Lukemisia lapsille 3 - 08

Pani ensin leikiks sen,
Vaan nyt syntyi kauhu suuri,
Se kun totta olikin!
Köyhäks Elma tehtihin,
Torpantytön laisna juuri
Pantiin kouluun kulkemaan,
Sinne paikkaan alimpaan.
Hetk' ol' aivan katkeraa
Täytyy tosin tunnustaa!
Silloin muuan pieni parka,
Joukost' aivan _huonompain_,
Tuli luokse lohduttaja:
"Älä ole, Elma, arka,"
Sanoi hyvä lapsi se;
"Kyllä sua autamme."
Ensin Elma kiukuissaan
Kääntyi pois. Eip' aikaakaan,
Jopa kova sydän suli,
Heltyi häijy ylpeys,
Riutui paha pöyhkeys.
Itkusuusta sanat tuli:
"Neuvo kuinka minäkin
Hyväks, kuin sä, tulisin!"
Päivät kulki kulkuaan
Elma kävi kouluaan
Muiden köyhäin lasten kanssa,
Tyytyi kovaan kannikkaan,
Puutett' oppi tuntemaan,
Sai myös kuulla toisinansa
Puheentapaa vihlovaa:
Se on _kansaa huonompaa_.
Ylpeys kun jällehen
Hälle pyrki mielehen,
Herralt' anoi viisautta
Voidaksensa erottaa
_Parempaa_ ja _huonompaa_.
Tahto toikin valppautta,
Koulussa jo viimein hän
Saikin paikan ylimmän.
Tuli sitten tutkinto,
Isä, äiti saapui jo,
Näkivätpä kyynelsilmin
Heidän laps ol' etevin.
Nyt he laati pidotkin,
Kätköst' otettiin jo ilmiin
Helmet, kultakoreilut,
Tyttösellen aiotut.
Silloin Elma virkkoi näin:
"Köyhä olen eeskin päin.
Helmet, kulta, koru-vaatteet
Turhuuteen meit' takertaa,
Kurjia niill' auttakaa!
Iloitsen, kun mieleen' aatteet
Luoja toi ja neuvoi, mi
_Paremp'_ on tai _huonompi_."
_Huonomp'_ on, ken pöyhkeillen,
Muita ylenkatsoen,
Korskaileepi rehtevänä.
_Paremp'_ on, ken itseltään
Vaatii paljon, mieleltään
Pysyy nöyrän', lempeänä.
Onni tulee, onnen saa,
Joka Herraa rakastaa.


PEIKKOJEN JOULU.

Tuossa vähäisessä kauniissa huoneessa kadunkulmassa oli joulu-aattona
sangen valoisa. Siellä paloi suuri joulupuu, koreita tähtiä, makeisia
ja omenoita täynnänsä, ja haarakynttilät paloivat pöydällä, ja lasten
oli mahdoton pysyä alallansa, joka kerta kuin vähänkin narisi taikka
ratisi ulkona porstuassa. Eipä aikaakaan, niin jo tulikin joulupukki
sisään ja kysyi kuten ainakin, olivatko lapset olleet kiltit. Kaikki
vastasivat yhteen suuhun: "kyllä!"
"Kuulkaatpa nyt", sanoi joulupukki. "Jos lapset ovat olleet siivot, ei
heistä suinkaan kukaan jää osattomaasi. Mutta se minun täytyy sanoa
teille, että minulla tänä vuonna on puolta vähempi joululahjoja
annettavana kuin viime vuonna."
"Miksikä niin?" kysyivät lapset.
"No, sen minä kyllä sanon", vastasi joulupukki. "Minä tulen kaukaa
pohjoisesta päin, ja siellä minä olen käynyt monessa köyhässä tuvassa
ja nähnyt monta pikku lasta, joilla ei tänä vuonna ole leivänpalaa
syödä joulu-aattona, ja sen vuoksi minä olen antanut puolen
joululahjoistani heille. Eikö se ollut oikein tehty?"
"Oli oli, se oli oikein, ja se oli kiltisti tehty", huusivat lapset.
Ainoastaan Fredrik ja Lotta olivat aluksi aivan vaiti, sillä Fredrik
oli ennen tottunut saamaan 20 joululahjaa, ja Lotta oli tottunut
saamaan 30. Nyt he mielestänsä saivat peräti vähän, kun heidän oli
määrä saada vain puoli sen vertaa.
"Eikö se ollut oikein tehty?" kysyi joulupukki toisen kerran.
Nyt pyörähti Fredrik ympäri kengänkorollaan ja sanoi: "mimmoinen huono
joulu se on, jota sinä tänä vuonna taritset meille? Peikoilla on
parempi joulu, kuin sinä tahdot suoda meille!"
Ja Lotta rupesi vuorostansa itkeä lyllyttämään ja sanoi: "saanko minä
vain 15 joululahjaa? Niin, peikoilla on parempi joulu; minä tahtoisin,
että olisimme tänä iltana peikkojen luona!"
"Vai niin", sanoi joulupukki, "joll'ette mitään muuta pyydä, vien minä
teidän heti sinne;" -- ja niin hän sieppasi Fredrikin ja Lotan, yhden
kumpaankin käteensä, ja veti heidät muassaan, vaikka he pitivät vastaan
voimansa takaa.
Hei vaan, tämä kävi pian, kävi varmaan ilman lävitse. Ennenkuin lapset
tiesivät mistään, he jo seisoivat keskellä suurta metsää ja keskellä
lumikinoksia. Siellä oli hirveän kylmä ja lunta pyrytti, niin että
tuskin voi nähdä korkeita kuusia, jotka seisoivat pimeässä yli-ympäri,
ja aivan läheltä metsästä kuului susien ulvontaa. Entä joulupukki, --
no, hän oli kohta taas tiessänsä, hänellä ei ollut aikaa odottaa, hän
aikoi vielä tänä iltana pistäytä aivan monen kiltimmän lapsen, kuin
Fredrikin ja Lotan tykönä.
Molemmat lapset rupesivat huutamaan ja itkemään, mutta mitä enemmän he
huusivat, sitä likempänä ulvoivat sudet yli-ympäri heitä. "Tule,
Lotta", sanoi Fredrik; "meidän täytyy hakea jotakin tupaa metsästä."
"Minun silmistäni on niinkuin näkisin vähäisen vaikean tuolta kaukaa
puitten välistä", sanoi Lotta. "Mennään sinne."
"Ei se mikään valkea ole", sanoi Fredrik; "jääkynttilät ne vaan ovat,
jotka pimeässä välkkyvät puista."
"Mutta minun mielestäni on niinkuin näkisin suuren vuoren edessämme",
lausui Lotta. "Lieneekö se Peikkojen vuori?"
"Kummoisia sinä puhut!" sanoi Fredrik. "Peikkojen vuori on koko
seitsemän peninkulman päässä meidän kodistamme. Tule, niin mennään
vuorelle, sieltä meidän sopii paremmin katsella ympärillemme."
Tuumasta toimeen. He kiipesivät eteenpäin korkeitten lumikinosten
lävitse, pensasten ja kaatuneitten puitten ylitse, ja pääsivät hetken
perästä vuoren juurelle. Siinä oli pikkuinen ovi, ja ovesta loisti
jotakin valkeantapaista. Fredrik ja Lotta astuivat valoa kohden, ja
ennen pitkää he suureksi hämmästyksekseen havaitsivat, että tämä oli
Peikkojen vuori, ja he olivat peikkojen tykönä. Mutta nyt oli liian
myöhä palata, ja paitsi sitä sudet olivat niin lähellä, että ne melkein
kurkistivat ovesta sisälle.
Fredrik ja Lotta seisahtuivat hämmästyksissään kohta oven suuhun ja
näkivät edessään suuren salin, jossa peikot viettivät joulua. Heitä oli
varmaan monta tuhatta, mutta kaikki olivat pikkuriikaisia, tuskin
kyynärän pituisia, ja kakki harmaissa vaatteissa, kovin rytistyneitä ja
sangen vikkeliä. Pimeätä he eivät peljänneet, sillä kynttiläin sijasta
heillä oli kuoliaaksi paleltuneita kiiltomatoja ja lahonneita
puunkantoja ja tuoreita silakoita, jotka kaikki loistivat pimeässä.
Mutta kun heidän mielensä teki koreata juhlatulitusta, silittivät he
suurta mustaa kissaa pitkin selkää, että se säkenöitsi, ja silloin moni
heistä huusi: "ei, lakkaa pois, lakkaa pois, tulee liian valoisa, ei
tätä kukaan kestä!"
Sillä siitä ovat kaikki peikot tässä maailmassa erinomaiset, että he
karttavat valkeutta ja joutuvat pahoille mielin, kun joku saa nähdä
heidät semmoisina, kuin he todella ovat. Sentähden vietettiin suuria
pitoja, kun peikot huomasivat, että päivät kävivät yhä lyhyemmiksi,
vuoden lopun joutuessa, ja yöt kävivät yhä pitemmiksi. Ja silloin
arvelivat peikot, ett'ei lopulta enää tulisi päivä ensinkään, vaan
yksistänsä yö, ja tämä ilahutti heitä niin sydämmen pohjasta, että he
tanssivat vuoren sisässä ja viettivät joulua hupaisesti omalla
tavallansa, sillä he olivat kaikki pakanoita eivätkä tietäneet
mistäkään paremmasta joulusta.
Ja sen havaitsi kyllä, ett'eivät peikot erittäin viluisia olleet. He
hyvittelivät toisiansa jäämakeisilla kylmässä talviyössä, ja puhalsivat
ensin jääpalasia, ett'eivät ne olisi liian lämpimät, kun ne suuhun
otettiin. Oli siellä muutakin oivallista nautittavaa, jota oli
valmistettu härkyläisistä ja hämähäkin sääristä, ja joulupuu oli siellä
jääkynttilöistä laitettu, ja yksi heidän pikku-äijistänsä teki
joulupukin virkaa. Keskellä tuota suurta salia istui peikkojen
kuningas, jonka nimi oli Mundus, hänen vieressään istui heidän
kuningattarensa, jonka nimi oli Kavo (vaikka tämä kuuluu koiran
nimeltä), ja molemmilla oli pitkä parta. He antoivat toinen toiselleen
joululahjoja, niinkuin muutkin ihmiset. Kuningas Mundus antoi
kuningatar Karolle parin niin korkeita puujalkoja, että hänestä, kun
hän kiipesi niitten nenään, tuli korkein ja ylhäisin rouva koko
maailmassa, ja kuningatar Karo antoi kuningas Mundukselle
kynttiläsakset, jotka olivat niin äärettömän suuret, että hän niillä
sai niistetyksi koko maailman kynttilät, ja samalla kun hän niisti
niitä, hän sammutti ne. Tuommoiset kynttiläsakset epäilemättä muut
veitikat mielellään tahtoisivat saada peikoilta joululahjaksi.
Nyt nousi kuningas Mundus istuimeltaan ja piti kokoutuneille peikoille
varsin uljaan puheen, jossa hän ilmoitti heille, että nyt oli piakkoin
kaikki valkeus loppuva, nyt pimeyden varjot muuttuivat ikuisiksi
kaikkiin maihin ja peikot pääsivät maailmaa hallitsemaan. Vaan
tuostakos peikot kaikin voimin huutamaan: "huroo! eläköön suuri
kuninkaamme Mundus ja pimeyden ikuinen valta ja peikkojen voima! Hi,
hi, hi, huroo!"
_Kuningas_ sanoi: "missä minun ylimmäinen vartiani on, jonka olen
lähettänyt vuoren korkeimmalle kukkulalle tähystämään, vieläkö mitään
valon sädettä on jäljellä maailmassa?"
Vartia tuli ja sanoi: "herra kuningas, sinun valtasi on suuri.
Kaikkialla on pimeä."
Taas hetken perästä kuningas sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli.
"Herra kuningas", hän sanoi, "minä näen aivan kaukana taivaan reunalla
pikkuisen valkean, ikäänkuin tähden vilkkuvan valon, kun se lähtee ulos
mustasta pilvestä!" Ja kuningas sanoi: "mene takaisin vuoren
kukkulalle."
Taas kuningas hetken perästä sanoi: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli.
"Herra kuningas", hän sanoi, "taivas on synkkä raskaista lumipilvistä,
enkä minä enää näe tuota pikkuista valoa." Kuningas sanoi: "mene vielä
takaisin vuoren kukkulalle."
Taas sanoi kuningas hetken perästä: "missä vartiani on?" Ja vartia
tuli. Mutta nyt havaitsi kuningas, että vartia vapisi ja hän oli aivan
sokea.
_Kuningas_ sanoi: "sinä uskollinen vartiani, miksi sinä vapiset? Ja
kuinka sinä tulit noin sokeaksi?"
Vartia sanoi: "herra kuningas, pilvet ovat kadonneet, ja tähti,
suurempi ja kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet, loistaa taivaan
kannelta. Tästä syystä minä vapisen, ja sen näkö saatti minun
sokeaksi."
_Kuningas_ sanoi: "mitähän tämä tietänee? Eikö valkeus nyt ole kadonnut
ja pimeyden valta ikuinen?"
Mutta kaikki peikot seisoivat yli-ympäri ääneti ja vavisten, eikä
kukaan vastannut.
Viimein yksi joukosta sanoi: "herra kuningas, täällä seisoo oven
vieressä kaksi ihmislasta. Kysytään heiltä; ehkä he tietävät enemmän
kuin me."
_Kuningas_ sanoi: "kutsukaat tänne lapset." Heti vedettiin Fredrik ja
Lotta kuninkaan istuimen eteen, ja arvaa tuon helposti, että ne sillä
kertaa olivat hyvin alla päin, pahoilla mielin. Kuningatar näki heidän
suuren pelkonsa ja sanoi yhdelle tonttu-ämmälle, joka seisoi
valtaistuimen vieressä: "annappas lapsiraukoille vähän lohikäärmeen
verta ja pari koppakiiskin kuorta virvoitukseksi, että he saavat suunsa
auki."
"Syökäät ja juokaat! syökäät ja juokaat!" sanoi ämmä. Mutta tähän ei
lapsilla ollut ensinkään halua.
_Kuningas_ sanoi lapsille: "te olette nyt täällä minun vallassani, ja
minun on voima muuttaa teidät variksiksi taikka hämähäkeiksi. Mutta
minua haluttaa panna yksi arvoitus teidän eteenne, ja jos osaatte
selittää sen, annan minä viedä teidät eheinä takaisin kotiinne.
Suostutteko siihen?"
"Kyllä me suostumme", sanoivat lapset.
"No niin", sanoi kuningas. "Mitä se tietää, kun valkea koittaa keskellä
vuoden pimeintä yötä, jolloin kaikki valkeus on kadonnut ja peikot
hallitsevat maailmaa? Kaukaa idästä näkyy tähti, joka loistaa
heleämmin, kuin kaikki muut tähdet, ja uhkaa vallalleni perikatoa.
Sanokaat minulle, lapset, mitä se tähti merkitsee?"
Lotta sanoi: "se on tähti, joka joulu-yönä nousee Betlehemin ylitse
Juudan maalla ja loistaa ympäri koko maailmaa."
_Kuningas_ sanoi: "miksi se niin loistaa?"
Fredrik sanoi: "siksi, että tänä yönä on Vapahtajamme syntynyt, ja hän
on se valkeus, joka valaisee koko maailman. Ja tästä alkaa valkeus
enetä ja kaikki päivät uudestaan pidentyä."
_Kuningas_ rupesi kovasti vapisemaan istuimellansa, ja hän sanoi
jälleen: "mikä sen valkeuden herran ja kuninkaan nimi on, joka tänä
yönä on syntynyt ja joka on tullut vapauttamaan maailmaa pimeyden
vallasta?"
Molemmat lapset sanoivat: "Jesus Kristus, Jumalan poika."
Mutta tuskin tämä oli lausuttu, ennenkuin koko vuori alkoi väristä ja
vavista ja luhistua kokoon, ja raju tuuli puhalsi suuren salin lävitse
ja kukisti kuninkaan istuimen, ja tähti paistaa heloitti sisään
pimeinten rotkojen ylitse, ja kaikki peikot hajosivat kuin varjot ja
savu, kunnes ei muuta ollut jäljillä, kuin jäinen joulupuu, ja tämä
alkoi kiiltää ja sulaa, ja korkealta ilmasta rupesivat enkelien äänet
soimaan kuin kanteleet. Mutta lapset peittivät kasvonsa käsillään
eivätkä rohjenneet katsahtaa ylös, ja heihin tuli ikäänkuin uni, kun
jotakuta kovin väsyttää, eivätkä he enää tietäneet, mitä vuoressa
tapahtui.
Kun he jälleen heräsivät, makasivat he kumpikin vuoteessansa, ja valkea
paloi pesässä, ja vanha Kaisa, jonka aina oli tapa herättää heidät,
seisoi vuoteen vieressä ja sanoi heille: "joutukaat ylös, että ehditte
kirkkoon!"
Fredrik ja Lotta nousivat istualle ja katselivat hämmästyneinä Kaisaa
tokko hän kenties oli vaan kyynärän pituinen, parta leuassa, ja tahtoi
tarita heille lohikäärmeen vertä ja koppakiiskin kuoria. Mutta sen
sijaan he huomasivat, että kahvipöytä tuoreihine joulukakkuinensa jo
seisoi valmiina, sillä jouluaamuna kaikki lapset saivat kahvia,
vaikk'ei sitä tapaa muutoin pidetty. Ja ulkoa kuului kulkusten kilinä,
ihmisiä lähti pitkät jonot kirkkoon, ja valkeita näkyi kaikista
akkunoista, mutta kaikkein kirkkaammalta loisti kirkko.
Fredrik ja Lotta katselivat toinen toistansa eivätkä tohtineet jutella
Kaisalle, että he olivat olleet peikkojen joulua viettämässä. Kenties
hän ei olisi uskonut heitä, vaan nauranut ja sanonut, että he olivat
nukkuneet koko yön vuoteessansa. Et sinä sitä tiedä, enkä minä sitä
tiedä, eikä kukaan oikein tiedä, kuinka se asia oli. Mutta jos sinä
tiedät sen, ja jos minä tiedän sen, niin emme ole kumpikaan sitä
tietävinämme, ja joll'ei kukaan sitä tiedä, ei myöskään kukaan tiedä,
tiedätkö sinä sen ja tiedänkö minä sen. Ja nyt sinä tiedät, mitä minä
tiedän, joka en mitään tiedä, ja hauska olisi tietää, mitä sinä tiedät
ja tiedätkö sinä enemmän kuin minä tiedän.


KUN ON JUHANNUS.

Juhannuksena on vihantaa ja valoisaa elää maan päällä. Silloin kaikki
linnut laulavat, silloin kaikki puut viheriöitsevät ja aurinko sukeltaa
järveen sill'aikaa, kun kukko pikimältään ummistaa silmänsä orrella, ja
nousee taaskin, ennenkun kukko edes on ennättänyt saada sukat
jalkaansa.
Suomi on niin suuri maa, että pohjoisissa osissa on kesä paljon
valoisampi ja talvi paljon pimeämpi kuin eteläisemmissä seuduissa. Sen
vaikuttaa maan erilainen etäisyys päiväntasaajasta, josta saa oppia
maantieteessä.
Tiirassa, Helsingissä ja Viipurissa täytyy sytyttää kynttilä
juhannus-yönä, jos tahtoo lukea, ja jos taivas sattuu olemaan pilvessä.
Mutta Oulussa voi kolmen kuukauden kuluessa lukea kirjaa läpi koko yön
ilman kynttilää, jos olisi kuinkakin pilvistä. Oli kerran pieni koira,
joka oli syntynyt Huhtikuun loppupuolella ja siis Heinäkuun lopulla oli
kolmen kuukauden vanha. Koko hänen elämänsä aikana ei ollut kertaakaan
pimeä. Kun sitte Elokuu tuli ja yöt rupesivat pimenemään, oli pennun
mielestä kovin kummallista. Hän luuli, että koko luonto oli kömpinyt
säkkiin, ja asettautui rappusille ja rupesi haukkumaan pimeyttä.
Juhannus-aattona on poikien tapana olla niityllä pallosilla, ja tytöt
leikkivät ja tanssivat. Ne, joilla on varaa, saavat tippaleipiä,
rinkeliä ja mettä, ja köyhät lapset saavat sitä vaan katsella, ell'ei
joku ja'a osaansa heidän kanssansa. Yöllä palaa korkeilla paikoilla
tuli, jota Suomessa nimitetään kokoksi ja muutamilla seuduilla
Ruotsissa Balder'in rovioksi, ja tuli merkitsee, että kaikki ihmiset
iloitsevat valon ajasta. Kun pimeyden aika on jouluna, palavat
kynttilät kirkkaina kirkossa, ja se merkitsee, että Herramme Jesus
Kristus on maailman ijankaikkinen valkeus, joka loistaa kaiken pimeyden
läpi täällä maan päällä. Mutta juhannuksen aikaan on jumalanpalvelus
koko luonnossa ja silloin on koko metsä kirkkona, siellä valaisee
auringon komea lyhty taivaan katolta, sinikellot siellä soittavat,
kunnianarvoisat männyt saarnaavat, kosken kuohu siellä messuaa, ja
tuuli soittaa urkuja puitten latvoissa, ja pienet linnut heleillä
äänillänsä laulavat alinomaa virsiä Jumalan kiitokseksi.
Esipuhe kesän saarnaan on otettu Isä meidän alkusanoista: "Pyhitetty
olkoon sinun nimes. Lähestyköön sinun valtakuntas. Tapahtukoon sinun
tahtos niin maassa kuin taivassa." Ja lintujen lauluilla on sanoja,
vaikka kaikki eivät niitä ymmärrä. Nämä sanat ovat linnut oppineet
Jumalan enkeleiltä ja ne kuuluvat näin: "Kunnia olkoon Jumalalle
korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto!"
Mutta kukkaset sanovat toisillensa: "Kuningas Salomo kaikessa
kunniassansa ei ollut vaatettu niinkuin yksikään meistä."
Totta on hyvä kiittää ja ylistää Jumalaa sekä kirkossa muiden kanssa
että yksin kamarissaan. Mutta iloista on myöskin, kun koko maa ylistää
Jumalan hyvyyttä ja kun seisoo päivän paisteessa metsässä ja kuulee
puitten puhuttelevan toinen toistansa: "katso, me olemme kaikki Jumalan
lapsia ja mitä me olemme, siksi olemme me tulleet Hänen sanomattoman
armonsa kautta. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Hänen pyhää nimeänsä!"
Minä tahdon kertoa teille jotakin hauskaa ja kaunista, joka tapahtui
eräänä juhannus-yönä.
Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa Sohvi olivat nukkuneet iltapuolella,
voidaksensa pitää pienet silmänsä auki, kun yö tuli. Kello 6 illalla
söivät kumpikin voileipänsä ja lasisen maitoa, ja sitte he menivät
niitylle palloinensa, sauvoinensa ja heittorenkainensa. Ja he olivat
kumpikin saaneet isältänsä pienen hopearahan ostaaksensa jotakin hyvää,
sillä siellä istui tavallisesti muijia, jotka myivät vohvelia ja
pannukakkuja lapsille.
Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton
Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka
oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut
Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina
ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät
palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja
kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa. Itse varpusetkin, jotka istuivat
läheisen ladon katolla, visertelivät omalla hauskalla tavallaan,
niinkuin niiden on tapana, kun niiden mielestä jotakin on oikein
sukkelaa maailmassa.
Kun nyt Kaarle Kustaa ja Sohvi olivat juosseet väsyksiin asti, sanoi
veli sisarelle: "tule, niin menemme maantien varrelle muijan luo ja
ostamme vohvelia rahallani!" -- "Niin, tehdäänpä niin", Sohvi sanoi.
Mutta maantien varrella istui viisi tai kuusi poikaa ja tyttöä, jotka
par'aikaa ajoivat hottiinsa ja latoivat sokeria vohveleille niin
paksusti, että kärpäset olisivat voineet ajaa lumiauraa niiden päällä,
jos vaan olisivat saaneet lupaa.
Aivan lähellä istui pieni, repaleinen kerjäläistyttö, joka ääneti
katseli vohvelia. Hän ei sanonut mitään, hän ei pyytänyt mitään, mutta
alinomaa katseli hän sinnepäin ja toisinaan imi hän pieniä sormiaan.
"Sinun on varmaankin kovin nälkä", sanoi Sohvi. "Etkö ole syönyt mitään
ennen tänäpäivänä?"
Pienokainen istui alussa ääneti eikä tahtonut vastata. Mutta
lopullisesti sanoi hän: "minä en ole syönyt mitään eilisestä."
"Tässä, ota minun rahani ja osta itsellesi ruokaa", sanoi Kaarle
Kustaa. "Me olemme syöneet voileivän jo aikaisemmin iltapuolella, ja
paitsi sitä, on minun sisarellani vielä yksi raha."
"Säästäkäämme minun rahani siksi, kun meidän on enemmän nälkä", sanoi
Sohvi. "Niin", sanoi Kaarle Kustaa.
Ja sitte lähtivät he taas leikkimään. Mutta tyttönen nyykäytti:
"kiitoksia, kiitoksia!" Eikä kukaan tiennyt, mitä hän rahallansa osti.
Nyt tuli jo myöhäinen ilta ja muutamat lapset menivät kotiin nukkumaan,
toiset lähtivät metsään polttamaan kokkoa. Korkeimmalla kukkulalla oli
iso läjä pihkaisia puita ja muuta, jota sukkelasti saa palamaan ja kun
aurinko laski, sytytettiin se, ja silloin rupesi tuo iso latomus
palamaan. Kylläpä se oli komea nähdä! Tummat kuuset seisoivat
ympärinsä; korkealle tuprusi savua ja liekkiä sinistä yötaivasta kohti
ja valkean ympärillä tanssivat pienet ja suuret. Iltarastas, joka juuri
piti laulajaisia metsässä, vaikeni hiljaa; hyttyset olivat niin
ihastuksissaan, että lensivät suorastaan tuleen ja repo metsässä
kurkisti varovaisesti kiven takaa, ottaaksensa selkoa, mitä kummallisia
laitoksia tuo mahtoi olla.
Kun ensimmäiset polttoaineet loppuivat, olivat kaikki pojat valmiit
laahaamaan sinne uutta ja nyt kuului hoilotusta ja naurua, jo olipa
oikein iloa metsässä! Mekot ja housut, ne saivat maksaa pidot,
pihkaisiksi ja nokisiksi kun tulivat.
"Hyi, Kaarle Kustaa!" sanoi Sohvi veljelleen, joka tuli laahaten suurta
puuta, joka oli puolta pitempi kuin hän itse. "Mitä äiti sanoo, kun
niin ryötät vaatteesi?"
"Onhan se kyllä paha", sanoi Kaarle Kustaa, vaan ei voinut kuitenkaan
muuta kuin nauraa. "Tiedätkö mitä, Sohvi? Sinulla on pitkät viikset ja
vieläpä leukapartaakin noesta. Kylläpä olet oikein kaunis!"
Sohvi oikein pelästyi, kasteli nenäliinansa nipukkaa ja rupesi
pyyhkimään huuliansa. "Onko jo pois?" kysyi hän.
"Niin, tulevaksi kerraksi", sanoi Kaarle Kustaa, ja pian olikin
Sohvilla uudestaan viikset, sillä hän tahtoi väkisinkin puhaltaa
valkeaa, kun ei se oikein ottanut palaakseen.
"Nyt menemme ostamaan voileipää", sanoi Kaarle Kustaa, "sillä minun on
suunnattoman nälkä."
"Niin tehdäänpä niin", sanoi Sohvi. "Minulla on vielä rahani."
Mutta tällä kertaa seisoi tien varrella pieni poika melkein ilman
vaatteita, sillä hänen päällänsä oli ainoastaan repaleinen paita.
Ja kun hän seisoi valkean ääressä, oli hänen lämmin, mutta kun hän
tahtoi auttaa muita kantamaan polttopuita, oli hänen kylmä, että
hampaat tärisivät, sillä yö-ilmassa oli vilponen, niin kuin useinkin on
juhannuksen aikana. -- "Miksi et pue enemmän päällesi?" kysyi Kaarle
Kustaa häneltä.
"Minulla ei ole vaatteita", poika vastasi ja hiipi niin lähelle valkeaa
kuin hän taisi.
"Semmoinen rehjänä, jolla ei edes ole vaatteita, voisi mennä kotiinsa
ja panna maata", sanoi pitkä Tuure, joka seisoi siinä lähellä.
"Minulla ei ole kotoa, jossa saisin panna maata", vastasi
kerjäläispoika.
"Sinulla on kaksi pitkä takkia", sanoi Sohvi Tuurelle, joka kantoi
päällystakkiansa käsivarrella. "Lainaa toinen pojalle!"
"Lainaa!" naurahti Tuure. "Niin, jos joku maksaa vuokraa takistani,
niin kyllähän lainaan takkini siksi, kun aurinko nousee."
"Tuossa sen saat", sanoi Sohvi, ja hän antoi Tuurelle hopearahansa. Ja
takki puettiin pojan päälle ja hänen oli lämmin ja hyvä olla ja
hauskaa. Mutta ei kenelläkään ollut hauskempi kuin Kaarle Kustaalla ja
hänen sisarellansa, vaikka he olivat ilman sekä vohvelia, voileipiä
että rahaa.
Niin paloi valkea koko yön, eikä se yö ollut pimeä. Sillä hetken
kuluttua puna taivaanrannalla koillisessa rupesi hohtamaan yhä
heleämmin ja lopullisesti tuli se kirkkaaksi kuin keltaisin kulta.
"Heti aurinko nousee", sanoi Kaarle Kustaa. "Tulkaa, nouskaamme
vuorelle paremmin nähdäksemme!" "Missä on takkini? Tahdon takkini",
huusi Tuure, joka oli ottanut maksun siitä, kun oli tehnyt hyvän työn.
"Oi, minkälainen narri minä olinkaan!" huusi hän. "Nyt olen kadottanut
hopearahan, jonka vuokraksi sain!"
Ei ole milloinkaan siunausta siitä, jos ansaitsee rahaa sillä, jota
köyhille annetaan. Takkinsa löysi Tuure kyllä mäellä, mutta iloista
mielialaa ei hän löytänyt. Hän oli harmissaan ja tiuskasi kaikille
ihmisille. Ja vierasta poikaa ei näkynyt enää. Ei kukaan tietänyt,
mihin hän oli kadonnut.
Kun Kaarle Kustaa ja Sohvi tulivat vuoren korkeimmalle kohdalle,
näkivät he ihmeekseen, että nuo molemmat köyhät lapset, jotka olivat
saaneet heidän hopearahansa, olivat siellä ennen heitä. Eivätkä he enää
näyttäneet köyhiltä eivätkä surullisilta. Tyytyväisyys loisti heidän
kasvoistaan ja he sanoivat: "Koska te olette olleet hyviä meille, niin
kiitämme teitä niinkuin ei kukaan ole kiittänyt teitä ennen meitä.
Asettukaa polvillenne lähelle meitä!" Kaarle Kustaa ja Sohvi
laskeutuivat polvilleen, vaikka he eivät ymmärtäneet, mitä lapset
tarkoittivat. He unohtivat, että he olivat sekä nälkäisiä että unisia.
He ajattelivat: "mitä me nyt saamme nähdä?"
Samassa hiljeni metsä niin hiljaiseksi, että kuuli hyttysen surinan.
Mutta hyttyset laskivat siipensä, linnut vaikenivat; yksin raju
koskikaan ei enää kohissut kallioita vastaan metsässä.
Samassa kultainen valo säteili yli koko taivaan kannen ja suuri,
loistava aurinko kohosi hiljaa taivaan rannalle, ja oli kuin ilon
värähdys olisi tuntunut läpi koko luonnon. Samana hetkenä kaikki
luonnon äänet rupesivat taas kuulumaan, hyttyset surisivat, linnut
lauloivat, koski kohisi ja suuri metsä rupesi suhisemaan.
"Huomatkaa nyt!" sanoivat kerjäläislapset.
Silloin näkivät Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa, miten pienet
läpikuultavat enkelit täyttivät ilman; niitä oli luvultansa miljoonia
ja legioonia, ja ne liehuivat ylös ja alas kukin holhokkinsa luo, sillä
jokaisella puulla oli enkelinsä, ja jokaisella kukkasella omansa ja
jokaisella eläimellä oli oma suojelushenkensä.
Silloin sanoi Sohvi veljellensä: "Näetkö, että kaikilla luoduilla
olennoilla on suojelushenkensä, joka vie heidän rukouksensa Jumalalle.
Mutta meillä molemmilla ei ole." "Niinkö luulette", kysyivät
kerjäläislapset, "Ketä me sitte olisimme? Ettekö jo ymmärrä, että me
olemme teidän suojelusenkelinne? Ja vaikka te ette ole nähneet meitä
ennen, niin olette tunteneet meidät teidän sydämmissänne joka kerran,
kun olette rukoilleet Jumalaa taikka tehneet jotakin hyvää. Juuri me
olemme levittäneet valkoiset siipemme kätkyenne yli, kun te olitte
pienet. Me käymme joka hetki teidän vieressänne ja Jesuksen nimessä
varjelemme teitä kaikesta pahasta tässä maailmassa. Ja me seuraamme
teitä läpi koko elämänne, jos vaan pelkäätte Jumalaa ja noudatatte
hänen käskyjänsä kuuliaisuudessa ja rakkaudessa ja rauhassa ja
totuudessa elämän loppuun."
Köyhäin lasten näin puhuessa tulivat he niin loistavan kirkkaiksi ja
läpikuultaviksi, että saattoi heidän lävitsensä nähdä auringon ja
puitten lehdet, kunnes he vähitellen muuttuivat valkeiksi pilviksi
hohtavassa aamuruskossa.
Ja Kaarle Kustaa ja hänen sisarensa lupasivat jotakin toinen
toisillensa. He tahtoivat aina elää niin, että heidän hyvät enkelinsä
saisivat heistä iloa. Ja kun he nostivat silmänsä, kuulivat he metsän
saarnan ja lintujen virsiä juhannuksen aikaan: "Pyhitetty olkoon sinun
nimes. Lähestyköön sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin
maassa kuin taivaassa."


KUKKAIN HALTIAN JA AALLOTTAREN SATUJA.

1. Kultakärpänen
(Kukkain haltia kertoo.)

Miss' on oravan jäljet ja muurahaistie?
Lukin seittiin laaditko silmäsen sie?
Mehiläisiä silmäsi nähnyt on.
Vaan tunnetko keijuisten tuomion?
Vähä kärpänen kiilteli kullasta vain.
Sanoi ampiaispoika: -- ol' armahanain!
-- Mehiläinen on kultani, kiitos vaan...
Se nyt kärpäsen kuoletti vaapsellaan.
Ja kun kuu rupes laaksohon loistelemaan,
Tuli keijuiset yhtehen tuomitsemaan,
Ja nyt kuolohon tappaja tuomittihin,
Mehiläinen sen tuomion täyttikin.
Vähä kärpänen lehtisen kuihtuneen
Sai keijuislaaksossa arkukseen.
Suruvirsiä sääsket veisasi.
Koko niitty se kastetta kyynelsi.

2. Punainen lippu.
(Aallotar kertoo.)
Ilo Aaltolass' oli riehuva niin,
Kun louna vei siskoni tanssijaisiin,
Ja he raivosti tanssi... Mut poikanen, kas!
Oli karilla seitsemänvuotias.
Hän ol' uljas, ei vaaraa arvannutkaan.
Piti vain punalippua kourassaan.
-- Uros aalto, nyt leikimme! Käy sotimaan!
Käy pääll', ota lippuni, jos saat vaan!
Ja nyt lainehet roiski ja räiski ja löi,
Karin ympäri raivoissaan elämöi,