Lukemisia lapsille 3 - 06

  Mies nauroi. "Etkö sinä ole koskaan ennen nähnyt maata kierteleviä
  ihmisiä? Katso vain, että he eivät ole mitään vieneet luvatta. Eihän
  sitä kangasta näy, joka oli valkenemassa."
  "Sen minä annoin kääreeksi niiden matkalaisten lapselle."
  "Mitä? Annoitko pois senkin ainoan kankaan, kuin meille jäi kauniista
  pellavastamme? Onko tuo nyt viisasta, että äiti antaa oman lapsensa
  kylmää, kun vain saa lämmittää vieraita?"
  "Meidän lastamme ei palele koskaan."
  "Mitä tyhmää lorua tuo on? Enpä olisi koskaan uskonut, että niin
  järkevällä miehellä kuin minulla on niin tyhmä vaimo."
  Siitä päivästä kului kaksi vuotta. Lapset kasvoivat; vanhempi poika
  kadotti kauniin taitonsa kuulla luonnon äänien puhetta, mutta nuorempi
  poika sen sijaan sai sen. Merkillistä oli siinä nuoremmassa lapsessa,
  häntä ei koskaan palellut. Talvituuli tuli välistä jäädyttävän kylmänä
  vuorilta, kaikki pakenivat siltä suojaan, mutta pikku poika istuskeli
  puoli alastomana tuvan edessä, ja hänellä oli hyvä ja lämmin olla kuin
  suloisimpana kesäaikana. "Tuo on reipas poika", sanoi mies. "Hänestä
  tulee aika mies, ja se on perintöä isältä."
  Mies oli kylvänyt uuden pellavan. Se kasvoi ihanasti. Koko perhe oli
  mennyt katselemaan kukkivaa pellavaa. Pikku poika oli äsken ruvennut
  puhumaan, mutta soperrusta se vain oli, jota muut eivät ymmärtäneet
  kuin hänen äitinsä.
  "Mitä se sopertaa?" kysyi mies siinä istuessaan pellon pientarella ja
  iloitessaan kukoistavasta pellavasta.
  Vaimo vastasi; "Hän kertoo pellavan kukkien sanovan: meidän
  sisaristamme tuli vaatetta Jumalalle."
  Mies pahastui. "Joko taas se vanha historia? Saadaanpahan nähdä, että
  ensi yönä taas tulee raju ukonilma ja hävittää kaiken minun vaivani ja
  taitoni hedelmän."
  Mutta silloin ei tullutkaan ukonilmaa. Pellava korjattiin kauniina, se
  antoi satakertaisesti, kahta vertaa enemmän, kuin silloin oli niin
  surkeasti hävinnyt. Mies kerskaili: "Enkö sitä ole aina sanonut? Pitää
  ojittaa niin syvään ja kyntää niin taitavasti, että rajuilma ei jaksa
  tehdä mitään vahinkoa laiholle. Jos nyt en olisi ollut niin viisas ja
  huolellinen, niin kenpä tietää, miten olisi käynyt."
  "Jumala kasvun antaa", muistutti vaimo.
  "Niin, ja me autamme lisäksi", ivasi mies. "Mutta kukas tulee tuolla
  etäällä pitkin tietä? Onhan siinä mies aasia taluttamassa, ja aasin
  seljässä istuu vaimo, lapsi sylissä."
  "Ne ovat juuri samat, kuin tässä levähtivät kaksi vuotta sitte. Silloin
  he kulkivat pohjoisesta etelään päin, vaan nyt he matkustavat päin
  vastoin. Katsos! Nyt kumartaa taas tuo pitkä setripuu maahan asti."
  "Vai niin", virkkoi mies, "joko taas tulee esiin se vanha taikuus? Minä
  menen talliin, sinä voit ottaa vastaan maantien kuluttajat. Mutta katso
  vain, että tällä kertaa eivät näpistä sinun kankaitasi valkenemasta!"
  Matkalaiset pysähtyivät niinkuin viime kerrallakin tuvalle levähtämään
  rasittavan matkan vaivoista. Vieras vaimo, joka näytti yht'aikaa
  lapselta ja kuningattarelta, vei poikansa mökin nuoremman pojan luo, ja
  he saivat yhdessä leikkiä käpyhevosilla ja lampailla. Mökin pojalla oli
  kädessä kova leivän kuori; hän antoi sen vieraalle pojalle. "Onko sinun
  poikaasi palellut?" kysyi vieras vaimo mökin vaimolta.
  "Ei, palellut häntä ei ole, mutta nälkää hän on saanut välistä nähdä.
  Me olemme köyhää kansaa ja elämme vain pellavan viljelyksellä, mutta
  eipä se aina eduta niin hyvin kuin tänä vuonna. Rakas rouva, sinä kun
  lupaat Jumalan lupauksia, etkö antaisi minun pojalleni sitäkin lahjaa,
  että häntä ei koskaan nälkä vaivaisi?"
  "Minä olen Jumalan palvelija enkä saata luvata, vaan ainoastaan
  rukoilen ja saan", selitti nuori vaimo kuningattaren tavalla katsellen.
  "Mielelläni minä rukoilisin runsaasti leipää sinun pojallesi tässä
  maailmassa, sillä hän antoi minun pojalleni ainoan leipärahtusensa.
  Mutta ei kaikki ole meille hyödyksi. Minun lapseni on nähnyt nälkää ja
  vilua, vaikka kaikki kauniit vaatteet maan päällä olisivat olleet
  valmiit häntä lämmittämään ja kaikki rikkaat pellot tarjoamaan hänelle
  leipää. Tahdon rukoilla pojallesi suuremman lahjan: hän on isoava ja
  janoava vanhurskautta."
  Muori ei sitä ymmärtänyt, mutta kiitti ja niiasi kuitenkin, sillä hän
  arvasi sen olevan jotakin hyvää.
  "Me palaamme nyt kotiimme", sanoi vieras vaimo, "sillä ne, jotka
  väijyivät minun lapseni henkeä, ovat kuolleet. Annatko minulle
  lähteestä vettä ennenkuin lähdemme?"
  "Minä antaisin sinulle jalointa viiniä, kuin maan päällä kasvaa",
  vastasi mökin vaimo antaessaan vesiastiaa. "Rakas vieras, sano minulle
  nimesi muistiksi!"
  "Minua sanotaan _neitsyt Mariaksi_", virkkoi nuori vaimo, katsahtaen
  sanomattoman ylevästi ja viattomasti. "Rukoile minun puolestani, ja
  minä rukoilen lastani sinun puolestasi!"
  
  
  KALLE JA KAISA.
  
  Ensimmäinen keskustelu.
  _Kaisalta tutkitaan matemaatillista maantietoa_.
  _Kalle_ (haukotellen kirja kädessä). Surr-rurr -- surraa rukki, sade
  räiskyy räystäistä, pimeä pilkistää sisään akkunasta ja isä ja äiti
  ovat poissa vielä. Ilma on niin ikävä; millä keinoin nyt huvittelisin?
  Mutta tiedänpä mitä teen. Heitän kirjani kiinni, panen hiukset
  pörrölleen, jotta näyttäisin oppineelta, ja tutkin Kaisalta
  matematillista maantietoa. Johonkin sitä täytyy oppiaan käyttää tässä
  maailmassa. -- Kuulepas Kaisa, tiedätkö sanoa: mistä tulee yö ja päivä?
  _Kaisa_ (rukki edessään). Auringon noususta ja laskusta, tiedän mä.
  _Kalle_. Hui hai, Kaisa kulta. Aurinko ei liiku paikaltakaan. Maa se
  ainoastaan on liikkeellä.
  _Kaisa_. Mitä? Tottahan mä nyt näen omin silmin että aurinko liikkuu.
  _Kalle_. Mitäs vielä! Kuinka suuren luulet auringon olevan?
  _Kaisa_. Taitaa olla noin aika voihulikan kokoinen.
  _Kalle_. Oho! Se on paljon suurempi kuin koko maa.
  _Kaisa_. Kuka sen on sinulle sanonut? Vai oletko ollut auringossa.
  _Kalle_. En, minä olen sen lukenut kirjoista. Minkä muotoisen luulet
  maan olevan?
  _Kaisa_. Se on ympyräinen.
  _Kalle_. Oikein. Onko se ympyräinen kuin pannukakku, vai pyöreä kuin
  pallo?
  _Kaisa_. Kuin pannukakku.
  _Kalle_. Jo nyt meni päin mäntyyn. Se on pyöreä kuin pallo.
  _Kaisa_. Joutavia! Kuka pahanilkinen sinua taas on narrannut?
  _Kalle_. Älä, Kaisa rukka, ole tuhma. Olethan kuullut, että
  purjehtimalla pääsee ympäri maan, ja toisella puolen, ihan jalkojemme
  alla, asuu ihmisiä aivan kuin mekin.
  _Kaisa_. Voi, voi, silloinhan seisoisivat he pää alaspäin ja putoisivat
  pois.
  _Kalle_. He eivät putoa kuitenkaan, näetsen, sillä painonlaki vetää
  heitä maan keskusta kohden.
  _Kaisa_. No, koetas kävellä jalat laessa; niin nähdään, mihinkä se
  sinut vetää.
  _Kalle_. Niin, se on toista se, näetkös. Ja siitä kun maa on pyöreä,
  niin pyörii se akselinsa ympäri. Siitä syntyy yö ja päivä.
  _Kaisa_. Vai pyörii. Kylläpä sitten päätämme pyörryttäisi.
  _Kalle_. Sitä ei tunnu, kun näet maa on niin suuri meidän rinnalla.
  Kuinka pitkän matkan luulet olevan kuuhun?
  _Kaisa_. Välistä sinne on pitempi, välistä lyhempi matka. Kun se on
  alahimmillaan metsänrinteellä, niin siihen ylettyisi melkein
  leipävartaalla.
  _Kalle_. En ole koskaan luullut sinua noin tyhmäksi, Kaisa. Maasta
  kuuhun on 37,000 peninkulmaa.
  _Kaisa_. Vai niin, kylläpä siinä on matkaa. Mikä maanmittari sen on
  mitannut?
  _Kalle_. Sen ovat oppineet tehneet. Kyllähän minäkin sen osaisin, kun
  mulla vain olisi suurempi rihvelitaulu.
  _Kaisa_. Suuri-oppinen näyt olevan, oikein ihmeellisen oppinut.
  _Kalle_. Niin, näetkös, Kaisa, kun lukee paljon, niin tulee
  viisaammaksi muita ihmisiä. Silloin ei sano semmoisia tyhmyyksiä, kuin
  että maa on pannukakku.
  _Kaisa_. Tokkopa sinä pahaksesi panisit, vaikka niin olisikin, kunhan
  vain olisi sokuria päällä ja sinulla olisi oikein pitkä veitsi.
  _Kalle_. Tuommoisia sinä lörpötät, kun olet niin tyhmä. Minä panen
  sinut pussiin milloin hyvänsä, sitä sitä et sinä pysty tekemään
  minulle.
  _Kaisa_. Niinkö luulisit? Täytyyhän minun se uskoa, koska itse sen
  sanot. Tiedätkös, sinä suuri-oppinen, sanoa, kuinka pitkä matka on
  lähimmälle kirkolle?
  _Kalle_. Niin, katsopas Kaisa, jos vain olisin ollut siellä, niin
  sanoisin sen täsmälleen. Lienee kolme tai neljä peninkulmaa.
  _Kaisa_. Jo nyt meni päin mäntyyn! Sinne ei ole kuin puoli peninkulmaa,
  jos menee metsän kautta.
  _Kalle_. Konstikos se, kun tietää sen edeltäpäin. Parempi, jos toisit
  minulle voileivän, Kaisa.
  _Kaisa_. Maltapa, hyvä herra! Mistä on voileipä tehty?
  _Kalle_. Voista ja leivästä.
  _Kaisa_. Mistä voi tehdään?
  _Kalle_. Se kirnutaan kermasta.
  _Kaisa_. Miten kermaa saadaan?
  _Kalle_. Maidosta viilipytystä.
  _Kaisa_. Millä lailla?
  _Kalle_. Milläkö lailla? Viili tulee maidosta.
  _Kaisa_. Niin kyllä. Mutta millä keinoin?
  _Kalle_. Sillä keinoin, että maito tulee viiliksi.
  _Kaisa_. Niin, niin, mutta millä keinoin?
  _Kalle_. Millä keinoin?
  _Kaisa_. Niin, sanopas se, hyvä herra.
  _Kalle_. Maidosta tulee viiliä.
  _Kaisa_. Kas niin, nyt pistettiin poika pussiin asiasta, jota hän näkee
  joka päivä. Tiedetään, minkä muotoiset kuu ja aurinko ovat, mutta ei
  tiedetä, että maidon rasvaisempi osa nousee ylöspäin, sentähden että se
  on keveämpää ja kokoontuu pinnalle.
  _Kalle_. Mutta, hyvä Kaisa, ne ovat pikku asioita.
  _Kaisa_. No, sanopas, mistä leipä saadaan? Se ei liene mikään pikku
  asia.
  _Kalle_. Se leivotaan jauhoista.
  _Kaisa_. Mistä jauhot saadaan?
  _Kalle_. Jyvistä, jotka jauhatetaan myllyssä.
  _Kaisa_. Miten jyviä saadaan?
  _Kalle_. Ne kasvavat pellolla.
  _Kaisa_. Sanos nyt, miten jyväin kanssa menetellään.
  _Kalle_. Ne jauhatetaan jauhoiksi.
  _Kaisa_. Sen kuulin jo. Mutta miten menetellään jyväin kanssa pellolla?
  _Kalle_. Ne kasvavat -- ja sitte ne otetaan.
  _Kaisa_. Siinäkö kaikki?
  _Kalle_. Ja sitte ne jauhatetaan, ja sitte ne leivotaan.
  _Kaisa_. Älä mutkistele, hyvä herra. Tuon olet jo sanonut. Mitä muuta
  on jyvien kanssa tehtävä?
  _Kalle_. Muuta? Sitte ne syödään voileipänä.
  _Kaisa_. Kas vaan, nyt pistettiin poika toisen kerran pussiin. Ei
  tiedäkään suuri-oppinen, että pelto lannoitetaan, jyvä kylvetään ja
  tuleentuneena korjataan, kuivataan kuhilaissa ja puidaan riihessä.
  Sanonpa sinulle vielä yhden asian: jos kaikkea tuota ei tehtäisi,
  niin ei sun hampaasi ilmoissa ikänä jauhaisi voileipää.
  _Kalle_. Hätäkös tuommoista on tietää! Senhän tietää jok'ainoa
  maamoukka.
  _Kaisa_. Niin kyllä, mutta Kalle, joka on ollut kuussa, ei tiedä,
  mitenkä hänen voileipänsä on luotu! Mitä hyvää koko sinun opistasi on,
  jos ei sinulla olen mitään syömistä.
  _Kalle_. Kyllä minä saan ruokaa rahalla.
  _Kaisa_. Ethän toki saata syödä rahoja. Jonkun täytyy myöskin osata
  laittaa leipää. Ja koska ei mikään oppi riitä kaikkea ymmärtämään, niin
  saa jokainen tyytyä ymmärtämään _jotakin_, jos taas toisia asioita
  onkin, joita hän ei ymmärrä.
  _Kalle_. Luuletkos, ett'ei kirjoista opi mitään?
  _Kaisa_. Opitaan kyllä. Toiset oppivat kirjoista, toiset elämästä. Ei
  kumpaakaan keinoa saa ylenkatsoa, eikä kelläkään ole oikeutta
  kopeudella kohdella toista.
  _Kalle_. Mutta, Kaisa kulta...
  _Kaisa_. Kas niin, nyt kuuluvat isä ja äiti tulevan.
  
  Toinen keskustelu.
  _Europan kartta_.
  Kalle ja Kaisa istuvat taasen eräänä iltana kyökkikammarissa. Kalle on
  lukenut läksynsä loppuun eikä tiedä, miten viettää aikaansa. Kaisa
  vyyhtiää lankoja.
  _Kalle_. Osaatkos sanoa, Kaisa, mitä minulla on edessäni tässä
  pöydällä?
  _Kaisa_. Kyllä mä näen, ett'ei se ole taulu eikä se ole kirja, mutta se
  on täpö täynnä viivoja, ja siihen on jotakin präntätty. Onko se
  olevinaan joku rakennus?
  _Kalle_. Mitä? Etkö tiedä, että se on kartta.
  _Kaisa_. Kartta? Mikä se on?
  _Kalle_. Sen saat kuulla. Kartalle piirretään maailmanosia ja maita ja
  meriä ja virtoja ja järviä ja vuoria. Katsopas, tässä on suuri meri,
  jota sanotaan Atlantin valtamereksi.
  _Kaisa_. Onko tuo olevinaan meri? Eihän se ole edes sininenkään, eihän
  siinä näy mitään laivoja, eikä aaltoja. Ei se mahda suuri olla, koska
  mahtuu niin pienelle paperille. Eihän siinä näy edes venettäkään,
  saatikka sitte suurta laivaa.
  _Kalle_. Kyllä maar, usko pois. Tässä on Europpa. Tiedätkö, mitä
  Europpa on?
  _Kaisa_. Mitä? Äyräpääkö? kyllä tiedän.
  _Kalle_. Joutuvia! Kuule nyt siivosti sanojani. Minä olen nyt sinun
  maisterisi. Ole kuuliainen ja uuttera, lapsukaiseni, niin saat oppia ja
  viisautta.
  _Kaisa_. No, antakaas kuulla, herra maisteri,
  _Kalle_. Niin, katsopas, Europpa on maailmanosa, ja tästä näin pääsee
  Gibraltarin salmen kautta Välimereen; sieltä saadaan suoloja. Ja tästä
  pääsee Dardanellien ja Bosforin kautta Mustaanmereen...
  _Kaisa_. Valkoinenhan se on.
  _Kalle_. Tässä on Krim ja tässä on Turkinmaa.
  _Kaisa_. No, kah kummaa! Asuuko turkkilainen tuossa? Hänelläpä on
  erinomaisen pieni maa. Sentähden hän varmaankin mielii enemmän maata
  kristityiltä. Tunnen minä Turkin langat ja Turkin pavut.
  _Kalle_. Ei se maa ole niin pieni, kuin näyttää. Nyt olemme joutuneet
  säkkiin, nyt emme enää pääse edemmäs meritse. Sentähden matkustamme
  takaisin maitse. Tästä näin tulemme Unkariin, ja sitte Itävaltaan.
  Tässä on Kreikanmaa, siellä kasvaa korintteja, ja tässä on Italia;
  siellä poimitaan appelsiineja, ihan kuin täällä pihlajanmarjoja. Tässä
  on Sveitsi ja tässä Saksanmaa.
  _Kaisa_. Vai Saksanmaa vainen! Sieltä saadaan Saksan saippuaa ja Saksan
  omenia.
  _Kalle_. Niin, ja paljo muuta, hyvä Kaisa. Tässä on Ranskanmaa...
  _Kaisa_. Tuoko tuossa. Sieltä saa Ranskan leipää ja Ranskan konfektia
  ja Ranskan korppuja. Maistaakos teistä Ranskan korput, maisteri?
  _Kalle_. Kyllä sopii kastaa kahviin. Tässä on Espanja. Sieltä saa
  rusinoita ja manteleita...
  _Kaisa_. Ja Espanjan humalia ja Espanjan pippuria ja Espanjan ruokoja
  ja Espanjan lampaita. Espanjasta saa yhtä ja toista.
  _Kalle_. Mutta mennäänpäs nyt merelle taas. Ei aikaakaan, niin olemme
  Englannissa. Pelkäätkö sinä englantilaisia, Kaisa?
  _Kaisa_. En mä juuri pelkää, mutta se on merkillistä, että he käyvät
  punaisissa housuissa. Heidän maastaan saadaan myöskin kaikenlaisia
  kaluja, kahvia ja sokuria...
  _Kalle_. Ho, ho, mummo, kahvia ja sokuria saadaan Amerikasta, joka on
  tuon suuren meren toisella puolen; mutta muutamat ottavat sitä
  Englannista, johonka sitä sieltä tuodaan laivoilla. Englannista
  saadaan...
  _Kaisa_. Äläpäs nyt! Englannista saadaan Englannin lankaa, Englannin
  neuloja, Englannin suolaa ja Englannin tautia. Siitä ei kukaan kiitä.
  _Kalle_. En tiedä oikein, miten Englannin taudin lienee laita; siitä ei
  puhuta minun maantiedossani mitään. Nyt purjehdimme Kanavasta. Tässä
  oikealla on Belgia ja sitte Hollanti.
  _Kaisa_. Sieltä saadaan Hollannin palttinaa.
  _Kalle_. Niin, ja Hollannin dukaatteja ja Hollannin juustoja. Tuolla
  näemme Skotlannin ja Irlannin, ja tuolla kauempana Islannin.
  _Kaisa_. Minä join Islannin jäkäliä eli nummi-jäkäliä kerran kaiken
  kesää, kun minulla oli kipeä rinta.
  _Kalle_. Nyt tulemme Pohjanmereen; sieltä pyydetään lipeäkaloja.
  _Kaisa_. Mitenkä? -- No, nyt meni taas päin mäntyyn, maisteri!
  Lipeäkalaksi sanotaan kaikkia kaloja, jotka pannaan lipeään, ja ne
  saattavat olla turskia, merisiikoja ja muita laatuja, jopa haukiakin.
  Jos maisteri pantaisi lipeään, niin tulisi siitä lipeämaisteri.
  _Kalle_. Kaisa, Kaisa! Sopimatonta on oppilaan puhua tuolla tavalla
  opettajalle. Mene paikalla tuonne nurkkaan uunin luo häpeämään.
  _Kaisa_. No, no, hyvä maisteri, älkää nyt olko suutuksissanne. En minä
  milloinkaan enää sano herra maisteria lipeämaisteriksi.
  _Kalle_. No, olkoon menneeksi; tällä kertaa pääset muistutuksella.
  Mihinkä me tulimmekaan? Niin, Pohjanmereen. Nyt purjehdimme monen
  salmen kautta. Ensiksi Kattegatin.
  _Kaisa_. Katte... miten se olikaan?
  _Kalle_. Kattegatt.
  _Kaisa_. Kattikatti... sieltä saadaan varmaankin kissoja.
  _Kalle_. Siivolla! joko unhotit nurkan? Ensiksi Kattegatt, sitte
  Skagerak, sitte Juutinrauma...
  _Kaisa_. Joko ollaan Raumalla?
  _Kalle_. Kuule sinä tarkasti! Juutinrauma, minä sanoin. Mutta pääsemme
  myöskin Suuren tahi Pienen Beltin kautta. Tässä vasemmalla on Norja...
  _Kaisa_. Sieltä saadaan Norjan silliä. Kun oikein tahdon kestittää
  meidän parasta lehmää, niin annan sille Norjan silliä.
  _Kalle_. Ja oikealla on Tanska.
  _Kaisa_. Meillä on neljä Tanskan kanaa kanakopissa, ja ne munivat
  paraimmin koko joukosta.
  _Kalle_. Tanska on pieni, oivallinen maa, Kaisa. Katsos tänne, tuo
  suuri maa täällä pohjosessa on Ruotsi!
  _Kaisa_. Ei nyt hullumpaa! aina olen luullut Ruotsia paljon suuremmaksi
  maaksi, kuin tuo pieni paperipala on.
  _Kalle_. Sekä sinä että minä mahdumme sinne, Kaisa, ja vielä muitakin.
  Tiedätkös sanoa, mitä Ruotsista saadaan?
  _Kaisa_. Kankirautaa ja pannuja ja kuvapapereita seinille ja sällejä ja
  Skoonen pässejä...
  _Kalle_. Piisaa, piisaa. Pidä Ruotsi kunniassa. Kelpo maa se on ja
  vankkaa kansaa siinä asuu.
  _Kaisa_. Sen kyllä tiedän. Sieltä saa Norrlannin liinaa.
  _Kalle_. Tiedätkö mitään muuta Ruotsista?
  _Kaisa_. Siellä asuu kuningas.
  _Kalle_. Kaisa parka, kuninkaita on muuallakin. Nyt tulemme Itämereen.
  Tuolla on Preussi ja tuolla Puola. Sitte tulemme Venäjälle. Mitäs
  tiedät Venäjästä?
  _Kaisa_. Siellä asuu keisari.
  _Kalle_. Ja sieltä saadaan mitä?
  _Kaisa_. Sieltä saadaan hamppuja ja talia ja pellavia ja kaviaaria ja
  präniköitä, Venäjän vuotia, hopearuplia, jauhokuleja, laukkuryssiä,
  sotamiehiä, kasakoita...
  _Kalle_. Hyvä, Kaisaseni, jo rupeat pitämään puoltasi. Saatatko sanoa,
  mikä maa tämä täällä pohjosessa on?
  _Kaisa_. En kuolemaksenikaan tiedä.
  _Kalle_. Niin, Kaisa kaita, se on Suomi.
  _Kaisa_. Se! juokse nyt männikköön, Kalle parka! Tuo pieni paperipala
  olisi Suomi? Hoho, mitä hullutuksia!
  _Kalle_. Kaisa, jos naurat Suomelle, niin saat selkääsi. Ei kukaan saa
  nauraa Suomelle.
  _Kaisa_. Minä nauran sinulle. Ajatellaan nyt vähän, Kalle kulta. Tuo
  piha ulkona on Helsingissä, Helsinki on Suomessa. Tottahan siis Suomi
  on suurempi sekä pihaa että Helsinkiä. Mutta nyt on Kallen kartta
  paljon pienempi pihaa ja vieläkin pienempi Helsinkiä. Eihän siis kartta
  saata olla Suomi.
  _Kalle_. En koskaan ole luullut, Kaisa, sinua noin tyhmäksi. Etkö sinä
  tajua, että kartta on vähennetyssä aste-mitassa?
  _Kaisa_. Aste-mitassa? En ymmärrä semmoista; mutta sen minä ymmärrän,
  ett'ei pieninkään vasikka pääsisi siinä astumaan, eikä pysyisi
  seisomassakaan. Ja kuitenkin on sinun karttasi olevinaan niin suuri
  maa. Sen vasikkakin ymmärtää, että se on mahdotonta.
  _Kalle_. Sinä olet vasikka.
  _Kaisa_. Vasikoita olemme kaikki olleet, Kallen kokoisina ollessamme.
  Mutta opettakaa, hyvä maisteri, minulle se asia paremmin!
  _Kalle_. Olen sinua jo opettanut, mutta sinua ei saa mitään
  ymmärtämään. Sinä olet pahin pölkkypää, kuin koskaan on käsiini
  joutunut.
  _Kaisa_. Sanonpa sinulle yhden asian, jonka saat panna muistoosi. Kun
  mielitään opettaa oppimattomia, niin pitää olla malttia opettamaan
  heitä heidän ymmärryksensä mukaan. Ei oppia voi kauhalla kaataa toisen
  päähän.
  _Kalle_. Niinkö tuumaat. Ehkä olet oikeassa. Mutta koska olet ollut
  tutkinnossa, niin tulee sinun saada todistus. Varsin kiitettävää et
  juuri voi pyytääkään.
  _Kaisa_. No, saas nähdä, kuinka sitten todistat ja kiität!
  _Kalle_ (kirjoittaa). _Tutkinto-todistus_. Karjakko, hyvin uskottu
  Katrina Karjanen on minun edessäni suorittanut asianomaisen tutkinnon
  Europan maantiedossa ja osoittanut: _välttävän_ käytöksen,
  _tyydyttävän_ ahkeruuden, _sangen tyydyttävän_ edistyksen,
  _kelvottoman_ tietoperustuksen ja _ymmärtämättömän_ ymmärryskyvyn; joka
  hänelle todistukseksi annetaan.
  Helsingissä, lokakuun 15 päivänä 1854.
   _Kalle Kirjanen_,
   filos. maist.
  
  Kolmas keskustelu.
  _Kaisalta tutkitaan tieteitä_.
  Muutamia viikkoja edellisen keskustelun perästä istuu Kalle,
  tyhjennettyään viilipyttynsä, entistään vielä oppineempana, mutta yhtä
  neuvottomana, samassa kyökkikammarissa, Kaisan kartatessa villoja,
  joita hän panee suureen pärekoriin.
  _Kalle_. Muistatko, Kaisa, kun tutkin sinulta matemaatillista
  maantietoa?
  _Kaisa_. En, sitä en muista.
  _Kalle_. Sinulla on huono muisti. No, muistatkos, kun tutkin sinulta
  Europan karttaa?
  _Kaisa_. Karttaa? En minä kartannut silloin, minä vyyhtisin. Kalle on,
  näen mä, äärettömän oppinut, ja yhä oppineemmaksi hän tulee, kun vaan
  syöpi vahvasti.
  _Kalle_. Ei siitä syömisestä tule oppineeksi, vaan lukemisesta.
  _Kaisa_, Voi, voi, mitähän kaikesta tuosta lukemisestakin on!
  Tulevatkohan ihmiset toki viisaammiksi tuosta, että käyvät niin hirveän
  oppineiksi.
  _Kalle_. Se on tietty, Kaisaseni. Joka on oppinut, hän on myös viisas.
  _Kaisa_. Mutta, kas sitä minä en usko. Muistan hyvin Väänäsen Kallen,
  joka sittemmin tuli maisteriksi. Hän meni kerran ulos juuri kuin siellä
  satoi, että taivas oli puhjeta, ja piti sateenvarjoa kainalossaan.
  Silloin hän tietysti kastui ja torui sisartaan siitä, että tämä muka
  oli unohtanut sateenvarjon. Ja kaikkeen tuohon oli vaan syynä se, että
  hän pasteeraili ja aprikoitsi, mitä sade on latinan kielellä.
  _Kalle_. Se on _pluvia_, genitivus _pluviae_, feminini generis ja
  taipuu ensimmäisen deklinationin mukaan. Mutta jos on oikein
  rankkasadetta, niin sanotaan _imber_, genitivus _imbris_, masculini
  generis, ja se taipuu kolmannen deklinationin mukaan. Ja Jupiteria
  nimitettiin _Pluvius_, siitä, että hän satoi.
  _Kaisa_. Mutta jos Pitteri sataa, niin Kalle kastuu, se on selvä se,
  jos ei Kallella ole sateenvarjoa taikka kunnollista päällystakkia. Mitä
  sinä silloin hyödyt pluurosta ja plaarosta ja koko latinasta?
  _Kalle_. Minä pystyn lukemaan Corneliusta ja Ciceronia ja Virgiliusta,
  ja sitte minusta tulee ylioppilas, ja kun kerran olen ylioppilas, niin
  saattaa minusta tulla mitä hyvänsä. Mutta minä sanon sen sinulle,
  Kaisa, se ei ole plura, vaan _pluvia_. Tuosta saisit suuren pukin
  vihkoosi. Mielisinpä opettaa sinua sijoittelemaan eli deklineeraamaan.
  _Kaisa_. Älkää huoliko, hyvä herra maisteri, minä mieluummin karttaan
  villoja. -- Voikos sinusta tulla pappia?
  _Kalle_. Se on tietty!
  _Kaisa_. No, jos sinusta voi tulla pappi, niin kyllä minä kuuntelen
  klineeraamistasi, vaikka yöt ja päivät. Olet kai varmaankin oppinut
  koko joukon juttuja. Mitä lajia sinä olet oppinut?
  _Kalle_. Olen ominut tieteet.
  _Kaisa_. Oivallista! Mitä mokomaa ne tieteet ovat? Onko sekin latinaa?
  _Kalle_. Kuinka tyhmästi sinä saatat kysyä, Kaisa! Tieteet, se on
  kaikki mitä tietää.
  _Kaisa_. Silloin olen minäkin oppinut tieteet, koska se on kaikki mitä
  minä tiedän.
  _Kalle_. Älä luulekaan. Ensiksikin tiedät sinä niin hirveän vähäsen, ja
  sitte et ole oppinut sitä kirjoista. Se on suuri erotus, näetkös.
  _Kaisa_. Tiedänpäs minä, miten viljellään maata, miten hoidetaan lehmiä
  ja kirnutaan voita ja leivotaan, pannaan juomaa, pestään, kehrätään,
  häklätään ja kartataan ja ommellaan vaatteita ja kudotaan kankaita ja
  neulotaan sukkia, ja sitte osaan minä katkismuksen ulkoa aina
  viidenteen pääkappaleesen asti. Niin hirveän paljo siinä juuri ei ole,
  mutta kyllä se on niin paljo kuin minä tarvitsen tieteistä.
  _Kalle_. Saatatko sinä nyt olla noin tuhma, Kaisa! Eihän nuo ole mitään
  tieteitä. Muistatkos, kuinka sinä tulit pussiin matemaatillisessa
  maantiedossa?
  _Kaisa_. Niin, nyt minä muistan, että sinä tiesit, kuinka pitkä matka
  on kuuhun, mutta et tietänyt, mistä voileipäsi on tehty.
  _Kalle_. Maltas, niin näytän sinulle oikein selvästi, kuinka tuhma sinä
  olet, kun luulet osaavasi tieteet. Mitä tiedät esimerkiksi
  _filosofiasta_?
  _Kaisa_. Viiliä sulla on edessäsi ja Sohvia on äitisi nimi. Kun sinä
  nyt syöt äitisi viiliä, niin sehän sitten on viili-Sohviaa.
  _Kalle_. Nyt olit osaavinasi naulaa päähän. Mutta filosofia, näetkös,
  on se tiede, joka opettaa meitä ajattelemaan. Esimerkiksi: kun sataa,
  niin kastuu: Cajus menee ulos sateesen; siis Cajus kastuu.
  _Kaisa_. Mutta jos Cajuksella on sateenvarjo?
  _Kalle_. No, silloin kastuu sateenvarjo.
  _Kaisa_. Voi Kalle kulta, kuinka turhaan sinä vaivaat päätäsi. Nyt on
  se olevinaan filosofiaa, että Cajus kastuu, eikä Cajus kastukaan.
  Ajatellahan osaa joka ihminen, jolla on täysi järki.
  _Kalle_. Niin, mutta miten ajatella, siinäpä temppu. Mutta otanpa
  toisen esimerkin. Mitä tiedät _filologiasta_?
  _Kaisa_. Se oli hirveä sana se. Siitä en koskaan eläissäni ole kuullut
  puhuttavan. Näkyy kyllä, mikä Kallelle maistuu, koska hänen tieteissään
  on niin paljo viiliä.
  _Kalle_. Ole puhumatta viilistäsi. Filologia on se, kun tuntee yhden
  taikka useampia kieliä oikein perin pohjin.
  _Kaisa_. Minä osaan suomea ja ruotsia, sekä präntättyä että trykättyä,
  ja pikemmin myyn minä pois sinut kuin sinä minut. En ole tarvinnut
  siihen mitään ilokiaa. Kas, nyt sain kuitenkin sen sanan suustani.
  _Kalle_. Sinä osaat! Koetapa deklineerata sana _ihminen_. Miten kuuluu
  se abessivissa?
  _Kaisa_. Mitä! Ei ketään ihmistä saa sanoa pässiksi.
  _Kalle_. Tuhmus! Se kuuluu _ihmisettä_ ja _ihmisittä_.
  _Kaisa_. Luulinpa, että se on jotain, jok' on ihmisittäin.
  _Kalle_. Oliko ihminen _substantivum_ vai _adjectivum_?
  _Kaisa_. Kissa sen tietää. Minä tiedän vaan, että ihminen on
  viheliäinen olento tässä maailmassa.
  _Kalle_. Koska ihminen on olento, niin pitäisi sun tietää, että se on
  _substantivum_. Sanos, mikä on sen _pluralis_?
  _Kaisa_. Lurali ja larali! Tiedän ihmisen, jonka nimi kuuluu Kalle.
  Mitenkä se kuuluisi, jos sanoisi Kalle Lurjus?
  _Kalle_. Jopa jouduit kiinni, Kaisa. _Ihminen_ kuuluu
  _pluralis_-luvussa, _ihmiset_. Konjugeeraa sana _syödä_.
  _Kaisa_. Mitä lajia? Syödä?
  _Kalle_. Niin, _verbum syödä_. Miten kuulun se _perfektum_-sijassa, eli
  täydellisessä lähi-ajassa?
  _Kaisa_. Synti vieköön, jos sen tiedän, mutta että sinä osaat syödä
  täydellisesti, sen näen pytystä.
  _Kalle_. Se kuuluu: olen syönyt.
  _Kaisa_. Vai niin? Sitte korjaan minä ruo'an pois pöydältä.
  _Kalle_. Etkö sinä ymmärrä, että se on _prefectum_? Jos se olisi
  _imperfectum_, niin kuuluisi se: _Minä söin_.
  _Kaisa_. Näkyy, näkyy viili-pytystä.
  _Kalle_. _Söin, söit, söi, söimme, söitte, söivät. Plusqvamperfectum_
  kuuluu: _olin syönyt_, ja _futurum: olen syövä_. Miten on esimerkiksi
  _conditionalis_?
  _Kaisa_. Etköhän sinä vielä ole saanut kylliksesi? Sepä syömistä totta
  toisen kerran?
  _Kalle_. Siinä sanotaan: _söisin_.
  _Kaisa_. Vieläkö nytkin?
  _Kalle_. Panen vetoa, ett'et edes tiedä, miten sana kuuluu
  _imperativossa_.
  _Kaisa_. No, antakaa kuulla, hyvä herra!
  _Kalle_. Silloin sanotaan: _syö_.
  _Kaisa_. Kiitoksia vaan.
  _Kalle_. Sanopas minulle _syö_-sanan pää-sijat.
  _Kaisa_. No, joko nyt siatkin pääsivät syömään. Voi pulskia pitoja!
  _Kalle_. Pääsijat ovat: _syön, syödä_. Mutta pahemmat taivuttaa ovat
  _verba contracta_. Mitenkäs niissä tulisit toimeen?
  _Kaisa_. Voi, voi!
  _Kalle_. Mikä _pars orationis_ on voi?
  _Kaisa_. Onko voikin latinaa?
  _Kalle_. Ei, se on suomea, mutta tahdon tietää, mitä sanalajia se on.
  Mihinkä luokkaan se kuuluu?
  _Kaisa_. Kuuluipa minne hyvänsä.
  _Kalle_. Voi on _interjectioni_. Tiedätkö mitä _interjectioni_ on?
  _Kaisa_. En, totta maar, tiedäkään. Päätäni rupeaa pyörryttämään.
  _Kalle_. Nyt näet, kuinka vähän sinä tiedät, Kaisa. Sinä olet niin
  kauhean tietämätön, että pienin poika ensimmäisellä luokalla tietää
  enemmän kuin sinä. Ja kuitenkin luulet sinä tuntevasi tieteet!
  _Kaisa_. Ei kenkään voi tietää kaikkea. Sinä olet itse niin taitamaton
  minun toimissani, ett'et osaa laista lattiaa kunnollisesti. Jumala on
  asettanut niin viisaasti, että muutamat osaavat yhtä, toiset toista. Ja