Lukemisia lapsille 3 - 03

_Pradajerska_. Te, kokoon painunut prenikka! Hapan, kuivanut, hiiren
syömä rinkilä! Pitääkö minun kynsiä teiltä silmät päästä?
_Matami_. Olkaa nyt hyvällä hiljaa! Ettekö näe, että tuossa tulee
poliisi ja rummuttaja?
_Pradajerska_. Te nokinen uuninluuta! Paistumaton tahdasmykyrä! Te...
(Rummun ääni kuuluu loittoa.)
_Matami_. Ettekö kuule rumpua? Eivätköhän vain rummuta jotakin
varastettua kalua, jonka te olette kätkenyt?
_Pradajerska_. Minä en ole sitä kätkenyt enkä nähnyt. Hyvästi, matami.
Minä olen ihan viaton, minä en ile nähnyt hopealusikoita enkä ottanut
supiturkkia. Kuulkaa hyvä kelpo matami... te juuri tarvitsisitte hyvän,
lämpöisen myssyn ja minulla on ihan teille sopiva... ja jos joku kysyy
minua, niin tehän ette ole minua nähnyt... ja myssyssä on oikeat
silkkinauhat, sen minä takaan. Hyvästi, kaikkein paras pikku matami,
hyvästi, hyvästi! (Menee.)
_Matami_. Hyvästi!... Kas, siinä ole oikein paras noita laatuaan. Mutta
mitähän ne rummuttavat nyt oikeastaan? Nyt on jotain taas pudonnut.
Helsinkiläiset nämä eivät teekään muuta kuin pudottelevat milloin
mitäkin. Kyllä ne pudottaisivat omat nenänipukkansakin, jos ne vain
eivät olisi jäätyneet kiinni... Ja kun minä en tohdi jättää
korianikaan. Ei, silloin saattaisi käydä, kuten eilen. Vähän vain
käänsin selkääni sinne päin ja heti hävisi paras vehnäleipäni!
Sellainen se on meillä poliisi. Jospa se edes olisi ollut homehtunut ja
vanha leipä! Mutta eipäs, kerjäläispennun piti saada tuoretta, sille ei
kelvannut huonompi. Kyllä minä näin tytön, kun se juoksi heinäkuormien
väliin. Ihan tästä joutuu toivottamaksi. Niin, minä aivan vihastun joka
kerran, kuin näen tuollaisia pieniä kerjäläistyttöjä. Niin, niin, kyllä
sen jo saatoinkin arvata. Tuossa on taas yksi.
(Pieni kerjäläistyttö laulaa:)
Kolmas laulu.
Varpunen väikkyy lennossaan
Taivaalla viluissansa.
Hanki on hänen vuoteenaan.
Pilvi on peittonansa.
Vaikka on harmaa, rumakin
Tuo puku sulla yllä,
Laulusi harras kuitenkin
Taivaalle kelpaa kyllä.
Raukka, nyt yksin sirkutat!
On lujat talven paulat.
Kun kevätsäät taas joutuvat,
Paremmin silloin laulat.
_Tyttö_ (matami Strömille). Hyvä, kiltti matami, antakaa minulle muuan
penni!
_Matami_. Ahah, etkö juuri sinä eilen varastanut minun vehnäleipääni?
_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, en minä ole koskaan varastanut mitään.
_Matami_. Kyllä se olit juuri sinä. Missä on kenkä toisesta jalastasi?
_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minulta putosi toinen kenkä.
_Matami_. Puhu suora totuus. Tuon kengän olet sinä varastanut, vaan et
saanut varastetuksi toista. Maltahan, minä toimitan, että poliisi saa
sinut käsiinsä.
_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä niin pelkään poliisia. (Juoksee
pois.)
_Matami_. Juokse sinä, kyllä ne sinut kiinni saavat. Nyt tulee rumpu
Frenckellin kirjakaupan kulmaan, mutta ajavat niin huimasti ja minä
olen tullut ikään kuin vähän huonokuuloiseksi viime aikoina. (Hän
kuuntelee ja rummun pärinä kuuluu aivan läheltä.)
_Ääni_ (ulkoa). Kuulutus. Koska rrrr, rrrr... ja koska rrrr, rrrr... ja
koska rrrr, rrrr... niin rrrr, rrrr... neljä sataa markkaa. Pormestari
ja neuvosmiehet.
_Matami Ström_. Neljä sataa markkaa! Ne ovat varastaneet neljä sataa
markkaa! Jospa sen lienee tehnyt tuo kerjäläispentu! Ottakaa kiinni
varas! Ottakaa kiinni! Se on tuo tyttö, jolla on ruudullinen
kaulaliina... Katsokaa, miten hän juoksee! Ahah, nyt sai poliisi hänet
kiinni... He tuovat hänet tänne.
(Poliisi vetää pientä tyttöä kanssansa.)
_Poliisi_. Vai niin. Matami sanoo sinua varkaaksi.
_Tyttö_. Hyvä, kiltti poliisikuski, älä tee minulle pahaa, minä
varastin vain pienen heinätullon, joka oli torilla.
_Matami_. Niin, niin, sinä tunnustat! No, mitä sinä sitte teit
heinätullolla?
_Tyttö_. Hyvä, kiltti matami, minä panin sen pääni alle, kun makasin
viime yönä lumihangella Kockin tallin vieressä.
_Poliisi_. Lapsi raukka!... Te, matami, saisitte vähän hävetä, kun
vaivaatte poliisia tuollaisella joutavalla.
_Matami_ (hämillään). Tietysti... mitä minä huolin heinätullosta...
mutta koska ne varastivat eilen minulta vehnäleivän...
_Poliisi_. Vai niin (ottaa tytön uudestaan kiinni); sinäkö se olit, hä?
_Tyttö_. Ai, ai, hyvä, kiltti poliisiukko, päästä minut, päästä minut,
että saan etsiä tätiäni!
_Matami_. Mitä sinä tädistä lörpöttelet? Oletko sinä Sipoosta?
_Tyttö_. Olen minä juuri Sipoosta, hyvä, kiltti matami. Isäni on
kuollut ja äitini nimi oli Edla Adolfina Josefina Silfverström, ja hän
kuoli viime syksynä, ja nyt minä tulin tänne etsimään tätiäni. Mutta
minä en muista hänen nimeänsä. Se oli vähän kuin Broms tai Fagerström
tai jotakin sinne päin.
_Matami_ (tempaa tytön luokseen). Herranen aika, lapsi, mitä sinä
sanot! Sittehän sinä juuri olet minun sisareni pikku tyttö, jota minä
olen etsinyt Sipoosta ja koko Europasta! Pikku Lotta, minä juuri olen
sinun tätisi!
_Lotta_. Voi, voi, hyvä, kiltti täti Fagerström, älä anna poliisin
ottaa minua!
_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Fagerström. Ja minäkö antaisin
poliisin ottaa sinut? Ei, tässä meitä on kaksi, sanoi kettu pitäessään
hanhea pyrstöstä.
_Poliisi_. Vai niin? Rupeatteko te, matami, vastustamaan esivaltaa? Te
häpäsette poliisia!
_Lotta_. Voi, täti Broms, nyt hän vie minut!
_Matami_. Ström minun nimeni on, Ström eikä Broms. (Uhaten). Tahdonpa
nähdä, kuka uskaltaa loukata Lotan pikku sormeakaan.
_Poliisi_. Kyllä, esivalta. Te itse sanoitte, että hän on varas.
_Matami_. Olenko minä sanonut mitään niin tyhmää. Hyi, missä teillä on
korvanne?
_Poliisi_. Eikö hän varastanut teidän vehnäleipäänne?
_Matami_. Minun leipääni? Ah niin, nyt minä muistan! Sehän oli
Kudrakovan harmaa kissa...
_Poliisi_. Pois tieltä, akka.
_Lotta_. Kas, nyt hän minut vie taas, täti Sjöström.
_Matami_. Ström minun nimeni on eikä Sjöström. (Poliisille.) Akka
saatte olla itse, taistelette virtaa vastaan. [Ström on suomeksi:
virta.] Tahdotteko nähdä kynsiäni?
_Poliisi_. Te, vanha taikina!
_Matami_. Te, laiha, kokoon liimattu rottelo!
_Poliisi_ (koettaen turhaan kiskoa Lottaa häneltä). Kyllä minä opetan
teidät haukkumaan poliisia.
_Lotta_. Hyvä täti Strömbäck!
_Matami_. Tytön tynkä, jos et opi minun rehellistä nimeäni, niin minä
jätän sinut poliisin kynsiin.
_Lotta_. Voi, täti Ström- Ström- Strömming! [suomeksi: silakka]
_Poliisi_. Kuules, tyttö, mihin sinulta on joutunut toinen kenkä?
_Matami_ (estäen Lottaa vastaamasta). Kenkänsäkö?' Voi, kun minä tuon
nyt ihan unhotin! Kuulkaas nyt, hyvä, armollinen herra ylitarkastaja,
kun olette niin hyvä ja ystävällinen, jospa nyt vähän ikään kuin
tekisimme pienen sopimuksen (nykäsee nutusta)... noin... noin kolme
markkaa taikka niin.
_Poliisi_. Mitä siinä joutavia lörpötätte? Vai tahdotteko lahjoa
poliisia?
_Matami_. (kuiskaten). Ihan uusi kolmen markan raha... No, neljä
markkaa, olkoon menneeksi, herra ylipoliisi!... Tyytykää jo, tyttöhän
on vielä ihan lapsi. Kuusi markkaa, herra, herra... Voi, voi, kahdeksan
markkaa sitte.
_Poliisi_. Mitä lorua tuo on. Minä vain tahdo tietää, onko tytön kenkä
tämän pari. (Ottaa taskustaan pienen kengän.)
_Lotta_. Se on minun kenkäni.
_Matami_ (hiljaa Lotalle). Sst, rakas lapsi; hyi häpeä, etkö tiedä,
että on suuri synti varastaa nuppineulaakaan! (Kovemmin poliisille.)
Hyvä herra poliisimestari! Jospa tyttö nyt olisikin ottanut tuon, niin
kenkien näpisteleminenhän on vain pieni, viaton huvittelu.
_Poliisi_. Mutta nyt ei ole puhe siitä, vaan neljästä sadasta markasta.
_Matami_. Oh, herranen aika, minä aivan pyörtyä kellahdan tähän
paikkaan! Onko lapsi parka tosiaankin var... se on, onko hän sattunut
hairahtumaan niin hirveän suuresta rahasummasta?
_Poliisi_. Nyt puhutte unissanne. Ettekö kuulleet, mitä äsken
rummutettiin torilla?
_Matami_. Malttakaas; niin, ihan näin se oli! Rrrr, rrrr, neljä sataa
markkaa, pormestari ja neuvoskunta.
_Poliisi_. Rummutettiin, että vahtimestari Blomros oli pudottanut
kirjeen, joka hänen piti viedä postiin, ja siinä kirjeessä oli
kuusitoista tuhatta markkaa.
_Matami_. Kuusitoista tuhatta! Hoh hoo, sittepä Blomros oli pahemmassa
pulassa kuin Nyholm, kun teki viidenkolmatta ruplan setelejä, jotka
eivät olleet kyllin mustat.
_Poliisi_. Niin, mutta mitäs luulette? Sill'aikaa kuin Blomros etsi
etsimistään ja oli vähällä tulla hulluksi, astui pikku tyttö
postikonttoriin ja antoi kirjeen sinne kaikkine rahoineen, niinkuin oli
löytänyt kadulta. He päästivät tytön menemään, sanomatta hänelle edes
kiitoksiakaan; mutta kun katsottiin tarkemmin kirjettä, silloinpa vasta
nousi ilo! Ei kukaan enää tavannut tyttöä, ainoastaan kenkä saatiin
kiinni, jonka hän oli pudottanut porstuaan. Ja silloin maistraatti pani
rummuttamaan, että niin on tapahtunut, ja että se pikku tyttö, jolla
on tämän kengän pari, saa neljä sataa markkaa palkinnoksi
rehellisyydestään ja sukkeluudestaan.
_Matami_. Neljä sataa markkaa! Ja ne saa minun oma pikku Lottani panna
säästöpankkiin! Ja hän on rehellisin pikku tyttö koko kaupungissa!
Mutta onko se tosiaan sinun kenkäsi, pikku Lotta?
_Lotta_. Hyvä, kiltti täti Sjöberg, kyllä se on minun kenkäni, siitä on
kanta poissa ja ison varpaan kohdalla on reikä.
_Matami_. Ström minä olen enkä Sjöberg. Käsittämätöntä, tytön typykkä,
ett'et voi oppia minun nimeäni. Mutta samapa se, kylläpähän sitte
muistat, kuin tulet minun omaksi tytökseni.
_Poliisi_. Tulkaa, niin menemme yhdessä maistraattiin näyttämään kenkää
ja nostamaan rahoja. Saanhan minä hiukan vaivastani, vai kuinka, matami
Ström?
_Matami_. Mitä? Vai niin? No, olkoon menneeksi, saatte kaksi markkaa
vaivasta... herra alapoliisi!
_Poliisi_ (itsekseen). Minä saattaisin asettua rauhaan ja ruveta
postiljooniksi, ja sitte voisin ostaa itselleni talon Robertinkadun
varrelta. Mummolla on rahaa ja nuo neljä sataa markkaa saattaisin minä
levittää liikkeesen. Ajatellaanpas, enköhän minä nai tuota vanhaa
kaappia!
Neljäs laulu.
_Matami_.
Nytpä käyn minä vehnästä leipomaan.
Aluu, alumpa, alumpalei,
Lottaseni käypi käsin taikinaan,
Aluu, alumpa, aluu!
_Lotta_.
Nytpä tätiä saan minä syleillä,
Aluu, alumpa, alumpalei!
Strömsten hän on, muistanpa nimensä,
Aluu, alumpa, aluu!
_Matami_.
Ström, Ström, Ström, sanon vieläkin,
Aluu, alumpa, alumpalei!
_Lotta_.
Rakas täti, minä tässä uneksin,
Aluu, alumpa, aluu!
_Poliisi_.
Eikös matam' rouvaksi rupeisi?
Aluu, alumpa, alumpalei!
Ottakaa nyt mieheksenne poliisi!
Aluu, alumpa, alun!
_Matami_.
Suur' kiitos, onkos asiat niin,
Aluu, alumpa, alumpalei?
Rakastunpa oitis poliisiin,
Aluu, alumpa, aluu!
_Kaikki_.
Tämä loppu on tässä pulmassa,
Aluu, alumpa, alumpalei!
Joka tapahtui Cargerin kulmassa:
Aluu, alumpa, aluu!
Jospa se teist' ois niin maulleen.
Aluu, alumpa, alumpalei!
Kuin Porvoon tipat rusinoineen!
Aluu, alumpa, aluu!


TURUN LINNAN TONTTU-UKKO.

Niilo Harakka, seppä, joka takoeli rautaa linnanvangeille, osasi kertoa
seuraavan tarinan, kun hänelle vain annettiin pullo olutta kaulan
kostukkeeksi. Hän väitti kiven kovaan itse nähneensä tontun ja
Onttotornin; niin, mitäpä kaikkea sepät ja myllärit näkevätkään! Niilo
Harakka oli lukenut paljoa vanhan maailman historioita, ja sentähden
hän osasi kertoella, mitä ennen oli puhuttu.
Oli tonttu-ukko, seitsemän sataa vuotta vanha; hän asui eräässä
holvissa Turun linnan alla. Hänellä oli niin pitkä, valkoinen parta,
että voi kiertää sen kahdesti vyötäistensä ympäri, ja kyyryselkäinen
hän oli, aivan kuin vanha teräsjousi, kun se on vedetty täyteen
jännitykseen. Hän kehui olevansa vanhin tonttu-ukko koko maassa; yksin
tuomiokirkon tonttukin, jolla oli ikää viisisataa viisikymmentä vuotta,
sanoi häntä setäkseen. Kaikki koko maan pikku ukot katsoivat häntä
suvun päämieheksi, mutta kaikki myöskin pelkäsivät häntä, sillä hän
tahtoi pitää kunnon järjestystä maassa. Hyvä tonttu-ukko hän oli, perin
rehellinen ja kunnon haltia, vaikka hänellä olikin oma erityinen
makunsa.
Hän näet asui syvimmässä holvissa Turun linnan alla, niin sanotussa
_Onttotornissa_, jossa ennen muinoin pidettiin suurimpia ja törkeimpiä
pahantekijöitä, joiden ei koskaan enää pitänyt näkemän päivän valoa.
Siellä oli hänen palatsinsa sisustettu kaikella mahdollisella
mukavuudella ja komeudella, jollaista tonttu-ukot niin suuresti
suosivat. Sieltä ei suinkaan puuttunut soraa, rikkaläjiä, vanhoja
kiviraunioita, rikkinäisiä ruukkuja, hajallisia niinimattoja,
katkenneita tuolinjalkoja, rikotuita leikkikaluja, ruostunutta
raudanromua, parittomia kenkärajoja, hansikasräsyjä, höyhenittömiä
höyhenpolstereja, piipunvarren palasia, lasittomia ikkunankehyksiä,
pohjattomia korvoja, hiirensyömiä kannettomia kirjoja ynnä muuta romua,
jota ei luetellakaan voida. Torni oli huolellisimmasti verhottu
kaikenkuosisilla hämähäkin verkoilla, ja lattia koristettu pienillä
vesilätäköillä, jotka olivat seisoneet siinä vettänsä puhdistamassa jo
satoja vuosia. Ilma oli tuossa maanalaisessa asunnossa niin suloisen
ummehtunut, kuin suinkin saatettiin toivoa, ja kun kaiken tämän lisäksi
siellä vielä oli mädänneitä olkikupoja ja kuolleiden rottain luita,
niin siitähän jo arvataan, että tonttu-ukosta siellä tuntui oikein
kodikkaalta.
Ja hän viihtyikin tuossa mukavassa asunnossaan niin hyvin, että hän
vain ani harvoin etsi seuraa kotinsa ulkopuolelta. Nykyajan muista
tontuista ja pikku ukoista ei tornin ukkovanhus ajatellut juuri
erittäin hyvää. "Maailma on nyt enää vain rötyä", oli hänellä tapana
sanoa. "Mihinkä tontut nyt enää muuhun kelpaavat kuin rakentamaan ja
paikkailemaan leikkikaluja, kiillottamaan saappaita ja lakasemaan
lattiaa? Ihmiset heitä halveksivat eivätkä heille enää tarjoa edes
puurovatiakaan jouluyönä. Jospa he olisivat nähneet minun aikaiseni
tonttu-ukot! Me rakensimme torneja ja kuljettelimme kallioita!" Kahta
vanhaa ystävää hän nyt enää kävi tervehtimässä, niitäkin ani harvoin:
tuomiokirkon vanhaa tonttua ja vanhaa vahtimestaria Matti Kivistä.
Tuomiokirkon tontun luona kävi hän joka kahdeskymmenes vuosi, ja joka
kahdeskymmenes vuosi kävi tuomiokirkon tonttu linnan tontun luona.
Heidän asuntojensa välillä oli oikotie pitkin kuuluisata maanalaista,
linnan ja kirkon välistä käytävää, sitä, muistathan, josta kaikki
turkulaiset tietävät kertoa, vaikk'ei kukaan ole sitä nähnyt. Tontuilla
ei ollut mitään vaikeutta lipuessaan ahtaan käytävän läpi, hehän voivat
pujottautua avaimen reiästäkin, mutta pahempi oli siitä ihmislasten
kulkea. Sen tiesi vahtimestari Kivinen paremmin kuin kukaan muu, sillä
hän oli ainoa elävä ihmisolento, jonka oli onnistunut ryömiä käytävän
läpi, ja silloin hän juuri ensi kerran tapasikin Turun linnan
tonttu-ukko. Matti Kivinen oli siihen aikaan sukkela, kahdentoista
vuoden ikäinen poika, jonka mielestä koko maailma oli pelkää tanssia.
Hän etsi vanhoja musketinluoteja sorasta linnan holveista; eräänä
aamuna hän sattumalta löysi tuon maanalaisen käytävän suun ja läksi
uteliaisuudesta katsomaan, minne aukko saattoi viedä. Hän ryömi yhä
edelleen, ja mikäli hänen onnistui päästä eteenpäin, putoili kiviä
hänen takanaan alas, sulkien häneltä paluutien. Se ei huolettanut
Mattia vähintäkään, tottahan hän jostakusta paikasta oli pääsevä ulos.
Mutta viimein huomasi hän käytävän olevan täynnä kiviä myöskin
edessään, ja silloin Matti ei päässyt edes eikä taas. Siellä hän ehkä
istuisi kivien välissä vielä tänäkin päivänä, ell'ei olisi silloin
juuri sattunut olemaan kahdeskymmenes vuosi, jolloin linnan ja
tuomiokirkon tontut kävivät toisiaan tervehtimässä. Linnan tonttu oli
matkalla tuomiokirkkoon ja löysi pojan kivien välistä kuin ketun
ansasta. Tonttu oli hyväsydämminen, niinkuin kaikki tontut ovat, vaikka
myöskin äkkivihaiset. Hän sen tähden ärjäsi Matille: "mitä sinulla on
täällä tekemistä?" "Minä etsin musketinluoteja", vastasi Matti
vavisten. Tonttu nauroi. "Otahan kiinni minun saappaani varresta",
sanoi hän, "niin minä autan sinut ulos!" Matti ei nähnyt mitään, mutta
ojensi pimeässä kätensä ja sai kiinni saappaan varresta. Silloin alkoi
kulku joutua kivien ja soran läpi, ja hetkisen päästä sanoi tonttu:
"mene ulos luukusta!" Matti ei nytkään nähnyt mitään, mutta ojensi
pimeässä kätensä ja tunsi luukun, jota saattoi nostaa. Heti hän silloin
oli tuomiokirkon pääalttarin luona, ja siellä seisoi piispa täydessä
juhlapuvussaan pappinensa, valmiina ryhtymään messun lukemiseen.
"Katsos tuota!" sanoi piispa: "mitä sinulla on tekemistä kirkon
viinikellarissa?" Matti ajatteli itsekseen, että piispa ehkä saattoi
olla vaarallisempi kuin tonttu-ukko, ja vastasi reippaasti, että hän
oli etsimässä musketinluoteja. Piispa ei katsonut sopivaksi nauraa
juhlapuvussa, hän vain viittasi kuorin takaovea ja Matti läksi
käpälämäkeen min enimmän kerkisi.
Tästä päivästä alkoi Matti Kivisen ja Turun linnan tonttu-ukon
ystävyys. Matti häntä ei nähnyt, sillä tonttu enimmäkseen liikkui
näkymättömänä harmaassa nutussaan, päässä musta lammasnahka-lakki;
mutta milloin hän käänsi lakin nurin, tuli hän näkyväksi. Tonttua
huvitti auttaa, niinkuin tontuilla on tapana, että Matille kävisi hyvin
tässä maailmassa. Ja ihmeellisen hyvin pojalle kävikin sekä lukusilla
että työssä. Mutta koska olisi liian pitkältä kertoa sitä kaikkea,
niin riittäköön, kun tiedämme, että Matti Kivinen pääsi kolmenkymmenen
vuoden ijässä Turun linnan vahtimestariksi ja hoiti sitä virkaansa
kunnialla viisikymmentä vuotta. Kahdeksankymmenen vuoden ijässä sai hän
eron ynnä elinkautisen eläkkeen ja eli sitte vielä koko joukon vuosia
vanhassa linnassa, josta hän ennen muinoin oli etsinyt musketinluoteja
holveista.
Tontun ja vahtimestarin ystävyys kävi viime vuosina niin likeiseksi,
kuin tonttujen ja ihmisten ystävyys suinkin voi olla. Matti Kivinen
oli jättänyt ammattinsa tyttärensä tyttären miehelle, uudelle
vahtimestarille Antti Tiiliselle eikä hänen enää tarvinnut olla öin
päivin huolissaan, että linnan vangit ehkä saattaisivat karata. Hänellä
oli nyt kylliksi aikaa kävellä ja kaivella vanhassa linnassa miten
mielensä teki, korjaella puutteellisuuksia, tukkia rikkonaisia ikkunan
ruutuja, joista myrsky puhalteli sisään syysöinä, taikka estää lunta ja
sadetta vuotamasta katon raoista. Näillä vaelluksillaan tapasi hän
usein tonttu-ukon, joka myöskin käveli samoilla asioilla, sillä molemmat
he rakastivat linnaansa enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa,
eivätkä pitäneet lukua vaivoistansa korjaellessaan sen rappeutuvia
muureja. Eipä kukaan muu huolehtinutkaan vanhasta rakennuksesta; se
seisoi, jos seisoi, vaan jos se kaatui, niin samapa sekin.
Tuli sitä raateli, samoin aika; talvet tuiskuttivat luntansa sisään,
kesät satoivat vettä, tuuli pudisteli tiilejä ja savupiippuja, rotat
kalusivat reikiä lattiaan, tikka hakkaeli rikki ikkunain pielet, hirret
mätänivät, kellariholvit uhkasivat pudota romahtaa alas, ja tornit
näyttivät jo hyvin arveluttavasti kallistuvan. Turun linnasta ei
kohtakaan olisi muuta ollut jäljellä kuin soraläjä, ell'ei tonttu
alinomaa olisi korjaellut vammoja, ja nyt hänelle joutui avuksi vanhus
Kivinen.
Tontun seitsensata-vuotinen sydän oli liikutettu. Jopa hän eräänä
päivänä yht'äkkiä käänsi lammasnahka-lakkinsa, ja heti hän muuttui
näkyväksi. Vanhus Kivinen oli vähällä kauhusta pudota romahtaa alas
pitkin tornin rappuja, kun näki edessään pienen, ystävällisesti
hymyillä irvistelevän ukon pitkine valkopartoineen ja kyyryselkineen.
Hämmästyksissään yritti hän tekemään ristinmerkkiä, niinkuin vielä
hänen lapsuudessaan oli tapana, mutta tonttu ehti ennen häntä.
"Pelkäätkö minua?" kysyi tonttu.
"Enhän toki", vastasi vahtimestari änkyttäen, vaikka pelkäsi kovasti.
"Ketä minulla on kunnia...?"
Tonttu nauroi leikillisellä tavallaan. "Vai niin, vai et sinä tunne
minua? Etkö muista, kun olit kahdentoista vuoden ijässä, kuka sinulle
sanoi: otahan kiinni minun saappaani varresta! Muistatko, kuka sinulle
kuiskasi katkismusta korvaan, kun pappi kysyi kylänluvuilla: mitä se
on? Etkö muista, kuka sammutti kynttilän, kun olit nukkunut pois kirjan
äärestä, ja kuka etsi saappaasi järvestä, kun putosit venelaiturilta?
Kuka raaputti pois läkkitahran, kun kirjoitit hakemuksesi vahtimestarin
virkaan? Ja tiedätkö, kuka täällä joka yö käveli linnassa sinun
maatessasi katsomassa, että vankein kaikki ovet olivat hyvästi lukossa?
Minä se olin, Matti Kivinen! Emmeköhän ole vanhoja tuttuja; olkaamme
nyt ystävät!"
Vahtimestari oli hyvin hämillänsä. Hän kyllä arvasi, kuka hänellä oli
edessänsä, ja hänestä, hyvästä kristitystä, tuntui vähän oudolta
oleskella sellaisen velhon seurassa. Mutta hän ei ollut tuosta
valittavinaan sen enempää. Siitä hetkestä alkaen hän tottui
vaelluksillansa tapaamaan tonttu-ukkoa milloin missäkin, välistä
linnanvinnillä, välistä rapuilla ja välistä holveissa.
Kylläpä kelpasi kuulla tontun kertomuksia Turun linnasta. Kaikkialla
hän oli ollut mukana linnan alusta asti ja muisti kaikki kuin
eilisestä. Hän oli nähnyt Pyhän Erikin ja Pyhän Henrikin; toisella
heistä oli poskessa luoma ja toinen oli ontuva. Hän tunsi kaikki linnan
päälliköt seitsemättä sataa vuotta takaperin: urhollisen drotsi Tore
Bielken ylistellyn Hannu Kröpelinin, julman junkkeri Tuomas Wolffin,
herttua Juhanan ja hänen loistavan hovinsa, vangitun Erik-kuninkaan,
Ebba Stenbockin, joka piti rukouksia kanuunain paraillaan paukkuessa,
Kaarle IX:nen, joka kirjoitti varoituksensa oven kamanaan, Kustaa
Aadolfin, joka pelastui tulenliekeistä, Pietari Brahen, joka otti
vastaan ensimäiset professorit Turun yliopistoon, ja niin monta muuta
kuuluisaa miestä. Heidän kaikkein kanssansa oli tonttu näkymättömänä
istunut ruokapöydässä, näkymättömänä maistellut heidän viinilaseistansa
ja kuunnellut heidän salaisimpia puhelujansa. Osasipa hän kuvailla,
millaiset olivat hakaset Ebba Stenbockin liiveissä, pitsit Kustaa
Aadolfin kauluksessa ja hopeasolki Pietari Brahen ritarivyössä. Tonttu
kertoi linnan monista taisteluista, piirityksistä ja vahingoista tulen
ja sodan kautta. Pahin tulipalo oli sattunut tontun ollessa kerran
poissa tervehtimässä serkkujansa, Raaseporin ja Loviisan tonttuja.
Mutta silloin olikin tonttu päättänyt, ett'ei enää koskaan lähde
Turusta mihinkään.
Vahtimestari kuunteli vain kainosti, eikä hänelle ollenkaan johtunut
mieleen, että hän olisi voinut vähemmälläkin opilla päästä
professoriksi. Hän seurasi tonttua salista saliin ja holvista toiseen,
ja eräänä päivänä he saapuivat Ontelotornin suulle.
"Etkö tule alas minun asuntooni?" kysyi tonttu-ukko.
"Kyllä mielelläni", vastasi vahtimestari, vaikka häntä hyvin kammotti.
Mutta uteliaisuus kuitenkin voitti; hän näet ei ollut koskaan ennen
käynyt siellä.
He laskeutuivat, tonttu edeltä ja vahtimestari hänen olkapäillänsä.
Ehdittyään kuusi tai seitsemän syltä holvin alle, tunsivat he maata
jalkainsa alla. Siellä oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä, ja ilma oli
perin kostea ja ummehtunut.
"No, eikö täällä ole mukava asua?" kysyi tonttu.
"Saattaapa olla teidän mielenne mukaan", vastasi vahtimestari
kohteliaasti. Ja samassa hän sattui astumaan kuolleiden rottain luille,
niin että ratisi vain jalkain alla.
"Niin, teillä ihmisillä on kummallinen maku, kun rakastatte
auringonpaistetta ja taivaan ilmaa", nauroi tonttu. "Mutta kas,
minullapa on parempaa. Oletko koskaan hengittänyt terveellisempää
ilmaa? Ja valoa minulla on, paljon parempaa kuin auringonpaiste, saat
nähdä heti. Murri, velho, missä nyt vetelehdit? Heti näyttämään tulta
minun virkaveljelleni! Ah, anna anteeksi, hän ei ole oikein tottunut
vieraihin; jopa siitä onkin toista sataa vuotta, kuin viimeksi täällä
niitä oli, tässä minun mukavassa asunnossani."
Silloin tulla hipsutti syvimmästä nurkasta jotakin mustaa, nousi
kivelle ja avasi kaksi suurta säihkyvää vihreää silmää, jotka
paistoivat kuin tuliset hiilet. "Mitäs arvelet minun valostani?" kysyi
tonttu.
"Onko se kissa?" sanoi vahtimestari, itsekseen toivoen, että olisi
kaukana koko komerosta.
"Niin, nyt on Murri kissa, mutta ei hän se aina ole ollut. Hän on minun
talonvahtini ja ainoa seurakumppanini, hyvä elukka, paitse milloin on
vihainen. Varovaisuuden vuoksi älä mene liian lähelle häntä! Kyllä minä
tulen toimeen seurattakin, mutta talonvahdin minä sentään tarvitsen.
Tahdotko nähdä aarrekammioni?"
"Kiitoksia paljon, en minä ole utelias", vastasi vahtimestari. Häntä
värisytti ja itsekseen ajatteli hän, että aarteet ehkä olivat samaa
erinomaista lajia, kuin ilmansa ja valonsakin.
"Mitä? Luuletko minua köyhäksi kerjäläiseksi?" tiuskasi vähästä
pahastuva tonttu. "Tule ja katso tänne!"
Näin sanoen aukasi hän pienen, ruosteisen rautaoven, joka oli
pimeimmässä nurkassa sammalen, homeen ja hämähäkin-verkkojen peitossa.
Murri-kissa astua hipsutteli ovesta sisään ja valasi säkenöivillä
silmillään matalaa ja pitkää holvia, joka oli täynnä kultaa, hopeaa ja
jalokiviä, kalleita hovipukuja, komeita sotavaruksia ja muita
muinaisajan kalleuksia niin pitkältä, kuin nähdä saattoi. Tonttu
katseli kaikkia noita aarteitaan ahneen mielihyvällä ja hypähti
tuttavasti vieraansa olkapäälle, sanoen: "Myönnäppäs, Matti Kivinen,
ett'en olekaan mikään köyhä rahjus, niinkuin sinä yksinkertaisuudessasi
ehkä olet luullut. Kaikki tämä on minun oikealla tavalla hankittua
omaisuuttani. Joka kerran, kuin linnaa on tuli tai vihollinen
hävitellyt, olen minä näkymättömänä juoksennellut pitkin saleja ja
holveja ja korjannut kaiken tämän kalliin tavaran, jonka nyt luullaan
aika sitte joutuneen tulen uhriksi tai vihollisen saaliiksi. Ah, onpa
suloista, on niin suloista olla rikas."
"Mutta tehän olette yksin, mitä te teette kaikella tuolla rikkaudella?"
uskalsi vahtimestari kysyä.
"Mitäkö teen? No, minä katselen niitä tuhat vuotta, minä katselen niitä
joka päivä ja joka yö; minä vartioitsen niitä ja suojelen niitä."
"Entäpä jos joku Teiltä riistää aarteenne?"
Murri kohta huomasi, mistä oli puhe, ja räiskyi tulta. Tonttu-ukko otti
vierastansa kovasti kiinni kädestä ja mitään vastaamatta talutti hänet
salaovelle ja avasi sen vain hiukan raolleen. Sieltä kuului hirvittävä
kiljunta ja ärinä kuin sadan pedon suusta. "Etkö luule", ärisi pikku
ukkokin, ääni käheänä kiukusta, "etkö luule kurjain ihmisten jo
monestikin himoinneen minun aarteitani? Tuolla ne rosvot ovat
kahleissa, kaikki tyyni nyt susina, ja jos sinun mielesi tekee koetella
samaa, kuin he ovat koettaneet, niin pääset heidän joukkoonsa."
"Jumala meitä varjelkoon!" huokasi kunnon vahtimestari hyvin
peloissaan.
Tonttu tuli jälleen hyvillensä, kun näki vieraansa niin kauhuissaan.
"Älähän tuosta nyt niin säikähdä", sanoi hän; "sinä olet rehellinen
mies, Matti Kivinen, ja sentähden sanonkin sinulle, mitenkä oikeastaan
on. Tässä on vielä kolmas rautaovi, mutta sitä ei kukaan uskalla avata,
en edes minäkään. Kaukana sen takana, syvällä linnan perustusten alla
ja kallion povessa istuu eräs hyvin vanha ja paljon mahtavampi kuin
minä. Siellä istuu vanha Väinämöinen kaikkine sankareineen ja odottaa,
odottaa, odottaa, yhä odottaa viimeistä päivää tai Suomen
tulevaisuutta, en tiedä, kumpaako. Sen minä vain tiedän, että hänen
partansa on paljon pitempi kuin minun, ja kun se kasvaa niin pitkäksi,
että täyttää kerran ympäri kivipöydän, silloin tulee maailman loppu. Ja
se kasvaa kasvamistaan joka päivä, ja hän joka päivä huoaten koettaa,
eikö parta jo täyttäisi ympäri pöydän; mutta yhä siitä vielä puuttuu
vähänen. Silloin hän tulee murheelliseksi, ja silloin kuuluu hänen
kanteleensa ääni niin selvään kallion lävitse, että yksin vanhan linnan
muuritkin kuuntelevat ja tuo joki paisuu yli reunojensa paremmin
kuullakseen. Silloin havahtuvat hänen sankarinsa, jotka maaten
odottavat mestarinsa aikaa; he luulevat ajan tulleen, nousevat ja
kalistelevat miekkojaan kilpiinsä, niin että linnan perustuksetkin
tärisevät..."