Lukemisia lapsille 3 - 02

_Lucia_.
Syys olen valju, mi sadon tuo,
On kultatähkiä mulla.
Suruinen sydän, mun lahjan' suo
Lohduksi mielesi tulla!
On mulla musta ja kylmä yö;
Pois puista myrskyni lehdet lyö,
Ja aika kolkko on sulla.
Vaan pyhäpuvunkin syksy saa,
Vaikk' irti lehdet on puista.
Kuin morsian pihlaja punoittaa,
Kun puidaan riemuten ruista
Taivaalla iltaisin pilkuttaa
Ens tähti kirkas ja kuiskuttaa:
Mä aina mielin sua muistaa.
_Saturnia_.
Kuin näetten, on tässä kaikki neljä.
Kuulusteletteko tai tahdotteko,
Niin kuulustelen heitä teidän kuullen?
Siis: osaatko sä linnunradan. Talvi?
_Talvi_ (lukien).
Taivaat ja maa ovat täynnä Jumalan kunniaa.
_Saturnia_.
Yön tähtikirjaa oikein tavasit.
No, mitä taivaan kartasta sä tiedät?
_Talvi_ (lukien kuin läksyä).
Eläinradan merkit ovat: Oinas, Härkä, Kaksoiset,
Krapu, Jalopeura, Neitsyt, Vaaka...
_Saturnia_.
Eikö kukaan muista enempää?
(Lucia nostaa käden).
Lucia!
_Lucia_.
Skorpioni, Joutsimies, Kauris...
_Talvi_ (keskeyttäen).
Vesimies, Kalat.
_Saturnia_.
Niin! Maija, kirjoitappa taululle!
(Maija piirtää aaltoviivoja taululle.)
No, mitä kuvailee se kirjaimisto?
_Maija_.
Kevättuulen käsialaa veden pinnalla.
_Saturnia_.
Niin on. Niin veteen tuulet kirjoittaa.
Julia, osaatko sä historiaa?
_Julia_.
Alussa loi Jumala taivaan ja maan.
_Saturnia_.
Tietääkö kenkään vielä?
(Talvi, Maija ja Julia nostavat kätensä.)
Mitä sitte?
_Talvi_.
Maa oli autio ja tyhjä, pimeys oli syvyyden päällä,
ja Jumalan henki liikkui vetten päällä.
_Maija_.
Jumala sanoi: tulkoon valkeus!
_Julia_.
Ja valkeus tuli.
_Saturnia_.
Se alkuna on kaiken historian.
Nyt seuraa laskutaito. Lucia,
Tee almanakka. Yhteenlasku ensin!
_Lucia_ (taulun edessä).
Syys-, Huhti-, Kesä-, Marraskuulla
On päivää kolmekymmentä,
Kahdeksankolmatt' Helmikuulla...
_Saturnia_.
Noh?
(Talvi nostaa kätensä.)
Talvi!
_Talvi_.
Vaan muilla yksineljättä.
_Saturnia_.
Mikä on tulos?
_Lucia_ (laskee yhteen).
Kolmesataa kuusikymmentä viisi.
_Saturnia_.
Niin oikein. Jätämme muut laskutavat
Ja käymme luonnonhistoriaan. Siis eikö
Mun oppilaani osaa fysiikkaa,
Eläin- ja kasvitiedettä ja muuta?
(Kaikki neljä nostavat innokkaasti molemmat kätensä.)
Sen tiesin; sillä professorin taito
On tytöilläni luonnon kunnissa.
Jätämme sen; me muutoin luomakunnan
Saisimme osin lajitelluin, kuin
Tarjottimella teetä, etehemme.
He uskonnossa luonnon raamatun
Lävitse osaa. Kielistä he taitaa
Vain laineen loiskeen, tuulen huminan
Ja ukkosjyryn, linnun viserryksen.
Saattaisko saada erisvapautta?
Kysely loppui; koulu arvostelkoon.
Pääseekö pikku Maija ensi luokkaan,
Julia toiseen, Lucia kolmanteen
Ja Talvi, jok' on vanhin, neljänteen?
Niin olkoon; vastaa koulu. Kiitos, neiti!
Kättänne hyvyydestä suutelemme,
Kun lasten puutteita te siedätte.
Opettajalle oppilas ei lahjaa
Saa antaa; vaan kuin kultaomenainen
Hopeamaljassa on kiitossana;
Ei lakikaan, mä luulen, tuota kiellä.
No, onko teillä kultasanaa kellään?
(Kaikki nostavat kätensä.)
No niin, siis kukin lahjan antakoon!
_Talvi_ (opettajattarelle.)
Mä hyisiksi talviksi lahjoitan
Lohduksesi lieden leimuavan,
Suon tunnon rauhankin kultaisen,
Elon taistelun ollessa myrskyisen,
Ja tarjoan palkaksi vaivojen
Sydämmien nuorien siunauksen.
_Maija_.
Jos talvesi pitk' olis kuinkakin,
Niin taas kevät saapuvi takaisin.
Nuoruuden kukkivan ainiaan
Luon askeleitasi seuraamaan,
Sua riemuittamaan, sinust' oppimahan,
Totuuden tiet' yhä kulkemahan.
_Julia_.
Ja jos kevät kuinkakin vihoittaa,
Kesä kaunis ja lämmin sun saavuttaa.
Suvipäivä kun paistavi ruusuihin,
Nuput nuoret kun jättävät hoitosikin.
Luon' niiden sulle mä tarjoan
Kodin lämpöisen, sylin rakastavan.
_Lucia_.
Ja jos punaruusuja kuink' kesä suo,
Hedelmiä syys vain luontohon luo.
Ne nuoret, jotk' ääntäs nyt kuuntelevat,
Sua viel' elon syksynä muistelevat
Ja kutsuvat taivahan siunauksen
Ylitsesi elosi illallen.


TOMU.

Tunsitko sinä Tomun? Se oli rotukoira, melkein ihka valkoinen, karva
hieno kuin silkki, korvat pitkät ja ruskeat sekä häntänä oivallinen
valkoinen, alinomaa viuhkava töyhtö. Moni Suomen lapsi on leikkinyt
Tomun kanssa ja moni muu lapsi paljon kauempanakin on ilolla ja
ihmetellen kuunnellut kertomuksia Tomun viisaudesta ja merkillisistä
tempuista, joita hän osasi tehdä. Tomu oli kaunis koira, mutta sitä
paitsi hyvin siivo koira. Saattaahan hyvän näönkin alla piillä paha
sisu; Tomu ei ollut paha, kaikkein täytyi rakastaa häntä.
Oli sentään Tomullakin vikansa. Hän oli niin hienostunut ja ylhäinen,
että aina ihaili kauneita pukuja ja oli hyvin hetas epäilemään kaikkia
huonopukuisia ja varsinkin repaleisia pahoista aikeista. Se tietysti
oli usein erehdystä; sillä vaikka repaleisuus ei olekaan kunniaksi,
niin tapahtuuhan monestikin, ett'ei köyhillä ole varaa hankkia
itselleen parempaa. Tuo erehdys tuotti Tomulle monta rappausta
rottinkikepistä, joka juuri sitä varten olikin aina kyökin oven raossa.
Mutta monesti sattui niinkin, että Tomun epäilykset olivat merkillisen
oikeat. Naapurissa asui seppä, musta, äreän näköinen mies, joka tinaeli
keittoastioita. Häntä Tomu ei voinut kärsiä; joka kerran kuin seppä toi
kirkkaita kastrulleja kyökkiin, syöksyi Tomu hänen päällensä ja
jarnahti hampain kiinni hänen housuihinsa. Seppä ei tuosta ollut
hyvillään, rottinki rupesi hänelle liittolaiseksi ja seppä uhkaili
kuolemaa; mutta Tomu vain pysyi leppymättömänä. Kerran sitte yht'äkkiä
kuultiin sepän karanneen rahoineen ja vaatteineen, jotka oli lainannut
naapureilta ja unhottanut toimittamatta takaisin.
Tomu oli uskollinen ja vartioitsi taloa yöt päivät. Ei ollut kenenkään
hyvä yrittää hiipimään sinne pahoissa aikeissa; vahti oli aina
valppaana ja makasi korvat auki, niin että variskaan tuskin pääsi
hietikolle kävelemään Tomun kuulematta. Tuo valppaus usein kiusoitti
talon omiakin asukkaita, jotka olisivat tahtoneet maata yönsä rauhassa.
"Mitä se Tomu siellä haukkuu?" sanoivat palvelijat keskenään ja joku
heistä meni ulos katsomaan. Välistä liiteli vene tuolla etäällä
järvellä, milloin joku koira etäisessä kylässä haukkua räkytti ja
milloin vain kuu välkkyi hänelle kirkkaasta vesipeilistä. Se kaikki oli
Tomusta varsin sopimatonta, ja hän katsoi olevansa velvollinen pitämään
silmällä kaikkia öillä liikkujoita.
Kun Tomu oli kahden kuukauden ikäinen, pieni, täyteläisen pyöreä ja
sileäkarvainen pentu, jotenkin samanlainen kuin hyvin hoidettu porsas
eikä tiennyt muuta parempaa tehtävää kuin sulloa suuhunsa kaikki mitä
vain sattui saamaan, tapahtui kerran, että hän näki onkivavan pihalla
ja alkoi himoita pientä kuollutta kalaa, joka riippui syöttinä
ongessa. Tuo onnistui niin huonosti, että Tomu ripusti itsensä
alahuulestaan koukkuun. Ongessa oli väkä eikä sitä saatu pois samaa
tietä, kuin se oli huuleen mennyt. Niinpä ei muu auttanut kuin leikata
siima poikki ja vetää onki läpi huulen. Arvaattehan, että Tomu parkui.
Mutta onki saatiin pois ja huuli parani.
Toisen kerran Tomu neljän kuukauden ijässä pääsi, äsken maalta
muutettua kaupunkiin, neitinsä kanssa kävelemään kaupungille. He
menivät Sorvaliin, ja sorvalin kissalla oli pojat. Siitäkös meteli
nousi: kissa Tomon päälle ja Tomu sitä kyytiä ulos! Pihasta oli portti
auki kadulle, ja Tomua alkoi haluttaa kävellä vähän pitemmälti omin
neuvoin. Tuskin hän ehti ulos portista, kuin suuri pitkävillainen
teurastajan koira hyökkäsi onnettoman huvikävelijän päälle. Tomu
pakoon, ja nähtyään ajurin kadun nurkassa hyppäsi hän vaunuihin. "Vai
niin", sanoi ajuri, "onkos sinulla millä maksaa? En minä ketään aja
ilmaiseksi."
Tomu parka oli monestikin ajanut maalla ja huomannut sen huvin varsin
miellyttäväksi; mutta hänellä nyt ei ollut millä maksaa ja sentähden
hänen täytyi hypätä alas vaunuista. Samassa hänen julma vainoojansakin
taas oli kimpussa, ja nyt pikku Tomu läksi käpälämäkeen, juoksi min
suinkin ehti katuja pitkin ja poikki, kunnes ei enää tiennyt, missä
olikaan. Hänhän olikin ollut kaupungissa vasta neljä päivää, tunsi
ainoastaan oman kotitalon, jossa asui, kyökin, jossa makasi matolla
pöydän alla, ja hyvät ystävät, jotka häntä aina ruokkivat ja
hyväilivät. Oh, miten julma tuo avara maailma oli pikku Tomua kohtaan!
Kotona tultiin hyvin levottomiksi, kun Tomu hävisi; kaikki talonväki
etsi ja houkutteli: Tomu! Tomu! Lähetettiin sana poliiseille, lapset
itkivät, Tomun emäntä juoksenteli pitkin kaupunkia kaikkein valkeiden
koirain jäljestä, mutta ei mikään niistä ollut Tomu. Tuli ilta ja pimeä
yö; Tomu oli yhä poissa. Seuraavana aamuna kirjoitettiin kuulutus
sanomalehtiin, mutta juuri kuin sitä oltiin lähettämässä, kuului
astunnan sipsutusta kyökin rappusista ja kas, se olikin Tomu! Hän ei
osannut kertoa retkiänsä, mutta näytti suruiselta ja tuskin jaksoi
huiskuttaa häntäänsä; toinen sivu oli aivan noessa. Jos hän sen oli
saanut kattilasta, niin ei siinä ollut suinkaan puuroa ollut,
sillä tuskin hän ehti kyökkiin, kun jo riensi täyttä vauhtia
likavesi-kiululle ja ahmi siitä suun täydeltä.
Tomu oli vallaton veitikka nuoruudessaan. Hän iloissaan hätyytti sekä
ihmisiä että eläimiä. Jos hän näki koulupoikain lyövän palloa
joutohetkinään, hei vain, Tomu oli aina sukkelin ottamaan vastaan ja
sitte juoksemaan pallo suussa täyttä vauhtia kotiin, jäljessään
kymmenkunta huutavaa ja nauravaa koulupoikaa. Kelkkamäessä sieppasi hän
lakit heiltä ja kerran hänen emäntänsä täytyi maksaa 75 penniä
hansikkaasta, jonka Tomu oli ryöstänyt ja syönyt heti paikalla. Jos
hän pistäytyi johonkin kauppapuotiin jossa hänelle syötettiin
venäläisiä rinkilöitä, sieppaisi hän pöydältä talonpoikain hattuja ja
kantoi ne riemuiten kyökkiin. Hän yleensä suurella innolla kantoi
kotiin kaikkia, mitä vain sai hampaihinsa. Jos pikku tytöt nukkeinensa
leikittelivät portailla, pian siihen ilmestyi tuo susi ystävällisesti
häntäänsä heilutellen, nuoleskeli heidän kasvojansa ja huviksensa vain
alkoi niellä heidän nukkejansa. Olipa onni, jos joku sai kiinni nuken
jaloista ja veti hänet pois Tomun kidasta. Merkillistä, ett'ei kukaan
voinut suuttua Tomuun, hän kun oli niin iloisen näköinen ja kaikki
tietysti ymmärsivät, ett'ei Tomu noilla leikeillään mitään pahaa
tarkoittanut.
Tomun kaltaiset rotukoirat ovat linnustajia, ja sitä Tomukin katsoi
oikeaksi ammatikseen. Hän ei ollut päässyt käymään metsästyskoulua,
sentähden hän metsästeli omin neuvoin. Ei ollut vähääkään kiitettävä
teko, että hän luvattomalla ajalla ajeli viattomia sorsia tiheimpiinkin
ruohokkoihin ja palasi kotiin, sorsa suussa ja sääret mustana
rantamudasta. Alussa toi hän ne kotiin elävinä ja eheinä, mutta kun
kerran päästettiin heinäsorsa pakenemaan kanakopista, suuttui Tomu
moisesta huolimattomuudesta ja puri vast'edes saaliinsa kuoliaaksi. Hän
oli itse omin luvin ottanut huolekseen kanain vartioimisen. Pitkät
hetket seisoi hän pystyssä korvin ja toinen etukäpälä kohotettuna heitä
katselemassa. Eräs onneton kana ali astuskellut kiellettyyn paikkaan;
Tomu otti häntä niskasta ja kantoi kyökin rapuille, mutta hairahtui
olemaan liian innokas, niin että pahantekijä makasi siinä hengettä.
Yhtä onnettomasti kävi lasten pikku kaniinille, joka oli niin
sanomattomasti huvittanut heitä ja Tomua itseään. Kauniina,
päivänpaisteisena aamuna oli kaniini lähtenyt luvatta kävelemään
puistoon. Poliisi-Tomu tapasi vainuten hänen jälkensä. Kun isäntä läksi
aamukävelylleen, tuli hänelle vastaan Tomu ylpeänä velvollisuutensa
täyttämisen tunnostaan ja kantaen suussansa onnetonta kaniinia. Eipä se
enää tehnyt ainoatakaan hyppyä tässä maailmassa, mutta Tomu sai
tutustua taaskin ankaraan rottinkiin.
Nämä molemmat onnettomat erehdyksensä sai Tomu sovittaa loistavasti.
Eräänä iltapäivänä kuului puutarhasta kovaa kanain kaakotusta.
Reetta-mummo, kanapaimen, juoksi sinne, löysi kanan pahasti revittynä
ja Tomun vieressä. Lyhyt tutkinto ja tuomio siinä tapahtui. Tomu ei
voinut kyllin selvästi selittää asiaansa ja rottinki oli juuri
ryhtymässä oikeuden tekoon. Silloin matkan päässä seisonut tyttö kertoi
suuren huuhkajan käyneen käsiksi kanaan, Tomu oli juossut apuun ja
pakottanut väkevän petolinnun luopumaan saaliistaan. Tietysti muuttui
nyt kokonaan väärin käsitetyn kanan pelastajan kohtelu. Kaikki
kokoutuivat ylistelemään Tomun sankarillisuutta, paraat luut etsittiin
kyökinkaapista, lapset sille kilvan syöttivät korppuja, ja Tomu yhtä
kummastellen näki nyt tulleensa päivän sankariksi kuin äsken olleensa
väärän epäilyksen uhrina.
Milloin Tomu tiesi tehneensä pahoin, oli hänellä hyvin paha omatunto
eikä hän tullut ennen iloiseksi, kuin sai anteeksi. Sattuipa välistä,
että kanat peittivät munansa kummallisiin piilopaikkoihin, hautoivat ne
siellä kenenkään tietämättä ja tulivat ylpeillen esiin kokonaisen
poikalauman kanssa. Mutta Tomu-poliisilta he eivät pysyneet piilossa.
Kerran Tomu tuli hyvin pahanmielen näköisenä ja nosti kuononsa
emäntänsä polvelle. "Mitäs nyt olet tehnyt, poika?" kysyttiin. Tomu
nosti päänsä ja emännän polvelle jäi suuri pilkku munanruskuaista!
Ankara varoitus seurasi, mutta koska Tomu itse tiesi ja tuli
tunnustamaan pahantekonsa, niin säästyi sillä kertaa vitsalta.
Seuraavan kerran Tomu löydettyään kananpesän söi taas munat yhteen
asti; silloin johtui äkisti mieleen varoitus ja hän kantoi kotiin
viimeisen munan niin varovasti, ett'ei siihen tullut pienintäkään
merkkiä hänen terävistä hampaistaan.
Tomu ei ollut koskaan joutilaana kesäiseen aikaan. Ajeltuaan väsyksiin
asti sorsia ruohokoissa siirtyi hän kuivalle ja kaiveli yhtä ahkeraan
maata puutarhurin kiusaksi asui tuhansittain myyriä nurmikon pinnan
alla; ne pitkähköt, harmaanruskeat rotat kaivelivat sijankärsällään
pitkiä salaojia ja tekivät sanomatonta vahinkoa kaluamalla
hedelmäpuiden kuorta, syömällä perunoita ja muita juurihedelmiä sekä
hävittämällä karviais-, vaapukka- ja ruusupensaita. Tomu päätti
kerrassaan tehdä lopun tuosta vallattomuudesta. Päivät päästänsä,
milloin hän ei ollut sorsia ajelemassa, nähtiin hänen uutterasti
kaiveskelevan myyrien pesiä. Hän vainuten astui kuono ruohon pinnassa
kiinni ja missä vain huomasi vähääkään epäilyttävää, kaivoi ensin
kuononsa ruohoon saadakseen varman selon, että oli oikealla jäljellä.
Sitte hän milloin etu-, milloin takajaloillaan raaputti maata, kunnes
sai siihen niin suuren reiän, että pää mahtui. Tuota tekoaan hän
väsymättä jatkoi, kunnes löysi pesän. Lyhyet temput siinä sitte enää
oli jäljellä. Koko myyräperhe, isä, äiti ja lapset, livahtivat niin
nopeasti Tomun kitaan, että ne kai varsin kummastuivat, kun huomasivat
elävinä joutuneensa Tomun vatsaan. Eihän siinä Tomulla ollut aikaa
käyttää hampaitaan, kaikki meni alas kuin palttupuuro. Vasta sitte,
kuin Tomun vatsaan ei enää mahtunut useampia myyräperheitä, tuli
hampaiden vuoro; niin kauan kuin Tomu eli, oltiin kerrassaan rauhassa
myyräin vehkeiltä.
Mäen rinteessä kasvihuoneen luona oli Tomulla aarrekammarinsa. Siihen
hän kaivoi kaikki säästettävät luut ja peitti ne taitavasti mullalla.
Vastenmielinen vieras, nälkäinen ja pörhöinen talonpoikaskoira Mirkka
tuli välistä kyytihevosen kanssa rautatien asemalta. Eräänä
onnettomuuden hetkenä löysi Mirkka Tomun aarrekammiot, ja siitä alkaen
olivat aarteet alinomaisen ryöstön vaarassa. Tomu ei kyllä jättänyt
osoittamatta tyytymättömyyttänsä, mutta täytyypä huuhkajainkin
voittajan vähän aristella niin leveää hammasriviä, kuin Mirkalla oli.
Olipa sitte eräänä kylmänä talviyönä kasvanut paksu jää kätketyn
aarteen päälle. Mirkka tuli ja läksi heti ryöstämään, mutta palasi
tyhjin toimin; jää oli liian kova hänellekin. Jos Tomu olisi osannut
nauraa, olisi hänellä nyt ollut hyvää syytä; mutta olihan Tomulla
toinen ilon osoitin, hän huiskutti niin tyytyväisesti komeaa häntäänsä.
Oliko Tomu viisas? No sepä kysymys! Ajuri sanoi kaupungissa, kun koira
juoksi kori suussa hänen ohitsensa ostamaan leipää leipurista: "antakaa
tuo koira minulle, niin minä opetan hänet puhumaan!" Tomu ymmärsi
kaikki, mitä hänelle sanottiin. Hän näytti viisailla silmillään
seuraavan keskustelua; milloin naurettiin tai kuului vilkkaita ääniä,
tuli Tomu iloisimpana kaikista osalliseksi iloon. Osasipa hän myöskin
vastata tavallansa. "Miten koira sanoo?" Tomu haukkui karkeasti. "Miten
sanoo kissa?" Tomu haukotteli, kunnes sai kuulumaan nau'unnan tapaista
ääntä. "Rakastatko emäntääsi?" Vilkasta haukuntaa ja hännän heilutusta.
"Mutta et sinä, Tomu, suinkaan rakasta kaikkia?" Hiljaista murinaa
ikäänkuin etäinen ukkonen. "Menes katsomaan, joko Iisakki on saanut
hevosen valjaihin?" Tomu juoksi ikkunan luo ja katsoi ulos; jos hevonen
jo oli ajettu rappujen eteen palasi hän vilkkaasti hyppien ja pyysi
lupaa päästä mukaan; jos hevosta ei näkynyt, jäi Tomu kärsivällisesti
odottamaan.
Miten monta sukkelaa temppua Tomu osasikaan! Hän taisi kumartaa
kaikkein nöyrimmästi ja antaa kättä, kun häntä tervehdittiin. Hän osasi
seisoa passarina emäntänsä tuolin takana ja sanoa "nöyrin palvelijanne"
(hau vau)! Emäntä sanoi: "Tomu on kuollut." Hän heti paneutui
seljälleen, sääret ilmaan. Hänelle näytettiin kahta yhtä suurta
sokuripalaa. "Tuo on _minun_ palani ja tuo on koiran." Tomu ei koskaan
erehtynyt omastansa. Hänen suurin ilonsa oli kantaa koreja, laukkuja ja
keppejä kuin hyväkin kammaripalvelija. Mutta hän ei ollut vain oikein
luotettava, se vekkuli; hän saattoi jättää keppinsä jäälle taikka
ompelukorin metsään ja lähteä ajelemaan raakkuvaa varista. "Tuonnin"
hän suoritti tunnollisesti. Emännän hatun tempasi tuuli järveen. "Tuo
pois hattu, Tomu!" Ja Tomu ui ja toi hatun.
Musiikin rakastaja ei Tomu ollut; hän ulvoi kurkun täydeltä, kun kuuli
pianoa soitettavan; mutta piti hänen sentään oppiman laulamaan, että
hieno kasvatuksensa tulisi täydelliseksi. "Tomu, mitenkäs lauletaan?"
Hau vau! "Ei kelpaa, laula kauniisti!" Tomu koetteli suurella vaivalla
kaikkia ääniä, kunnes viimein sai kurkustaan muka sävelen tapaista
vinkunaa. "Kerroppas, Tomu, nyt tarina!" Hän kuunteli hyvin
tarkkaavasta. "Mitenkäs oli, kun jouduit riitaan rautatien asemalla
muiden koirain kanssa?" Hau vau! "Niin, mutta silloin sait selkääsi.
Tomu raukka!" Surkeata ulinaa. "Mutta sitte annoit heille aika
löylytyksen." Hau van! Tämä oli voitonvirttä.
Ei kukaan osannut paremmin kuin Tomu olla piilosilla. Hänen päänsä
peitettiin tiheällä liinalla siksi aikaa, kuin mentiin piiloon. Kuu
huudettiin: "jo ollaan", heitti Tomu liinansa ja alkoi etsiä. Hän
nuuski joka nurkasta ja komerosta, varsinkin sellaisista, joista ennen
oli jonkun löytänyt, ja kohta hännän heilunta osoitti, että salaisinkin
piilopaikka oli löytynyt. Tomu oli eräänä joulun aattona saanut kolme
lahjaa: paperiin käärityn tortun, rautapiikkisen kaularenkaan turvaksi
susia vastaan ja nahkapallon. Tortun hän söi paikalla papereineen ja
runovärssyineen; kaulanauhaa hänen ei onneksensa koskaan tarvinnut
käyttää, mutta nahkapallo se vasta oli mieluinen ja vast'edes
jokapäiväinen leikkikalu. Sitä hän pureskeli ja pyöritteli lakkaamatta;
sillä oli määrätty sijansa kaapissa ja usein Tomu tuli raapimaan sen
ovea. Sattuipa Tomun leikkiessä, että pallo piilotettiin milloin
mihinkin salakätköön: paksun maton alle, kaapin päälle, sohvatyynyn
taakse rouvain istuessa siinä sukkaa kutoen. Tomu etsi kiihkoissaan,
väsymättä, epäili kanarialintujen häkkiä, hyllyllä seisovaa
teekeittiötä ja uunissa palavaa valkeaa. Viimeksi hän kuitenkin aina
tarkkatuntoisella kuonollaan löysi piilopaikan ja ihastuksekseen sai
takaisin rakkaan pallonsa. Jos Tomu löysi pallonsa jostakin sellaisesta
paikasta, johon hän ei päässyt, kaapin päältä tai kynttiläkruunusta,
eikä kellään näyttänyt olevan halua auttaa häntä, näytti hän hetkisen
miettivän ja sitte keksivän keinon. Hän oli huomannut meidän käyttäneen
keppiä sellaisissa tapauksissa, juoksi porstuaan, jossa isännän kepit
olivat, toi yhden hampaissaan sekä haukkuen ja kumarrellen pyysi meiltä
apua.
Olipa aika hauskaa nähdä Tomu sokkosilla. Sidottiin liina tarkkaan
hänen silmilleen ja heitettiin pallo kierimään lattialle. "Etsi pallo!"
Tomu haparoi varovasti, löi kuonoaan tuoleihin ja pöytiin, mutta ei
edes yrittänytkin kiskoa sidettä silmiltään, ennenkuin löysi pallon,
Silloin hän tietysti ylpeili ja juoksi kaikkein luo kokoamaan kiitosta.
Tomua ei ollut lainkaan vaikea opettaa, mutta ankaruutta ei saanut
käyttää. Hyväilyllä ja kehoittavalla sanalla voi Tomun saada tekemään
mitä hyvänsä. Itseään häntä erinomaisesti huvitti temppujensa
näytteleminen. Hän oli ihmeen arkatuntoinen ja närkäs. Kärsimätön sana
sotki hänen ilonsa, kovasta sanasta hän tuli tyhmäksi kuin pölkky, vaan
iloinen sana teki hänen kaikkein ilolinnuksi.
Kahdesti Tomusta otettiin valokuvaajassa kuva ja kahdesti hän oli
luvatta mukana, kun talosta kuvaa otettiin. Eräs kuuluisa ranskalainen
kuvanveistäjä on muodostellut hänen kuvansa kipsistä; se lienee Tomun
esi-isän kuva, sillä niin Tomun näköinen se on. Mutta paras kuva on se,
jossa hän niin uskollisesti makaa portailla vartioimassa, eikä sitä
kukaan tiennyt, ennenkuin Tomu ilmestyi siihen talon kuvaan.
Nyt ei Tomua enää ole olemassa. Hän sairastui niin että hänet piti
lähettää kaupunkiin eläinlääkärin luo. Siellä hän jaksoi ainoastaan
kolme päivää kärsiä rakkaan kotinsa ja hyväin ystäväin hoidon ikävää.
Kotiin hän kuitenkin haudattiin, tuonne itäiselle kunnaalle pihlajan ja
kuusen välille, jossa aurinko paistaa kirkkaimmin aamusilla. Kaikki
talonväki oli silloin hautajaisissa. Pidettiin siinä puhekin, ja se ei
ollut pitkä: "Kiitoksia, pikku Tomu, kaikesta ilosta, kuin meille olet
tuottanut!" Ja kaikkia läsnäolijoita kiitettiin heidän hyvyydestään
Tomua kohtaan.
Tomun nuori emäntä ei voi koskaan unhottaa uskollista ystäväänsä ja
palvelijaansa; hän omin käsin hakkas Tomun nimen hautakiveen. Siellä
lapset vieläkin leikkivät joskus ruohokossa. Heistä on niin kaunista
juuri siellä ja lukemaan opittuansa tavaavat he nimen kivestä ja
sanovat toinen toiselleen: "Muistatko Tomua? Niin, Tomu oli hyvä
koira!"


PUDONNUT KENKÄ.

Tapaus Cargerin nurkassa. [Torimatamien tavallisimpia pysähdyspaikkoja
Helsingin kauppatorilla.]
_Matami Ström_ istuu nurkassa, edessään kori rinkelejä, kakkuja y.m.
Ensimmäinen laulu.
Kuulkaa, te poikaset kullat!
Täss' olis korput ja pullat,
Kaikista parahat rinkilät!
Tulkaatte, saattepa maistaa!
Äsken mä ennätin paistaa
Ranskan leivätki pehmeät!
Porvoon tippoja kannan,
[Leivontataidon uusia keksintöjä siilien aikaan.]
Myös pipparkakkuja annan!
Entäs vintiöt hempeät!
Noh, tytöt, ukot ja akat!
Näättekö, täydet on vakat,
Tulkaa halvalla ostamaan!
Puolesta hinnasta myönnän,
Kahdesta neljä jo työnnän,
Hiukan tingin mä toisinaan
Älkää mun antako tässä
Seisoa häpeämässä!
Rakkaat ystävät, tulkaa vaan!
Ei, ketään ei tule. Tässä minä istun ja huudan ääneni sorruksiin, eikä
kukaan huoli ostaa. Tänään minä toivoin tekeväni hyvät kaupat, koska
tänään sattuu juuri olemaan joulun aatto. Kaikkea vielä! Kaikki ihmiset
juoksevat Clopattiin ja Forsströmiin ja Ekbergiin taikka mikä niiden
kaikkein ylhäisten nimi onkaan! Yksin Sipoon ukotkin juoksevat
Catanista ostamaan kultahetuleisia karamelleja; eivätkä häpeäkään! Ja
me köyhät rinkelimatamit saamme istua tässä, korit täynnä ja kukkarot
tyhjinä. (Lyö yhteen käsiänsä.) Huh, miten on pakkanen!
No, kun en tullu kysyneeksi Sipoon ukoilta, ovatko he kuulleet mitään
sisareni lapsista! Se raukka kuoli viime syksynä, enkä minä vieläkään
tiedä, kuka on korjannut lapsi raukat. Minä olen, Jumalan kiitos!
saanut hiukan kokoon palaneilla vehnäsillä ja happamilla korpuilla ja
hoitelisin niin mielelläni sisareni tyttöä. Hänestä saisi tulla minulle
tytön typykkä ja kaiken rihkamani perijä. -- Mutta kas, tuossahan toki
tulee yksi rouva. Nyt minä panen ensin ranttahinnan ja sitte tingin. Se
juuri on rouville mieleen.
_Rouva_. No, hyvä matami, mitä hyvää teillä on korissa? Onko siinä
mitään, joka kelpaisi lapsille?
_Matami Ström_. Tahdotteko koristeltuja vaiko sileitä? Sahramileipää,
jossa on paljo rusinoita taikka jossa on vähä? Korvapuusteja vaiko
hirvensarvia?
_Rouva_. Mitä maksaa rinkeli?
_Matami_. Neljäkymmentä penniä, mutta olkoon nyt tällä kertaa
kahdestakymmenestä.
_Rouva_. Vai kaksikymmentä penniä? Onko moista kuultu? Tuollaisia
rinkelejä minä saan Blomhergistä ja Vesterlundista kahdeksalla
pennillä; mutta teidän tähtenne saatan maksaa kaksitoista.
_Matami_. Teidän tähtenne menköön nyt kuudestatoista.
_Rouva_. Saatte neljätoista.
_Matami_. Ei alle kuudentoista. Senhän jo maksavat paljaat jauhotkin.
_Rouva_. Oh, kyllä te osaatte paistaa paljaasta vedestäkin.
_Matami_. Hyvä rouva, puut ovat niin kalliit tänä vuonna. Kuusitoista
penniä! Sillä tuskin saan yhtä pilkettäkään.
_Rouva_. Puitako? Miksi ette lämmitä sitte kivihiilillä?
_Matami_. Taikka yhtä hyvin kivillä!
_Rouva_. No, voisitte sitte kerjätä puitanne. Eikö meillä ole
rouvasväen yhdistys? Otatteko neljätoista penniä?
_Matami_. Kuusitoista, kuten sanoin.
_Rouva_. Sitte pitäkää rinkilänne. Ne varmaan ovatkin happamet. Ikään
kuin ei meillä, paremmilla ihmisillä, olisi muita menoja! Sokuri on
kallistunut, kahvi on kallistunut, ja mitä luulette otettavan ihan
yksinkertaisista hatunnauhoista Bolinin puodissa? (Mennessään:)
Miten rahvaallakin on suuret vaatimukset! Se se on seuraus
elinkeino-vapaudesta ja katuvalaistuksesta. Mutta koska nyt kerran olen
niin lähellä, niin menenpähän Beckerin puotiin tinkimään, että saan
uuden silkkileninkini sadasta markasta. (Menee.)
_Matami_ (yksinään). Kyllä minä tunnen nuo armolliset rouvat.
Korvoittain he panevat menemään ja teelusikoittain säästävät. Mutta
tässäpä tulee pikku poika.
_Poika_. Mitä maksaa piparkakku?
_Matami_. Kaksi penniä kappale, kunnon pikku poika. Montakos tahdot?
_Poika_ (tarjoten vaskirahaa). Olkaa hyvä, antakaa minulle kolme
piparkakkua, yksi minulle, yksi Nannelle ja yksi Mimmille.
_Matami_. Mutta tässä on vain neljä penniä.
_Poika_. Ei minulla ole enempää, hyvä matami.
_Matami_. No, Jumala siunatkoon lapsia. Täss' on kolme piparkakkua.
Anna nyt kauniisti toisille osansa.
_Poika_. Hyvästi, hyvä matami. (Menee.)
_Matami_. Hyvästi, hyvästi! Ei siitä kaupasta rikastu, mutta paljous
sen tekee, sanoi entinen akka. Mitäpä voisikaan kieltää rakkailta pikku
lapsilta! Niin, tietysti, kerjäläistyttöjä minä en suvaitse, en! --
Mutta kas, tuossa tulee torikorppi, pradajerska. [Lupaa pyytämättömiä
kaupustelijoita, enimmäkseen juutalaisnaisia, jotka arviokaupalla
ostelevat maalaisilta tukuttain tavaroita.] Nyt hän on siepannut
itselleen kaikki, mitä hyvää vain on ollut torilla.
_Pradajerska_. Kuulkaas, matami, nyt voitte juuri myödä koko korinne
arviokaupassa minulle, niin pääsette kerrassaan kaikesta. Minä aion
juuri lähteä Viaporiin.
_Matami_. Vai niin! Vai minä möisin polkuhinnasta vehnäseni teille, ja
te sitte kiskoisitte nelinkertaisen hinnan niiltä vanki raukoilta. Ei
toki, vaikka minä en koskaan hyötyisi enää penniäkään! Ikäänkuin minä
en tietäisi, mikä ja millainen te olette!
_Pradajerska_ (kädet puuskassa). No, mikä ja millainen minä sitte olen?
_Matami_. Sen minä kyllä sanon. (Laulaa.)
Toinen laulu.
Akka, joka vaihtaa, hyörii,
Ostaa paljon tyhjällään;
Joka kieppuu, joka pyörii,
Liukas kieli lärpällään;
Joka ryöstää, pauhaa, pettää
Piikasia yhtenään;
Joka kiskoo, nylkee, kettää,
Pradajerska nimeltään.
"Onkos vanhoj' takkii herrall'?"
"Rouvall' vanhoj' hattuj' lie?"
"Mitä maksaa? Yhdell' kerrall'
Vuohet, porsaat ostan mie!"
"Turhaan, tyttö, tingit sieltä,
Kuorma on mun ostaman'!"
"Hölmö kansa, pois vaan tieltä,
Pradajerska olenhan!"