Lukemisia lapsille 3 - 07

  jos joku osaa paremmin yhden asian, niin ei hän saa olla ylpeä siitä.
  Löytyy kuitenkin paljo, jota hän ei tiedä.
  _Kalle_. Älä luule pääseväsi niin vähällä. Minä näytän, ett'et tunne
  toimiasikaan edes.
  _Kaisa_. Ohoh! Näytetään nyt sitten.
  _Kalle_. Sen minä näytän _matematiikilla_. Sinä ehkä et tiedä, mitä
  _matematiikki_ on, vaivanen?
  _Kaisa_. En, sitä en tiedä ensinkään, ja yhtä hyvä kristitty olen
  kuitenkin. Koko katkismuksessa ei ole sanaakaan mattematista --
  mitenkäs se olikaan nyt taas?
  _Kalle_. Matematiikka, Se on se tiede, joka opettaa meitä tarkalleen
  luvulla laskemaan kaikki asiat.
  _Kaisa_. No, laskekaapas, hyvä herra, se asia, minkälainen ilma
  huomenna tulee.
  _Kalle_. Se ei kuulu tähän. Sitä tiedettä sanotaan _meteorologiaksi_
  tai ilmanlaadun tieteeksi.
  _Kaisa_. Nyt käypi niinkuin vilosohvisikin. Cajus ei kastunutkaan,
  vaikka hänen piti kastua. Jos Kalle pystyy toimittamaan kaunista ilmaa,
  niin pitäisi kruunun lähettää hänet maaseuduille heinä-aikana.
  _Kalle_. Matematiikilla saatan laskea, milloinka tapahtuu auringon
  pimeneminen. Mitäs sanot siitä?
  _Kaisa_. Konstikos sitä tietää, kun seisoo painettuna almanakassa koko
  vuosi edeltäpäin.
  _Kalle_. Sinä olet kummallinen. Sen hän on laskenut selville, joka
  kirjoittaa almanakan, muutoin ei saattaisi se siinä seisoa.
  _Kaisa_. Luulotusta! Laskes nyt, mitä saat puoliseksi huomenna. Lihaako
  vai kalaa?
  _Kalle_. Sitä en huoli laskea. Mutta sanon sinulle, kuinka korkea
  kirkontapuli on.
  _Kaisa_. Niin, jos kiipeät ylös kukkoon saakka, ja jos sinulla on
  nuora, joka ulottuu maahan asti.
  _Kalle_. Ei ensinkään. Pistän kepin maahan ja asetan toisen kepin
  vinoon vasten sitä, jotta saan triangelin. Tiedätkö mitä _triangeli_
  on?
  _Kaisa_. En, vaikka tapettaisiin.
  _Kalle_. No, sinä nyt et tiedä et niin mitään, Kaisa. _Triangeli_ on
  kolmikulma, jolla on kolme sivua ja kolme kulmaa.
  _Kaisa_. Vai niin.
  _Kalle_. Turhaa on, Kaisa, että käyt kiinni _geometriaan_, koska et
  tiedä mitä _triangeli_ on. Oletko koskaan kuulut puhuttavan
  sirkkelistä.
  _Kaisa_. Sirkkeli eli passari on jokaisella salvumiehellä, ja se maksaa
  markan puodissa.
  _Kalle_. Kas niin, nyt rupeaa päätäsi pyörtämään. Niinkuin
  matemaatillista kuviota saisi puodista ostaa! Viiva on pituus ilman
  leveyttä, ja sirkkelillä ei ole alkua eikä loppua.
  _Kaisa_. Juuri niinkuin sinunkin. Jos sinä koetat yhä edespäin tulla
  niin kauhean oppineeksi, niin tulee sinusta viimein pituus ilman
  leveyttä, ja sinun tuumillasi ei ole alkua eikä loppua.
  _Kalle_. Sinä joudut kuin joudutkin kiinni geometriassa. Nyt minä
  pinnistän sinua _aritmetiikilla_.
  _Kaisa_. No, mitä se nyt taas on?
  _Kalle_. Se on luvunlasku-oppi. Osaatko kertomataulun? Kahdeksan kertaa
  kahdeksan, mitä se on?
  _Kaisa_ (sukkelasti). Kuusikymmentäneljä.
  _Kalle_. Oikein. Ota siitä pois seitsemän.
  _Kaisa_. Seitsemän siitä on viisikymmentäseitsemän.
  _Kalle_. No, lisää siihen viisitoista.
  _Kaisa_ Seitsemänkymmentäkaksi.
  _Kalle_. Katsopa vaan, sinulla on taipumusta aritmetiikkiin. Missä olet
  sinä oppinut yhteenlaskua ja vähennystä?
  _Kaisa_. Kyllä kai sitä aina siihen tottuu. Olen minäkin myynyt
  muutamia maitokannuja aikoinani, ja täytyyhän minun osata räknätä talon
  tarpeeksi.
  _Kalle_. Teepäs tämä jako: jaettava on 60, jakaja o; kuinka suuri
  osamäärä?
  _Kaisa_. Osamäärä?
  _Kalle_. Niin, 60 jaetaan 5:llä, mikä tulee osamääräksi eli qvotiksi?
  _Kaisa_. Joko taas latinaa? Mitä kuuti on? Saako siitä maksoa?
  _Kalle_. Saattaa saada toisinaan. Se on 12. Otetaanpas nyt esille
  verrantolasku eli _reguladetri_. Jos leiviskä voita maksaa kaksitoista
  markkaa, mitä silloin maksaa 15 naulaa?
  _Kaisa_ (sukkelasti). Yhdeksän markkaa.
  _Kalle_ (laskee taulullaan). 20 lb : 15 = 1,200 p. : x...
  _Kaisa_. Pois rihveli vaan, et sinä minua myy kahdestatoista markasta
  leiviskältä.
  _Kalle_ (laskettuaan). Se on oikein.
  _Kaisa_. Saanko minä nyt panna ongelman sinulle? Puoli kissaa kahtia ja
  neljäsosa siitä pois; paljoko jääpi?
  _Kalle_. Neljäsosa.
  _Kaisa_.' Eipäs; silloin ei ole mitään jäljellä, ei kissan
  suupalaksikaan. Missä nyt oli Kallen ritameriikki.
  _Kalle_ (hämillään). Se oli vaan pieni koukku sinulta, Kaisa. Mutta
  mitäs tiedät _botaniikista_.
  _Kaisa_. En niin mitään, en rahtuakaan, itse muistaakseni. Onko sekin
  jotain, joll' ei ole alkua eikä loppua?
  _Kalle_. _Botaniikki_ on kasvi-oppi. Tiedätkös sanoa, mikä on koivun
  nimi.
  _Kaisa_. Mikä nimi sillä olisi muu kuin koivu?
  _Kalle_. Se on _Betula alba_. Pihlaja on _Sorbus aucuparia_, harakan
  marja on _Empetrum nigrum_, orvokki on _Viola tricolor_...
  _Kaisa_. No miksi sanotaan kuivattua ruohoa?
  _Kalle_. Ei se ole mikään eri kasvi.
  _Kaisa_. Vai niin vainen! Kuivatun ruohon nimi on heinät.
  _Kalle_. Kaisa parka, ruohoja on monta lajia. Yhtä hyvin sopisi kysyä,
  mikä kasvi metsä on.
  _Kaisa_. En minä siitä viisastu, että tiedän, mitä koko joukko
  kapineita on latinaksi. Sanokaa ennemmin, hyvä herra, mihinkä ne
  kelpaavat. Mihinkä koivu kelpaa?
  _Kalle_. Se kelpaa polttopuiksi ja luudiksi...
  _Kaisa_. Ja vitsoiksi ja kämmenpatukoiksi koulupojille. Mihinkä
  sammaleet kelpaavat?
  _Kalle_. Sammalia on monta lajia.
  _Kaisa_. No, mihinkä ne kelpaavat?
  _Kalle_ (hämillään). He vaatehtivat vuoria...
  _Kaisa_. Hoh, eihän vuoria palele, kyllä ne tarkenevat ilman takkiakin.
  Mihinkä sammaleet kelpaavat?
  _Kalle_ (harmistuneena). Ne eivät kelpaa mihinkään, ihan kuin sinun
  kysymyksesi.
  _Kaisa_. Jos eivät seinät olisi tukitut sammaleilla, niin sinulla olisi
  vilu talvis-aikana. Mistä metsät ovat loppuneet, siellä poltetaan
  sammalturpeita. Ilman peuranjäkäliä tai sammalia kuolisivat peurat ja
  lappalaiset nälkään. Kivisammaleilla värjätään ruskeaa.
  _Kalle_. Sanopa sinä; ovatko sammaleet fanerogameja vai kryptogameja?
  _Kaisa_. Sanokaapa, maisteri, miten menetellään pellavan kanssa,
  ennenkuin siitä saadaan paitaa Kallepojalle.
  _Kalle_. Mihinkä luokkaan kuulun pellava? Kuinka monta hedettä sillä
  on?
  _Kaisa_. Voi, voi, hän on tuntevinaan pellavia eikä ole varmaan ikinä
  häklää nähnyt.
  _Kalle_. Mistä saadaan pumpulia?
  _Kaisa_. Lampaista varmaankin, niinkuin muutkin villat.
  _Kalle_ (riemuiten). Lampaista! Ei, Kaisa parka, mitä se auttaa, että
  sinä häkläät ja karttaat, kun et edes tiedä, että pumpuli kasvaa puissa
  Amerikassa.
  _Kaisa_. Mitäs vielä! Ehkä lampaatkin kasvavat puissa niinkuin
  männynkävyt?
  _Kalle_. Mun pitäisi oikein panna sinut pussiin _zoologiassa_.
  Tiedätkös, mitä se on, zoologia?
  _Kaisa_. Mitä minä sinun kauheasta opistasi?!
  _Kalle_. Se on eläin-oppi, ja siihen kuuluvat sinun lampaasi ja
  porsaasi ja vasikkasi.
  _Kaisa_. Kyllä minä ne hoidan ilman sinun soloksiisia.
  _Kalle_. Sinä et tunne lahkoja etkä sukuja. Sinä et edes tiedä, mitkä
  eläimet märehtivät.
  _Kaisa_. Osaatko katsoa hevosta suuhun ja sanoa, kuinka vanha se on?
  _Kalle_. En. Mutta tiedätkö sinä sanoa, millä eläimillä on selkäranka?
  _Kaisa_. Selkä on heillä kaikilla, tiedän minä.
  _Kalle_. Hui, hai. Kärpäsellä esimerkiksi ei ole selkärankaa.
  Tiedätkös sanoa, mitä ihminen on? Onko hän imettäjäeläin, lintu, kala,
  matelija-eläin, nivel-eläin vai nilvi-eläin?
  _Kaisa_. Herra varjelkoon, tahdotko sinä ihmisiä luontokappaleiksi?
  Kyllähän me olemme viheliäisiä olentoja, mutta tuumaanpa toki, että
  meillä on jotain jäljellä Jumalan kuvasta.
  _Kalle_. Kas, noin se käy, kun on niin hirveän tietämätön kuin sinä,
  Kaisa. Ihminen on imettäjä-eläin, sitä et voi kieltää.
  _Kaisa_. Hyi, Kalle, häpeä tuolla lailla puhuessasi! Ethän kohta tiedä,
  oletko lintu vai kala. Kenties olet paarma, koska pöriset niin pahasti.
  _Kalle_. Sinä paarma olet, sokea paarma, sinä et tiedä mitään, sä
  lennät pääsi seinään. Annas kun tutkin sinulta _historiaa_! Saas nähdä,
  miten pidät puoltasi!
  _Kaisa_. Minä osaan kertoa monta historiaa, jos sitä kysytään. Lukkari
  osasi kertoa historioita koko talvi-illan, ja välistä hän valehteli
  aika lailla.
  _Kalle_. Toista on maailman historia. Siinä täytyy joka sanan olla
  totta.
  _Kaisa_. No, jutelkaa nyt, Hyvä herra, maailman historiaa, jos
  haluttaa. Kyllä minä jaksan kuulla.
  _Kalle_. Niinkuin se olisi tehty yhdessä illassa! Sanopas, milloin
  kuoli Kyros?
  _Kaisa_. Mokomasta miehestä en ole koskaan kuullut puhuttavan. Oliko
  hänkin imettäjä-eläin?
  _Kalle_. Kyros kuoli vuonna 525 ennen Kristuksen syntymää, ja hänen
  jälkeisensä oli hänen poikansa Kambyses. Muuten mestattiin Kyros, ja
  ruhtinatar Tomyris pani hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin.
  _Kaisa_. Jos ei maailman historialla ole parempia asioita puhuttavana,
  niin ei se maksa hölyn pölyäkään. Hyi, tuohan on ilkeämpää kuin härän
  teurastus.
  _Kalle_. Hoh, maailman historiassa on paljo muutakin. Osaatko
  esimerkiksi luetella maailman seitsemän ihmettä?
  _Kaisa_. Kaikki, mitä Jumala on luonut, on ihme, sillä se on luotu
  tyhjästä.
  _Kalle_. Kolossi Rodon saarella, Semiramiin riippuvat puutarhat, Dianan
  temppeli Efesossa, Memnonin patsas, Egyptin pyramiidit, Aleksandrian
  tulitorni ja -- ja --
  _Kaisa_. Seitsemäs ihme on Kalle, joka on imettäjäeläin ja kuitenkin on
  tietävinään enemmän kuin Jumala.
  _Kalle_. Niin, nyt sen muistan. Kuningas Mausolon hauta.
  _Kaisa_. No, jopas jotakin! Kuningas haudassaan ei ole rahtuakaan
  parempi kuin sinä ja minä. Mutta koska sinä nyt olet niin liukas
  maailman historiassa, niin tottahan tiedät sanoa, mikä Abrahamin isän
  nimi oli.
  _Kalle_ (hämillään). Abrahamin isä? Hän oli Noakin sukua.
  _Kaisa_. Niin, miksi ei Aataminkin? Mutta mikä oli Abrahamin isän nimi?
  _Kalle_. Sitä et tiedä sinäkään.
  _Kaisa_. Tiedän, hänen nimensä oli Taara. Se seisoo raamatussa, ja
  siinä on minun maailman historiani.
  _Kalle_. Milloin perustettiin Rooma?
  _Kaisa_. Kuka oli kuningas Taavetin isä, isän-isä ja isän-isän äiti?
  _Kalle_. Milloin aljettiin ensimmäinen ristiretki?
  _Kaisa_. Mikä sen saaren nimi oli, jossa Paavalia pisti kyykäärme?
  _Kalle_. Sinä et vastaa kysymyksiini.
  _Kaisa_. Sinäpä et vastaa minun kysymyksiini.
  _Kalle_. Rooma perustettiin vuonna 753 ennen Kristusta.
  _Kaisa_. Taavetin isä oli Isai, hänen isän-isänsä Obed, hänen
  iso-isänsä-isä oli Boas, ja Boaksen vaimo oli Ruth, joka oli Taavetin
  isän-isän-äiti.
  _Kalle_. Sinä et tiedä, vaivanen, että ensimmäinen ristiretki alkoi
  vuonna 1096.
  _Kaisa_. Sinä vaivanen et tiedä, että saari, jossa käärme pisti
  Paavalia, oli Melite nimeltään.
  _Kalle_. Huolinko minä sinun saaristasi!
  _Kaisa_. Huolinko minä sinun ristiretkistäsi!
  _Kalle_. Niin, kun jouduit pussiin maailman-historiassa.
  _Kaisa_. Sinäpä se pää edellä pussiin menitkin, vaikka olet niin
  oppinut.
  _Kalle_. Minä olen maisteri, ja sinä istut ensimmäisellä luokalla. Jos
  olet uppiniskainen opettajallesi, niin saat kynsillesi.
  _Kaisa_. Otapa minut kiinni, hyvä maisteri!
  _Kalle_. Saatpas nähdä!
  Nyt repäsi Kalle muutamia varpuja luudasta, sitoi ne yhteen vitsaksi ja
  juoksi Kaisan perästä, antaaksensa hänelle kämmenille. Mutta vaikka
  Kaisa oli vanha, piti hän itseään niin hyvässä suojassa villakorin
  takana, että Kalle turhaan koetti saada häntä kiinni. Kun tämä ei
  onnistunut, suuttui hän julmasti ja teki äkkiä hyppäyksen päästäksensä
  yli korin, mutta silloin kävi niin hullusti, että hän kompastui ja
  pyörähti koriin, pää edellä Kaisan villoihin. Siinä makasi hän nyt
  tieteineen päivineen!
  Kaisa nauroi niin, että oli tukehtua, ja samassa astuivat vanhemmat
  sisään. Kalle kömpi korista, hieman häpeissään, ja villat olivat
  hänessä kiinni kuin luppakoiran karvat.
  -- "Mitä nyt?" -- sanoi isä. -- "Olethan kuin keritsemätön oinas!"
  -- "Hän sanoo itse olevansa imettäjä-eläin", -- nauroi Kaisa.
  -- "No, no", sanoi isä ja hymyili sydämmellisesti, "kylläpä on hyvä
  oppia hyödyllisiä tieteitä, mutta se, joka kerskailee opistaan ja
  hylkii toisia, jotka ovat oppineet vähemmän kirjoista, hän saa olla
  vakautettu siitä, että ennemmin tai myöhemmin vierii villakoriin."
  Ja siihen loppui Kallen maisteritoimi ja tutkiminen tieteitä Kaisalta.
  
  
  VARRO VÄHÄN
  
   Varro vähän, sanoi kevä,
   Kohta tulen ennättäin,
   Päältän' härm' on hälvenevä,
   Poistuu uni silmistäin;
   Hangess' yhä haukotan,
   Viel' en ole vaatteissan'.
   Pyyhi kyynel värisevä,
   Varro, kaunis ystäväin!
   Älä toru, työt ne estää,
   Viel' on paljo tehtävää:
   Täytyy ensin silmät pestä,
   Hiukset ensin silittää;
   Päähän sidon seppelen,
   Lähteen silmää katselen.
   Kiire ompi. Ethän tästä
   Soimaa kevät-ystävää!
   Varro vähän! Näin on laita:
   Hame käynyt vähäks' on,
   Leninki on liian kaita,
   Taannoisesta kelvoton,
   Lyhyks röijyni ma sain,
   Kenkiä ei ole lain,
   Sukat rikki, kuljen maita
   Karttain säteit' auringon.
   Älä oudoksu, jos vielä
   Aamuruskoss' aikailen.
   Joka ruoho, min näet tiellä,
   Joka vilpas tuulonen,
   Rannall' aallon läiskytys,
   Leivon kiitosviserrys,
   Se min' olen, joka siellä
   Silmän' nostan taivaasen.
   Vaan mä tulen. Varro hetki,
   Kaunis metsä, varro vaan!
   Vartokaa te purosetki,
   Kohta luoksenne ma saan.
   Varro, keto armainen!
   Varro, kukkasarkanen!
   Varro, pääss' on talven retki,
   Eipä hätää laisinkaan.
   Poika, tyttö pienokainen.
   Laps' näet olen minäkin,
   Täytyy olla kuuliainen,
   Ja on läksyt pitkätkin.
   Mutta miel' on iloinen.
   Laula, laula leivonen!
   Toivo kuiskaa kukkivainen:
   Kevät laps' on vieläkin!
  
  
  KOIVUN MAHTAVAT TOIVEET HIIRENKORVA-AJALLA,
  
  Metsässä lähellä maantietä kasvoi kaunis koivu. Se oli vielä aivan
  nuori ja kevään tultua sen oksat tulivat hiirenkorville -- tietysti
  siihen ei kasvanut ihan oikeita hiirenkorvia, vaan semmoisia hienoja,
  pikkusia vaaleanvihreitä lehtiä, joita koivuissa on kevään alussa ja
  jotka ovat niin sievän näköiset. Sellaiset hiirenkorvat ovat paremmat
  kuin koirankorvat kirjanlehtien kulmissa.
  "Hei, minäpä vasta olenkin kaunis!" arveli nuori koivu itseksensä.
  "Olenpa minä sentään koko lailla kauniimpi kuin tuo vanha vääristynyt
  pihlaja tuossa vieressäni. Sitä minä vain tässä tuumailen, mikähän
  minusta vielä tässä maailmassa tuleekaan."
  "Ehkä tuo talitiainen sen tietää", arveli koivu ja kysyi kuin kysyikin
  asiata talitiaiselta. Mutta tiainen olikin veijari, joka tahtoi olla
  hyvä ystävä koivun kanssa, saadaksensa sen vihantia urpuja nokkia.
  Sentähden tiainen vastasi: "Etpäs tiedä koivu, sinä olet niin soman
  näköinen, että varmaankin sinusta tulee jotakin ylhäistä tässä
  maailmassa. Lyönpä vetoa, että sinut palmikoivat koriksi kuninkaan
  tyttärelle ja että saat hänen huoneessansa olla marmorisella pöydällä,
  täynnäsi reunoja myöten kultaisia omenia."
  "Ohoh", virkkoi koivu, "niinkö luulet?" "Tietysti minä olen siinä
  luulossa", sanoi tiainen. Ja sitte tämä lensi jonkun matkan siitä
  suuren kuusen luo, ja sai kuusen uskomaan, että siitä tehtäisiin
  kiikkutuoli, ei sen vähemmälle herralle kuin itse kuninkaalle. Kuusi
  uskoi sellaisen puheen mielellänsä, sillä se kuunteli mielellään
  imarruspuheita samoin kuin koivukin. Hän ei ollenkaan älynnyt, että
  tiaisen teki mieli asua hänen suojassaan, kun sade tuli, ja nokkia ja
  tokkia makean näköisiä tuoreita käpyjä. Tyhmää on kuunnella
  imartelemista.
  Olipa tien vieressä pieni mökkitupanen. Eräänä päivänä tulivat lapset
  tuvasta veitset kädessä ja alkoivat leikellä oksia koivusta. "Kas
  niin", tuumasi koivu, "nyt jotakin on tekeillä; nyt he minusta tekevät
  korin kuninkaan tyttärelle." Samalla hän hyvillänsä pöyhisteli
  oksiansa, niin että hiirenkorvat niissä kiikkuivat.
  "Nuo lehdet ovat vielä liian pienet kylpyvastoihin", puhelivat lapset.
  "Tehdäänpä niistä oikeita lakasuluutia."
  "Mitä kuulenkaan?" sanoi koivu. "Uskaltaako kukaan minusta tehdä
  lakasuluutaa?"
  "Kyllä kaiketikin sen uskallamme tehdä", sanoivat lapset; ja sitte he
  tekivät koivusta luudan; -- ei juuri koko koivusta, mutta sen oksista.
  Vaan sehän oli samantekevä; jokahinen oksa oli mielestään yhtä hyvä
  kuin koko koivukin. Ja oksat lohduttivat mieltänsä sillä, että ainakin
  saisivat laista kuninkaan tyttären huoneen lattiata, koska eivät
  saaneet tarjota kultaisia omenia hänen marmoriselta pöydältänsä.
  Kun lapset tulivat kotiin, sanoi torpan eukko, heidän äitinsä: "tuosta
  luudasta minä pidän; minäpä otankin sen laistakseni sillä tupaa." Ja
  hän lakasi tuvan lattiaa, samalla ylpeästä koivusta tehdyllä luudalla.
  Jos luudassa olisi vielä ollut hiiren korvia, niin ne varmaan olisivat
  kaikki nousseet pystyyn kauhistuksesta. Mutta siinä ei ollutkaan mitään
  korvia, sillä ne olivat jo pois raksitut.
  Luuta sai siis surra kohtaloansa nurkassa lieden ääressä ja kun sillä
  ei ollut parempaakaan tehtävää, niin se alkoi keskustella naapurinsa
  solkku-ämpärin kanssa. "Minä olen parempaa sukua, vaikka minut tehtiin
  vaan lakasuluudaksi", virkkoi hän ämpärille. "Kyllä sen näkee päältäkin
  päin, enkös ole sinunkin mielestäsi siistin näköinen?"
  "No, ei sitä juuri sinusta näy", sanoi solkku-ämpäri. "Minä sitä
  vastoin olen jalompi syntyjäni. Minut on veistetty kuusesta, joka
  kerran piti tehtämän kiikkutuoliksi kuninkaalle. Sen on talitiainen
  itse mulle vakuuttanut, ja hän vaikka vannoisi asian todeksi, mutta
  talitiaisten tapa ei ole vannoa, sen mukaan mitä minä olen kuullut."
  "Hyi sitä roistoa!" huusi luuta, "hän on pettänyt minut, samoin kuin on
  valhetellut sinullekin. Sanopa, miksi sinä aiot tästälähin ruveta?"
  "Aion pysyä solkku-ämpärinä kaiken ikäni", vastasi ämpäri. "Kunpahan
  mulla aina vaan on solkkuvesiä ja luu-nystyröitä, niin olen
  tyytyväinen, ja sanovatpa porsaat minua hupaiseksi. Kuuleppas luuta,
  koska nyt olemme näin likeisiä naapuria, niin voisimmehan minun
  mielestäni mennä naimisiin keskenämme."
  "Etkös vähääkään häpeä!" sanoi luuta. "Lunletkos, että minä aion kaiken
  ikäni pysyä lattialautana? Enpä niinkään, vaan paremmaksihan toki aion
  ruveta. Sen saat vielä nähdä, että minusta tulee jotakin merkillistä
  maailmassa."
  "Saammehan nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
  Samalla tuli torpan eukko. "Jopa tuo luuta on jotenkin kulunut", arveli
  hän, "siitäpä minun sietäisi tehdä vitsa." Ja sitte hän teki vitsan, --
  ei juuri koko luudasta, vaan muutamista varvuista, mutta jok'ainoa
  varpu oli mielestään yhtä hyvä kuin koko luutakin.
  Tällä vitsalla eukko kuritti lapsiansa. Ja koska hän niitä kuritti,
  niin he sen kaiketi olivat ansainneet.
  Kun he olivat tukkanuottasilla ja riitelivät keskenänsä, ja kun he
  repivät rikki vaatteensa, annettiin aina vähäinen löylytys sille
  kohdalle, joka oli mukavin, ja oikein on kumma, kuinka terveellistä
  sellainen joskus on.
  Vitsan mielestä tämä alussa oli ikävää. Mutta viimein se siihen niin
  tottui, että se aina piti varalta, milloin lapset riitelivät. "Kas
  niin, nyt tulee taas koivurieskaa", ajatteli vitsa paikallansa raossa
  ovenpielen ja seinän välissä.
  "Kaunista työtä! Kaunista työtä!" huusi solkku-ämpäri. "Nyt varmankin
  pääsit merkillistä virkaa toimittamaan!"
  "Ole sinä vaiti, muutoin käy sinulle niinkuin lapsillekin", uhkasi
  vitsa. "Ei sitä niin tarkoin voida sanoa, mikä minusta vielä voipi
  tulla, jos onni myötäiseksi kääntyy."
  "Sen saamme nähdä", virkkoi solkku-ämpäri.
  "Jumalalle kiitos että lapset ihmistyvät", sanoi mökin muija. "Minä
  olen nyt heitä niin kuritellut, että vitsakin on vallan kulunut. Minä
  sen viskaan luudan kanssa pahnojen joukkoon porsaiden alle, ne
  tarvitsevat jotakin pehmeätä, jolla makavat."
  Vitsa viskattiin porsaiden karsinaan eikä siellä liioin hauskaa ollut.
  "Nöh, nöh", sanoivat porsaat, tonkiessaan kärsällänsä pahnoja ja
  varpuja allansa.
  "Kylläpä sinä olet hyvän näköinen!" sanoi ämpäri, kun sillä vietiin
  porsailla syötävää. "Ole vaiti sinä", sanoi vitsa, "ei sitä taida
  sanoa, mikä minusta vielä voi tulla." Mutta kuitenkin oli vitsalla
  sangen surkea olo. Jos vitsa olisi voinut itkeä, sen sijaan että se
  ruoski muita itkulle, niin olisi vitsaparka kenties itkenyt ämpärin
  täyteen.
  Nyt kaiketi arvelet, että koko juttu siihen päättyi. Koivusta ei tehty
  koria kuninkaan tyttären marmoriselle pöydälle, luuta ei saanut laista
  hänen kammarinsa lattiaa, vitsa ei saanut pölyyttää nuorien kuninkaan
  poikien takkeja, eikä edes olla vuoteena kuninkaan porsailla.
  Niiden mahtavien toiveiden sijaan, jotka koivulla oli ollut
  hiirenkorva-ajalla, oli tullut nöyryytys toisensa jälkeen. Eräänä
  päivänä istui talitiainen aidalla ja vitsa tunsi hänen heti. "Hyvää
  päivää, talitiainen!" sanoi vitsa. "Kiitos viimeisestä!" Mutta tiainen
  lensi sen kuin siivet kantoivat. Hän ei pitänyt väliä niin köyhistä
  tuttavista. Kukapa pitäisikään lukua vanhoista vitsoista, joita porsaat
  polkevat? Eihän niissä kasva edes vihantia urpuja, joita voisi syödä.
  Mutta jonkun ajan kuluttua vitsa heitettiin pellolle, ja siellä se oli
  lumessa ja sateessa, talvet kesät. Korkea vilja kasvoi vihantana
  pellolla, ja solkku-ämpäri, talitiainen ja torpan muija olivat jo kauan
  unhottaneet, että sellaista vitsaa oli koskaan ollutkaan maailmassa.
  Mutta vielä se oli kuitenkin olemassa, ja kaikkein kovan onnen
  päivienkin ajalla oli se säilyttänyt pikkuruisen nupun, jossa oli
  siemen sisällä.
  Siitä siemenestä kasvoi pellon pientareelle vähäinen viheriä koivun
  vesa. Eräänä päivänä matkusti kuningas ja kuningatar lapsinensa ympäri
  valtakuntaansa. Oli helteinen kesäpäivä ja kun he ajoivat pellon ja
  torpan ohitse, niin oli se seutu heidän mielestään niin kaunis, että he
  päättivät levähtää vähän aikaa muutamain tuuheiden puiden suojassa.
  Pieni kuninkaan tytär oli erittäin iloinen kun hän sai ikävistä
  vaunuista hypätä ulos ja pääsi leikittelemään viheriälle pellon
  pientareelle. "Ai, kuin tuossa on niin pieni kaunis koivu!" huusi hän.
  "Sen minä mielelläni istuttaisin puutarhaani."
  "No mitähän sillä tekisit?" sanoi kuningas. "Onhan meillä tammia,
  poppelipuita, kastanja- ja hedelmäpuita yltäkyllin. Saathan sellaisia
  istuttaa niin monta kuin suinkin tekee mielesi."
  "Mitäs minä niistä", sanoi kuninkaan tytär, "onhan niitä ennestään jo
  niin paljo. Mutta minun puutarhassani ei ole ainoatakaan koivua;
  antakaan minun viedä tämä pieni koivu kotiin linnaan!"
  "No antaa hänen viedä sen", sanoi lempeä kuningatar, "eihän siinä
  mitään pahaa ole."
  "Vie vaan, tyttöseni", vastasi kuningas. "Älä vaan ota koko metsää
  mukaasi, sillä sitte meille tulisi vaunuissa kovin ahdas olla."
  Nyt kuninkaan tytär otti varovaisesti koivun taimen maasta, pani sen
  kosteiden sammalien väliin vakkaseen ja vei sen mukaansa linnaan.
  Siellä hän omin käsin istutti sen pieneen puutarhaansa, levitti
  pehmeätä multaa sen ympärille ja kasteli sitä joka päivä, niinkuin omaa
  kasvattiansa ainakin. Koivu menestyi ja kasvoi yhä suuremmaksi ja tuli
  viimein suureksi kauniiksi puuksi, yksinänsä sitä laatua muiden
  ylpeämpien puiden joukossa -- metsän yksinkertaisena lapsena, vapaan
  luonnon terveenä, kauniina helmalapsena. Ja siitä tuli iso komea puu;
  kuninkaan tytär sitä suojeli ja rakasti, eikä hän istunut missään niin
  mielellänsä kuin viheriän koivun juurella sen tuuheiden lehtien
  suojassa ja kaikki kehuivat koivua kaikista kauniimmaksi puuksi
  kuninkaan kartanossa.
  No niin kävi koivulle ja sen mahtaville toiveille hiirenkorva-ajalla.
  Siinä oli turhamielisyyttä: sentähden sen täytyi kärsiä suurta pilkkaa.
  Siinä oli väärää kunnianhimoa: sentähden sen täytyi kuolla pois ja
  jättää kunnia tulevan sukupolven omaksi. Mutta siinä oli myöskin
  kukistumaton tulevaisuuden toivo, jota ei mikään häväistys voinut
  hävittää, ja sentähden se sai tulevaisuuden, vaikk'ei sillä tavoin kuin
  se itse luuli. Sillä luja toivo ei koskaan joudu häpeään, vaan luja
  luottamus kulkee kummia teitä, monien koetuksien kautta, kunnes aika
  tulee täytetyksi.
  Olihan solkku-ämpärilläkin nuoruudessaan ollut ylpeät kunnian ja onnen
  toiveet, mutta se oli toista laatua, se tottui nöyrtymiseen, se vaan
  tuumi kohtuullista toimeentuloansa. Mikäpä puu metsässä ei olisi
  hiirenkorva-ajalla toivonut jotain mahtavaa tulevaisuutta? Muutamista
  tulee solkku-ämpärjeä, toisista ei ihan mitään ja toiset taas joutuvat
  tulevien onnen siemeniksi. Mutta se ei estä toista metsää suuria
  toivomasta aivan samoin kuin toinenkin. Toivo vaan, nuori puu, odota
  suurta tulevaisuutta! Varo kuitenkin itseäsi väärästä kunniasta! Ole
  nöyrä, aina nöyrä kaikissa toiveissasi, niin voipi kuitenkin joskus
  tapahtua, ett'ei sinua tarvitse kätkeä maahan, että onnetar sinua etsii
  ja istuttaa sinun tarhaansa suojaksi kulkijalle!
  
  
  KUINKA FRITHIOF RATSASTI VAPUNPÄIVÄNÄ.
  
   Kas silloin hausk' oli Vappuna,
   Kun poikaset ratsasti!
   Ens'miesnä kun ajoin Virkulla,
   Vank' Annikin säpsähti.
   Mäkätti jäärä ja Halli haukkui
   Mä huimin että se soi ja paukkui:
   Lennä, Virkku,
   Niinkuin sirkku!
   Hopita, kopita, heh he lei!
   Uus takki mull' oli ylläni,
   Ja hattuni kallellaan,
   Ja minuun ja miekkaan vyölläni
   Nyt tyttöset vilkkui vaan.
   Mä korskaks, ylhäiseks paisuin siksi,
   Valittu kun olin kenraaliksi.
   Lennä, Virkku, jne.
   Ja jotkut meist' oli kasakit
   Ja piikit ol' aseina,
   Vaan toiset taas oli husaarit
   Ja sapelit sivuilla.
   Suurukseks mämmiä oli suotu,
   Ja päivän kunniaks simaa juotu.
   Lennä, Virkku,
   Niinkuin sirkku!
   Hopita, kopita, heh he lei!
   Kun päästään kaupungist' ulos vaan,
   Niin oitis jo tappeluun!
   Ja piikit ja miekat heilumaan,
   Ei aikoa arveluun.
   Kas maamies juhdalla ajaa tiellä,
   Se täytyy töytätä kumoon siellä.
   Lennä Virkku, jne.
   Mut siin' oli vanha krouvila,
   Sit' en minä tiennytkään,
   Vaan Virkku ties ja sen kohdalla
   Hän syrjähän hyppäämään!
   Se häijy huiskaht' ovelle tallin,
   Mä maahan paikalla mullin mallin.
   Lennä, Virkku, jne.
   Ja pojat kirkuivat, hip hap hei!
   Kenraali kas pakenee!
   Mä kaikin voimini huusin: ei,
   Mun ratsuni vehkeilee!
   He kaikki nauroivat. Maamies ilkkui,
   Myös juhdan silmä pilkaten vilkkui.
   Lennä, Virkku, jne.
   Mä jälleen selkähän kompuroin.
   Voi lakkia, takkiain!
   Mä täplikäs olin, minkäs voin!
   Viel' ilkkua kuulla sain:
   On miestä, urhoa kenraalissa!
   -- Ratsastakohon Virkulla kissa,
   Lennä, Virkku,
   Niinkuin sirkku!
   Hopita, kopita, heh he lei!
  
  
  "PAREMPI" JA "HUONOMPI".
  
   Niin, te Elman tunnette,
   Kulki hän täst' ohitse,
   Ylväs, pöyhkä mieleltänsä.
   Sievä, hieno, kauniskin;
   Hattu, kappa, kaulustin
   Joululahjat isältänsä,
   Päätään vaunuiss' istuissaan
   Nyökkäs kovin kopeaan.
   Kouluun sitte tultuaan
   Hän ol' arka arvostaan.
   Monta köyhää lasta siellä,
   Häveljästä, siivoa,
   Halvass' istui puvussa.
   Ylä-penkkiin mahtimiellä
   Rohkeest' Elma istahtui.
   Tietkääs, mitä tapahtui?
   Kursaamatta, totta mar,
   Kiivas opettajatar
   Otti oitis tytön, vaikka
   Vastahan se taisteli,
   Alapenkkiin asetti.
   "Siivon, ahkeran se paikka;
   Nouse sinne ansaiten,
   Saathan, lapsi, paikan sen."
   Häveten ja harmissaan
   Enti Elma kotiaan.
   "Rakas äiti, kuule pijan
   Kouluss' istuu parhaastaan
   _Huonompata kansaa_ vaan;
   Mä sain siellä alasijan,
   Sillä lailla tosiaan
   _Parempia_ kohdellaan!"
   Virkkoi äiti suruinen:
   "No niin, muutat pukimen,
   Hattu, kappa, koristeetkin
   Pois. Käy siinä puvussa,
   Mik' on köyhäin suvussa,
   Paikkaa vaattees kuluneetkin.
   Elämästä opit, mi
   _Paremp'_ on tai _huonompi_."
   Niinkö tosin? Tyttönen