Näyttelijättären tarina: Romaani - 08

nojatuolissa "näköorrella". Tämä oli heidän huoneeseensa kuuluva
parveke kadulle päin.
Katri otti kotelon, hypähti pystyyn ja astui huoneeseen. Hän avasi
kannen ja jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.
-- Suuremmoinen, loistava kapine! -- huudahti hän sitten.
-- Luulisin toki. On sillä hintaakin sen mukaan. Viisituhatta
kruunua, kyllä se riittää pienestä kaulakoristeesta. Ne ovat
oikeita jalokiviä, minulla oli ammattimies valitsemassa ja työ on
ensiluokkaista. No, tyttönen!
-- Minä en voi sitä käyttää, -- sanoi Katri.
-- Mitä ihmettä...!
-- Minulla ei ole pukuja, joihin tämä soveltuisi, -- selitti Katri
katsellen somaa valkeata pumpulipukuaan.
-- Hanki hiivatissa! Laineen rouvan pitää olla komeasti puettu.
-- Kuka täällä tietää, keitä me olemme?
-- Oho, luuletko sinä minua pelkäksi nurkka-Jussiksi? -- innostui
Laine. -- Jahka tässä keritään, niin kyllä sinulle näytän! Olin
minä luullut ansainneeni kiitoksen, -- ja Laineen äänessä kuulosti
nyrpeyttä.
-- Kiitos, Valto! -- huudahti Katri. -- Anteeksi, että unohdin.
-- Ei kestä, -- vastasi Valto entistä nyreämpänä, mutta samassa
hän kääntyi ympäri kantapäillään ja harppasi Katrin eteen huutaen
tulistuneena: -- Suutele minua!
Katri nauroi ja väistyi.
-- Suutele minua! -- huusi Valto yhä kiihkeämpänä.
Katri lakkasi nauramasta ja pysähtyi jäykkänä, liekehtivin silmin.
-- Mitä teatteritemppuja tuo on? Suutele minua iloisena ja
tyytyväisenä, niinkuin pikku vaimon sopii!
-- Ole hyvä ja ota pikku vaimon suutelo, -- vastasi Katri seisten yhä
paikallaan.
Laine kumartui hänen puoleensa, kosketti huulillaan otsaa ja poistui
huoneesta.
Katrin sydän jyskytti rajusti ja hänen kätensä oli puristunut
nyrkkiin hameentaskussa. Vaikeata oli hänen ollut estää sitä
nousemasta työntämään miestä luotaan. Kun Valto poistui, hengitti hän
raskaasti, huohottaen helpotuksesta, eikä tyyntynyt, ennenkuin näki,
ettei Valto palannut.
-- Se oli huono enne! -- sanoi hän itsekseen puoliääneen, niin
kiihkeä oli hänen mielentilansa vieläkin.
-- "Pikku vaimo", kyllä minä näytän. Toista kertaa hän ei suutele
minun otsaani. "Teatteritemppu" -- se se oli teatteritemppu, suudella
otsaa...!
Hän riensi kaupungille, kulki katuja umpimähkään välittämättä minne
joutui, katseli akkunoita, ihaili kankaitten värejä ja kristallien ja
hopeakalujen siroja muotoja, seurasi hienosti puettuja naisia tehden
havaintoja heidän liikkumisestaan, heidän tavastaan pysähtyä akkunan
eteen ja käydä sisään ostoksille. Katri seurasi mukana, kyseli
hintoja herättäen huomiota huonolla ruotsinkielellään. Se harmitti
häntä, ja sitten koko leikkiin kyllästyneenä hän otti auton ja ajoi
takaisin hotelliin.
Valto oli huoneessa ja otti hänet syliinsä, aivan kuin ei mitään
olisi sattunut. He unohtivat pitkässä suutelossa maailman harmeinensa.
Nyt Valto oli hyvällä tuulella, kertoi puhelleensa tuttavien kanssa
ja sopineensa illanvietosta. Ensin piti mennä ostoksille, laittaa
rouva hienoksi.
-- Minulla ei ole halua, -- sanoi Katri.
-- Se on minulle suuri riemu, kun saan ostaa sinulle ihan kaikki,
alusta loppuun pukea sinut, että olisit aivan omani, -- puhui Valto
suudellen hänen kaulaansa.
-- No mennään sitten! -- myönsi Katri huumaantuneena. -- Rakas, hyvä
poika, osta minulle kaikki, minä teen, mitä tahdot, ja olen taaskin
ylpeä Valtostani, komeasta Valtostani.
-- Mikä kumma sinussa huumaa minut, tekee ihan hulluksi, en tunne
enää itseäni, olen kuin lankavyyhti sinun käsissäsi, pikku vaimoni,
pikku Katrini!
He ajoivat kaupungille ja aterioivat eräässä laitakaupungin
ravintolassa saadakseen olla aivan vapaita välittämättä ympäristöstä.
Viereisessä pöydässä oli vallaton seurue naisia ja puolihumalaisia
miehiä. Eräs naisista heitti pureskelemansa kukan Valton eteen
pöytäliinalle, samalla kun ohitse astuen poistui salista.
Katri kuuli hänen sanansa "Päivää", jonka hän lausui selvällä
suomenkielellä. Valto kääntyi suuttuneena ympäri, mutta nainen
poistui taaksensa katsomatta.
-- Miksi et kutsu häntä takaisin? Hän oli suomalainen, ihan varmasti,
ja niin tutunnäköinen.
-- Kuinka se uskalsikin! -- tuiskahti Valto.
-- Sano, tiedätkö hänen nimeään?
-- Älä kysele, sellaisia naisia ei tunneta!
-- Hyvä ihme, mutta jos nyt tuntee, ja sinä tunsit hänet varmasti.
-- Minä voin tuntea keitä tahansa, mutta minun vaimoni ei tunne
sellaisia naisia, ei missään eikä milloinkaan, ymmärrätkö?
-- En, -- sanoi Katri. -- Sellaista ihmistä ei ole, jota en minä
tahtoisi tuntea, jos kerran tunnen. Minä tervehdin häntä vasta, kun
tapaan! -- lisäsi Katri uhalla.
-- Sen sinä jätät kauniisti tekemättä, -- sähisi Valto hiljentäen
äänensä kuiskaukseksi.
-- Näyttää siltä, kuin sinulla olisi joku syy kieltää tuntemasta
tuota naista, kuin pelkäisit itsesi puolesta.
-- Et suinkaan sinä kuvittele, että minä olen tämänpäivän lapsi
naisten suhteen?
Katri punastui. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä puolta asiassa.
Nyt alkoi outo temmellys hänen mielessään, eikä hän voinut katsoa
Valtoa silmiin eikä vastata. Hän istui tuolillaan nojaten käsillään
pöytään kuin lumottu, häveten, jähmettyneenä, valmiina itkemään.
Leipä mureni hänen hyppysissään, ja kova kuoren sirpale repi
kynsilihaksen. Veripisara tipahti pöytäliinalle. Kipu palautti
hänet tajuihinsa, ja aivan kuin pahasta unesta heräten hän tuijotti
Valtoon pöydän toisella puolella. Omituinen turvattomuuden tunne sai
hänet valtoihinsa. Valto oli hänelle kummallisen outo ja ympäristö
vihamielinen, mutta hän oli kuin tuoliinsa sidottu, ei jaksanut
liikahtaa, ei katkaista äänettömyyttä.
-- Miksi sinä tuijotat? Voi pyhä yksinkertaisuus, luulitko sinä
tosiaan, että minä...? -- Valto nauroi väkinäisesti.
Katri olisi tahtonut lyödä itseään kyynelistä, jotka suuttumus
pusersi hänen silmistään, ja hän puri huultaan nousten pöydästä ja
kääntyen pois Valtosta peittääkseen häneltä liikutustaan.
He ajoivat keskikaupungille, ja Valto tahtoi nyt ostoksille, mutta
Katri ei vastannut hänen moniin ehdotuksiinsa peläten kyyneltulvan
ylivoimaa, joka uhkasi joka hetki tehdä lopun hänen vaivoin
ylläpitämästään tyyneydestä.
-- No, olkoon sitten, -- sanoi Valto suuttuneena, pysäytti auton
heidän hotellinsa eteen ja jätti Katrin yksin, poistuen kaupungille.
Katri astui hitaasti ylös portaita, ja monenmoiset ajatukset
risteilivät hänen aivoissaan. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja
silloin on ankara. Ensi kertaa hän tuli verranneeksi Valto Lainetta
ja maisteri Harjua toisiinsa. Molemmat olivat samanikäisiä, mutta
Katrilla oli tähän asti ollut se käsitys, että hänen holhoojansa
oli paljon vanhempi. Nyt hän äkkiä ymmärsi erehtyneensä ihmetellen
omaa sokeuttaan, kun oli antanut muodon sillä tavalla tehdä kujeita.
Eihän holhooja ollut vanha. Hänen katseensa ja hymynsä oli kuin
nuorukaisen, kun sen sijaan Laineen...
Katri peitti kasvot käsiinsä ja muisti holhoojansa silmäyksen
heidän viimeksi tavatessaan Eläintarhan tiellä Helsingissä. Nyt
hänet valtasi turvattomuuden tunne upean hotellin suojissa ja
katkera koti-ikävä. Juonalassa hän olisi nyt tahtonut olla ja juoda
kotikaivon vettä, uida omassa rannassa ja soudella ruuhessa ja
kuunnella käkeä. Siellä se nyt kukkui. Isä ehkä soitti ja maisteri
Harju kuunteli ja he puhuivat Katrista.
Hän astui huoneeseensa, ja sääli omaa itseä kohtaan pusersi vuolaita
kyyneliä. Hän itki kauan, kunnes järki alkoi syytellä ja ilkkua omaa
lyhytnäköisyyttä ja epäitsenäisyyttä.
-- Miksi lähteä tällaiselle mielettömälle retkelle?
-- Maailmaa katsomaan! -- sanoi hän puolustellen.
-- Miksi mennä naimisiin?
-- Ei saa kysyä, ei kysyä!
Sitä seurasi ankara ajatusten temmellys, syytöksiä, tuskallisia ja
katkeria myönnytyksiä, pelkoa ja aavisteluja.
Sydän oudosti kolottavana hän pyyhki kyyneleensä silmäillen
kaulakoristetta, joka kimalteli pöydän tummalla liinalla. Uupuneena
kuin raskaasta työstä hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui. Hän
heräsi vasta iltapuolella ja lähti kävelylle kiitollisena Valtolle
saadessaan viettää päivän yksin. Kauan harkittuaan ja mieli
tasapainossa hän palasi illalla ja heittäytyi nukkumaan.
Valto tapasi hänet myöhemmin, puoleksi riisuutuneena vuoteella ilman
peittoa. Hän herätti Katrin hellävaroen, sulki syliinsä kiihkoisesti,
riisui kuin uneliaan lapsen ja upotti vastaväitteet suuteloihin.
Rakkaus otti heidät lumoihinsa tasoittaen epäkohdat ja unhoon painaen
päätökset.
Seuraava päivä kuului heille jälleen yhteisesti ja Katri oli saanut
opetuksen -- olla välittämättä.
Valto oli hänelle yhtä hyvä huolimatta siitä, mitä oli ollut muille.
Tapa on kerta kaikkiaan sellainen. Oliko hän, Katri, syypää? Miksi
siis pysähtyä elämästä ja vaivata itseään -- niin kauan kun voi pitää
toisistaan, niin kauan pitää, -- päätti Katri.
Niin päättäessään hän otaksui mielialansa ainaiseksi pysyvän
sellaisena.
He olivat tavanneet Valton tuttavia, rahamiehiä ja pikkuporvareita
sekä muutamia heidän naisiaan iltaisin ravintoloissa. Katri oli
teettänyt muutamia uusia pukuja ja esiintyi täysin tyydyttävässä
asussa vastaten niitä vaatimuksia, joita on tapa edellyttää rikkaan
miehen nuoren ja kauniin rouvan ulkoasussa. Teattereissa hän
ulkomaalaisena veti huomiota puoleensa, sillä Tukholman yleisö ei ole
niin suuren suuri, että sinne merkki-iltoina hukkuisi edustavimmilla
paikoilla. Katri oli sitä paitsi viehättävä, nuoruuden hohde
ilmeikkäillä kasvoillaan, ryhdikäs, samalla hoikka, melkein hento
vartaloltaan.
Rumakin nainen on kaunis rakastettuna, ja Katri tiesi kauneudestaan
ja osasi peittää ontuvaisuuden puutteellisessa onnessaan. Hän
kiinnitti katseet itseensä.
Valto oli siitä ylpeä näytellen maailmanmiestä, mutta oli liian
huomaavainen aavistamatta, että se juuri oli merkki hänen
nousukkuudestaan. Katrilla oli luontainen vaisto pysytellä ennen
syrjässä kuin antautua epävarmalle pohjalle ja näyttäytyä kaikkialla
ensimäisenä, vaikka niin olisi vaadittukin. Sen sijaan hän teki
tarkkoja huomioita ympäristöstään, tietämättään matkien heitä
ja joutuen samalla muiden seuralaistensa tasolle ulkonaisissa
seurustelutavoissa.
Mihinkään läheisiin perhesuhteisiin he eivät joutuneet oudossa
kaupungissa, ja Katrille teki kielikin paljon haittaa.
Kevätkausi päättyi Tukholmassa heidän ollessaan siellä toukokuun
viimeisen viikon, ja he jatkoivat matkaansa Norjaan asettuen
Laurvikiin, jossa Valto oli ennenkin viettänyt kesää. Se oli
rauhallinen kylpylä.
Pieni tammisto, jonka varjoisassa paviljongissa he voivat lukea
postinsa ja nauttia aamukahvinsa, oli heistä sen viihtyisin soppi.
Alkukesän koleus esti ihmistulvan ja ulkomaailma näytti myöhemminkin
ihan unohtaneen tämän pikku virkistyspaikan lähettäen sinne täyden
määrän Venäjän juutalaisia, joiden pullokas kukkaro piti kylpylän
toimikunnan ja lääkärit tyytyväisinä tarmokkaassa työssä. Nuori pari
pysyi erossa yleisöstä viettäen kuherruskuukautensa häiritsemättä,
ilman ulkonaisia kompastuskohtia.
Katri oli saanut suurimman iskunsa; kesti kauan ennenkuin hän pääsi
tasapainoon. Ontuva, liian nopea kehitys pysähtyi hänessä. Elämä
vaati nyt aivan jotakin toista. Ei riittänyt pienet opinnot, ei
muutamat näyttämömenestykset eikä vielä lahjakkuuskaan. Hän huomasi
äkkiä tarvitsevansa hellyyttä, pohjatonta, uhrautuvaa, kaikkivoipaa
hellyyttä voidakseen olla tyytyväinen. Hän tiesi nyt omaavansa
vastaavan voiman, tiesi tahtovansa ja voivansa kaikki -- tai ei
mitään.
He olivat nykyään pitkiä aikoja vaiti. Eivät tahtoneet vaieta,
tunsivat sen tyhjyyden ja painostuksen, mutta olivat siihen
pakotetut, ei ollut mitään puhuttavaa.
Valto vältteli olemasta tapansa mukaan jyrkkä ja Katri varoi
ilmaisemasta oikeaa mielialaansa. Hän tunsi epävarmuutta, odotti
jotakin tietämättä, mitä se olisi ja milloin se ilmaantuisi. Hän
tunsi vain varmasti, ettei tätä voinut kauvan kestää.
Molemmat pitkästyivät kesäänsä ja palasivat elokuun alussa kotiin
toivoen varsinaisesta arkitouhusta tyydyttävää ja täyteläistä elämää.


10.

Heidän laaja huoneustonsa keskellä kaupunkia esplanadin varrella,
vanhassa talossa, vaati komean sisustuksen. Valto ei enää kysynyt,
mitä maksoi. Hän oli heittäytynyt täydellisesti halunsa valtaan
tahtoen kerrankin näyttää, mihin hän kykenisi.
Katri jäi katsojaksi yrittäen sijoittaa hankittua tavaraa paraan
aistinsa mukaan.
Hän tahtoi ensin luoda yhtenäisyyttä kuhunkin huoneeseen saadakseen
eriluontoisia suojia, mutta Valto vaati kaikkialle raskaita ja
kömpelöitä istuimia, vahvoja sohvia ja pöytiä. Koti sai ehdottomasti
hotellin leiman.
Katri oli ostanut jo tyttönä ollessaan rouva Kaaren luona muutamia
valkoisia tuoleja ja pöydän. Niihin hän nyt sai täydennyksen ja
laati itselleen erikoishuoneen kotinsa äärimmäisessä kolkassa, pihan
puolella.
Valto oli tuominnut sen tarpeettomaksi, mutta nuori rouva otti sen
omakseen loihtien siitä itselleen turvallisen sopen. Kaikkialla
muualla hän paleli ja oli levoton paeten pettymystään, joka ilkkui
hänelle koleassa kodissa, Katri ei tahtonut myöntää olevansa pettynyt
ja katkera liikkuessaan yksin huoneesta huoneeseen ja silmäillessään
outoja esineitä, joilla ei ollut hänelle mitään muiston, ei
tarpeellisuuden eikä mukavuuden arvoa. Vähitellen hän tunsi
vihaavansa tätä pitkää huoneriviä valtakadun varrella, joka niin
täydellisesti syrjäytti hänet antaen kaiken määräämisvallan Valtolle.
Sitä kiihkeämmin hän antautui taiteelleen ja opiskeli ahkeraan
vieraita kieliä. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka uusi kieli voi avata
uuden, viehättävän ja valtavan maailman ihmiselle, joka on elänyt
vain oman kielensä rajoissa, kuin lapsi suljetussa kammiossa. Hänen
yksinäisyytensä täyttyi uusilla ajatuksilla, ja katkeruus häipyi
ulkonaisten olojen unhotukseen.
Harjoitukset olivat teatterissa alkaneet, ja Katri tapasi jälleen
Taavi Arvon.
-- Voi sinua, vanha poika, -- sanoi Katri hellästi silitellen Arvon
takin hihaa, -- olet tainnut vanheta.
-- Minä jaksan kyllä hyvin, olen ihan työvimmainen, -- vastasi Arvo.
-- Tahtoisin mieluimmin lähteä kiertämään maata.
-- Ai jai, se on vaarallista itsenäisyyttä, -- varoitti eräs vanhempi
toveri.
Katri hymyili ja kuiskasi: -- Minä tulisin mukaasi. Lähdetään,
mennään vaikka -- vaikka Lappiin!
-- Mitä tukkukauppias sanoisi?
-- Hänestä emme puhu, -- sanoi Katri likistäen huulensa kokoon.
-- Minä olen otaksunut, että sinä tahtoisit pitää salonkia, --
huomautti Arvo.
-- Minä, minäkö salonkia? Hui, hai, olen aivan liian itsekäs. Ja
sitäpaitsi tahdon näytellä. Tahdon tuntea tuulta siipieni alla ja
koetella voimiani. Ne ovat kasvaneet, tunnen sen. Voi sitä, joka
minua nyt pyrkii estelemään! Silloin lähden, lähden vaikka Lappiin,
mutta näytellä tahdon!
Nuoren rouvan äänessä oli puristettua voimaa ja ehdotonta
päättäväisyyttä.
-- Kiitos, Katri, noista sanoista. En tiedä -- olen minäkin jälleen
oma itseni. Sinä olet sama Katri ja varmempi kuin ennen. Nyt on elämä
taas työn arvoista.
-- Miksei olisi? -- sanoi Katri katsellen ihmeissään Arvoa.
-- Et sinä tiedä. Toisinaan tuntuu kuin ei olisi mitään arvoa
elämällä.
-- Arvo, lupaa minulle...
Katri vaikeni nähdessään toverinsa katseen. -- Mikä sinun on? Olethan
ihan kuin pyhän innostuksen vallassa.
-- Niin olenkin, no mitä minun pitäisi luvata?
-- Että pysyt aina uskollisena ystävänäni.
-- Ei sinun sitä tarvitse pyydellä, -- sanoi Arvo likistäen
toverillisesti Katrin kättä. -- Minä olen jotakin sinun vuoksesi.
-- Ole varuillasi, -- sanoi Katri. -- Minä olen käynyt hyvin herkäksi
viime aikoina tuollaisten sanojen suhteen.
-- Niin, sinun elämäsi on ollut rikasta ja täyteläistä.
-- Kuka sen tietää! Kello soi, aletaan, tule Katri palasi kotiin
päivä päivältä yhä onnellisempana ja tyytyväisempänä. Näytäntökausi
alkoi hyvillä enteillä huolimatta sodan jatkumisesta ja yhä
synkistyvästä valtiollisesta ja aineellisesta tilasta.
Valto Laine oli uppoutunut asioihinsa. Katri ei tavannut häntä
vuorokausimääriin. Hän tiesi vain, että osakekauppaa käytiin ja
huimaavista summista puhuttiin, ja näki, kuinka hänen miehensä oli
pelikuumeen vallassa.
Katri oli melkein kiitollinen saadessaan antautua täydellisesti
teatterille.
Lumi oli jo aikoja peittänyt kadut ja rekikeli täydellinen, kun Valto
Laine huomautti Katrille:
-- No, nyt on kesä lopussa ja talvielämä ovella. Minä tahtoisin
näyttää kaupunkilaisille kotiani ja vaimoani.
-- Vaimosi he näkevät näyttämöllä. Kotisi -- niin, sitähän sinä voit
näytellä. Täällä on kyllä tilaa sadalle hengelle erällään, -- sanoi
Katri syöden hyvällä ruokahalulla.
-- Sata tänne kyllä mahtuu. Mitä sanot, jos hommaisimme
remupäivälliset? Maksoi, mitä maksoi!
-- Kernaasti minun puolestani.
-- Voitko alkaa huomenna valmistukset? Tänään on keskiviikko,
lauantaiksi voisin lähettää kutsut.
-- Minäkö? Ei lähde mitään, en kykene, ja sitten -- ei ole aikaa.
Heitä Hilman huoleksi.
-- Mitä ihmettä! Mitä minä sinulla tekisin?
-- Minulla sinä et mitään teekään, ei suinkaan siitä ole puhetta
ollutkaan.
-- On, turkanen, siitä se juuri onkin puhe. Nyt vasta alkaa olla!
-- Vai niin.
Katri nousi pöydästä.
-- Minun pitää lukea osaani.
Valto Laine pyörähti samassa ovelle, kun Katri avasi mennäkseen
huoneeseensa.
-- Katri, ole nyt hyvä ja kuuntele, mitä minulla on sanottavaa.
Olemme viime aikoina kulkeneet hiukan eri teitä. Ne peevelin asiat --
mutta nyt sinä saat auttaa minua ja pyrkiä yhteisiin.
-- Päivällisten pidolla!
-- Älä nyt konstaile. Ymmärrät kai, että minulla on oikeus valmistaa
itselleni vaikuttava asema.
-- Päivällisillä...
-- Älä koettele minun sisuani, sen varoituksen annan.
-- Jatka.
-- Tahdon, että tuttavamme saavat hyvän käsityksen suhteestamme ja
kodistamme.
-- Päivällisillä.
Valto Laine löi nyrkkinsä pöytään katsoen tuimasti Katriin ja
hilliten itseään sanomasta, mitä suuttumus vaati.
-- Minä olen sanonut: en kykene laittamaan päivällistä eikä minulla
ole aikaa. Anna Hilman huoleksi. Lupaan olla emäntä pöydässä. En
mitään muuta!
-- Ohho! -- huokasi Laine. -- Olen liian kauvan jättänyt sinut omiin
hoteisiisi. Menen heti johtajan puheille ja pyydän häntä vapauttamaan
vaimoni teatterin palveluksesta.
Katri tuijotti mieheensä sanattomana, heitti ylpeästi päätään katsoen
silmästä silmään.
-- Siihen sinä et koske! -- Jos kuitenkin koskisin.
-- Siitä voi olla vain yksi seuraus.
-- Sinä pääset pois teatterista ja ennätät olla emäntä minun
talossani.
-- Ei, lakkaan olemasta sinun vaimosi. Valto Laine nauroi
väkinäisesti.
-- Pikku Katri, älkäämme yrittäkö näytellä täällä kotona.
-- Olet oikeassa, toimikaamme. Minäkään en rakasta sanailua.
Katri pujahti huoneeseensa ja sulki oven. Hän oli nyt oma vankinsa.
Toinen ovi johti makuuhuoneeseen ja toinen ruokasaliin. Hänen piti
odottaa, kunnes Valto poistuisi kotoa.
Suuttumuksen myrskyssä hän tuskin kykeni kuulemaan miehensä askelia
toisesta huoneesta, ja hillittömässä tuskassa Valton uhkauksesta hän
pian riensi huoneestaan, sieppasi vaatteensa eteisestä aikoen mennä
suoraa päätä johtajan puheille, mutta äkkiä hän pysähtyi. Ei, mitä se
auttaisi? Johtaja ei ollut tässä määräävä henkilö. Mitä tehdä, minne
mennä? Hän rauhoittui hiukan ja mietti.
Olihan aivan selvää, ettei näin voinut elämä jatkua. Jos nyt tällä
kertaa saisikin välit asettumaan myöntymällä vaatimuksiin, olisi
seuraava kerta kahta vaikeampi. Sen Katri myönsi itselleen. Eteenpäin
siis, mutta miten ja minne? Hän painui seinemmäksi hämärän illan
niukassa valaistuksessa välttääkseen ihmisten katseita.
Olisipa maisteri Harju kaupungissa, mutta joku viikko takaperin
hän kirjoitti viipyvänsä talvenkin Harjussa. Ei auttanut muu kuin
odottaa ja antaa asiain kehittyä. Ei, eihän sekään kelvannut. Valto
voisi uskotella johtajalle ja johtokunnalle, että Katri suostuisi
eroamaan. Ei, ennen vaikka mitä! Hän päätti mennä rouva Kaaren kanssa
neuvottelemaan.
-- Tuota minä olen pelännyt kaiken aikaa. Valto Laine on tunnettu
mielivaltaisuudestaan, -- sanoi rouva Kaari.
-- Miksi ette varoittanut, neuvonut minua? -- intti Katri.
-- Kahden asia.
-- Olin lapsi, sokea, hän yllätti minut. En ymmärtänyt omaa
tunnettani.
-- Ymmärrätkö nyt sitten?
-- Oh, en, en rahtuakaan. Sen vain tiedän, että elämäni on
sietämätöntä. En tunne olevani ihminenkään, ei ole kotia, ei
turvaa missään. Valto sulkee minulta tien kaikkialla. Hän vaatii
väkipakolla, mitä en voi antaa mielisuosiolla. Sietämätöntä,
sietämätöntä! Minulla on niin äärettömän ikävä Juonalaani.
-- Mikä sinua estää matkustamasta sinne? Laine kai suostuu
mielihyvällä vaikkei muun, niin senkin vuoksi, että saa sinut
tyyntymään. Olethan aivan suunniltasi.
-- Matkustaisinko nyt? En, silloin olisi ero teatterista tuossa
paikassa selvä.
-- Lapsi kulta, yritä sopia Valtosi kanssa. Minä en tiedä muuta
neuvoa.
-- Mahdotonta. Se uusiintuu, lykkäys merkitsee vain pahempaa loppua.
-- Etkö sinä voisi järjestää noita päivällisiä? -- kysyi rouva Kaari
viattomana.
-- Minäkö ne järjestäisin? Yhtä hyvin voisin nostaa tämän talon
perustuksiltaan.
-- No, no, emännöitsijäsi tekisi työn, sinä olisit olevinasi
touhussa, niinhän tavallisesti on.
-- Sitä en tahdo, en siedä sitä ajatustakaan, että olisin Valtoa
varten olemassa ja hänen kyökkiään pönkittämässä.
-- Katri, tuohan on käsittämätöntä. Olethan sinä lapsi, mutta
avioliitto ei ole leikinasia eikä mielivalta sovellu elämän ohjeeksi.
Sinä olet miestäsi varten.
-- En, minä olen teatteria varten ja siinä pysyn! -- huusi Katri.
-- Olemme sitten eri mieltä enkä minä käsitä, miksi menit naimisiin.
-- Tahdoin olla mieheni ystävä tai rakastettu! -- huudahti Katri
hehkuvin kasvoin.
-- Ja olit niin kauvan kuin kuherruskuukautta riitti. Sitten tuli
arkielämä, ja seinä nousi eteen.
-- Mielivalta on Valton puolella.
-- Minusta tuntuu olevan yhtä paljon sinun puolellasi.
-- Ette käsitä minua, ehkei kukaan muukaan käsitä.
-- Tahdotko, että tulen puhumaan miehesi kanssa?
-- Oi tulkaa, minä pyydän.
-- Sinä siis uskot, että hän myöntyy.
-- En minä luota siihenkään, mutta -- mitä tahansa. Teatterissa minä
pysyn.
-- Luuletko Valton olevan kotona?
-- Hänet tapaa aina puhelimella vaikka keskiyöllä. Hän ei ole koskaan
muualla kuin jonkun puhelimen päässä, -- vastasi Katri.
-- Se on oikean liikemiehen avu, -- muistutti rouva Kaari.
-- Ihmettelen vain, aikooko teatteri myydä minut miehelleni
edullisilla hinnoilla.
-- Katri!
-- Niin, siitä kai tulee kysymys.
Rouva Kaari soitti, ja Laine lupasi odottaa häntä.
-- Minä odotan täällä, -- sanoi Katri.
-- Ei suinkaan. Mitä minä, vanha vaimo, hänelle sanon? Sinua hän
tahtoo tavata ja saada taipumaan. Tule mukaan!
-- Minä en voi taipua.
-- Eikö niitä päivällisiäkään valmistamaan? -- pyyteli rouva Kaari.
-- En, tuhat kertaa en!
-- Sitten kai on turhaa yrittää.
-- Menkää kuitenkin, minä pyydän.
Rouva Kaari katsoi lemmikkiinsä, pyöritti päätään ylen surullisena ja
lähti.
Tunnin kuluttua hän palasi masentuneena.
-- Valto Laine on neuvotellut johtajan kanssa ja saanut lupauksen
sinun erostasi, heti kun johtokunta ennättää kokoontua, -- sanoi hän
synkkänä.
-- Hän on pilannut minulta kaikki, kaikki! -- mutisi Katri pusertaen
käsiänsä nyrkkiin ja tiivistäen ajatuksensa ja päättämiskykynsä.
-- Älköön luulko, että minä taivun, ennen -- --
Rouva Kaari ei kuullut jatkoa, sillä Katri kätki kasvonsa
sohvatyynyyn purren sitä estääkseen tuskanhuudon purkautumista.
Hän jäi siksi päiväksi rouva Kaaren luo saapuen harjoituksiin
teatterissa kuten tavallisesti. Johtajan tavattuaan hän pakotti
itsensä rauhalliseksi sanoessaan:
-- Tukkukauppias Laine on puhunut teille minun erostani teatterista.
Minä en suostu vapaaehtoisesti luopumaan urastani, mutta jos te minut
heitätte täältä, niin lähden suoraa päätä.
Johtaja kohautti hartioitaan ja hymyili.
Katri tuskin tiesi sinä päivänä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kaikki kietoutui sameaan sumuun, jossa hän haparoi turhaan
tarttuakseen johonkin tuskassaan ja hädässään.
Taavi Arvo, huomaten hänen erikoisen mielentilansa, veti hänet
väliajalla näyttämöllä syrjään.
-- Mitä on sattunut? Olet niin levoton. Katrin sanat syöksyivät
koskena ja ryöppynä sytyttäen toverin suuttumuksen.
-- Ei vielä, ei vielä ole sinua myyty. Sinä et ole yksin, sinua ei
nujerreta. On niitä, joilla...
Taavi Arvo rauhoitti Katria, puhui vakuuttavasti ja maltillisesti,
kunnes sai hänet uskomaan, ettei kaikki vielä ollut menetettyä.
Harjoitusten päätyttyä hän pyysi saada puhutella johtajaa, joka
auliisti kertoi herra Laineen vaatimuksesta.
-- Näkyy olevan jyrkkä herra, lupasi lahjoittaa teatterille tuntuvan
summan, mutta rouvansa hän vaatii vapaaksi -- mieluimmin heti, jos se
vaan hyvin käy päinsä.
-- Entä te, johtaja, mitä vastasitte?
-- Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Jos ne kaksi ensin ovat
selvillä keskenänsä, on täällä niinkuin olla pitää. Me emme suosi
skandaaleja emmekä riitaisuuksia. Laine tuntuu olevan rettelöinen
mies ja Katri rouvalla kova edessä.
-- Rouva Laine on vielä melkein lapsi. Vaikka hän onkin päättäväinen
ja kovapäinen, kysyy tämä häneltä hyvin paljon ryhtiä -- taikka
taittaa hän selkärankansa. Ettehän te sitä suone.
-- Jaa, jaa. Mitä te arvelette parhaaksi? -- kysyi johtaja.
-- Minä en ottaisi huomioon aviomiehen vaatimusta ollenkaan.
-- Unohdatte, että asia on esitettävä johtokunnalle,
-- Piru vieköön! -- huudahti Arvo maltittomana. Siihen heidän
keskustelunsa päättyi.
Katri odotti Taavi Arvoa levottomana.
-- Vihdoinkin sinä tulet. Näen kyllä, ettei mitään voida eikä mitään
tahdota. Johtokunta... Oo, kyllä minä tiedän. Johtokunta! Se on se
kiviaita, jonka varjoon voi kerätä kaikki polttavat nokkoset ja
jättää ne siellä rauhassa versomaan. Ei, me emme jää odottamaan
niiden kasvamista. Nyt minä vetoon sinun ystävyyteesi. Saanko minä,
uskallanko...? Sano, etkö näe, että olen menehtymäisilläni?
Taavi Arvo tarttui hänen käteensä puristaen sitä rauhoittavasti
heidän astuessaan pitkin Rautatientoria.
-- Jos voin sinua auttaa, niin teen, mitä vaadit.
-- Sinäkö? Sinusta riippuu tällä hetkellä, olenko minä ihminen, vapaa
ja elämään kelvollinen olento vai en. Minä en paljoa välitä tällä
hetkellä, elänkö vai kuolenko, mutta jos elän, tahdon näytellä!
-- Minä tiedän, sinä heität miehesi vaatimuksen omaan arvoonsa ja
jatkat.
-- Minä en enää koskaan astu hänen oviensa sisäpuolelle.
-- Katri, älä ole noin jyrkkä. Pyydän sinun onnesi nimessä. Maailma
on kova ja katkera, rakas toveri, et tiedä, kuinka se kohtelee
eronnutta vaimoa, mitä myrkyllisiä nuolia se ampuu salaa ja
julkisesti. Neuvotellaan, sovitellaan, ehkä Laine taipuu!
Katri oli aivan sokea vihassaan. Taavi Arvon suuri hellyys ei
liikuttanut häntä vähääkään. Pikemmin se ärsytti maltitonta ja
vihassaan kuohuvaa nuorta naista.
-- Taipuisiko hän, kysy härältä, taipuuko se olemaan puskematta, kun
se on vimmoissaan.
-- Etkö sinä rakasta miestäsi?
Katri pysähtyi, aivan kuin Taavi Arvo olisi lyönyt häntä keskellä
toria. He katsoivat toisiinsa, ja Katrin katse väistyi hapuilevana ja
hätääntyneenä kuin hengenhädässä olevan.
-- Rakastanko minä -- en, minä vihaan! Ainakin minä vihaan häntä nyt,
tahtoisin iskeä nyrkilläni.
-- Katri raukka! Sinä olet tainnut pahasti erehtyä, -- sanoi nuori
mies maltilliseen tapaansa.
-- Erehtyä tai ei. Se on nyt liian myöhäistä pohtia. Minä en sitä
silloin ajatellut. Kuka sen tietää, mikä on rakkautta! -- huudahti
hän kevyesti, aivan kuin olisi jo unohtanut suuren vihansa.
Taavi Arvo hymyili hänkin herkkänä toverinsa vaikutukselle.