, usko.
-- Minä annan sinulle rahat.
-- Oletteko te hullu? -- huudahti Katri unohtaen, että mies vuoteella
oli sairas.
-- En, kyllä minä vielä olen viisas, mutta kohta kuolen ja taloni jää.
-- Ettehän te voi kuolla! -- kuiskasi Katri tuskaisena ja katsoi
ympärilleen kaameasti valaistuun huoneeseen aivan kuin olisi pelännyt
oudon vaaran salassa vaanivan.
-- Älä pelkää. En kai minä vielä tänä yönä kuole. Selkääni vain
särkee niin riivatusti. Auta tyynyä vähän ylemmäksi. Kas, se tekee
hyvää. Puhu nyt siitä talostasi.
-- Mitä siitä, olette väsynyt.
-- En minä unta saa enkä nyt raaski nukkua. Minä tahdon katsella
sinua ja pitää kiinni elämästä niin kauan kuin voin. Puhu sinä
talostasi.
-- Siitäkö talostani pilven reunalla?
-- Niin, siitä talostasi.
-- En minä sitä rakentaisi tänne Harjuun.
-- Miksi et?
-- Minua aina niin naurattaa, kun mehiläinen puskee päänsä ruutuun
ja surisee ja purisee hengen edestä. Se luulee pääsevänsä ulos. Se
on niin hullunkurista, kun ei se koskaan sillä tavalla pääse. Jos
minä nyt rupeaisin asumaan Harjussa, niin en koskaan pääsisi suureen
maailmaan, ja sinne minä tahdon. Minä tahdon oikein kauas, tahdon
nähdä paljon ihmisiä!
-- Jos minä jäisin eloon, etkös tulisi minulle emännäksi?
-- Enhän minä sitten voisi päästä maailmalle.
-- Et, etkös tulisi?
-- En, en minä tulisi.
-- Minä olen rikas. Metsä on hyvin suuri, olen laskenut sen
sadantuhannen arvoiseksi.
-- En minä sittenkään tulisi. -- Sinä annoit minulle suuta. Katri
punastui ja sanoi:
-- Kun te olette kuolemansairas ja minä niin säälin teitä.
-- Suutelisitko minua vielä, jos -- jos minun pitäisi kuolla!
Katri ei vastannut. Sairaan terve käsi oli tarttunut hänen
käsivarteensa ja pakottanut katsomaan silmiinsä, suuriin syviin
silmiin, joissa oli merkillinen voima kutsua yhä lähemmäksi ja katsoa
toisen sisimpiin ajatuksiin.
-- Ethän sinä tahdo olla katsomatta silmiini! -pyysi sairas.
-- En! -- kuiskasi Katri hiljaa kääntämättä silmiään pois sairaan
silmistä. Hän tunsi jotakin tapahtuvan, oli aivan kuin joku verho
olisi siirtynyt pois heidän väliltään, ja Katri ymmärsi näkevänsä
miehen salaiset ajatukset. Kuinka hän oli yksin maailmassa eikä enää
jaksanut toivoa mitään, ja sen vuoksi hän piti Katrista, että hänellä
olisi joku ilo elämästä. Kaivola parka, kuinka köyhä hän oli.
Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja putoilivat kuumina pisaroina
sairaan avoimelle povelle.


6.

Aamun koittaessa tuli ihmisiä, jotka veivät sairaan pois. Katri jäi
yksin kotipihaansa seisoen keskellä pienistä kivistä tehtyä piiriä.
Sen hän oli itselleen laittanut sinä päivänä, kun äiti kuoli.
Keskellä oli iso kivi, ja sille hän nyt istui ja mietti. -- Jos
äiti tietäisi Kaivolasta ja minusta, mitähän se sanoisi? Ehkä äiti
tietääkin, mitä Kaivolan silmissä on se syvyys. Onkohan se samaa kuin
minun mielessäni on se pohjaton kaipuu?
Näissä mietteissä tyttö nousi ja lähti kylään.
Maisteri sanoi: -- Kaivolan tila on hyvin vaarallinen.
-- Minkä vuoksi? -- kysyi Katri kiihkeästi.
-- Lääkäri sanoi, ettei hän oikein voi saada syytä selville. Haava
ei missään tapauksessa ole kuoleman syynä, jos niin tapahtuukin,
pikemmin sitten hänen yleinen heikkoutensa ja veren vähyys.
-- Kaivola ei ole vahva! -- sanoi Katri kuin itseksensä. -- Hän on
niin köyhä, ei kukaan hänestä pidä.
-- Hän pyysi sinua tulemaan sinne Kaivolaan.
-- Nytkö?
-- Kohta kun olen tullut sieltä takaisin. Kaivola lähetti hakemaan
nimismiestä ja tohtori jäi sinne odottamaan. Kysymyksessä on
testamentti. Kaivolalla ei ole läheisiä perillisiä. Isä ja äiti
olivat ulkokuntalaisia ja nähtävästi ilman sukua. Kaivola on perinyt
heiltä talon aivan yksin ja määrää siitä nyt mielensä mukaan.
Katri meni Kaivolaan iltahämärässä ja vietiin heti sairaan kamariin.
Kaivola ojensi hänelle kätensä ja hymyili, ja Katri tarttui siihen
istuen tuolille sängyn viereen. Olihan täällä niin tutunomaista.
Samanlainen kamari tuvan päässä kuin hänen kotonaan. Samanlainen
ruskea piironki oviseinällä ja akkunan pielessä peili, sellainen
vanhanaikainen, kultapuitteinen, kaksi akkunaa ja vuode.
Kaivola ojensi hänelle vasenta kättään, oikea oli nyt sidottu, ettei
se liikkuisi ja vaikuttaisi häiritsevästi haavaan.