Lukemisia lapsille 3 - 04

  "Ei", jatkoi tonttu, "nyt, hyvä ystävä, Matti Kivinen, on parasta sinun
  palata takaisin ylämaailmoille, sillä muuten voit täällä sattua
  kuulemaan enemmän, kuin sinun pitäisi tai sinä sietäisit kuulla. Mutta
  aivanhan olin unhottaa, että nyt olet minun vieraani ja tarvitset
  virvokkeita. Kyllähän arvaan, ett'et osaa pitää missään arvossa
  syltättyjä hämähäkin verkkoja etkä maustettua ropakkovettä. Älä huoli
  yhtään, vaan sano suoraan! Tahdotko kunnollista olutta? No niin,
  tuleppas kanssani, kyllä sitä minulla on. Usein olen itsekseni
  ihmetellyt, mitenkä tulinkaan säilyttäneeksi sen jonni-joutavan astian,
  mutta nytpä näen, että kelpaa se sentään sekin joskus."
  Tonttu etsi esiin suuren, homeisen tammitynnyrin, otti aarrekammiostaan
  hopeapikarin ja laski siihen kirkasta tummaa juomaa. Vahtimestarilla
  oli kylmä, hän ei voinut olla maistamatta, ja juoma olikin hyvää kuin
  paras viini. Se kierteli hänen suonissaan niin suloisesti kuin lämpö
  talvipakkasessa; hän uskalsi kysyä, mistä tonttu oli saanut niin
  oivallista juomaa.
  "Ei se ole muuta kuin viimeinen tynnyri herttua Juhanan kuuluisasta
  suomalaisesta olutvarastosta, jota hän sittemminkin, kuninkaaksi
  päästyään aina tilasi Suomesta. Se paranee vuosi vuodelta, niinkuin tuo
  ropakkovesikin. Pidä pikari muistiksi, mutta älä sano kellekään;
  sellaisia pikareja on minulla sadoittain."
  Olut nousi Kivis-vanhukselle päähän, ja silloin hän aina oli iloinen.
  "Kiitoksia, tonttu hyvä!" sanoi hän. "Uskallankohan olla rohkea ja
  pyytää teitä ylihuomenna häihin? Tyttäreni tyttären tytär, pikku Ruusu,
  ja vääpeli Roopu Pii silloin vihitään, ja olisi suuri kunnia meille,
  jos'... jos..." Samalla johtui ukolle mieleen, mitenhän pappi ja tonttu
  sopivat yhteen, ja hän vaikeni äkisti.
  "Kunhan tässä ajattelen asiaa", vastasi tonttu.
  Vahtimestari kiipesi hänen olkapäilleen, ja kohta he olivat jo ylhäällä
  ontelotornin suulla. Kivis-vanhus ei muistanut koskaan ennen olleen
  niin helpon hengittää kuin nyt keuhkojen täyttyessä elvyttävällä
  ulkoilmalla. "Ei", ajatteli hän, sanottuaan seuraajalleen jäähyväset,
  "enpä kaikista tontun aarteistakaan enää toista kertaa läksisi tuonne
  alas."
  Nyt alkoi siistiminen ja puhdistaminen vanhassa linnassa; siellä kohta
  tuli häät, ei tosin kellekään kultaiselle prinsessalle eikä hopeasta
  hohtavalle linnanneidollekaan ja urholliselle töyhtöpäiselle
  kannusjalkaiselle ritarille. Ei, morsian oli vain Tarun pikku tyttö,
  yllä kotikutoinen pummulihame, mutta jospa olisitte nähneet, miten
  kaunis ja hyvä hän oli, pikku Ruusu! Ei kukaan prinssi eikä herttua
  ollut kiinnittänyt häneen armollisia silmäyksiänsä, vaan reipas
  tarkk'ampujapataljoonan vääpeli Roopu Pii oli hänelle ilmaissut, että
  jos tyttö vain itse tahtoi, niin saattoi hänestä aikaa myöten tulla
  kenraalinrouva, silloin kuin vääpelistä tuli kenraali. Pikku Ruususta
  näytti hyvin luultavalta, että niin oli tapahtuva, ja suostui hän
  aluksi tulemaan vain vääpelin emännäksi.
  Mutta Piillä oli kilpaveli, eräs kersantti, hänen oma serkkunsa, joka
  usein oli vahtimiehenä linnassa, ja hänen nimensä oli Kilianus
  Kouranen. Hän myöskin mielellään tähysteli Ruusua, ei kuitenkaan niin
  paljon hänen itsensä tähden kuin rahain, joita luuli hänen aikanaan
  perivän. Kouranen aivan joutui raivoihinsa Piin menestyksestä ja päätti
  yhdessä äitinsä Saaran kanssa, joka oli Turun ilkein vanha kielikello,
  väijyskellä keinoa, miten saisivat vääpelin sysätyksi syrjään. Tuo ei
  kuitenkaan onnistunut, sillä kuuliaiset ja häät tulivat, ennenkuin
  kersantti arvasikaan.
  Nyt siistittiin ja puhdistettiin vahtimestarin asuntoa että sitä oikein
  iloksensa katseli. Sinne koottiin ensimmäiset toukokuun pihlajan- ja
  koivunlehdet, tuomenkukkia ikkunoille, ja merkillistä, miten kaikki
  kauan odotellut ruusunnuput ruukuissaan aukesivat juuri siksi päiväksi.
  Kaikki valmistukset onnistuivat erinomaisen hyvin, vehnäpullat
  kohosivat kuin ruisleivät, kahverit karttuivat täyteen kaikenlaista
  hyvyyttä ikäänkuin itsestään, rotat niitä kyllä tavoittelivat, mutta
  joutuivat kaikki ansaan. Koko linna näytti nuorentuneelta, kaikki
  rikkinäiset ikkunat muuttuivat ehjiksi, kaikki huonot rappuset uusiksi,
  kaikki kaatuneet savupiiput nousivat pystyyn; yksin vangitkin olivat
  huomaavinaan, että reiät heidän ruudukkaissa nutuissaan kasvoivat
  kiinni ilman räätälin apua. Ihmiset ihmettelivät ja kummastelivat,
  mutta vanha vahtimestari kyllä arvasi, ketä hänen tuli kiittää kaikesta
  tuosta suuresta huolenpidosta. Kyllähän hänen olisi pitänyt olla
  kiitollinen, mutta hän ei voinut olla ajattelematta: "mitähän pappi
  sanoo, kun tonttu astuu sisään ja kääntää nurin lammasnahkalakkinsa?"
  Hääpäivä tuli ja vieraita jo kokoutui, mutta mitään tonttu-ukkoa ei
  näkynyt. Vahtimestari-vanhus hengitti jo helpommin ja alkoi ottaa osaa
  hääväen iloon. Siinä oli soittoa ja tanssia ja kauneita puheita, niin
  kauneita että ne olisivat kelvanneet sotamarskillekin eikä ainoastaan
  sellaiselle, joka vasta aikoi kiivetä niin korkealle. Vanha kunnon
  linna ei ollut Pietari Brahen ajoista asti nähnyt sellaisia pitoja eikä
  niin kaunista morsianta. Pikku Ruusu näytti niin hyvältä ja
  onnelliselta yksinkertaisessa valkopuvussaan, metsäruusu tukassa,
  ett'ei kukaan ollut nähnyt hänen vertaistaan, ja Roopu Pii johti
  poloneesia aivan kuin olisi jo ollut kenraali.
  Oltiin jo päästy niin pitkälle, että piti ruveta juomaan morsiamen
  maljaa, ja katso, silloin täyttyivät kaikki lasit itsestään. Ja kun
  pikku Ruusu astui piiriin, punakkana ja valkoisena, kumminkin enempi
  punaa kuin valkoista, silloin näkymätön käsi laski hänen päähänsä
  kultakruunun ja omituinen loisto levisi hänen päänsä ja vaalean
  tukkansa ympärille, ikäänkuin pyhimysten päässä on kuvattuna. Kaikki
  kummastelivat kruunua, mutta ei kukaan nähnyt sen tuojaa. Alettiin
  kuiskailla keskenään, että morsiamen mummon isä, vanha vahtimestari,
  lienee sen aarteen varmaankin löytänyt jostakin linnan maanalaisesta
  holvista.
  Kivis-vanhus kyllä arvasi asian ja odotteli kauhulla, milloin tonttu
  oli yht'äkkiä näkyvä keskellä hääjoukkoa, iloisesti hymyilevän ja
  sanovan: "pidä hyvänäsi minun morsiuslahjani!"
  Mutta tonttu ei tullut, taikka oikeammin: hän oli jo siellä, mutta
  näkymättömänä. Kahvia juuri tarjottiin hyvin paistuneiden korppujen
  kanssa, kun vahtimestari kuuli korvaansa tutun äänen kuiskaavan:
  "saanko ottaa korpun Murrille?" -- "Ottakaa neljä! Ottakaa kaikki,
  kaikki tyyni korista!" kuiskasi vahtimestari hämmästyen vastaan.
  "Murri raukka tarvitsee jotakin iloksensa", jatkoi ääni. "Näet nyt,
  vanha ystävä, että tottelin kutsuasi, mutta enpä viitsi kääntää
  lakkiani nurin, minä en oikein pidä papista. Mitenkä minun kruununi
  sinun mielestäsi sopii morsiamelle?"
  "Hän on aivan kuin kuningatar."
  "Senpä luulisin", virkkoi tonttu. "Se onkin kuningatar Katarina
  Jagellolaisen kruunu niiltä ajoilta, kuin hän asui Suomessa ja Turussa.
  Miksipä minä olisin antanut Erik-kuninkaan väen ryöstää sen silloin,
  kuin he valloittivat linnan? Mutta älä puhu siitä; ihmiset voisivat
  luulla minun varastaneen sen."
  "Kyllä minä olen vaiti", kuiskasi vahtimestari. "Enkö saa tarjota
  rinkilää Murrille?"
  "Murri syö vain kerran viidessäkymmenessä vuodessa; jo hänellä on
  kylliksi sinun ajaksesi", vastasi tonttu. "Hyvästi nyt ja kiitoksia
  ravinnosta! Täällä ylhäällä on niin kelvottoman paljo taivaan valoa;
  minulla jo on ikävä hauskaan komerooni."
  Siihen loppui kuiskaileminen. Vahtimestari ymmärsi nyt tontun palanneen
  komeroonsa linnan alle ja oli erittäin iloinen, kun niin helposti
  selvisi niin arveluttavasta häävieraasta.
  Iloissaan joi ukko morsiamen onneksi maustettua viiniä lasinsa pohjaan
  asti. Mutta sepä hänen olisi pitänyt jättää tekemättä, sen kunnon
  Kivisen, sillä hän oli vanha ja viini nousi hänelle päähän, niinkuin
  olut toispäivänä. Hän tuli puheliaaksi eikä enää muistanutkaan olla
  lörpöttelemättä.
  Saara-mummo ja hänen poikansa olivat tietysti myöskin tulleet häihin.
  Saara kävi istumaan vanhan vahtimestarin viereen ja ylisteli ja
  kiitteli kaikin tavoin kallista kruunua. Morsian, lapsi raukka, arveli
  hän, olisi kyllä saattanut tyytyä myrttiseppeleesensä, mitäpä
  huolittiin tehdä häntä turhamaiseksi. Olisi ollut viisaampi myödä
  kruunu kultasepälle ja ottaa siitä aika summa rahaa kuin tehdä ihmisiä
  turhamaisiksi. Ja kun oikein arveltaisiin asiaa, niin tosiaankaan ei
  tiedettäisi, kenen oma se kruunu oikeastaan on. Jos Kivinen oli
  löytänyt kruunun jostain linnanholvista, niin tottapa se oli korkean
  esivallan oma, niinkuin koko linnakin.
  "En minä ole löytänyt kruunua enkä sitä minä ole antanut morsiamelle",
  vastasi vahtimestari äkeissään.
  "No totta tosiaan, kukapa muu olisi morsiamelle antanut niin kalliin
  lahjan?" kysyi Saara innoissaan.
  "Se ei koske teihin, matami."
  "Eikö koske? Vai ei koske minuun, jos viskaali tulee minun oman
  sisareni pojan, sulhasen, luo ja sanoo: vastaappas, vääpeli,
  varastetusta tavarasta; kruunu on varastettu?"
  Kunnon Matti Kivinen pahastui ja sattui kiivaudessaan puhumaan tontusta
  ja hänen aarteistaan enemmän, kuin olisi viisasta ollut. Saaran
  onnistui urkkia koko salaisuus, ja jos hän nyt olisi päästänyt
  loruelevan kielensä valloilleen, niin kohtapa olisi koko hääväki
  tiennyt, mitä hänkin, ja vielä vähän lisäksi. Mutta Saara Kouranen oli
  vielä ahneempi kuin loruilemisen haluinen. Sentähden hän heti meni
  poikansa, kersantin, luo, joka myöskin oli seurassa, ja kuiskasi
  hänelle korvaan, että ontelotornissa oli suuri aarre kätkettynä ja että
  heidän pitäisi se käydä korjaamassa, ennenkuin kukaan muu sai vihiä
  siitä. Kilianus Kouranen oli heti valmis, he molemmat hiipivät ulos,
  hankkivat lyhdyn, lapion, kuokan ja nuoraportaat sekä menivät kenenkään
  huomaamatta alas linnan holveihin ja sieltä ontelotorniin.
  Holveissa oli pimeä, joka askel kaikui moninkertaisena ja rotat
  peljästyen pakenivat koloihinsa. Salalyhty levitti hämärää valoa
  harmaille, tomuisille kiviseinille, suuret hämähäkit juoksentelivat
  edestakaisin, ja välistä näytti joku outo varjo vilahtavan ohitse.
  "Etkö kuule astuntaa jäljeltämme?" kysyi Saara.
  "Muurit ne vain kaikuvat", vastasi Kilianus.
  Näissä autioissa saleissa oli pikku Ruusu monesti kävellyt yksinään
  sekä pimeässä että päivänvalossa, pelkäämättä mitään; mutta kun on paha
  omatunto, vavistaan pienimmästäkin risauksesta. Taaskin kysyi Saara:
  "Etkö nähnyt varjon vilahtavan tuossa oikeanpuolisella seinällä?"
  "Oma varjosihan se vain oli, äiti", vastasi Kilianus. Hän yhtä vähän
  tiesi kuin Saarakaan, että tonttu-ukko näkymätönnä seurasi heitä askel
  askeleelta.
  Kauan etsittyään löysivät he viimein Ontelotornin suun. Se näytti
  hirvittävän vastenmieliseltä. Jääkylmä, ummehtunut ilma tuli sieltä
  syvyydestä vastaan. Uskalsivatko he mennä tuohon pimeään ja kylmään
  kuoppaan? "Älä mene!" varoitti omatunto. "Joutavia, mene vain!" virkkoi
  ahneus. Kersantti otti nuoratikapuut, sitoi ne lujasti aukon suulle ja
  astui edeltä; ahne äiti kiirehti jäljestä.
  Heidän päästyään tornin pohjaan sammui lyhty, sillä ilma oli alhaalla
  niin perin täynnä vahingollisia höyryjä. Pilkko pimeä oli heidän
  ympärillään kuin säkissä. He koettivat uudestaan sytyttää lyhtyänsä,
  mutta turhaan, se ei voinut palaa tukeuttavissa kaasuissa. Äkisti
  pimeästä rätisi heitä vastaan pari tulista hiiltä. Ne olivat
  Murri-kissan silmät.
  "Eiköhän ole parasta kiivetä takaisin?" kuiskasi Saara vavisten, ja
  samaa ajatteli poikakin. Mutta tuskin ehtivät he astua alimmalle
  porraspuulle, kun hirvittävä jyräys tärisytti linnaa ja suuri kasa
  kiviä ja soraa putosi Ontelotornin suuhun, niin että se tukkeutui
  kokonaan ja pakotie sulkeutui. Samassa tonttu-ukko käänsi heidän
  sivullaan lakkinsa nurin, niin että he kissan silmäin valossa näkivät
  hänen pienen, harmaan, kyyryisen vartalonsa, pienet, punaiset silmänsä
  ja pitkän partansa. Kersantti ja hänen äitinsä olivat vähällä pudota
  kauhusta istualleen, niin vihaiselta ja pilkalliselta näytti nyt
  tonttu-ukko, joka vielä äsken oli ollut niin lempeä vahtimestari
  vanhukselle.
  "Terve tuloa minun asuntooni!" pilkkasi tonttu. "Olittepa varsin
  ystävällisiä, kun tulitte tervehtimään minuakin yksinäisyydessäni; nyt
  minä pidänkin teidät ainiaan täällä. Tornin suu on pudonnut umpeen,
  täältä ei kukaan enää pääse pois. Katselkaa nyt asuntoanne tarkemmin!
  Näin mukavasti me nyt asuskelemme yhdessä, kunnes tekin tulette yhtä
  vanhaksi kuin minä. Joka päivä syömme aamiaiseksi kelpo hämähäkkejä,
  päivälliseksi tuoreita rottia ja illalliseksi parasta hometta. Minä
  olen teidän seurakumppaninanne yöt päivät ja näytän teille aarteeni,
  sen, jota te niin himoitsette, mutta joka ei koskaan tule teidän
  omaksenne. Murri kehrää teille; sillä tiedä, Saara, että hän viisisataa
  vuotta sitte oli juuri samanlainen kielikello ja ahne akka kuin sinäkin
  nyt, ja hän jäi minun luokseni samasta syystä, kuin sinä nyt jäät. Kun
  hän eli ihmisikänsä loppuun, muuttui hän kissaksi, ja samaan kunniaan
  pääset sinäkin, kunnon ystäväni. Katsoppas, miten Murrin silmät
  loistavat ilosta, kun saa kumppanin. Ja sinä, Kouranen, tulet hyväksi
  vartiaksi minun aarrekammiolleni. Jos olisit rehellinen, poikaseni,
  niin tekisin sinut kahlekoirakseni, mutta koska olet varas, niin tulet
  ihmisikäsi loputtua sudeksi muiden sutten joukkoon. Kuule, miten he
  ulvovat ilosta!"
  Kersantti Kouranen oli uhkarohkea mies. Hän viskautui tonttu-ukon
  päälle, aikoen musertaa hänet muuria vasten. Mutta turha vaiva; hän ei
  tavannut muuta kuin tyhjää, vaan sen sijaan hän tunsi Murrin kynnet
  niskassaan. Tonttu nauroi. "Menkääs nyt", sanoi hän, "kumppanienne luo
  luolaan, mutta katsokaa, ett'eivät ne revi teitä kuoliaaksi."
  Kilianus Kourasen ja hänen äitinsä Saaran täytyi mennä sutten seuraan,
  ja siellä he luultavasti ulvovat vielä tänäkin päivänä. Häävieraat ja
  muut ihmettelivät, mihin he joutuivat, mutta kukapa suree kielikelloa
  tai itkee varasta?
  Seuraavana päivänä sanoi vanha vahtimestari Kivinen tyttärensä tyttären
  tyttärelle Ruusulle, joka oli eilen ollut morsiamena: "Olipa eilen aika
  hyvät häät ja ruhtinaallinen morsian. Lapsi, arvaappas, kuka on
  aikoinaan käyttänyt sinun morsiuskruunuasi? Ei kukaan sen alhaisempi
  henkilö kuin Suomen herttuatar Katarina Jagellolainen."
  "Nyt narraatte", sanoi Ruusu.
  "Etkö usko? Kyllä minä sen tiedän varmalta taholta. Tuoppas tänne
  kruunu, niin saamme nähdä, että se on merkitty kuninkaallisilla
  kirjaimilla."
  Ruusu avasi kaappinsa, jossa morsiuspuku oli tallella, mutta peräytyi
  hämmästyen. Kruunu oli poissa, ja sen sijassa vain palanen ruosteista
  rautaa.
  Etsittiin ja tutkittiin kaappi katosta lattiaan asti, mutta kruunua
  vain ei ollut missään.
  "Voi minua, vanhaa höperöä!" huokasi vahtimestari, "minä en osannut
  olla vaiti. Minä sain vait'olon ehdolla kuulla salaisuuden enkä
  malttanut olla kuiskaamatta sitä syrjäisen korvaan. Lapsi, älä koskaan
  ilmase mitään, joka on sinulle uskottu vait'olon ehdolla!"
  Ruusu luuli vanhan ukon rupeavan käymään uudestaan lapseksi. Hänhän
  olikin jo kahdeksankymmentä kahdeksan vuoden ijässä.
  Vahtimestari Kivinen eli kuitenkin vielä kaksi vuotta, vaan ei enää
  koskaan mennyt holveihin eikä torninrappusia astumaan; hän tunsi jo
  jalkansa heikoiksi ja alkoi vähin luulla olevansa vanha. Eikä hänellä
  ollut mitään halua kohdata vanhaa ystäväänsä tonttua, sillä monestakin
  merkistä hän huomasi, ett'ei tonttu enää ollut niin ystävällinen linnan
  asujamia kohtaan kuin ennen. Ei enää koskaan nähty aamusilla huoneita
  näkymättömän käden siistimiksi, ei kukkia kastelluiksi eikä
  rapistuneita muurinkohtia korjailluiksi niinkuin ennen, tietämättä kuka
  sitä kaikkea teki. Linna rappeutui päivä päivältä yhä enemmin, eikä
  enää ollut apua korjailemisestakaan, sillä ei mikään kestänyt sen
  hävitysvoiman edessä, joka nyt mellasteli vanhassa linnassa.
  Eräänä päivänä sanoi vanha Kivinen Ruusulle: "Talutappas minua
  kävelylle linnaan!"
  "Kyllä mielelläni", sanoi Ruusu. "Mihinkäs tahtoisit lähteä, isä?
  Mennäänkö holveihin, saleihin vaiko torniin?"
  "Ei, ei, en lähde holveihin enkä torniinkaan; siellä saattaisin kohdata
  jonkun rappusilla. Mutta taluta minut jonkin avonaisen ikkunan luo,
  josta näen Auran. Minä tarvitsen raitista ilmaa. Aivanhan tuo tuntuu
  tänne asti Ontelotornin ummehtunut löyhkä."
  "Niinpä menemme vasempaan saliin, joka on joen suun puolella. Nyt on
  kaunis kesäpäivä; minä vedän pikku poikani korivaunuissa mukaan."
  Ruusulla oli nyt pikku poika, joka oli pantu kuningas Erikin kaimaksi.
  He kävelivät hitaasti linnan käyttäviä. Olipa kaunista, kun ijäisesti
  nuorena pysyvä aurinko paistoi mahtaville, vanhuudestakin jo harmaille
  muureille ja valasi kohta yhdeksänkymmen-vuotista ukkoa, joka nyt viime
  kertaa käveli rakkaassa linnassaan. Katsellessaan ulos ikkunoista näki
  hän linnanseljän hiljaa välkkyvässä tyyneydessään tornin juurella,
  hyvin ylistelty Aura vuodatti mereen välkkyvää vettänsä, ja kaukana,
  niin pitkälle kuin silmä kantoi Erstania kohti, Pohjasalmea ja
  Ruissaloa kohti, näkyi sadoittain valkoisia purjeita rivissä kiikkuvan
  kesäillan vienossa tuulessa.
  Vahtimestari-vanhus katseli kyynelisin silmin kaikkea tuota kauneutta.
  Hän seisoi juuri nyt saman, puoleksi jo läjään rapistuneen kammarin
  vieressä, jossa muinoin kuningas Erik XIV kulutti päiviään ja josta
  vieläkin voitiin huomata, miten lattia oli kulunut hänen askelistaan.
  "Oh tosiaankin", huokasi ukko, "ajan hammas ei säästä edes kuninkaan
  muistoakaan! Kohta tämä kammari kaatuu kokoon; kohta tämä kaunis, vanha
  linna sortuu minun haudalleni. Suomen vanhin linna on kohta vain
  kivikasa, ja naakat turhaan etsivät muuria, jossa heidän rauhalliset
  pesänsä nyt ovat. Jospa minä vähäisellä päivieni jäännöksellä voisin
  pelastaa linnan häviöstä, niin mielellänipä antaisin henkeni sen
  edestä!"
  "No, sepä ei suinkaan olisi paljon arvoinen!" sanoi silloin tuttu ääni.
  Vahtimestari kääntyi ja näki tontun, lakki nurin, ryömivän esiin muurin
  raosta.
  "Tekö se olette?" sanoi vahtimestari, niinkuin on tapana sanoa, kun
  äkkiarvaamatta kohdataan vanha tuttu.
  "Totta kai!" nauroi tonttu-ukko. "Mutta minä muutin Ontelotornista
  tänne toiseen rotankoloon. En minä kauemmin jaksanut kuulla Saara-eukon
  siellä alhaalla lakkaamatta pauhaavan, niin että korvat alinomaa
  lukossa pysyivät. Kyllä sellainen kielikello saa tonttu-ukon pakosalle.
  Huh, alanpa jo kuulla huononlaisesti, rupeen käymään vanhaksi. Maailma
  on nyt paljasta rojua. Ei nykyisissä tonttu-ukoissa enää ole mitään
  ryhtiä. Mitäpä muuta tekevät kuin pelottelevat arkoja piikoja pimeillä
  vinneillä? No, rakentelevathan ne sentään myöskin tuulentupia,
  kiillottelevat saappaita ja lakasevat lattioita. Jospa olisivat nähneet
  minun aikaisiani tonttu-ukkoja; me rakensimme torneja ja kuljettelimme
  kallioita."
  "Se on totta", huokasi vahtimestari, "maailma käy yhä huonommaksi.
  Minun nuorena ollessani tuli yksi vahtimestari yksin toimeen parin
  karkulaisen kanssa, vaan nykyään täytyy hänen kutsua neljä
  vankilanpalvelijaa avukseen. Mitäs nyt aiotte toimia, kun annatte
  linnan rappeutua?"
  "Annanko rappeutua?" ärähti tonttu. "Kyllä siihen on syynsä, minä olen
  ollut huonolla tuulella. Mutta ei minun sydämmeni siedä, että vanhan
  linnani unhottaisin. Kyllä minun vielä pitää kestää muutamia
  vuosisatoja, kunnes vanhuksen parta tuolla alhaalla kasvaa sen verran,
  että täyttää kivipöydän ympäri. Siitä puuttuukin enää vain kädenleveys.
  Mitä sinä sanoit, että antaisit henkesi linnan tähden?"
  "Sen kyllä mielelläni teen, jos vain pidätte edeskinpäin linnaa
  kunnossa", virkkoi vahtimestari.
  "Mitäpä hyötyä sinun hengestäsi olisi, vanha hupsu?" nauroi tonttu.
  "Sinun elämääsi lasketaan nyt enää tunnittain. Mutta annas minulle
  pikku poika korivaunuista; hän kestää seitsemän- tai kahdeksankymmentä
  vuotta ja hänestä minulle voi tulla hyötyä."
  Ruusu kalpeni nuo sanat kuullessaan ja kumartui suojelevaisesti
  vaunuissa makaavan lapsensa ylitse.
  "Minun henkeni", sanoi hän, "ota vaikka tuhannesti, mutta minun pikku
  Erikkiini et saa koskea."
  Tonttu rypisti harmaita ja tuuheita pikku kulmakarvojaan, kosketti
  muuriin kämmenellään ja mutisi:
  "Te ihmiset olette omituista sukua, en minä käsitä teitä. Mitä
  merkitsee yksi ihmishenki? Missä oli tämä auringonpaiste viime jouluna
  ja missä se on tulevana jouluna! Missä oli tämä lapsi eilen ja missä on
  tuo ukko huomenna? Ei, kyllä meidän tonttujen olomme toki on parempi.
  Minä en huoli vaihtaa."
  Ne sanat pahastuttivat Ruusua. Hän uskalsi katsahtaa ylös. "Tonttu",
  sanoi hän, "vaikkapa sinä olisit tuhat vuotta vanha ja eläisit vielä
  toiset tuhat vuotta, niin tiedä, että me kuitenkin elämme kauemmin kuin
  sinä!"
  Sellaiset sanat saivat pikavihaisen seitsensata-vuotisen tontun
  suuttumuksesta kuohahtamaan. "Syytä itseäsi, muurahainen, kun uskallat
  vastustaa mahtavamman kättä!" tiuskasi hän hirvittävällä äänellä ja löi
  kädellään muuriin niin voimakkaasti, että suuri lohkare kuin kallio
  irtautui ja jymisten vieri jyrkkää seinää myöten alas. Toisesta iskusta
  olisi varmaankin koko muuri luhistunut kokoon.
  Ja pikkuinen, vaan hirvittävä ukko olikin jo ojentanut kätensä
  iskeäkseen toisen kerran. Jo vaipuivat Ruusu ja hänen vanha äitinsä-isä
  polvilleen, nähden ensi silmänräpäyksenä musertuvansa kuoliaaksi suuren
  muuriröykkiön alle. Vaan silloin äkisti pysähtyi tontun käsi ja vaipui
  voimatonna alas. Hänen äsken vielä niin synkeä muotonsa muuttui
  ihmeellisen surumieliseksi. Ja viimein näkyi suuria kyyneleitä
  vierähtelevän alas hänen pienistä, punaisista räpyttävistä silmistään.
  Ruusu ja vanhus kuuntelivat myöskin ihmetellen. Syvältä kallion
  sisuksesta linnan alta kuului aina tänne asti laulun ja soiton etäinen
  kaiku, niin sanomattoman suloinen, ett'ei sen vertaista koskaan kuulu
  maan päällä. Sanoja ei voitu erottaa, mutta niitä ei tarvittukaan;
  soitto oli enempi kuin sanat, se virtasi kuin elävä sielu joka taholle.
  "Kuuletteko?" kuiskasi tonttu hiljaisella äänellä, ikäänkuin peljäten
  muuten häiritsevänsä tuolla syvällä asuvaa laulajaa. "Kuuletteko? Se on
  se vanhus, joka asuu vuoren sisällä ja joka on paljon vanhempi minua.
  Vielä ei ole Suomen tulevaisuus tullut, sentähden hän laulaa niin
  suruisesti. Vaan kuitenkin tuntuu hän minusta nyt jo laulavan vähän
  iloisemmin."
  He kuuntelivat kauan hiljaa ihmetellen. Viimein vaikeni laulu, melua
  kuului ikäänkuin aseiden kolistelemisesta. "Nyt vuoren vanhus vaikeni",
  sanoi tonttu, "ja hänen miehensä lyövät miekoillaan kilpiinsä. Olipa
  hyvä, että laulu alkoi ajoissa, muuten olisin saattanut pikastuksissani
  tehdä jotakin, jota sitte olisin katunut. Nouse ylös, ukko!"
  Vahtimestari oli vaipunut lattialle. "Nouse ylös", sanoi Ruusu, ottaen
  häntä kädestä, mutta se putosi voimatonna jälleen alas. Vanha
  vahtimestari Matti Kivinen oh kuollut laulun aikana, sillä Väinämöisen
  laulu vie hengen ja tekee kaikki uudeksi. Ruusu ja hänen poikansa
  kuuluivat uuteen aikaan; sentähden he saivat elää.
  Ilta-auringon kultasäteet valasivat vainajan kunnianarvoista
  valkotukkaa.
  "Vai niin", sanoi tonttu omituisesti irvistäen ja omituinen sointu
  äänessä, jota ei ennen koskaan oltu kuultu. "Vanha ystäväni uskoi tuon
  pahan leikin todeksi. Totta aarteitteni kautta! Minä en tahtonut
  hänelle enkä sinun pikku pojallesi tehdä mitään pahaa! aioin vain
  säikyttää teitä rohkeapuheisuutenne tähden. Vaan koska otit kiinni
  sanoistani, vanha kumppani, niin pidän minäkin lupaukseni. Aarteitteni
  kautta! Tämä linna ei hajoa vielä puoleen tuhanteen vuoteen, niin kauan
  kuin minun käsivarressani on vielä voimaa jäljellä. Mutta tonttu lahoo
  kuin vanha puu, kädestäni minä sen tunnen. Muutamia satoja vuosia sitte
  olisin minä etusormellani sysäissyt kumoon tämän muurinkulman, ja nyt
  tarvitsin siihen koko käteni. Enpä taida enää kestää kovinkaan monta
  vuosisataa..."
  "Ja nyt siis luovuit minusta, vanha virkaveli", jatkoi tonttu. "Kukapa
  nyt enää auttelee minua vanhan linnamme ja sen rappeutuneiden muurien
  korjailemisessa?"
  "Minä kyllä autan ukkovanhuksen sijasta", nyyhkytti Ruusu. "Ja kun
  pikku Erikkini kasvaa suureksi mieheksi, niin kyllä hänkin rakastaa
  vanhaa linnaa ja auttaa teitä, niinkuin ennen ukkovanhus."
  "Niinpä hänestä kuitenkin tulee minulle renki", sanoi tonttu.
  "Ei", vastusti Ruusu, "vaan hänestä tulee Jumalan ja ihmisten palvelija
  koko ijäksensä."
  Vahtimestari vanhus haudattiin kunniallisesti kelloja soittaen ja
  virsiä veisaten. Kansa ei tiennyt sanoa hänestä muuta kuin että hän oli
  kunnon mies, vaikka vähän taipuvainen taikuuteen. Hänen jälkeensä
  linnassa alkoi taas kaikki näyttää miellyttävämmältä. Eräänä aamuna
  huomattiin suuren alasvierineen kallionlohkareen olevan paikoilleen
  nostettuna; työmiesten oli helppo korjata muut puutokset, varsinkin
  kuin joka kivi tuntui niin keveältä nostaa kuin puunkuori. Kaikki reiät
  ja kolot kasvoivat ikäänkuin itsestään umpeen, ja öillä kuului useinkin
  soran ja kiven vetoa ylhäältä autioista saleista. Tonttu se vain sillä
  tavalla piti vanhalle vahtimestarille antamaansa lupausta. Linna
  tosiaankin on vielä koossa tänäkin päivänä. Se on taideteos, jonka
  kaltaista ei toinen niin helposti teekään. Koettappas rakentaa muuri,
  anna sitä tulen havitella, luotien runnella, sateen turmella, pakkasen
  halkoa, myrskyn täristellä, rottain kaivella ja vankein murtaa, mistä
  vain löytävät irtautuvan kiven; anna sen muurin seista sitte seitsemän
  sataa vuotta ihan hoitamatta; niin siten saat koetelluksi, kestääkö se!
  Mutta katsokaas, se muuri, jota sanotaan Turun linnaksi, nauraa vain
  ajan hampaalle ja pysyy koossa! Ihmekö siis, että vanhanaikaiset
  ihmiset uskoivat olevan tonttu-ukkoja?
  
  
  ULPUKKA
  
  Olitko kertaakaan kesällä tuolla pienen saaren luona, jossa tuuli
  heiluttelee kauniita koivuja ja jossa vesi on kirkasta, niin kirkasta,
  että voi nähdä vesielävien uiskentelevan pohjalla valkoisen hiekan yli?
  Jos olit siellä, niin varmaan näit rannalla suuren harmaan kallion ja
  sen juurella valkosen ulpukan, joka meni kiinni joka ilta ja kätki
  kukkansa vihreäin lehtien sisälle. Luultiin hänen olevan kihloissa
  auringon kanssa, sillä joka aamu ani varhain avasi se jälleen kirkkaan
  kukkaissilmänsä ja katseli niin lumivalkoisena ja viattomana taivaan
  valoa. Vaan niin ylpeä ei ulpukka kuitenkaan ollut, että hän olisi
  ajatellut niin ylhäistä sulhaista, joka oli häntä niin paljon
  korkeammalla ja sitä paitse oli niin paljon vanhempi, ett'ei hän
  uskaltanut sanoa sitä edes kummi-isäksikään. Eipä suinkaan, ulpukka ei
  katsonut niin korkealle maailmaan. Hän oli tullut hyväksi ystäväksi
  nuoren koivun kanssa, joka oli lähinnä rannalla ja kumarteli pitkillä,
  veden yli riippuvilla kiharoillaan sinne, missä ulpukka alituisesti
  uiskenteli veden pinnalla irtautumatta juurestaan.
  Ulpukka ei ollut ainoastaan kaunis, vaan vieläpä hyvä ja nöyräkin, ja
  se on jotakin toista. Sentähden pitivät kaikki hänestä, ja siitäpä
  kävikin, että hänelle tuli kosijoita koko pataljoona. Vähän matkan
  päässä hänestä eli joukko ruohoja ja yksi heistä kumarteli aina hänen
  edessään, kun vain pieninkin tuulen puhallus kulki järven yli. "Nöyrin
  palvelijanne", sanoi ruoho hänelle ja kumarsi niin syvään, että melkein
  kosketti latvallaan veteen. Vaan ulpukka ei pitänyt sellaisesta
  nöyryydestä, joka oli ainoastaan notkeassa seljässä, sillä hän huomasi,
  että ruoho sillä välin taisi olla kopea ja ylpeä pienille särjille,
  jotka uiskentelivat sen ympärillä ja pyörähtelivät auringon paisteessa.
  Toinen kosija taas oli jäykempiselkäinen, nim. seiväs rannalla, johon
  vanha kalastaja kiinnitti verkkonsa, ett'eivät aallot niitä veisi pois.
  Seiväs seisoi aina ihan suorana eikä väistynyt ihmisten eikä eläinten
  edestä, ja aina oli hänellä riita milloin minkin kanssa, joka tuli
  liian likelle häntä. Siitä ei ulpukka myöskään pitänyt, sillä hän oli
  hiljainen ja hyväsopuinen eikä mielellään riidellyt kenenkään kanssa,
  ei vanhan veneenkään, joka ahtaissa käännöksissä kulki hänen
  ylitsensäkin, kun niin sattui.
  Kolmas kosija oli tuo suuri kallio, jota sanottiin Rajakallioksi,
  sentähden että siitä kulki kahden kylän välinen raja. Kaikkina kauniina
  päivinä, joina aurinko paistoi, lämpisi rajamerkin kivisydän, kun se
  seisoi siinä ja katseli ulpukkaa; mutta se oli niin hirveän vanha, sen
  niskalla lepäsi jo kuusi-tuhatta vuotta ja sammalet kasvoivat kaikista