Näyttelijättären tarina: Romaani - 02

hän pyöri innokkaana askareissaan, puhdisti ja emännöitsi, lehditti
ja havutti, nyt kun vieras oli tulossa. Juonalan Katri ei ollutkaan
mikään raukka. Täällä täytyi olla kaunista, oikein helluntaita
ja juhannusta. Pihlajakin oli nyt niin kaunis kukassaan, tuosta
ihan akkunasta kurkisti sisään, ja suuri koivu oli kukkeimmillaan
keskellä pihaa. Siinä se Juonalan käki kukkui. Metsän käet eivät toki
heille kuuluneet, kukkukoot kelle kukkunevat. Tuo se on Katrin oma
käki omassa koivussa. Mitähän se käki meinaisi, jos se saisi nähdä
Katrin uuden puvun ja ne uudet kengät ja ne tulipunaiset sukat? Jos
koettaisi? Kyllä se taas tulee, monta kertaa päivässä se siinä kukkuu.
Katri siisti tukkansa vanhalla luisella kammalla ja sitoi painavan
letin päälaelle punaisilla tilkuilla ja puki ylleen koko komeuden.
Sitten hän odotti, kunnes käki tuli koivuun, ja hiipi hiljaa ovesta.
Se kukkui, mutta vaikeni samassa.
-- Tietysti se hämmästyi, -- nauroi Katri itsekseen, -- kun se ei
nähnyt sitä tumpuraa tyttöä vanha vuota hartioillaan ja ruskeat jalat
paljaina. Se nolostui ja huh! -- tuossa se nyt lensi pois! Käki,
käki, tule takaisin, minä se vaan olen, vaikka minulla on uusi hame
ja isän tuomat kengät!
Kaiku vastasi: kengät!
Katri nauroi kaiulle ja huusi taas:
Tukuni, tuku,
punainen on puku,
on kengät mulla uudet
ja rahaa markat kuudet,
kun tulee meille kerran
se pappilan nuori herra!
Kaiku vastasi: -- Nuori herra!
Sitten Katri muisti, että vesisaavissa voi nähdä kuvansa, ja riensi
kaivolle, vinttasi vettä ja tuijotti itseään silmästä silmään. Saavi
oli vanha ja mustunut, ja vesi kuvasti tytön erinomaisen selvästi.
-- Tuollainenko se sitten on? Nythän sitä viitsii puhutellakin eikä
tunnu kovin nololta. Tui, tui tyttö, et sinä järin ruma enää ole.
Ja ellei saavia ja vettä olisikaan ja silmät vaan olisi, niin voisi
niissäkin kuvansa nähdä. Kas, kuinka ne on kuin vesi, niin mustat!
Kyllä minä tiedän, että sinä olet tuhma ja itsepäinen etkä kelpaa
ihmisten seuraan. Älä siinä ensinkään narraile, et sinä kovinkaan
viisas ole etkä kauniskaan. Vai vielä sinä olisit herraskainenkin!
Käki kukkui koivussa taas, ja se keskeytti Katrin puhelun itsensä
kanssa. Hän meni hakemaan palasen leipää, istui saavin laidalle
syömään ja kuunteli käkeä. Väliin hän kumartui saaviin, suputti
suunsa torvelle ja joi kuvastimestaan.
-- Niin hassunkurista, juoda itseään, juoda omasta suustaan!
Katri nauroi hilpeästi, potkaisi jalkaansa ja kenkä sinkosi kauas
pihaan, ja tyttö nauroi katketakseen, kun käki lensi tiehensä.
-- Kas niin, käki, joko sinä nyt olet kylliksesi ihmetellyt uutta
Katria?
Iltaviileys nousi järven rannasta, ja siitä Katri tiesi, että oli
mentävä nukkumaan. Nyt hän tahtoi nukkua äidin kamarissa ja ottaa
aitasta äidin uuden peiton, jota ei oltu vielä käytetty. Isä ei ennen
antanut, mutta nyt hän on jo iso ja ottaa vaan ja tekee uuden, jos se
kuluu.
Hän jätti tuvan oven säpistä auki, että isä pääsisi, ja sulki
kamarinsa oven.
Hän heräsi siihen, että isä kolkutti ja sanoi:
-- Nouse nyt, täällä on vieras!
Hän pukeutui uuteen hameeseen, mutta ei raaskinut ottaa kenkiä. Tukka
oli vielä hyvä, niinkuin se oli illalla ollut, ja niin hän riensi
tupaan unen antama sulous kasvoillaan ja vuoteen lämpö ruumiissaan.


4.

Isä ja vieras istuivat pöydän päässä ja katselivat kirjoja. Siinä
se oli pappilan nuori herra urheilupaita yllä, paljain jaloin ja
tukka pörrössä. Katri pettyi. Tuommoinenko se nyt oli? Hän kun oli
kuvaillut lakin olevan aina päässä ja kepin kädessä, ja nyt sillä ei
ollut muuta itsestään jäljellä kuin kysyvä, ihmettelevä katse. Olipas
hän, Katri, nyt yhtä hyvä kuin pappilan herra Pörrötukka, ja häntä
yritti naurattaa.
-- Laitahan kahvia, -- sanoi isä. -- Noustiin juuri.
-- Onkos herrakin ollut täällä yötä?
-- Nukuin kuin perintöprinssi tuossa sängyssä.
Vieras oli nukkunut isän vuoteessa, hänen kotonaan!
-- Herralla on oma peittonsa ja tyynynsä. Minä vaan annoin vanhan
sänkyni. Olen niin tottunut penkillä makaamaan, -- puolusteli isä.
--- Ensi yöksi haetaan olkia, niin minä makaan vaikka lattialla, --
puhui vieras.
-- Mitäs te meistä oikein aattelette, vai lattialla! -- sanoi Juonala
ja oli puuhailevinaan ja kehui laittavansa itselleen vaikka mitä.
Mutta penkillä hän nukkui vielä toisenkin yön.
Katri keitti ja touhusi punasissaan kaiken päivää, isä ja vieras
olivat järvellä kalassa ja soittelivat ahkeraan. Katri jäi ikäänkuin
ulkopuolelle ja luuli nuorta herraa ylpeäksi, vetääntyi pois, kun
hän tuli tupaan, ja yritti hänen huomaamattaan laittaa ruokaa,
keitti kamarin uunissa vieraan tuomia munia kuin perunoita ikään ja
vei niitä suuren vadillisen pöydälle. Maito oli päässyt happanemaan
kannuun, ja Katri meni epätoivoissaan aittaan ja itki katkerasti.
Kaikki oli nyt aivan hukassa, ja vieras luuli varmaan, että hän oli
vähämielinen tyttö. Mitä nyt auttoi uusi puku, ja mitä hän enää
kengistä ja sukistakaan, olkoot jalassa tai kamarissa! Kesken suruaan
hän kuuli pihasta vihellystä. Sehän oli isän uusi polkka. Se oli
jo oppinut sen, se Tuomas herra. Hänkin suputti suutaan, ja siinä
samassa oli polkka pujahtanut ilmoille. Se oli hauskaa, ja se oli
juuri niin, ja Katri vihelsi oikein vauhdilla. Kyllä hän sellaista
osaa. Hän hyppäsi pystyyn ja meni pihaan. Käki oli koivussa, ja se
kukkui eikä lakannut, vaikka he olivat molemmat viheltäneet.
-- Sinä osaat paremmin, -- sanoi Tuomas ja katseli tyttöä suoraan
silmiin.
He olivat samalla kuin vanhat tutut.
-- Onko isäsi opettanut?
-- Ei isä osaa viheltää.
-- Hän soittaa viulua ihanasti.
Katri oli hämillään: oliko se nyt olevinaan vai oikeinko se
mielellään puhui hänen kanssaan niinkuin muidenkin ihmisten ja
katseli noin kauniisti.
-- Arvaappas, Katri, kun minä aion jäädä tänne koko viikoksi
kalastamaan ja uimaan.
-- Meillekö?
-- Niin, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?
-- Kun meillä on niin meikäläistä.
-- Täällä on kaunista, pappilassa on niin vietävän kuivaa, ei vettä
missään koko kylässä.
-- Tahtoisiko Tuomas herra asua kamarissa? -- kysyi Katri arasti.
-- Ei suinkaan, tuvassa on parempi, tarvitsisi vain saada Juonalalle
vuode.
-- Ladossa on lautoja, -- sanoi Katri.
He juoksivat latoon, ja nuorukainen ihastui, sai sahan ja vanhoista
kattolaudoista irroitettiin nauloja. Yhdessä he kantoivat sängyn
luonnoksen tupaan. Raskas taakka likisti Katrin käsiä ja sänky
lipsahti reväisten siekaleen uudesta hameesta.
-- Nyt tuli vahinko, -- sanoi Tuomas.
-- Minä neulon, -- kiirehti Katri rauhoittamaan.
-- Sinä olet aikamoinen pikku emäntä, -- kehui poika.
-- Te olette niin kuin -- -- hän ei osannut jatkaa, hame oli piloilla.
-- Sinä et ole tainnut ennen koskaan ommella, -- sanoi Tuomas
katsellen kömpelöä neulan pitelyä.
-- Minä olen tehnyt hameen, -- sanoi Katri nykäisten niskojaan.
-- Tämänkö ylläsi?
-- Niin, tämän.
-- Sinä olet soma.
-- Taikka hame.
-- Niin ja hame, -- vahvisti Tuomas.
-- Älkää tehkö pilaa, -- sanoi Katri, ja kyynel kimmelsi silmässä.
-- Totta se on. Osaatko sinäkin soittaa?
-- En.
-- Osaatko laulaa?
-- Laulaa ne linnutkin, sillä tavalla minäkin.
-- Oletko sinä käynyt koulua?
-- En, -- sanoi Katri ja käänsi pois kasvonsa.
-- Osaatko sinä kirjoittaa?
-- En, -- vakuutti Katri ja katsoi uhallakin kysyjään.
-- Tahtoisitko osata?
-- Tahtoisin.
Heidän tuli nälkä, ja Katri laittoi tulen. Siihen hänen
ruuanlaittotaitonsa uupui. Tuomaalla oli lihaa eikä kumpikaan
ymmärtänyt, mitä sille oli tehtävä.
-- Pannaan se kiehumaan, -- sanoi Tuomas ja pisti sen pataan, ja
Katri kaatoi padan vettä täyteen.
-- Tuleekohan siitä nyt paistia? -- epäili Tuomas.
-- En minä tiedä, -- myönsi Katri hämillään. -- Kalasoppaan pannaan
perunoita ja lientä, ehkä pannaan perunoita, niin tulee soppaa.
Tuomas puuhaili sängynteossa.
-- Tästä uhkaa tulla hyvä, -- sanoi hän hikeään pyyhkien ja vihelsi
Juonalan polkkaa. Katri yhtyi samaan nuottiin. Häntä niin kiusasi se,
että Tuomas vihelsi väärin.
Äkkiä Tuomaan sänkylaite romahti.
-- Se pentele petti! -- huusi hän kuin mies.
Katri nauroi. Olihan se niin hullua, kun tuollainen herraspoika
kirosi.
-- Mitä sinä naurat? -- sanoi Tuomas äkeissään. -- Kun he-herra
kirosi! -- sopersi Katri voimatta hillitä iloaan.
-- Sitäkö sinä, no, kyllä sinä sitä saat kuulla! -- Ja sitten hän
otti oikein jyhkeän ryhdin ja oli sadattelevinaan.
Katri katseli häntä suu raollaan, liekehtivä hohde silmissään ja niin
veitikkamaisella hymyllä, että nuorukainen vaikeni ja tapaili sanoja.
--- Ei, se on hullua. Vihelletään, annetaan palttua laudoille. Tules
polkkaa!
Hän läheni viheltäen, ja Katri nousi penkiltä kädet ojennettuina ja
katse kohoten kuin olisi tahtonut lentää. Hän ei vielä ikänään ollut
kenenkään kanssa tanssinut, yksin vain hyppinyt.
Nuorukainen piteli sirosti kädestä ja otti askeleet harvakseen. Katri
haparoi ensin, mutta jalat oppivat pian oikeat askeleet ja seurasivat
varmasti tahtia. Katri ei viheltänyt, hän unohti kaikki, tuvan,
Tuomaan, itsensä, hän lensi, liiteli kuin tyhjässä.
-- Se oli tanssia! -- sanoi Tuomas.
-- Ette saa puhua siitä.
-- Miksei saisi puhua?
-- Se on niin kaunista ja -- salaista.
Nuorukainen katsoi tyttöön.
-- Sinun silmäsi ovat kuin veden pinta, niissä välähtelee ja läikkyy.
-- Niinkuin vesisaavissa, -- hymyili Katri.
-- Niin, miksikäs ei vesisaavissa? Soma sinä vain olet ja niin
toisenlainen kuin muut. Mutta sinun pitää oppia kirjoittamaan.
-- Kuka minua opettaisi?
-- Minä opetan.
Katrin eloisuus ja välittömyys voitti nuorukaisen ystävyydelle
alttiin mielen, ja niin oli tämä ens'mäinen päivä täällä takamailla
hänelle kuin juhlaa. Hän katseli Juonalaa ja Katria kuin luonnon
pyhiä ihmeitä ihaillen ja kunnioittaen aavistamatta, että hän juuri
sillä tavalla herätti heissä kaikki hyvät voimat.
Kului monta päivää, lumousta kesti yhä, tuntui aina siltä kuin olisi
eilen tullut. Hän ei enää laskenut päiviä, ei tiennyt, oliko arki vai
sunnuntai. Hän tunnusti sen nauraen Juonalalle. He soittivat viulua,
mutta Tuomas ei voinut saada varmasti korvaansa ja alkoi väsyä.
Silloin hän muisti lupauksensa opettaa Katrille kirjoittamista.
Katri istutettiin ison pöydän ääreen, ja isä katseli innostuneena,
kuinka tuon piti käydä. Ensin vedettiin viivoja paperin täydeltä
ja koukkuja ja käiväröitä ja sitten kirjaimia. Tuomas kuljetti
tytön kättä saadakseen toivotun ryhdin kirjoitukselle. Katri oli
kärsivällinen ja melkein liian ahkera, mutta kun meni viikko, eikä
hän vielä osannut sujuvasti sanoja sommitella, tuli kyllästys.
-- En minä opi koskaan!
-- Yksi viikko vielä, otetaan muuta välillä, lasketaan.
He laskivat, lukivat historiaa, maantietoa, upposivat tietämisen
alkeisiin. Tuomas piti esitelmiä. Juonala ja Katri olivat
kunnioittavasti vaiti. Katri sai kirjoitustehtäviä, saavutti pieniä
voittoja ja suuria tappioita. Aina näki nuorukainen hänen silmissään
rajattoman luottamuksen ja ihailun, toisinaan kyyneltyvän surun, kun
oli antanut aihetta moitteeseen. Tuomas ei enää hennonut moittia eikä
tarvinnut kiittää.
He lähenivät toisiaan päivä päivältä. Katri oli kiivennyt ylöspäin
hänelle hyvin jyrkkää sivistyksen polkua, ja Tuomas auttaessaan häntä
astunut alaspäin, antanut kättä ja vetänyt tyttöä luokseen. Työ
oli hupaista ja jännittävää leikkiä. Mutta nuorukainen oli liiaksi
malttamaton. Hän unohti yhä useammin, ettei Katri voinut seurata
hänen ylen lennokkaita esitelmiään.
Tyttö ei enää pyrkinytkään ymmärtämään kaikkea. Hän vaipui
kuuntelemaan ääntä, sanoja ja onnellisuuden huumaamana seuraamaan
nuorukaisen kasvojen vaihtelevaa ilmettä. Tuomas luki heille
historiaa ja puhui kauniisti vapaudesta ja kansallisuudesta, mutta
Juonala ja Katri kuuntelivat niitä hajamielisinä.
-- Onhan se kuin Jumalan sanaa, -- myönsi Juonala, -- mutta eihän
meikäläisen ole määrä sitä ymmärtää, kun uskoo niinkuin lapsi -- ja
kyllähän minä sen uskon, koska nuori herra niin sanoo.
Katri ei koskaan puhunut luetusta eikä kysellyt niinkuin
laskuesimerkeistä kysyi. Tuomas luuli jo, että tyttö kuului
kylmäjärkisiin, ja se kannusti häntä yhä enemmän vastuksia
voittamaan. Hän puhui omista ihanteistaan, yksityisen
velvollisuudesta uhrautua maansa ja kansansa vuoksi. Mitä enemmän
hän puhui, sitä kauemmaksi hän tunsi luisuvansa heistä, ja vierastus
hiipi välille.
-- Ettekö te sitä ymmärrä? -- huudahti hän epätoivoisena.
-- Kyllähän se on sillä tavalla kuin nuori herra sanoo, niille,
joille se on, mutta meikäläinen asuu täällä kaukana sellaisista
korkeista asioista. Käyhän se Herran voima tuolla pilvissä ja
kuuluuhan se uhkaavalta, niin että on tapana siunata ja ristitä
kätensä, mutta tietäähän sen, ettei se koske meidän mökkeihimme,
ellei ole sallittu.
Nuorukaisen mieli kuohahti, ja hän oli valmis soimaamaan heitä
alhaisiksi ja itsekkäiksi, mutta totellen kunnioittavaa vaistoaan hän
katsoessaan Katrin avomielisiin ja lapsellisiin kasvoihin ja Juonalan
sydämelliseen hymyyn ei voinutkaan sanoa yhtään loukkaavaa sanaa.
Hän vain kohautti hartioitaan ja jupisi: -- Mitäpä sitä sanoisi
uskovansa, kun ei usko. Lopulta hän ymmärsi, ettei Juonala voinut
käsittää isänmaallisuutta.
Juonala otti viulunsa ja soitti. Hänen säveleensä ilmaisivat joko
iloa tai surua, kumpaakin kaihoisana ja laulavana ilman sorahtelevaa
epäsointua, ilman uhkaa ja voimaa. Kuitenkin viulun hyväilevät
sävelet saivat sydämen ilosta huumaantumaan ja surusta raskaaksi. Ja
vaikka sävelet olivat enimmäkseen tanssikappaleita, oli niiden sävy
kuitenkin surumielinen. Nuoret kuuntelivat niitä kuin omien heräävien
sydämiensä vaikerrusta. Aavistamattaan he ammensivat syvimmän ja
inhimillisimmän soitannon lähteistä, missä ei ollut mitään uhrattu
tyhjälle helinälle.
Näin he yhä lähenivät, toisiaan.
-- Miten teistä on tullut soittaja? -- kysyi hän Juonalalta.
-- Mistäs sen nyt tietää, vaikka tiedänhän minä sen. Se on nyt
niinkuin yksin minulle ja tuolle viululle kuuluvaa, en viitsisi ottaa
sitä huulilleni.
-- Kertokaa, minä ymmärrän, se on teidän tarinanne. Toisilla
ihmisillä on oma tarinansa.
-- Ei se mikään tarina ole, että sitä sen vuoksi peittelisin,
sellaista se on meikäläisen elämää. Minä jo pikku pojasta osasin
erottaa kaikenlaiset äänet, vihelsin iloisen tuulen ja surullisen
tuulen. Sitten se kerran tuli, kun kuulin ensi kerran tanssissa
viulun. En minä houru poika saanut lepoa missään. Karkasin karjasta
pelimannin perässä. Se oli vähän viinaan menevä ja luopui viulustaan,
kun sai vähät rahani. Ei se ole tämä, minulla on ollut jo monta
viulua. Eihän se oma soittaminen silloin vielä alkanut. Sanonkomas,
Katri?
-- Sanokaa vaan, -- nyökkäsi Katri.
-- No, se oli Katrin äiti. Nuori herra kai ymmärtää. En minä ole
koskaan ollut sen kummempi kuin nytkään, ja Katrin äiti oli hyvin
korea tyttö. Tää viulu sen teki, että sain suostumaan, vaikka Katri
sitä sitten oppi vihaamaan. -- Soittaja silitteli viuluaan ja
kasvoilla pälyili hellyys. -- Oikeastaan minun olisi pitänyt tämä
koje rikkoa, kun se on tehnyt Katri-vainaalle ja minulle niin paljon
pahaa. Tämän Katrin syntymän jälkeen hän ei koskaan enää tullut
terveeksi. Kuoli yksin, kun olin soittamassa.
Ja soittaja laski viulun nurjalla kädellä taaksensa pöydälle ja
vaikeni.
Sydänmaan kaameus ahdisti nuorukaista, vaikka olikin juhliva
kesäpäivä, ajatellessaan nuoren vaimon yksinäistä kuolemaa.
Tuomas kävi kotoaan, pappilasta, hakemassa eväitä ja kirjoja.
Sattumalta hän pisti joukkoon Chateaubriandin Atalan. Se oli
saksankielinen painos, jota hän oli joskus yrittänyt kääntää, silloin
kun kieli oli ollut hänelle aika visaa, ja hän oli tehnyt sivujen
reunoille muistiinpanoja. Nyt hän syventyi siihen uudestaan, ja hänen
mieleensä johtui kääntää siitä osia Juonalalle ja Katrille.
Hän oli huomaavinaan kirjassa olevan sukulaisuutta omalle
mielialalleen täällä metsän sydämessä, ja siitä hän päätti, että
jos mikään, niin tämä kirja saisi hänen metsäläisensä Katrin ja
Juonalan irti itsestään. Tuomas oli haaveilija, melkein intoilija, ja
luuli ymmärtävänsä ihmisluonteita ja yritti aina katsoa -- niinkuin
hän itse sanoi -- ihmisten läpi. Ja tässä oli nyt hänen mielestään
jotakin hänen metsäystävilleen. Nyt heidän piti ymmärtää tätä, vaikka
olivatkin kuuroja hänen valta-aatteilleen kansojen itsenäisyydestä.
Nuorukainen ei käsittänyt, etteivät nämä luonnonlapset eläneet
samalla historiallisen kehityksen tasolla kuin hän itse. Juonala
oli pikkupojasta asti palvellut viuluaan ja oli siis varsinainen
pakana epäjumalineen. Uskonto ei velvoittanut hänen omaatuntoaan
lukemaan kirjoista. Hän tyytyi vain kunnioittamaan muiden uskoa
ja lukemista, tunsi jonkinlaista pelkoa pahaa henkeä kohtaan ja
otaksui taiteellisen haltioitumisensa siksi autuuden esimauksi,
joka on suotu ihmisen sielulle taivaassa. Katri taas oli lukenut
vain kyläkirjaston vanhoja kertomuksia, jotka eivät jättäneet hyvää
eivätkä pahaa jälkeä, olivat olleet värittömiä, eikä kummallakaan
ollut siis aatteita eikä mitään käsitystä kansalaisen tai mistään
muistakaan ihmisten yhteiselämän velvollisuuksista. He olivat kaksi
luonnonlasta: Juonala erikoisen synnynnäisen soittajavaistonsa
johtamana ja viulunsa lumoihin täydellisesti alistuneena, ja Katri
vielä kehittymättömänä ja metsistyneenä lapsena.
Näille tahtoi innostunut nuorukainen jakaa henkensä aarteita. Hän
tuskin jaksoi odottaa, kunnes Katri saisi pikkuaskareensa päätetyksi
ja Juonala koukkunsa järvellä koetuksi.
Oli jo ilta, valoisa kesäyö tulossa. Hetki hänen mielestään siis hyvä
Atalan lukemiseen. Juonala tuli sisään ja riisui kalanuttunsa, otti
lusikkapuun uunilta, jonne sen oli hahmoitettuna pannut kuivamaan, ja
valitsi koveron veitsihyllyltä, istui veistintukille muurin viereen
ja alkoi kovertaa. Kevyt haapapuu pyöri hänen tottuneissa käsissään,
ja kovero puraisi ahnain ottein puuron lusikasta. Lusikkapuu painui
rintaa vasten, ja soittajan kasvot saivat tarmokkaan ilmeen.
-- Lieneeköhän se totta, että ruumiillinen työ kasvattaa ihmisessä
tarmoa? -- sanoi Tuomas katsellessaan Juonalaa.
Samassa hän huomasi toisten katseista, että se oli taaskin sellaista,
mitä he eivät ymmärtäneet. Mutta kyllä he vielä ymmärtäisivät. Hänen
sydämensä löi tavallista nopeammin.
Katrille oli tuotu pappilasta silitysrauta, ja sillä hänen oli
määrä pitää nuoren herran vaatteet kunnossa. Tytön paljaat varpaat
painuivat lujasti lattiaan ja punainen suu mutussa hän kehnäsi
raudalla huimaa vauhtia vaatetta pöydällä. Paita oli liian kuiva
eikä ottanut totellakseen. Katri oli niin touhuissaan, ettei ensin
kuullut mitään, kun Tuomas alkoi lukea yksitoikkoisella äänellä,
harvakseen sanoja pudotellen. Sana Amerikka herätti kuuntelijoiden
tarkkaavaisuuden.
Olihan Juonala kyllä kuullut sekä todellisia että kuviteltuja juttuja
ja asioita tuosta etäisestä toiveiden ja unelmien maasta, ja hänen
oma haaveille altis mielikuvituksensa oli luonut siitä itselleen
mieluisan paikan, mihin toisinaan alakuloisuuden hetkinä ajatus
eksyi, kun vaellushalu oli ylimmillään ja taipale pitkä. Hyvin
tietäen, ettei hänen tarmonsa koskaan kyennyt auttamaan häntä suuren
meren toiselle puolelle, oli turvallista kuvitella siitä maasta
kaikkea hyvää ja rikasta.
Katrille se oli ajatuksissakin tuntematon ja utuinen käsite. Olihan
joskus vilahtanut ohitse kuin jokin hämärässä välkähtävä värilyhty.
Erämaan lapsi, joka ei mitään muuta ollut nähnyt kuin pienen kylänsä
ja metsän, jonka ääriä hän ei milloinkaan luullut saavuttavansa,
käsitti kirjasta yksinkertaisen totuuden ja näki elävästi silmiensä
edessä kuvatut aarniometsät, sen mahtavan suuruuden ja hymyilevän
sulouden. Se ei ollut hänelle mikään kauneusunelma, joka haihtuu
samalla, kun on herännyt. Se oli näky, joka piirtyi hänen
neitseelliseen sieluunsa eheänä ja totena.
Tuomaan yksitoikkoinen ääni ja kankeat lauseet antoivat kylliksi
aikaa kuulijoille pysyä mukana ja liittää kuvan kuvaan. Henkeä
pidätellen, suu auki kuunteli Katri lukemista, vei raudan liedelle ja
hiukan levottomana läheni Tuomasta. Juonala oli laskenut lusikkapuun
polvelleen epätietoisena odotellen. Molemmat olivat joutuneet pois
tolaltaan. Tuomas tunsi sen vaistomaisesti ja iloitsi salaa. Nyt he
kerrankin ymmärtävät. Chactaan kova kohtalo ja vankeus sai heidät
kokonaan valtoihinsa. Tuomas katsoi heihin. Sama ympäristön unhotus
ja kertomuksen loihtima lumous oli antanut heidän kasvoilleen
leimansa.
-- Lukekaa vielä, -- pyysi Katri kiihkoisesti. Tuomas oli levähtänyt,
ja Katrin pyyntö todisti heidän ymmärtäneen ja ihastuneen.
Metsäläisille se oli enemmän kuin ihastusta, oli todellisuutta, oman
sydämen ääntä ja Katrille heräämistä uuteen elämään.
Tuomas tapaili sanoja, paranteli lauseita kuin olisi keskustellut
jonkun kanssa. Chactaan ja Atalan rakkaus toi huoneeseen suuren
hiljaisuuden ja hartauden. Nuorten puhdas sydän palveli suurta
tuntematonta, ja miehen mieli tunnusteli oman sielunsa tilaa.
Katri vaipui itseensä. Mitä oli nyt tämä auringonvalo, joka akkunasta
lattialle läikähti ja lämmitti aivan toisella tavalla kuin ennen?
Olikohan se sama aurinko kuin Mechaceben rannoilla Atalan ja
Chactaan aarniometsissä? Hän itse oli kuin Atala, uskoi Jumalaan ja
muisti äitinsä viimeiset sanat: -- Turvaa Jumalaan. Aarniometsä ei
ollut kaukana maailman äärissä, se oli hänen metsänsä ja harjunsa
ja järvensä. Ja hän itse oli yhtä sen kanssa ja tahtoi painua sen
salaisimpaan lehtoon, jonne ei mikään silmä eksyisi näkemään. Sinne
hän houkuttelisi auringon paistamaan, veisi oman käen kukkumaan,
laulaisi Jumalasta, antaisi kaikille anteeksi, olisi hyvä, niin
hyvä, että linnutkin sen ilmassa tuntisivat ja laskeutuisivat hänen
lehtoonsa laulamaan. Ja Tuomas tulisi ja isä soittaisi niinkuin isä
Aubry puhui, ja hän, Katri, tahtoisi kuolla kaikkien heidän onnensa
tähden -- hän tahtoi kuolla, silloin ei kukaan pilkkaisi, ja kaikki
hänen jälkeensä jäisi kauniiksi kuin Atalan jälkeen. Ja jos hän nyt
uskaltaisi, niin lankeaisi polvilleen tuohon permannolle, johon
auringonvalo on akkunasta läikähtänyt, ja pyytäisi Tuomasta lukemaan
alusta Atalan kirjaa vielä kerran ja sitten vielä kerran, että hän
sen osaisi sanasta sanaan ja että Tuomas katsoisi silmiin ja hän
saisi sulkea silmänsä ja rukoilla -- rukoilla hänen puolestaan --
ja sitten he vaeltaisivat kauas kuin Chactas ja Atala, ja hän saisi
kuolla siellä eikä koskaan herätä.
Hänen kuvittelunsa vaihtelivat heleinä ja synkkinä kuin kesäisen
yön varjot kertomuksen niitä säestäessä, samalla kun palava halu
noudattaa haaveellisia mielikuvia houkutteli sovittamaan ne omaan
elämään. Jos hän olisi ollut yksin huoneessa, niin varmasti hän olisi
jäljitellyt henkilöiden liikkeitä ja sanoja. Hän läheni yhä Tuomasta
seuraten lehtien kääntymistä ahnain silmäyksin kuin nälkäinen
herkkujen ilmestymistä pöydälle hyvin tietäen, että kaikki oli aiottu
hänelle, vaikka liian hitaasti -- nopeammin, nopeammin ja sitten
uudestaan, kunnes hän osaa ulkoa. Hän tahtoisi sen sanoa, hän puhuisi
kuin Atala, liikkuisi samoin ja rakastaisi -- aina kuolemaan saakka
eikä kukaan saisi sitä tietää, ei aavistaa. Vasta kuollessaan hän sen
sanoisi Tuomaalle.
Kesäisen yön kuultava valo kääri kaikki tarun huntuun, ja sydänmaan
syvä rauha oli kuin kertomuksen aarniometsä todistamassa luettujen
sanojen totuutta. Ne väreilivät vielä ilmassa, ja kuvatut henkilöt
puhuivat heissä itsessään, olivat yhtä heidän kanssaan. Liikutetuin
mielin tarttuivat he toistensa käsiin lausuen siten sanattomasti
hyvää yötä. Monet ajat Katri eli kirjan lumoissa, ja kun Tuomas
kävi kylässä eväitä noutamassa, toi hän sieltä Atalan suomalaisen
painoksen. Tyttö jäi sanattomaksi riemusta ja katosi aarteensa kanssa
metsään. Eräänä päivänä Tuomas tapasi hänet sammaleisella kivellä
sanelemassa Atalan tunnustusta. Tytön intoisat sanat pulppuilivat
voimakkaan ja heräävän sielun yltäkylläisyydestä. Siinä oli
ylenmäärin tuskaa, jaloutta ja kohtalon sokeaa palvomista, jonka
Katri lapsellisessa kiihkoisuudessaan teki pyhäksi uskonnokseen.
Nuorukainen jäi rajusti sykkivin sydämin kiven taakse kuuntelemaan
uskaltamatta näyttäytyä, sillä silloin tuo Katrin pyhä toimitus olisi
lakannut ja hänen mielensä saanut kenties minkä vamman.
Hän totesi -- muistaen Alpren puheen, että hänkin oli joutunut Katrin
leikin näkijäksi -- tytön selvät taipumukset. Ja hänen verensä joutui
kuohuksiin, aivan kuin asia olisi koskenut häntä itseään kaikkein
enimmin.
Katri oli kaikin puolin muuttunut Tuomaan vaikutuksesta. Hän ei enää
hypellyt kiveltä kivelle ilman aikojaan matkien liikkeillänsä milloin
mitäkin metsän elukkaa, ei pukeutunut huolimattomasti eikä säikkynyt
aiheettomasti ihmisiä. Hän peitti iltaisin akkunansa ja sulki
ovensa. Hän liikkui nyt hitaammin ja kauniimmin. Tuomas oli tuonut
taloon hyvinvoinnin, joka oli Katrille ja Juonalalle ylellisyyttä.
Tytön voimat olivat kehittyneet ihan silmin nähden, kasvot, kaula
ja käsivarret pyöristyneet ja väriltänsä vaalenneet. Yksin silmäin
valkuainenkin, joka oli aluksi ollut samea, oli nyt käynyt selvästi
valkoiseksi. Hänen naurunsa kaikui kirkkaana milloin mistäkin, rannan
äyräältä, metsän sisältä tai ruuhesta järveltä.
Sisällä hän vaistomaisesti vaimensi ääntänsä ja iloansa. Sanat
olivat aina sopusoinnussa liikkeiden kanssa, ja äänen sointu tuntui
tottelevan pienintäkin vivahdusta tytön mielentilassa.
Tuomaan käytöksen ja puhetavan Katri omisti itselleen aivan
täydellisesti käyttäen helsinkiläisiä voimasanoja täydellä
vakaumuksella.
He elivät luonnonihmisten tavoin. Pyydystelivät kaloja järvestä,
ampuivat lintuja metsästä ja poimivat marjoja harjun laidalta.
Nuorukainen ihmetteli, kuinka luonnollista, halpaa ja samalla
kaunista ja onnellista elämä voi olla puhdasmielisten metsäihmisten
parissa.
Tuomas puheli Katrin kanssa huomioistaan ja arveli, ettei ollut
niinkään suurta eroa oppineiden ja oppimattomien välillä, ainoastaan
pahojen ja hyvien.
Sitä ei Katri uskonut. Hänen mielestään oppineet olivat korkeampia
olentoja. Tuomas itse oli. Sitä ei Katri kuitenkaan sanonut. Hänen
luontainen hienotunteisuutensa oli herännyt Tuomaan seurassa ja
pidätti kaiken väärän lähentelemisen. He olivat kuin sisar ja veli.
Veli, joka suojeli ja opetti, sisar, joka kiihkoisesti omisti
jokaisen arvokkaan sanan tehden joka opetuksesta, mitä siitä suinkin
tehdä voi.
Nuorukaisen muistitiedot kouluajalta olivat vielä tuoreet eikä hän
ollut tiedoilleen saita, jakoi avoimin sydämin itsekään aavistamatta,
minkä valoloisteen hän antoi yksinäiselle tytölle. Tahallaan hän
penkoi alkeellisimpiakin asioita vaistomaisesti noudattaen kuulijansa
kantaa, ehkä myöskin siksi, että hän nyt jo tunsi Katrin tiedot
ja tiesi, minkä verran toinen voi omaksua. Nuorukainen hämmästyi
itseäänkin -- milloinkaan ennen ei luonto häntä ollut viehättänyt
sillä tavalla kuin nyt. Päiväkaudet he elivät metsässä tai järvellä,
useimmiten kahden, toisinaan Juonalan kanssa. He olivat siihen niin
tottuneet, että tuvassa olo tuntui tukalalta. Jonkunmoinen kainous ja
arkailu kahlehti heitä sisällä.
Juonala soitteli sateisina päivinä ja leikillään kehoitteli:
-- Pyörähtäisitte tuossa perhostanssia, minä sen kitkuttaisin, -- ja
sitten hän soitti pää kallellaan ja vakava hartaus kasvoillaan.
Nuoret vilkaisivat toisiinsa ja punastuivat eikä kumpikaan
liikahtanut. Viulu houkutteli, lauloi kuin vallaton leivonen
korkealla poutaisella taivaalla. Se siellä painui alas ja nousi,
liiti eteenpäin ja mutkitteli ja polvitteli, lauloi ja riemuitsi,
uhkaili, nauroi kujertaen ja laverteli lemmestä ja onnesta. Sen
liverrys pyöri pyrynä ja pidentyi huutoon, se tuikahti sydämeen kuin
valonsäde lämmittäen ja sytyttäen.
Nuorukainen ja tyttö katselivat taas toisiinsa hymyillen ja
punastellen. Tuomaan käsi ojentui Katrin kättä tavoittamaan. Katri