Lukemisia lapsille 3 - 11

verkkoon, sillä tänä yönä sinä et saa pyytää mitään saalista!" Rotkossa
kasvava mänty sanoi juuressaan hiipivälle skorpionille: "pistä piiloon
pistimesi; tänä yönä et saa pistää ketään!" Puukko sanoi vesakossa
rosvolle: "älä koske minuun; tänä yönä ei kukaan saa vuodattaa verta!"
Maitosarvi sanoi imevälle kapalolapselle: "ai, loukkasinko sinua? Anna
anteeksi, vahingossa niin kävi!" Suoruoho sanoi sisiliskolle: "matele
varovasti minun korteni ylitse, sillä tänä yönä ei ole lupa katkaista
pienintäkään lehteä!" Yön sumu sanoi heinäsirkalle: "peittäydy
kuivaneen palmunlehden alle siksi aikaa, kuin minä ehdin kulkea ohitse,
ett'ei äänesi sorru minun kosteudestani!" Ja ruoho sanoi nälkäiselle
pukille: "malta, maltahan vähän, syö minut huomenna; tänä yönä et saa
purra minua!"
"Mitä sinä loruat?" ärähti pukki. "Kukin on itseään lähinnä. Pitääkö
minun makailla tässä nälkäisenä kivikolla, vaikka paimenen lapset
makaavat tuossa palsamiheinillä?"
"Niin, tuossa ne tosiaankin makaavat minun ruoallani!" sanoi pukki,
kurkistaen rotkoon. "Miten lapset voivatkin olla tyhmät. Eiväthän ne
älyä edes syödä ruohoakaan!"
"Jospa minä ottaisin vain suun täyden noita palsamiheiniä?" ajatteli
pukki hetkisen päästä itsekseen. "Eihän sitä kukaan huomaa. Pienoisen,
yhden ainoan huonosen heinätullon. Mum, mum... merkillistä, miten
hyvältä se maistuu!"
Pukki söi suun täyden, sitte toisen ja vielä kolmannenkin, vetäen
heiniä pois makaavain lasten alta. Viimein ei enää ollut jäljellä muuta
kuin yksi pienoinen tullukka. "No, tuosta nyt ei ole mitään apua, kyllä
lapset ilmankin makaavat", ajatteli pukki ja vetäsi senkin pois.
Silloin heräsivät lapset, tunsivat vieressään pimeässä pukin sarvet ja
alkoivat huutaa. Pukki vihastui. "Mitä siinä älisette?" sanoi hän ja
puski heitä.
Samassapa jo paimen palasi. "Pukki", sanoi hän, "pukki parka, mitä olet
tehnyt? Etkö tiedä, että nyt on jouluyö? Nyt on rauha koko maan päällä,
sinä yksin olet rikkonut maan rauhaa! Sentähden sinun itsesi pitää
rauhatonna kuljeksiman maan päällä ja sovittaman rikoksesi pikku lapsia
kohtaan, kunnes heidän rukouksensa saavat sinut vapautetuksi."
Heti pukki tunsi tuomion käyvän toteen. Hän juoksi vuorille, muita
vaipui horroksiin ja selvisi vasta seuraavana jouluyönä, jolloin hänen
täytyi lähteä pitkälle kävelylleen. Ja niin hän vaeltaa vielä nytkin
joka jouluyönä ympäri maailman ja kuulee luonnon äänien sanovan toinen
toiselleen: "nyt on jouluyö, tänä yönä ei kukaan saa tehdä pahaa
toiselle!" Sen kuulee pukki eikä voi päästä ääniä kuulemasta, sillä
niitä kuuluu sinä yönä kaikkialla: vuorilla, laaksoissa, metsissä ja
tasangoilla, korkealla ilmassa ja alhaalla meressä. Pukki, joka
yksinään on rikkonut maan rauhaa, kävelee nälissään tietänsä eikä kasva
ainoatakaan palsamiheinän kortta hänelle koko maan päällä. Mutta hän
tietää ketä etsii, hän käy lasten luona sovittamassa, mitä oli rikkonut
paimenten lapsia kohtaan rotkossa. Hän koettaa kaikin tavoin päästä
heidän suosioonsa, tuo heille kauneimpia joululahjoja, mutta kuitenkin
he harvoin muistavat kiittää häntä. Joulupukki raukka, kun muut ovat
iloiset, suree hän: hän tulee niin ikävöitynä ja lähtee ihan
unhotettuna; hän tulee rikkaana ja lähtee pois tyhjän korin kanssa.
Sitä lapset eivät ajattele; he tuskin muistavat, mitä tapahtui eilen;
mitenkä he sitte muistaisivat sitä, joka tapahtui lähes kaksi tuhatta
vuotta sitte? Nyt kuitenkin tiedät, kuka pukki on, ja nyt minä voitin
sinulta kaiken maailman veskunat. Ja kun kaikki ne veskunat pannaan
kasvamaan (ell'ei niitä kukaan ole sitä ennen syönyt), ja kun kaikki ne
kasvavat veskunapuiksi ja kaikki ne veskunapuut taas kasvavat uusia
veskunoita ja uusia veskunapuita, niin joulupukki yhä vielä kävelee
ympäri maailmaa ja sanoo lapsille jouluyönä:
"Vähän heiniä suo!
Panen vuoteihin nuo.
Minä lapsilta vein
Varastain omaksein,
Sitä taas takaisin
Minä nyt kokisin.
Jos mä heiniä saan,
Sinä helmiä vaan
Sekä kultiakin
Saat taas kypärin
Tänä yönä kun jouluyö ompi."


PIENTEN LINTUJEN VALITUS.

Me saavuimme mailta vierailta,
Helteisiltä Niilin rannoilta,
Hedelmiltä Atlaan, laavoilt' Etnan
Ja kuuman Saharan hiedoilta.
Me saavuimme palmuin lehviltä,
Ikuisilta kukkakentiltä;
Ja rannoilla, joill' ei hanget säily,
Me muistimme Suomen kevättä.
Me vaihdoimme kylmään Pohjolaan
Hedelmäpöytämme herkukkaan.
Väristen ennemmin, nälkää nähden,
Istuimme koivuissa kotimaan.
Meill' ollut ei kulta-aarteita,
Joit' oisimme tainneet tarjota,
Siis lauloimme kilvan, riemumielin,
Vaan Suomelle kevätlaulua.
Me hankimme oksan pienoisen,
Ja sammalta pesäks hiukkasen;
Siin' aioimme rauhass' asuskella
Ja laulaa riemua keväimen.
Vaan tään kylän lapset ynseät,
Niin julmat ja sydämettömät,
He pesämme maahan nakkasivat,
Meilt' ainoan suojan särkivät.
Me lauloimme heille keväällä,
Ja riemun ja toivon hetkinä.
Oi jospa ei maksais kenkään heille,
Kuin meille he maksoi virrestä.
Se leikkiä kenties heille vaan;
Mut hirveä työ se tosiaan,
Sen Jumala heille anteeks suokoon!
Me lauloimme suloks Suomenmaan.


KAUNIINTA METSÄSSÄ.

Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin: luulen, ett'ei
kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja
koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät
sallineet, että nukuimme kauan aamusilla, ja kotona oli vanha
kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa:
"nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme
vuoteelta; kyllä alussa tuo tuntui raskaalta, vaan lopuksi ymmärsimme,
että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat: "aamuhetki kullan kallis."
Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan
illalla.
Useinkin on mielestäni tuntunut siltä, kuin ei ensinkään pitäisi nukkua
näinä ihanoina, valoisina kesä-öinä, jotka kirkkaudesta säteilevät, ja
jolloin kaste kimaltelee ruohossa ja linnut laulavat. Silloin
nukkumiseen menettää monet kauniimmat hetket elämästään. Mutta niin nyt
kerran on, sitä ei kukaan voi auttaa: nukkuahan sitä täytyy. Kuningas
Fredrik Preussissa oli hyvin ahkera mies ja häntä harmitti, että hän
nukkumiseen menetti kolmannen tahi neljännen osan elämästään. Siksi
päätti hän totuttaa itseään siihen, että pääsisi tuommoisesta pahasta
tavasta. Ensi yön hän teki työtä ja se kävi päinsä. Toisenkin yön teki
hän työtä vähääkään nukkumatta, ja nyt luuli hän jo saaneensa aikaan
jotain eriskummallista.
Vaan mitäpä tapahtui? Kun hän seuraavana päivänä istui suuren
hallituspöytänsä ääressä ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet
rupesivat puhumaan tärkeistä hallitusasioista, huomasivat he, miten
kuningas rupesi nyökyttämään päätään... ja niin hän nukkui siihen
paikkaan, istuessaan kuninkaallisessa korkeudessaan.
Siksi ajattelen, että meidän tulee tehdä, niinkuin luonto tahtoo. Ja
onhan uni kallis lahja väsyneelle, sairaalle ja murheelliselle; mutta
siltä ei pidä laiskotella kauniina kesä-aamuna, vaan silloin on paras
mielessään kuvata, että vanha kalastaja seisoo ikkunan ulkopuolella
huutamassa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!"
Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli
viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita,
alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi
mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaasen asti, joka lohdutti
itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin
oksat ja latva sidottaisiin paaluun; vaan, näetsen, siitä minä en
huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajattelepas, jos olisin
puu, niin lapset eivät ulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia
ripotellaksensa tuvan lattialle pyhä-aamuna.
"Se onkin ainoa, mihin sinä kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen
seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka",
arveli kuusi.
"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin
ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan
savutusaineeksi, sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi
poikien jousipyssyyn ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä
tehdään siirappia ja sitten..."
"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta,
kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kauniin
täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti
ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt
parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.
"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin
valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukki, näet,
hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee
olla kauniin", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista
kukista suloisin tuoksu.
Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli
kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi
kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan
kauniin", ajatteli hän salaa itsekseen.
Mutta leppä, joka seisoi tuossa järven rannalla, katseli kuvaansa
alinomaa veden tyvenestä peilistä ja oli mielestänsä niin sinivihertävä
ja rakastettava, ett'ei kukaan voisi olla häntä kauniimpi. Siksi
nyykäytti hän päätään ja sanoi: "todellakin, tuota kysymystä sopii
aprikoida!"
Haapa seisoi hänen läheisyydessään ja tärisi pelosta, että muka joku
olisi häntä kauniimpi. Alinomaa tärisi hän, haapa parka, sillä vaikka
hän oli pitkä ja suuri, oli hänellä pelkurimainen sydän ja hauraat
oksat. Niini nyykäytti; ei hänkään itsestään pahaa pitänyt. Halava ja
paju seisoivat ääressä, mutta olivat vaiti ja pitivät ajatuksensa
itsekseen.
"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti
vilpoisan, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli jotka olivat täynnä
vuokkoja ja valokin kukkia.
"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on
vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua! Enkö ole
mahtavan näköinen? Kun ravistan itseäni, putoaa tuhansia neulasia
maahan; niitä muurahaiset keräävät ja käyttävät aseena, kun käyvät
sotaa. Olenhan toki aika urhea poika, sitä ei kukaan kieltäne." Ja
sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi
muita.
Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella
omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen
teistä luulee olevansa kaikista kauniin. Kysykäämme siksi peipposelta,
joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen:
hän tietää parahiten, kuka on kauniin metsässä."
Sanottu ja tehty; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan
eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.
Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat
pienoisessa mökissä metsän rienteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena,
ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä
Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi
on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että
kasvamme Sinun viisaudessasi ja todistamme Sinun voimastasi ja
ylistämme Sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"
Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä
ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään
kuiskaukseen ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän
tuossa viserti koivun latvassa:
"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on
kauttaaltansa kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte,
mikä on kauniinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista
Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin
rakastettavan hyvää ja viattoman suloista kuin nämä kaksi lasta, jotka
kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja
voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ell'ei ole nöyrää
sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle.
Katso, puut kohottavat käsiänsä taivasta kohti, kukkaset lainaavat
värinsä auringolta, linnut visertelevät luonnon ylistystä. Sillä sama
ijankaikkinen henki elää ja puhuu meissä kaikissa. Me kasvamme kaikki
Jumalan armon kirkkaassa päiväpaisteessa; mutta lasten rukous Jumalalle
on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten
tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä
siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon
teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"


HEINÄNTEKO.

_Kaikki lapset_.
Peuhaten, teuhaten riemuitaan,
Heiskuen, leiskuen laulellaan.
Hyörien, pyörien harppaillaan
Tääll' yli vihreän niittymaan.
_Yrjö_.
Miehet ne raataa,
Luokoa kaataa.
_Toini_.
Naiset ne oivat
Taas haravoivat.
_Werner_.
Ruoho on tää
Niin mehevää,
Härkä jos oisin, nyt ahmisin mä.
_Eeva_.
Härkä jos oot, vedä kuormaamme,
Vaan varo vitsaani, norja on se!
_Werner_.
Kiitosta paljon! No katsopahan,
Härkänä käyn sua puskemahan!
_Eeva_.
Härkä se häijy
Kuin peto väijyy.
_Ilmari_.
Tässä on niini,
Pannaan se kiinni;
Lyön sitä niskaan,
Maahan sen viskaan.
_Mari_.
Putkassa paikka
Sille on, taikka
Vitsa yks kaks
Saa paremmaks.
_Kaikki lapset_.
Sätkien, mätkien mylvitään.
Hilvaten, kilvaten kiidellään,
Seppelin, heppelin leikitään
Niityllä iltahan päivän tään.
_Aina_.
Reunassa mättään tuolla kukka hento vain on.
Sen vaotta kevättuuli hiljaan nuokuttaa.
Hän laps on kuin me. Hän nyt avaa silmäns kainon,
Suuruutta luonnon, Luojan töitä katsastaa.
Loitommas, niittomies! Hän pieni kukkanen on!
Hän umpulasta on tän' aamun' auennut,
On niityn kuningattarena hetken, mut
Sitt' eteen hyvän Luojan laskee kruununs hennon.
_Väinö_.
Nähkääs kuin
Päin sekä suin
Heinihin hyppään, niissä mä uin!
_Hilja_.
On vihantaa
Metsä ja maa,
Nyt haravoimahan kiiruhtakaa!
_Lutvi_.
Haravoi sä,
Lennätänpä
Heinäsi paikalla latohon mä.
_Helmi_.
Heiniä tuokaa,
Latohon luokaa,
Ett' olis lehmille kyllälti ruokaa!
_Werner_.
Nyt kuperkeikka
Oiva on seikka!
Oon lohi mä,
Lahn' olet sä,
Siis varo, kohta sun nielenpä!
_Kaikki lapset_.
Uiskimme, huiskimme heinissä,
Ennämme, lennämme leikissä,
Toimin ja voimin jo niityltä
Heinät on latohon vietynä.
_Selma_.
Tääll' linnunpesä on. Sä peipon poikain rauhaa
Äl' yhtään häiritse! Käy hiljaan, hiljaan luo!
Ken suojaa teitä, pienet, ukkonen kun pauhaa?
Katotta tupanne: on köyhä koti tuo.
Ei kuitenkaan tapahdu mitään pahaa teille
Tiedotta Herran; hänpä teitä holhoopi.
Oi nuku pieni lauluperhe tyynesti,
Ja kasva, kiitä Luojaa, viserrä myös meille!
_Werner_,
Työstä nyt lakkaan,
Käyn eväsvakkaan
Kiinni ja tyydytän vastani rakkaan.
_Mari_.
Leipä on tässä näin,
Tässä on voita.
_Toini_.
Katso, mun ystäväin,
Vaan älä koita!
_Werner_.
Kiiruhtakaa,
Nyt ihan näännyn, jos syödä en saa!
_Yrjö_.
Veits' ota tää,
Viillä jo leivästä, henkihin jää!
_Lutvi_.
Tyttöjä vartokaa,
Kyllä ne tarjoaa!
_Hilja_.
Käykäätte piirihin nurmellen,
Niin tytöt kantavat tarjoten!
_Werner_.
Voileipä, paistia, läskiä tuo!
Armahin, mulle se suurin suo!
_Helmi_.
Juustoa, kalaa!
Ken mitä halaa?
_Väinö_.
Meillä on kemut,
Rehtevät remut.
_Eeva_.
Maitoa, marjoja!
_Kaikki lapset_.
Maitoa, marjoja!
Herkkuja tarjona!
Täällä on onnela!
Peuhaten, reuhaten riemuitaan,
Heiskuen, leiskuen laulellaan,
Hyörien, pyörien harppaillaan
Tääll' yli vihreän niittymaan.
_Lutvi_.
Suur' armas maamme iltapäivän loistoss' aivan
Kuin äiti hellä meille sylins levittää.
_Aina_.
Ja meidän melskatessa lasten elämää,
Kansamme työskelee ja kantaa tuskan, vaivan.
_Yrjö_.
Meill' liian kevyt miel' on, käs' on heikko vaan.
Vahvistukaamme työhön edest' oman maan!
_Selma_.
Rakastakaamme myöskin murhees', iloss' sitä,
Ja sille meidän elää, sille kuolla pitää.
_Kaikki lapset_.
Tehkäämme siihen kylvö kevätsateella,
Ja kesäheltehess' sit' aina kastelkaamme.
Oi Herra, syksyin, talvin, kaikkin' aikoina,
Sun vahvaan varjeluksees ota kotimaamme?


SATU LILLIN NENÄSTÄ.

Olipa tyttö herttainen ja hellä,
Hän monenmoista osas työskennellä:
Hän karttas, kehräs, kutoi, virkkas, neuloi,
Hän kirnus voita, leipäjauhot seuloi.
Hän astiat ja vaatteet hyvin pesi,
Hän tiesi, mistä arvosta on vesi.
Hän keitti, paistoi, kynttilät hän kasti,
Ja kaljat, olvet pani osavasti.
Hän luki, lauloi, piirusti ja soitti,
Kirjoitti, laski, tanssitaidon voitti.
Hän ulkoapäin osas katkismuksen
Ja historjan, kuin noita lorutuksen.
Hän osas olla siivo, kuuliainen
Ja nöyrä, tyyni, vähän vaativainen.
Hän Jumalaa myös joskus rukoeli.
Hän kaiken kansan suosikkina eli.
Vaan voi, mit' auttoi se nyt tyttö parkaa,
Vaikk' kehräs, kutoi palttinaa ja sarkaa,
Vaikk' keitti, paistoi, pysyi leppyisenä,
Kun hällä oli liian pieni nenä!
Niin, nenä oli hällä pienokainen.
Silmissä suihki ilo ihanainen,
Punoitti posket, heloitti myös huulet,
Mut nenä pieni. Mitäs siitä luulet!
Hän siit' ei mitään piitannutkaan ensin.
Hän niinkuin lintu hilpeänä lensi,
Hän tyttöparvess' iloisa ja virkku,
Niin vapaa, raitis kuni lehdon sirkku.
Kun noppaa nokkaa joululeikkin' oli,
Tapahtui seikka: Lillin vuoro tuli
Ja muuan huus: "no mihin sitä noppaa,
Kenellä ei oo nopattava nokkaa?"
"Mull' eikö nenää?" -- "Niin, no vielä vainen
Ois nenä tuo noin pieni pikkarainen!"
Näin muutkin huus nyt hulminassa leikin,
Mut Lilliltä se hauskutuksen veikin.
Hän peilin eteen riens... Se totta juuri,
Ja kun se seikka hänest' oli suuri,
Niin toiset taas: "ei nenää huoli surra,
Sen moist' ei koskaan suudella ei purra."
Kyll' äiti lohduttaa, niin Lilli luuli,
Mut kysyttyään, hältä samaa kuuli:
"Niin, rakas laps, sä pientä nenääs kysyt,
Mut onnen saat, kun siivona vaan pysyt."
Niin, olla siivo, sanottu on pian,
Mut moinen solvaus saa mieleen sijan.
Nyt Lillin olo tuntui tukalalle,
Hän pienen nenäns kätki hatun alle.
Ja turhaan äiti lohdutti kuin ennen;
Ah, Lilli tunsi elon riemun menneen,
Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
Apua saamaan moiseen nenävikaan.
"Ah, herra tohtor, tuskass' auttakaatte
Lyhyttä nenää hieman jatkakaatte!"
"Kuin? Jatkettava? Siin' on puheen kokka!
Tulepas tänne, armas pikku nokka!"
Ja tohtor näpli nenää monta kertaa,
Se jatkunut ei toki hiukan vertaa.
"Niin", -- virkkoi tohtor syvämietteisenä, --
"Parasta jättää arvohonsa nenä."
No, mietti Lilli, murise vaan siellä! --
Hän kohtas sitten pienen akan tiellä.
"Hyv' päivää, lapsen', mikäs sua vaivaa,
Mi murhe musta sydäntäsi kaivaa?"
"Oi, rakas vanhus, tuskainen on tieni:
Te itse näätte, kuink' on nenän' pieni.
Sanokaa, miten pitemmäks sen saisin,
Mä luulen sääliin kivet liikuttaisin."
"No, sanoi akka, tarvitsetpa vähän;
Mä tiedän keinon koetellun tähän,
Sen neuvon suon, mä haltiatar rikas,
Sä tohtoritta parantaa voit vikas.
"Siis kuule: kun sä onnellisna milloin
Jotakin hyvää varrot, mutta silloin
Toiveesi pettää, huomaa joka kerran,
Mä sanon, jatkuu nenäs jonkun verran."
"Suur' kiitos, vanhus, täm' on oivallista,
Kun ei vaan mull' ois kauan vartoomista!"
Taas akka: "onhan elon sääntö yllä;
Mä lupaan sulle, nenäs kasvaa kyllä."
Nyt Lilli aivan lohdullisna juoksi
Hedelmäpuunsa ihanaisen luoksi,
Ottaakseen siitä maukkait' omenoita,
Niin kypsiä ja ihmeen koreoita.
Ne hyviks myös ol' ahneet pojat tienneet
Ja mennäyönä koko aarteen vieneet.
Ah, Lilli parka tunsi hämillänsä,
Kuin ois hän saanut piston nenähänsä.
Tietysti Lilli nolostui nyt tuosta.
Hän muisti sisään peilin eteen juosta,
Hän seisoi, katsoi ihan ihmeisenä,
Pitennyt paljon oli pikku nenä.
Ja nytpä Lillin suru iloks suli. --
Mut aika kului, joulu vihdoin tuli.
Ja joululahjoist' ensimäisnä juuri
Lillille tuli laatikko jo suuri.
"Mitähän tuossa", riemuiten hän huusi,
"On varmaan kaunis nukkemamsel' uusi!
Hyh, rumat sukat... hyödylliset muuten."
Ja Lillin nenä taas sai jatkon uuden.
Niin kävi, miten noita sanoi silloin,
Jos Lilli pettyi toiveissansa milloin,
Jos joskus vaihtui ilo ikäväksi,
Niin pikku nenä kasvoi pitemmäksi.
Alussa kyllä täm' ol' aivan somaa,
Kun Lillin nenä kasvoi alinomaa.
Ja äiti, jok' ei noidan tuumaa tiennyt,
Iloiten virkkoi: "tytöss' ihme lie nyt!"
Mut kuinka sopi, tapahtuipa siten,
Jo nenä kasvoi liiaks piammiten.
Kyll' ensin Lilli salaisuutens' sulki,
Vaan viimein täytyi kaikki tuoda julki.
Voi sentään! Nyt ol' äitin sanain mukaan,
Ihmeenä Lilli, kummempi kuin kukaan;
Ja tuskin muuta ihmeteltiin enää,
Kuin Lilli raukan kummallista nenää.
Ei muuta neuvoks, tohtorin luo pikaan
Apua saamaan moiseen nenävikaan.
"On, herra tohtor, nenä pitkä, näätte,
Siis, olkaa hyvä, sitä lyhetkäätte!"
"Kuin? Lyhettävä? Siin' on puheen kokka!
Tulepas tänne, armas pitkä nokka!"
Ja nyt hän tarttui veitseen levokkaasti,
Mut Lilli juoksi tiehens pelokkaasti.
Hän juoks ja huusi: "Voi sä akka julma!
Miks narrasit mun, sult' on tämä pulma!
Miks pieni nenän' minust' oli halpa!
Voi, tule velho, tee sen kasvuun salpa!"
Ja Lilli parka rientää rientämistään,
Ja etsii akkaa, mut ei löydä mistään.
Ilmoittakoon, jos ken on nähnyt akkaa,
Kosk' ei tuo nenän kasvaminen lakkaa!
Ja nyt sen pituus kyynärän jo täyttää,
Se kauhealta, kamalalta näyttää.
Mut sadun neuvo täm' on tiettäväinen:
Jokainen nenääns' olkoon tyytyväinen.


KOIVU JA TÄHTI.

Tiedänpä vieläkin vanhan tarinan pojasta ja tytöstä, jotka koko
elämänsä vaelsivat yhtä ainoata tarkoitusperää kohden. Kuinka moni
meistä saattaa sen sanoa itsestänsä?
Sataviisikymmentä vuotta sitte oli Suomessa suuri hätä. Sota raivosi
joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja
ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja
hirveitten tautien kautta. Silloin ei nähty eikä kuultu muuta, kuin
huokauksia ja kyyneleitä, valitusta, surua, tuhkaa ja verta, ja ne,
jotka viimeiseen asti toivoivat, eivät lopulla enää tienneet, mitä
heillä oli toivottavaa. Sillä Jumalan vitsaus kuritti ankarasti
maatamme; sen ajan tapauksia ei ikinä unohdeta. Tämän suuren
onnettomuuden aikana tapahtui myös, että moni perhe hajosi, niin että
muutamat vietiin vihollisen maahan, toiset pakenivat metsiin ja korpiin
tahi kaukaiseen Ruotsiin; vaimo ei enää tiennyt miehestänsä, ei veli
sisarestaan, isä ja äiti eivät tienneet olivatko heidän lapsensa elossa
vaiko kuolleet. Sentähden, kun rauha viimein tuli ja vielä elossa
olevat palasivat, niin harva se oli, jonka ei tarvinnut ketään
omaisistansa kaivata ja murehtia. Kuten luemme sadussa ritari
Siniparran nuoresta vaimosta, että hän lähetti sisarensa torniin, josta
sopi nähdä etäälle pitkin tietä, ja aina vähän päästä kysyi häneltä:
"Anna sisareni, näetkö jonkun tulevan?" samoin kysyi moni toiseltaan,
kun tupa tuntui kolkolta, eikä rakkaita kuulunut: "eikö näy ketään
tulevan? -- eikö vielä ketään?" ja tavallisesti vastattiin: "ei
ketään!" Mutta joskus tapahtui, niinkuin Siniparran sadussa, että
kaukaa tieltä näkyi pieni tomupöly; se likeni, ja vihdoin nähtiin
joukko pakolaisia, jotka etsivät omaisiansa... Niiden joukosta isän ja
äidin silmät hakivat rakkaitansa; ja jos he monen, monen vuoden
kuluttaa heidät löysivät, silloin oli ilo, niinkuin ei surua olisi
ollutkaan, asumukset kohosivat äkkiä uudeltaan, pellot pian jälleen
vihannoitsivat ja menneitten surujen jälkeen koitti uusi aika.
Tämän pitkän sodan aikana oli, muun muassa, kaksi pientä siskoa, poika
ja tyttö, viety kauaksi vieraalle maalle, jossa olivat joutuneet hyväin
ihmisten käsiin. Vuodet kuluivat, siskot kasvoivat isommiksi, eivätkä
kärsineet mitään puutetta, mutta vaikka heillä oli kaikkea yltä kyllin,
eivät he kuitenkaan voineet unhottaa isää, äitiä ja synnyinmaatansa. He
olivat vangittujen juutalaisten kaltaiset Babylonissa, jotka ripustivat
kanteleensa pajuihin, eivätkä voineet veisata, ei soittaa eikä hypellä
vieraalla maalla, sillä heidän sydämmensä oli Jerusalemissa.
Kun sitte huhu kertoi, että Suomessa oli rauha, ja että kaikki, jotka
tahtoivat ja kykenivät, saivat palata sinne, silloin tuli vieras maa
lapsille liian tukalaksi, ja he pyysivät saada mennä kotia.
Muukalaiset, heidän hoitajansa naurahtivat ja sanoivat: "kotia, niinkö?
voi tietä! tiedättekö, kuinka pitkä matka sinne on? Enemmän kuin sata
peninkulmaa."
"Vähä tuosta", vastasivat lapset, "kunhan kotiin pääsemme."
"Mutta eikös teillä meidän luonamme ole uusi kotinne? Täällähän on
teillä vaatteita ja ruokaa kylliksi, hyviä hedelmiä syödäksenne, maitoa
juodaksenne, lämpöiset vaatteet, somat asunnot ja ystävälliset ihmiset,
jotka sydämmestään teitä rakastavat. Mitä kaipaatte vielä?"
"Niin on", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Kodissanne on suuri hätä ja puute kaikesta. Siellä täytyy teidän elää
suuressa köyhyydessä, sammalet vuoteenanne, kuusenhavuinen maja
suojananne, tuuli ja pakkanen alituisina seuralaisinanne, ja puun kuori
jokapäiväisenä leipänänne. Vanhempanne, veljenne, sisarenne ja kaikki
ystävänne ovat jo aikaa sitte kuolleet; etsiessänne heidän jälkiänsä,
löydätte susien jäljet, jotka ovat kulkeneet hankea myöten sillä
autiolla paikalla, kussa mökkinne seisoi."
"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Mutta kymmenen vuotta on kulunut sitte kun teidät kuljetettiin sieltä
pois. Silloin olitte pienet ja ymmärtämättömät: viisi vuotta vanha oli
veli ja neljä vuott vanha oli sisar. Nyt olette viidentoista ja
neljäntoista vuotiset, ja vähän tunnette maailmaa. Olette unhottaneet
kaikki, sekä tien sinne, että itse vanhempannekin, ja samoin ovat
vanhempanne myös unhottaneet teidät."
"Niin", sanoivat lapset, "mutta meidän tekee mieli kotiin."
"Kuka teille osoittaa tietä sinne?"
"Jumala", sanoi poika. "Paitsi sitä muistan, että vanhempaini
kartanolla on iso koivu, jossa kauniit lintuset laulavat auringon
noustessa."
"Ja minä muistan", sanoi tyttö, "että tähti iltasilla kimaltelee koivun
lehtien välitse."
"Lapsi raukat", sanoivat vieraat kasvattajat, "pyyntönne on houkka ja
tulisi teidän turmioksenne." -- Ja he kielsivät lapsia koko asiata
ajattelemastakaan.