Näyttelijättären tarina: Romaani - 09

-- Sinä olet lapsi ja usko minua, et ole vielä koskaan ketään
rakastanut, -- sanoi hän kuin vapautuneena jostakin uhkaavasta
vaarasta.
-- Enkö minä ole rakastanut? Kolmen vuoden kuluessa olen ollut
vakavasti kiinni. Tuomas oli minun ensimäinen suuri rakkauteni ja
ihailtuni, herättäjäni ja veljeni. Kaivola avasi minulle uuden
elämän. Ei sillä, että pääsin opin uralle ja olen siinä, missä olen,
vaan sielullisesti. Minä heräsin kyselemään ja ihmettelemään. Nyt
minä olen -- -- nainen -- olen ainakin tuntenut alennustilaa, ollut
suhteessa ... En minä voi puhua siitä. Minä häpeän puhua siitä. Se --
se on kiusallista. Laine otti minut.
Taavi Arvo oli hyvin kalpea, ja ääni värisi, kun hän sanoi:
-- Jos olisin aavistanut! Se oli alhaista paineen puolelta. Sinä olit
lapsi. Miehen olisi pitänyt ymmärtää.
-- Älä kuvittele mitään hassua. Tietysti minä pidin hänestä enkä
sentään ymmärrä tällä hetkellä, kuinka saatoin, mutta hän yllätti
minut. Se oli niinkuin koskesta alas. Kun siihen jouduin, en enää
nähnyt enkä kysellyt rantoja. Nyt olen kai kuilusta noussut pinnalle.
Kaikki on minusta rikkinäistä. Ja usko minua, rakas toveri, tahtoisin
lyödä itseäni, olen alentunut, arvoton olento naisena. Ei, älä kuule
sanojani, pidä minua samana Katrina kuin ennen.
-- Sinä olet minulle aina sama.
-- Kiitos. Oh, nyt olemme unohtaneet pääasian. Sydäntäni särkee se
taetterikysymys ja kaikki -- kaikki kaatuu päälleni.
He olivat saapuneet rouva Kaaren ovelle, ja Katri soitti pidättäen
toveriaan ja vaatien häntä mukaansa.
-- Tule, Taavi kulta, älä jätä minua. Olen melkein varma, että Valto
tulee minua hakemaan...
-- Siihen en minä voi sekaantua. Tiedäthän...
-- Ihmeen hyvin. Ole huoletta, minä kyllä pidän puoleni.
Rouva Kaari tuli heitä vastaan eteisessä ilmoittaen Laineen
lähettäneen välittäjän.
-- Kuka se on? -- huudahti Katri ihmetellen ja säikähtäen. -- Eihän
vain poliisi!
-- Katri, mitä sinä nyt! Sinun lapsuudentoverisi. Etkö arvaa?
-- Minun lapsuudentovereitani olivat porsas ja kissa, -- nauroi Katri
hermostuneena. -- Olen muuten utelias...
He astuivat saliin.
Pianonurkasta nousi solakka nuori mies. Hänen vaalea tukkansa ja
avoimet, siniset silmänsä olivat ehdottomasti määrääviä miehen
olemukselle. Häneltä odotti hyviä sanoja ja lämmintä kädenlyöntiä,
uskollisuutta ja ihanteellisuutta.
-- Tuomas! -- huudahti Katri hänet nähtyään, ja seuraavassa tuokiossa
olivat heidän kätensä liittyneet ja monet kysymykset tulvivat
huulille.
-- Miten -- kerro, koska ja missä? -- kyseli Katri yhä vieläkin
hermostuksen vallassa.
-- Rauhoitu nyt ensin. Kerron sitten aivan alusta, -- sanoi Tuomas
levollisena.
Taavi Arvo oli jäänyt rouva Kaaren kanssa ruokasaliin.
-- Minä olen ihan rauhallinen ja istun tähän sohvalle. Tuossa on
sinun paikkasi nojatuolissa. Kuinka hassua! Minä sanon sinuksi, kun
sinäkin sanot.
-- Mahdotonta teititellä. Vai kuinka, rouva Laine?
-- Älä millään muotoa. Minä en käsitä...
-- Aivan yksinkertaisesti. Minä olen toiminut Laineen liikkeessä jo
toista vuotta. Minulla on ollut hyvä menestys -- aineellisesti voin
sanoa sen olevan tällä hetkellä ihan loistavan.
-- Miten on ymmärrettävä, etten ole koskaan sinua tavannut? -- kysyi
Katri ihmeissään.
-- Luonnollisesti et. Olen ollut Pietarissa ja matkoilla Venäjällä
jauhojen ostossa.
-- Sinä, oletko sinä sellainen ryssä?
-- Ja sinä olet näyttelijä, niinkuin maisteri Harju heti sanoi:
Tuosta tytöstä on kehitettävä näyttelijä. Mutta sinussa oli niin
paljon muutakin, hyvä äly...
-- Ja paha sisu, -- lisäsi Katri. -- Älä aloita sillä tavalla. Minä
olen maailman kehnoin -- nainen.
-- Liioittelu on todistus päinvastaiseen suuntaan.
-- Viisastelua.
-- Muistathan Juonalan kesää?
-- Oi, älä puhu siitä ajasta nyt -- -- -- ei tällä kertaa, kun kaikki
kaatuu päälleni.
-- Se on järjestettävä. Laine ei ole sentään häijy, ei ilkeä eikä
paha. Mies on vain hiukan, kuinka sanoisin -- -- -- No, hän on
nousukas, jyrkkä ja häikäilemätön.
-- Sinä olet puolueellinen.
-- Miten sen käsittää. Tulin tänne omasta aloitteestani, kun sain
kuulla, millä tolalla asiat olivat.
-- Onko Laine puhunut sinulle...?
-- Mies on onneton, kävi täällä rouva Kaaren puheilla, kun olit
lähtenyt teatteriin.
-- Luuletko, että hän peruuttaa vaatimuksensa? -- En luule, minä
tiedän sen ja tulin ilmoittamaan sinulle.
-- Kiitos, hyvä Tuomas, oletteko ilmoittaneet myöskin johtajalle?
-- Tällä hetkellä luulen Laineen ennättäneen järjestää senkin asian.
-- Hoh! -- Katri hengitti syvään ja ojensi jäseniään ponnahtaen
pystyyn kuin vapautuakseen raskaasta tuskasta. -- Kiitos, hyvä, rakas
Tuomas! Kuule, sinä sait hänet vakuutetuksi, että teatteri on minun
elämäni! Älä väitä vastaan, minä tiedän sen. Laine ei sellaista jaksa
ymmärtää itsestään.
Tuomas oli hajamielinen, ja heidän keskustelunsa katkesi jättäen
heidät hämilleen. Nyt kun asia ja välitys oli toimitettu ja
ensimäisen jälleennäkemisen iloinen yllätys ohitse, ei kumpikaan
tahtonut koskea toisensa kätkettyyn mielentilaan.
-- Oletko sinä tyytyväinen olemaan kauppias? -- kysyi Katri arkaillen.
-- Minä en ole kauppias, -- vastasi Tuomas sävyisästi. -- Nyt on
aika sellainen, että tiedän tekeväni isänmaalle palveluksen taikka
oikeammin täytän kansalaisvelvollisuuteni toimittamalla maahan viljaa.
-- Enkös minä olekin kovin typerä ja itsekäs? En ole milloinkaan
jaksanut ajatella niin pitkälle.
-- Sinä elät koko olemuksellasi omassasi. Pysy lujana siinä. Se on
hyvä elämän ankkuri.
-- Tuomas! -- huudahti Katri kuin vapautuneena jostakin
selittämättömästä pakosta. -- Sinä sanoit, mitä minä tarvitsen.
Minulla täytyy olla varma ja oikea pohja, josta en voi enkä tarvitse
hellittää. Kaikki muu menköön Juonalan vanhaan vesisaaviin! -- nauroi
hän, mutta vaikeni jälleen, istui entiselle paikalleen ja laski
päänsä käsilleen. -- Pääni painaa kuin lyijymöhkäle, ja minä olen
itse niin sanomattoman tyhjä. Eikö se ole hassua?
-- Lieneekö tuo, -- hymähti Tuomas nousten lähteäkseen. Hän kumarsi
ja tarjosi kättään.
-- Joko sinä lähdet? Kiitos, että muistit minua ja tahdoit auttaa.
-- Minun ansioni tässä on kohtalainen. Aloite lähti Alpre Harjusta.
-- Miten, onko hän saanut tietää...?
-- Ilmoitin hänelle Laineen aikomuksen, heti kun sain sen tietää.
Alpre tuli Laineen puheille.
-- Onko hän täällä nyt -- kaupungissa -- tarkoitan?
-- On tietenkin. Meni kotiinsa ja minä tulin tänne.
-- Jumalan kiitos! -- huudahti Katri ja samassa tuokiossa hän
ojensi kätensä vielä kerran Tuomaalle ja pyörähti ympäri paeten
sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut hänen suojanaan, jättäen Tuomaan
saattamatta ovelle.
Vapauttavat kyyneleet valuivat runsaina helpottaen tuskaista mieltä.
Jännitys oli lauennut ja jättänyt katkeran kirvelyksen, joka repeli
nuoren naisen olemusta. Vielä hän ei ollut selvillä omasta itsestään
ja siitä, mitä oli tapahtunut, mitä suhde Laineeseen oikeastaan
merkitsi. Hän vain itki saadakseen hetkellistä huojennusta ja
siirtääkseen ajatukset ja toiminnan tuonnemmaksi.
Rouva Kaari raoitti ovea ja läheni.
-- Itke, lapsi. Niin kauvan kun se huojentaa, olet onnellinen. Taavi
Arvo odottaa sanoakseen hyvästi. Tuletko?
-- Tulen! -- äännähti Katri pyyhkien kasvojaan seuratessaan
emäntäänsä eteiseen, missä Taavi Arvo ojensi hänelle kätensä.
-- Kiitos, Taavi. Mitä sinä siihen sanot, että Laine on peruuttanut
vaatimuksensa minun erostani? Tällä hetkellä hän lienee jo
ilmoittanut johtajalle.
-- Mitäkö sanon? Onnittelen hyvästä ratkaisusta. Lepää nyt, Katri
kulta, tarvitset hyvin rauhoittua ennen iltaa.
-- Rauhoittua? -- nauroi Katri. -- Merkitseekö se, että pitäisi jäädä
vanhaan hulluuteen? Tietysti, kuinkas muuten! Sinäkin soisit, että
minä... Hyvä on, Taavi, minä olen kiltti ja hoidan hulluuttani!
Taavi Arvo poistui raskaalla mielellä.
Katri palasi huoneeseensa entistä katkerampana. Kyyneleet lakkasivat
vuotamasta, mutta sen sijaan alkoivat ajatukset temmeltää paljastaen
paljon sellaista, mikä oli ollut ennen kätkössä ja tuntematonta.
Hänen ystäviensä, maisteri Harjun, Tuomas Salmelan ja Taavi Arvon
myötätunto oli Katrille raskas soimaus. Kaikki he pitivät pyhänä
hänen suhdettaan Laineeseen tahtoen säilyttää sitä sopusointuisena ja
eheänä.
-- Voi, ne hyvät ihmiset! -- huudahti hän puoliääneen. -- Eivät
aavista, millä tavalla minä olen erehtynyt, sokeasti heittänyt pois
itseni. Siitä ei koskaan voi tulla mitään. Ei koskaan, -- päätti hän
tuuditellen särkevää päätään.
Hän kuuli hiljaiselta kadulta auton jymyä ja katsoi akkunasta arvaten
miehensä saapuvan. Kiireisesti hän huuhteli kasvojaan kylmällä
vedellä ja suori tukkansa vilkaisten pieneen kuvastimeen. Hän tahtoi
olla tyyni. Kyyneleet olivat yksinäisyyden lohdutus, mutta muiden
nähden ne olivat Katrin mielestä naurettavaa heikkoutta.
Laine tuli hellänä ja levottomana aviomiehenä suklaalaatikko kädessä,
huolestuneesti kuulustellen rouva Kaarelta Katrin vointia.
-- Minä olisin tullut aikoja sitten, mutta se oli aivan mahdotonta.
Rakas rouva Kaari, ne ainaiset yhteiskunnalliset velvollisuudet,
kokoukset ja komiteat, puhumattakaan asioistani! Lähetin puolestani
Tuomas Salmelan rauhoittamaan Katria. Missä on Katri? -- kysyi hän
äkkiä katsoen levottomana ympärilleen.
-- Kyllä hän tulee, -- sanoi rouva Kaari rauhallisena. --
Tukkukauppias on hyvä ja käy saliin odottamaan.
Rouva Kaari jätti vieraansa ilman muita mutkia yksin, pujahtaen
Katrin huoneeseen.
-- Hyvä lapsi, kyllä sinun täytyy sopia hänen kanssaan. Ei ole mitään
vakavaa syytä näin äkkiä jättää kotiaan. Hän on taipunut ja ottanut
ensi askeleen lähentymiseen.
-- Ei se ole se. Minä olisin kärsinyt häneltä vaikka mitä, jos voisin
olla hellä, jos häntä edes kaipaisin! -- huudahti Katri katkerana
hiljennetyllä äänellä.
-- Mitä sinä sanot, rakas Katri? Vapaasta tahdostasihan sinä menit
naimisiin ja me olimme kaikki varmat sinun tunteistasi. Minun täytyy
sanoa...
-- Sanokaa, mitä tahdotte, minä en siedä sitä miestä. Ja sen aion
sanoa hänellekin!
Rouva Kaari ehätti hänen eteensä.
-- Oman onnesi uhalla, eheän elämäsi ja rauhasi tähden, älä paaduta
sydäntäsi. Muista, että mies rakastaa sinua!
-- Laine rakastaa vain itseään ja kenties rahojaan. Kyllä minä sen
nyt ymmärrän. Mutta teidän kaikkien tähden tahdon minä vielä tämän
kerran seurata häntä, -- lisäsi Katri hiljempänä ja astui saliin.
-- Oletko jo parempi? En aavistanut, että sinä olit rasittunut.
Olisin kohdellut sinua siinä tapauksessa toisin, -- aloitti Laine ja
tyytyi kättelemään vaimoaan hellänä ja huolestuneena. -- Mitä tulee
teatteriin, olen ehkä ollut liian jyrkkä vaatimuksissani, mutta
se taas johtui siitä, ettei minulla ollut oikeata käsitystä sinun
lahjoistasi sillä alalla. Maisteri Harju kävi luonani ja selitti,
mistä oli kysymys. Tietysti minä olen luonnollinen suojelijasi ja
avustajasi taiteellisella urallasi. Johtaja on kyllä saanut riittävän
ja sopivan selityksen.
Laine puhui yhteen mittaan, hilliten kuitenkin tavallista hätäilyään.
Katri ei voinut uskoa korviaan. Eikö hän siis tuntenutkaan tuota
miestä, niinkuin oli luullut. Tunnustiko hän tosiaan erehtyneensä ja
luottiko hän maisteri Harjun sanoihin?
-- Lähdemmekö kotiin? Minä olen kaivannut sinua, -- jatkoi Laine yhä
hellän varovaisesti.
Katri iski häneen leimuavan katseensa, mutta Laine ei ollut siitä
tietävinään. Hän kesti hyvin vaimonsa epämääräisen hymyn, joka
saattoi sisältää ivaa, mutta voi myös olla nuoren naisen keino saada
mies kesytetyksi.
Katri sanoi jäähyväiset rouva Kaarelle, ja Laine jätti hänelle
suklaalaatikon monien lämpimien kiitosten ohella vaimonsa puolesta.
He ajoivat vaieten lyhyen matkan kotiin, ja sinne saavuttua esiintyi
Laine edelleen hellänä, perin maltillisena aviomiehenä, joka
anteeksiantavasti kesti vaimonsa hermopuuskaukset.
Katri siirtyi huoneeseensa syyttäen tämäniltaista esiintymistään
teatterissa saadakseen olla häiritsemättä.
Katsomo oli sinä iltana täynnä yleisöä, ja Katri saapui kotiin
kukitettuna. Karkoittaen mielestään omat harminsa hän olikin
antautunut näyttelemään parhaimmilla voimillaan. Ja yhä varmemmin hän
tunsi kerta kerralta olevansa kotonaan vain näyttämöllä unohtaessaan
kaiken muun maailman.
Laine oli häntä vastassa Teatterikujalla, ja ihmeeksensä tapasi Katri
kaikki toverinsa kerääntyneinä heidän kotiinsa ennen häntä. Hän oli
tahallaan viivytellyt pukuhuoneessaan peläten palata arkielämän
tympäisevään todellisuuteen.
Illasta tuli erittäin vilkas ja hauska yhdessäolo, joka Katrille oli
ensimäinen tässä "kodissa". Ja toveriensa jakamattoman hyvänsuopuuden
kannattamana hän vapautui siitä raskaasta elämän taakasta, joka
pitkin päivää oli ahdistavana painanut.
Laine ei väistynyt hänen luotaan ja oli toverien mielestä liikuttavan
hellä ja huomaavainen.
Kun vieraat olivat menneet, pysyi Valto yhä herttaisen kohteliaana ja
huolehtien Katrin mukavuudesta palveli häntä omakätisesti.
Katri oli tahtonut paeta omaan huoneeseensa, mutta siihen hänellä ei
ollut tilasuutta, ellei tahtonut olla loukkaavan jyrkkä.
Oli jo aamuyö ja väsymyksen vaimentamana hän antoi miehensä hellyyden
tuudittaa itsensä uneen. Mitään ruumiillista vastenmielisyyttä hän ei
tuntenut.
He elivät jälleen muutamia viikkoja rakastavaisina, Katri antautuen
samalla taiteensa lumoihin, ihan kuin jakaen omaa elinvoimaansa,
Laine puuhaten asioissaan ja valmistaen yllätyksiä Katrille.
Katri oli joka hetki piiritetty kiireellisellä työllä ja kuumeisella
huvielämällä, joten ei jäänyt kuin harvoja levon hetkiä, jolloin hän
ruumiillisesta uupumuksesta nukkui.
Hän oli nuori, ja ylellisyys on huumaava elämänlisä. Oma auto,
kalliit puvut ja ensiluokkaiset huvit, imarteleva huomaavaisuus
julkisuudessa ja sitä seuraava vastakaiku yksityisessä seurustelussa
otti hänet kokonaan valtoihinsa.
Näyttämöllä hän pani paljon huomiota kulloinkin saamansa osan
loistoisaan ulkoasuun ja remuavaan vaikuttavaisuuteen. Osaksi hän
oli liian nuori syvällisempiin osiin, osaksi oli kehitys epäkypsää
ja pinnallista, levottomana holhokkinsa taiteessa esiintyvistä
puutteista uskoi maisteri Harju niiden kuitenkin johtuvan vain hänen
uuden loisteliaan elämänsä häiritsevästä vaikutuksesta.


11.

Taavi Arvo oli viime aikoina puuhaillut "Näyttelijättären tarinan"
ottamiseksi teatterin varsinaiseen ohjelmistoon, ja Katri hämmästyi
saadessaan äkkiä oman osansa suorittaakseen. Hän pyristeli ensin
vastaan.
-- Huh, minä olen niin maailmassa kiinni. Hyvä Taavi, älä herätä
minua! -- rukoili hän kuin hemmoiteltu lapsi.
Mutta Taavi Arvo pysyi rauhallisena huomaamatta Katrin merkittävää
muutosta ulkomuodonkin puolesta. Heidän jokapäiväinen seurustelunsa
ja kosketuksensa harjoituksissa oli karaissut ja ikäänkuin sokaissut
hänet Katrin suhteen.
Toisin oli laita maisteri Harjun. Hän oli yhä elänyt eristettynä
muusta maailmasta omassa kirjallisessa työssään ja vain näyttämöllä
seurannut Katrin kehitystä.
Suuri oli yllätys, kun Katri eräänä talvipäivänä astui valkoisiin
turkiksiin käärittynä entisen holhoojansa pyhättöön tuoden huumaavan
raittiin tuulahduksen ja etelän ruusujen tuoksun tullessaan.
-- Rakas holhooja, te olette Muhamed ja minä vuori. Taikka oikeammin
päinvastoin, sillä vaikka olisin kuinka kutsunut, ette ole minusta
välittänyt.
-- Mitä karhulla on tekemistä kukkalavassa? -- murahti maisteri
Harju, siirtäen kirjoja tuolilta ja pyyhkäisten sitä paperilla
laatiakseen vieraalleen istumatilaa.
-- Kiitos, tänne on aika kiipeäminen, -- huohotti Katri.
-- Kun on tottunut hissiin ja autoihin ja muihin mukavuuksiin.
-- Niin, Herra paratkoon. Minä tunnen itseni hyvin syntiseksi, --
rupatti Katri.
-- Muutamat luulevat sen kuuluvan hyvin läheisesti taide-elämään.
-- Senkö synnin? -- pilaili Katri.
-- Ainakin synnintunnon.
Hän painui yhä kiinteämmin korituoliinsa hellittämättä katsettaan
Katrista, joka oli heittänyt turkkinsa tuolin selälle seisten
keskellä lattiaa, viehkeä hymy hehkuvan punaisilla huulillaan.
Luja, valkoinen kaula, ääriviivoineen paljaana tumman verkapuvun
nurkallisesta kaulurista, uhkui nuoruuden suloutta. Toisinaan
leimahtava katse pysyi varovaisesti luomien suojassa ja
hipaisi pikimmiten läsnäolevia ilmaisten sisältönsä ainoastaan
kasvonpiirteiden vilkkaan liikkuvaisuuden ohella. Mutta silloin
ei kukaan kuolevainen voinut hellittää katsettaan siitä eloa ja
mielialoja säteilevästä, aineellisen muodon saaneesta sielusta,
joka kuvastui tämän nuoren naisen kasvoilla. Leveä leuka ja liian
laaja suu pehmeine huulineen laimensivat naisellista suloutta,
mutta herättivät sen sijaan luottamusta ja uskoa siihen, mitä hänen
olemuksensa lupasi. Hän oli maisteri Harjun mielestä kasvanut viime
aikoina ja samalla käynyt täyteläiseksi. Ennen liian suuret jalat ja
kädet olivat sirostuneet ja ikäänkuin pienentyneet, mutta vartalo,
hartiat ja lanteet tulleet voimakkaiksi ja notkeiksi kuin etelän
kissapedoilla.
Maisteri Harju näki kaiken tämän yhdellä ainoalla katseella ollen
samalla tietoinen holhokkinsa valtavasta voimasta. Niinkuin
tavallisesti Katrin seurassa hän väliin ummisti luomensa aivan kuin
levätäkseen tai jotakin peittääkseen.
Katri tajusi sen välittömästi ja kävi siitä levottomaksi.
-- Sanokaa, holhooja, olenko tuottanut teille pettymystä näyttämöllä?
-- Tunnetteko itse, että jossakin suhteessa on puutteita?
Katri heittäytyi tuolille, vetääntyen kokoon polvi käsien varassa.
-- Tunnen kuin vajoisin mutaan, josta en pääse ylös. Niin, toisinaan,
vain toisinaan, en aina. Ja silloin pysähdyn, jähmetyn. Olenko
oikeassa vai väärässä?
-- Onko levottomuus yhä uusiintuvaa tai häviävää laatua?
-- Se uusiintuu yhä useammin.
Maisteri Harju heilutti kirjaa kädessään vaieten.
-- Koska esitätte "Näyttelijättären tarinan"?
-- Ensi viikolla. Se kappale on minun piiskani.
-- Se on tosiaan kummallisen elävä.
-- Tuletteko?
-- Tulen varmasti.
-- Minä lupaan olla itseni, ei saa jäädä omantunnon ryppyä, ei sumun
hituista minnekään. Riittääkö?
-- Se olisi hyvin paljon siinä kappaleessa, varsinkin kun näyttelette
itseänne lukuunottamatta sitä, että näytelmässä vielä on teille
ennustus.
-- Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa
kuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! --
sanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.
Pää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden
poskelleen ja jatkoi:
-- Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän
hyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?
-- Huolimatta kaikesta, -- vastasi ystävä.
Katri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta
keskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.
Maisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.
Hyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki
silmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: -- Rakas! ja pujahti
nopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.
Maisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki,
itki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka
hänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa
tuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.
Hänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli
koskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen
oli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon
ohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli
tuleva?
Katri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä
välähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa
ja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne
varmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä
hellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa.
Kätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä
ihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella
peläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.
Auto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän
nousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä,
rikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui
halki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.
Sisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan
puheillepääsyä.
Katri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin
ja käski antamaan kävijälle.
-- Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä,
rouva.
-- Anna hänen tulla.
-- Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!
-- Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.
Katri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle
rauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa
luottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.
Hän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli
lähdettävä teatteriinkin.
Hiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen,
sama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.
Nainen nousi. Katri katsoi häneen kysyvästi.
-- Minä olen teille aivan outo, rouva, mutta asianhaarat pakottavat
toisinaan meitä naisia kummallisiin suhteisiin. Minulla on poika.
Ehkä olette ystävällinen ja katsotte tätä valokuvaa.
Hän näytti noin kymmenen vanhan reippaan pojan kuvaa.
Katri huudahti:
-- Onko tämä mieheni omaisia? Oletteko sisar tai...?
-- En, arvoisa rouva. Poika on hänen poikansa. Katri jäykistyi,
katsoi naiseen siristetyin silmin ja kysyi ankarasti:
-- Mitä sellainen puhe tietää?
-- Voitte ymmärtää, ettei minun ole helppo tulla tänne, mutta
muuta neuvoa ei ole. Poikani syntyi Ruotsissa. Laine vaati minua
lähtemään sinne, kun ei tahtonut mennä naimisiin kanssani. Ensin sain
avustusta, mutta sitten kun sain pienen paikan sekatavarakaupassa,
elätin pojan ja itseni. Olen tullut hiljan kotiin äitini vuoksi. Hän
on vanha ja ilman hoitajaa. En sentään olisi hänenkään vuokseen yksin
tullut, mutta en voinut panna poikaa kouluun vieraassa maassa.
-- Oletteko puhunut Laineelle?
-- Olen kirjoittanut monta kertaa.
-- Selvästi ja asiallisesti, niinkö?
-- Liitin pojan kuvan ja kirjoitin olevamme täällä ja pyysin
kannatusta pojalle tai että hän ottaisi lapsen kokonaan
kustantaakseen. Minä en mitään tarvitse.
-- Hyvä, saanko pitää tämän kuvan?
-- Kyllä, rouva.
-- Kuinka kauvan siitä on, kun kirjoititte? -- Kuukausi.
-- Ettekä ole saanut vastausta?
-- En, vaikka lupasin puhutella teitä, ellei muu auta.
-- Kirjoittakaa osoitteenne tuohon, -- sanoi Katri työntäen vieraalle
paperipalan. -- Saatte kyllä vastauksen.
-- Tuhannet kiitokset, rouva, pojan vuoksi kiitän teitä.
-- Ymmärrän kyllä.
Nainen poistui kyynelten vallassa. Hänen kulunut pukunsa, kalpeat
kasvot ja väsynyt ryhti olivat kyllin selviä todisteita Laineen
unohtamista velvollisuuksista.
Katri katsoi tarkemmin kuvaa, jonka näköisyys oli selvästi
huomattava. Lämmin tunne puhui pojan puolesta säälien naista. Hän
kysyi kuitenkin itseltään, olisiko hän vielä hiljan, vähää ennen oman
salaisuutensa selvenemistä, ollut näin valmis tyynesti kuuntelemaan,
kun yhtäkkiä tuli esille Laineen likeisin suhde ja odottamaton
velvollisuus poikaa kohtaan, jonka hän kylmäkiskoisesti oli heittänyt
äitiparan vähäväkiseen hoivaan.
Katri hymyili omalle levollisuudelleen. Hän nyökkäsi, aivan kuin
olisi jotakin myöntänyt näkymättömälle henkiolennolle huoneessa.
Elämä oli hyvin kummallinen. Toisinaan sokea ja pimeä kätkien
ihanimpia totuuksia harmaan vaippansa poimuihin ja sitten äkkiä, kuin
oikusta, paljastaen loistavana, lämpöisenä ja kalliina suurimman
aarteensa, minkä se kuolevaiselle voi lahjoittaa.
Katri käännähti, ovella seisoi palvelija.
-- Herra Salmela pyytää tavata rouvaa. Hän on salissa.
Katri vilkaisi peiliin ja hymyili kuvalleen. Hän huomasi uuden ilmeen
silmissään, valoisamman entistään, ja samalla oli tummaan väikkeeseen
tullut jotakin samettimaista ja pehmeätä. Hän nyökkäsi kuvalleen
moittien itseään turhamaisuudesta ja itsensä ihailusta.
Tuomas kääntyi levottomasti Katrin astuessa saliin.
Oli helppo huomata miehen paljon muuttuneen heidän viimeisestä
tapaamisestaan rouva Kaaren luona. Entinen avomielisyys ja nuorekas
tyytyväisyys omaan työhön ja menestykseen oli muuttunut katkeraksi
pettymykseksi, joka hallitsi nuoren miehen mieltä siihen määrään,
että hänen täytyi purkaa huoliaan Katrille.
-- Tulen tapaamaan sinua pakiparaastaan. En voi jättää läheisimpiä
ystäviäni väärään luuloon eroni suhteen Laineen liikkeestä.
-- Sinä aiot jättää Valton?
-- En vain aio, vaan olen jo jättänyt.
-- Mainitsit viime kerralla, että asemasi on tyydyttävä taikka
niinkuin muistelen -- -- etkö sanonut -- -- loistava?
-- Palkkani, tuloni -- niin.
-- Ja tointa pidit myös sellaisena, että se täysin sopi sinulle.
-- Se oli minun suhteeni täysin kunniallinen
-- Minä en käsitä...
-- Enhän vain pahoita mieltäsi miehesi vuoksi. Minä olen tosiaan
aasi, -- lisäsi nuori mies heittäytyen vaiteliaaksi.
-- Voithan niin sanoa, mutta sitä ei kukaan usko. No, puhu suusi
puhtaaksi.
-- Minä en kelpaa liikemieheksi.
-- Valto on ylistäen maininnut sinua asiantuntijaksi
tavaramarkkinoilla. Venäjänmatkasi kuuluu tuottaneen erinomaisen
hyviä tuloksia, kun taitavasti selvisit joistakin vaikeuksista.
-- Se kuuluu edellytyksiin. Mutta Laineen menettely niitä hyväkseen
käyttämällä on toinen asia.
-- Tuomas, minä tiedän kyllä, missä ero teidän välillänne nousee
vuoren korkuiseksi. Turhaan sinä pysyt vaiti. Olet kai kuvitellut,
että meidän tukkukauppiaamme noudattaisivat joitakin omantunnon
periaatteita...
-- Katri! -- äännähti Tuomas. -- Oletko sinäkin sen huomannut?
-- Meitä naisia pidetään useimmiten typerinä tällaisissa asioissa,
mutta meillä on eräs kyky, jota teillä ei ole.
-- Montakin.
-- Meillä on vaisto miesten omaatuntoa punnitessa. Ainakin on
minulla. En ole selvillä, mitä kauppaa Valto käy, mutta tiedän
varmasti, ettei siinä niin tarkkaan oikeutta noudateta.
-- Se on se osakepeli, joka minua tympäisee ja sitten...
-- Sano pois vain!
-- Alkupuoli hänen urastaan.
-- Siitä en ole välittänyt.
-- Laine on ostanut ja myynyt kaikenlaista niin hävyttömillä
voitoilla ja kiristyksillä ... ei, en minä viitsi siitä puhua. Se on
sitäpaitsi vain puolittain kirjoissa.
-- Hän aloitti ruokatavaroilla.
-- Niin, ja kuuluu ensimäisen sotavuoden shakaaleihin. Hän osti
silloin melkein ilmaiseksi. Ja nyt vasta myydään meidän varastojamme
sellaisista kätköistä ja sellaisissa paikoissa, joista ei kukaan
voisi luulla niitä saavansa.
-- Laine on kuitenkin suurkauppias.
-- Ei se häntä haittaa, kun vain tulee rahaa, samantekevä, -- sanoi
Tuomas unohtaen puhuvansa miehen vaimolle.
Katri oli hajamielinen, kuunnellen Tuomaan sanoja vain puolittain.
-- Tiedätkö, minä tunnen olevani täällä ihan outo, -- sanoi Katri
äkkiä. -- Minä en kuulu tänne enkä jää tänne. Tuomas, tahdotko auttaa
minua?
-- Luonnollisesti, mutta... Enhän minä vain ole loukannut sinua? --
kysyi Tuomas aivan neuvottomana.
--- Et, ja älä vain kuvittele, että minä olisin sellainen kana ...
niin, niin, sellainen pikku Katri, joka nokkii kädestä, kysymättä,
kenen kädestä.
-- Olen tainnut kuitenkin tehdä pahasti, kun...
-- Kai, kai, sinä hirvittävä pahantekijä! Katri hyräili ja ojensi
kättä ystävälleen hymyilevänä.
-- Pian, pian, lähden minä kauvas, kauvas täältä. Ja kanssani tulee
muuan toinen ... Mene maisteri Harjua tapaamaan, menethän? -- lisäsi