Näyttelijättären tarina: Romaani - 11

muuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli
heille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He
tunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän
johtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki
ja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.
Katri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre
valitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri
kaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla
pääomallaan.
He näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa.
Tällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa.
Kaupungin oma seurue oli matkalla.
Huolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri
viimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain
suurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja
nousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä
tasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja
lattia oli nousevinaan, kun hän astui.
Näytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin
tultuaan menetti tajuntansa.
-- Mitä tämä on? -- kyseli Alpre ylen levottomana. -- Sinä salaat
minulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.
-- Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli
niin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.
-- Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?
-- Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.
-- Sano kuitenkin! -- vaati Alpre maltittomana.
-- Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on
kirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä
hän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja
miksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin,
että luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en
tahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.
Hän hymyili kauniisti ja ummisti silmänsä leväten vuoteellaan
rauhoittuneena.
-- Teatteri on minun kilpeni, sen nostan suojakseni eikä vainoojani
uskalla minua vaatia itselleen. Hän pelkää julkista mielipidettä,
ei voi olla tungetteleva, mutta hänen kirjeensä -- voi millaisia
kirjeitä! Se on kuitenkin sydäntäsärkevää. Hänkin kärsii hirveästi,
tunnen sen, luen rivien välistä enkä henno häntä toruakaan. Mutta
minä pelkään häntä. Laine ei ole tavallinen mies, ei ole tavallinen
mies!
Katri nyökkäsi omille sanoilleen, ja Alpre myönsi:
-- Mies on tosiaan arvoitus minullekin. Hän luulee kaiketi sinun
palaavan luokseen.
-- Uskoo minun kyllästyvän sinuun ja teatteriin. Kuitenkin olen
hänelle kirjoittanut varmasti ja lopullisesti, etten koskaan luovu
sinusta enkä teatterista, vaikka hän ei suostu avioeroon. Tiedätkö,
päätäni särkee ja olen hyviä uupunut. Suutele minua ja mene sitten
lepäämään. Kiitos, ystäväni, tule aamulla noutamaan.
He sanoivat hyvää yötä toisilleen kuin kaksi ystävää, jotka tietävät,
ettei mikään voi heitä toisistaan vieroittaa tai kylmiksi tehdä.
Heillä oli täydellinen rauha toinen toisessansa, mutta samalla
myöskin kuluttava levottomuus toistensa ulkonaisista vaaroista.
Rakkaus oli heille kallis aarre, jota uhkasivat tuhannet seikat,
kohtalokkaat salaiskut ja onnettomuudet.
Alpre toi seuraavana aamuna lääkärin, eikä Katri hennonut häntä torua.
-- Alpre parka, en minä ole sinulle suuttunut, vaikka toitkin sen
vieraan miehen sydäntäni kuuntelemaan. Sinä olit niin alistuvainen ja
nolo, poikaseni, aivan kuin kepposesta kiinni saatu juoksupoikamme
siellä teatterissa. No, mitä se herra sanoi minun sydämestäni?
-- Käski lepäämään, sydänhermot kuuluvat olevan vialla.
-- Sydänsuoni venynyt, vai...? -- ivaili Katri. -- Älä ole niin
vakava, Alpre, katsohan minuun. Näethän, että puhun, nauran ja minun
on nälkä.
-- Enhän minä ... muuten vain ... Onko vielä päänsärkyä? -- kysyi
Alpre yhä levottomana.
-- On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan
ja tyynesti, niin pääni paranee.
Alpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.
-- Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.
-- Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin,
ilman minkäänlaista ponnistusta.
-- Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.
-- Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua,
lähdetään...!
-- En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa,
missä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.
Katrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä
eloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja
käänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen
ja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä.
Näin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei
ollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle,
unohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin
rajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen
rajalle.
Toverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja
ihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään
kasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä
hartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa
heille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.


17.

Tampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä
alulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi
pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja
taustana tavallisesti vesi.
Tällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle
matalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat
istuivat viettävällä nurmikolla.
Näyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa
ja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa
kuuluville.
Eräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja
juhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan
paljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt
tähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli
juuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta
hiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä
äänekkäällä puhelulla.
Yleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät
ottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja
joukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn
odotuksen hymy.
Tavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen
jälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.
Katri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät
rannalle kumpikin eri puolelta.
Katsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä
unohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja
sanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen.
Vähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja
samoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen
ja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.
Siinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin
ihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja
kyyneliä vuodatettiin.
Kehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin
tuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat
hyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton
ympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi
täyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton
taistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.
Vähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui
raskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui
hartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena
pysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.
Alpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki
häneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.
Yleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä
saattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt
yhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa
ponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen
ansio.
-- Oletko meihin tyytyväinen? -- kysyi hän yrittäen hymyillä
asuntoonsa päästyään.
-- Ihastunut olen, -- sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään
itselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.
-- Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää
yhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme
loppuun, niin sitten levätään -- levätään kauvan, rakas! Ja minä
saan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! -- Hän ummisti silmänsä.
-- He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta
heitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide --; niinkuin
uskonto.
-- Sinun voittosi on suuri, rakas Katri -- se on suuri, -- sanoi
Alpre vakavana.
-- Minun on nyt niin hyvä -- niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.
Katri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät
ummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen,
joka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa
vaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena,
kuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.
Rakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin
yhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.
Alpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei
tahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä
totellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.
Missä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta
kättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.
-- Nouse -- nouse! -- huusi hänelle tuntematon ääni.
Hän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi
tuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet.
Hän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.
Kaivola virui hänen vierellään ja ojensi kättään auttaakseen, mutta
heidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen,
mutta ei voinut ja sanoi:
-- Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!
-- Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja
poistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani.
Siellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa,
-- sanoi Kaivola.
-- Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan
sidottu eikä voimani riitä -- olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö
näe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö
sinä ole jo tyytyväinen? -- kysyi Katri.
-- Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt
sinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua.
Se lähestyy, nouse, nouse!
-- Auta minua, kuuletko jymyä? Se on kuin ukkosen ääni. Se tulee, sen
voima lamauttaa ja tukehuttaa minut, auta, päästä minut kahleista! --
huusi Katri.
Katri kirkaisi ja liikahti vuoteellaan vapautuen painajaisesta. Hän
avasi silmänsä ja nosti kätensä huutaen: -- Auttakaa, auttakaa!
Keskilattialla seisoi Valto Laine hattu kädessä päällysvaatteissaan,
talon emäntä seurassaan.
Katri huusi kimakasti tuijottaen heihin ja vaipui samassa
hervottomana vuoteelleen.
-- Mitä tämä tietää? -- kysyi Laine.
-- Hyvä Jumala, rouva Juonala on sairas. Tulkaa, hän on pyörtynyt!
Rouva haki kylmää vettä ja hoiteli Katria palauttaen hänet
tajuihinsa, mutta ei voinut käsittää, miksi Katri huusi yhä
Laineeseen tuijottaen.
-- Lienee minun syyni, olen varmaan säikäyttänyt. Hän on sairas,
hyvin sairas. Katri! -- yritti hän murtuneella äänellä, mutta sairas
huusi yhä tuijottaen heihin.
Laine peitti silmänsä ja riensi pois hyvästelemättä.
Alpre oli tavannut lääkärin ja kiirehti tuomaan hänet mukanaan
aavistamatta, mitä oli tapahtunut.
-- Katri rouva on hyvin sairas. Tukkukauppias Laine kävi täällä häntä
tapaamassa. Minä luulen, että Katri säikähti, -- selitti rouva. --
Jos olisin aavistanut, että hän oli näin heikko, en tietenkään olisi
päästänyt herra Lainetta tänne.
Alpre oli polvillaan vuoteen ääressä silitellen rauhoittavasti
sairaan päätä.
Lääkäri totesi kuumeen voimatta ainakaan heti määritellä, mistä se
johtui. Äärimmäinen varovaisuus oli välttämätön.
Seurasi tuskallisia viikkoja, joiden kuluessa Katri oli vuoroin
parempi, vuoroin heikompi.
Hän itse sanoi olevansa aivan terve, ei mitään tuskia.
-- Olen väsynyt, hiukan väsynyt. Täällä Harjussa on niin suloista
levätä, -- sanoi hän hymyillen ja heikosti painaen Alpren kättä, kun
oli lopulta uskallettu viedä hänet kotiin.


18.

Taavi Arvo ja Tuomas Salmela asuivat kesää Harjussa ja olivat
päivittäin Alpren ja Katrin vieraina. Katri oli niin tahtonut.
-- Tehän kuulutte kaikki minulle, -- sanoi hän hymyillen.
Juonalan soittaja asui yhä peräkamarissa Kaivolassa, ja avatusta
akkunasta kuului hänen viulunsa ääni yli kylän ja tuuditteli lepoon
Katrin sairasta sydäntä.
Viime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.
-- Miksi et? -- kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä
yksin.
-- Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et
tiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan
säveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se
soitto on kotoisin.
-- Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, -- sanoi
Taavi Arvo.
-- Minne, hyvä poika? -- kuiskasi Katri.
-- Sinne, mistä se soitto on kotoisin, -- sanoi Arvo voimatta käyttää
sanaa "kuolema".
-- Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman
Herralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja
suo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin
nukkua enkä uskalla.
-- Miksi et? -- kysyi Taavi Arvo ihmeissään.
-- Näen pahoja unia -- -- Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei
kukaan -- ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu,
omasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!
-- Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta,
-- sanoi Tuomas.
-- Miksi minä sitten olen sairas? Enkö olisi syypää? Olen sitonut
itseni toiseen, antanut itseni toiselle, teen kummankin onnettomaksi,
jos elän tai kuolen. Enkö minä ole syypää? Katsoppa Alprea, hänkin
kuihtuu, ennen aikojaan vanhenee.
Alpre ja Katri katsoivat neuvottomina toisiinsa. Laineen
järkähtämätön kielto antaa Katrille ero oli heidän yhteinen surunsa.
Maisteri Harju oli Katrin pyynnöstä kirjoittanut Laineelle pyytäen
häntä vihdoinkin suostumaan, sillä Katrin sairaus oli hyvin
vaarallista laatua ja kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Ellei hän
uskonut heidän sanojaan, niin saattoihan tulla katsomaan nähdäkseen
omin silmin, minkä tuhoisan vaikutuksen tämä jännittynyt tila oli
Katrissa aikaan saanut.
Kirje harhaili pitkin maata. Laine oli matkoilla. Ei ollut muuta
neuvoa -- täytyi alistua odottamaan.


19.

-- Tuskallisinta on tämä neuvottomuus, -- sanoi Alpre Harju
Salmelalle ja Arvolle.
He olivat jättäneet Katrin yksin lepäämään huoneeseen ja istuutuneet
puutarhaan.
Joku ajoi matkakärryissä maantiellä ja pysähtyi portille. Kolme
ystävystä katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Matkamies oli Valto
Laine. Hän astui heitä kohti puutarhaan. Taavi Arvo ja Tuomas Salmela
poistuivat tervehdittyään tulijaa.
Laine oli paljon muuttunut. Miehen liian varma ja itsekylläinen
ryhti oli väistynyt. Vakava ja hiukan katkera ilme kasvoilla kertoi
pettymyksistä.
-- Tulin tapaamaan Katria, -- sanoi hän tyynesti.
-- Katri on hyvin sairas, -- esteli Alpre.
-- Vieläkin? -- huudahti Valto Laine.
-- Niin, siitä saakka, kun te hänet viimeksi...
-- Säikäytin. Kaiketi hän oli sairas jo sitä ennen.
-- Oli, hyvin sairas.
Laine katsoi Alpreen ja he olivat hetkisen ääneti.
-- Tiedetäänkö syytä Katrin sairauteen? -- kysyi Laine.
-- Lääkäri arvelee sen johtuvan epätoivoisesta mielialasta. Katri
syyttää itseään omasta tuskallisesta kohtalostaan.
-- Mikä hänestä siinä on tuskallisinta? -- tiedusti Laine puristaen
huuliaan kokoon.
-- Minun ymmärtääkseni hän kärsii pahimmin suhteestansa meihin
kumpaankin. Hän on sitonut itsensä teihin ja antanut rakkautensa
minulle.
Laine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä
on varmasti odottanut.
-- Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea -- minä en voi
muuten päättää mitään, -- sanoi Laine.
-- Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.
-- Ellei se ole vaarallista Katrille.
-- Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne
hänelle suosiollinen, -- vastasi Alpre, -- ja niin ollen taittuu
kärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.
-- Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, -- sanoi Laine nyreänä.
-- Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee
vaatimaan hengen tai -- rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.
Alpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei
ollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.
-- Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin
voidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No
niin. Minä en syytä Katria. -- Laine hymähti katkerasti. -- On
kuitenkin tarvittu sangen paljon... Mitäpä siitä, kun kerran on pakko
luopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni
ja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut
matkoilla, -- lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.
Alpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.
-- Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.
Laine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan
Katrille.
-- Minä kuulin hänen äänensä, -- kuiskasi Katri maaten melkein
liikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen
ainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. -- Olen itsekin hämmästynyt
-- tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties
hän... Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en
kuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.
Alpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.
He katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin
puolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden
vanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.
-- Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että
olen tuottanut niin paljon tuskaa, -- sanoi Katri.
-- Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En
ainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut -- taikka oikeammin mieltynyt.
-- Tuskaasiko? -- huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. --
Olisitko sinä niin paljon muuttunut! -- lisäsi hän hiljemmin.
-- Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni
vaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.
-- Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.
-- Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana
siellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä
hetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.
He vaikenivat tunnustellen itseään nimittääkseen ne syyt, jotka
heidät ehdottomasti erottivat.
-- Kummallista, -- sanoi Laine hymähtäen, -- matkalla ajattelin vielä
mahdolliseksi saavuttaa sinut.
Katri sävähti kalpeaksi ja sanoi arasti:
-- Ja nyt...?
-- Nyt minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä olet minulle pyhä
ja kallis ... en osaa pitää koreata puhetta.
Laine kääntyi pois peittääkseen tunnettaan ja Katri lepäsi
liikkumattomana.
Hetken kuluttua Laine palasi akkunan luota, jonne oli siirtynyt, ja
sanoi rauhallisemmin:
-- Sen vuoksi annan sinulle vapautesi takaisin.
Katri kohosi istumaan ojentaen Laineelle molemmat kätensä, ja hänen
suuri kiitollisuutensa ilmeni loistavassa katseessa, joka yhä oli
syventynyt ja kirkastunut, samalla kuin ensimmäisen nuoruuden
kukoistus oli vaihtunut kalpeuteen ja sielukkaisuuteen laihtuneilla
kasvoilla.
-- En muuta voi, -- sopersi Laine tarttuen ojennettuihin käsiin. --
Sinä olet niin muuttunut. Se murtaa sydämeni säälistä ja kaipuusta.
Hän kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta Katri pidätti häntä.
-- Anna minun mennä! -- pyysi Laine.
-- Sinun suuri surusi ja uhrauksesi masentaa minut. Ehken jaksa sitä
kestää.
-- Katri!
-- Ei, Valto, minä olen kaikesta sielustani kiintynyt Alpreen, mutta
enhän olisi nainen, ellei sydämeni vuotaisi verta sinunlaisesi miehen
vuoksi.
Laine likisti hänen käsiään ja suuteli niitä jättäen hänet äkkiä
kätkeäkseen tuskansa ja estääkseen sitä puhkeamasta.


20.

Katri oli tämän jälkeen aivan rauhallinen ja nukkui toisinaan lyhyitä
kuuroja.
Alpre ja nuorukaiset olivat iloisia yltyen toisinaan kovaäänisiksi
kuin vallattomat pojat.
Katri hymyili heille ja sanoi heitä poikanulikoikseen yrittäen ottaa
osaa heidän iloonsa. Mutta silloin hän aina sai kalliisti maksaa
hetken riemun kärsien sietämätöntä hermosärkyä sydämessään, tuskin
voiden hengittää.
Alpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin
lasta.
Kahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan
rakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta
tunteitaan ja huononi nopeasti.
Nyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi
antautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti
ja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.
Rakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen
toisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva
lyhyt.
-- Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, -- viisasteli Katri. -- Se
on vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta
ijäisyyttä.
Heidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin
muuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa
vuoksi.


21.

Eräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi
"Ilon ilmaisua", nukkui Katri heräämättömään uneen.
Hän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen
ruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:
-- Olen nyt niin väsynyt -- niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein
kauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve.
Niin, niin -- vakuutti hän hymyillen. -- En ole pitkään aikaan ollut
näin terve!
Viulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän
paistaessa Juonalan soittajan akkunaan.
Äkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen
alas hänen kädestään.
Taivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä
palatakseen kotiin.
Hongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta
kohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja
varjot olivat kadonneet pimeyteen.
Alpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti
herkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään
vihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän
ystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen
lapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui
kehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli
Katriin vaikuttanut.
Hän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi
keskilattialle.
-- Eihän se voi olla totta! -- sanoi hän polvistuessaan ja
kuiskaillessaan rakkaansa nimeä.
Eihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen,
joka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin
ikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.