Lukemisia lapsille 3 - 05

sen halkeamista. Ulpukku piti Rajakalliota hyvin suuressa arvossa, vaan
ei siitä seurannut, että hän olisi tahtonut mennä naimisiin sen kanssa.
Se olisi ollut kunnioituksen pilkkaamista.
Lyhyesti sanoen, ulpukka piti vähäsen nuoresta ja viheriäisestä
koivusta, joka aina nyökkäsi niin ystävällisesti hänelle katsellessaan
kuvaansa vedestä, ja sitä se teki melkein aina, vaan ainoastaan
sentähden, että se näki tuon oman kuvansa vesipeilistä aivan likeltä
tuota valkoista tyttöä, hänen pientä ulpukkaansa.
Olen unohtanut kertoa, mikä ulpukka oikeastaan oli. Se oli vanhan Näkin
nuorin ja enimmin rakastettu lapsi, ja hän oli tuudittanut sitä
käsivarsillaan, kun se oli pieni, ja vieläkin hän usein nosti sen
leveille hartioilleen, kun hän sukelsi syvyydessä kirkkaissa
aamulaineissa. Ja kun ilta tuli ja aurinko laskeutui mereen ja ulpukka
kätki valkoisen kukkateränsä lehtien sisälle, silloin lauleli vanha
Näkki laulujaan hänelle, ja hän kiikkui hiljaa, aivan hiljaa laineilla,
kunnes hänen silmänsä menivät kiinni, ja hän näki valoisia kesäuniaan,
uneksien kaikesta kauniista maailmassa.
"Älä tule liian likelle, sinä vanha vesipeto!" murisi seiväs Näkille.
Mutta ruoho, joka aina oli valmis liehakoimaan ylhäisten edessä,
kumartelihe somimmalla tavalla yhä kuiskaten: "Nöyrin palvelijanne,
teidän ylhäisyytenne! Kaikkein nöyrin palvelijanne!"
"Älä noista narreista pidä lukua", pakisi Rajakallio Näkille, sillä he
olivat vanhoja tuttavia. "Voisithan nostaa pienen tyttösi tänne
minulle, niin hänellä on hyvä olla kuin helmellä kullassa", lausui hän.
"Kaikkea sitä kuullaan!" sanoi Näkki nauraen niin, että vesi ryöppysi
parran ympärillä. "No tuohan olisi sopivata, jos muuttaisin valkoisen
kukkani sinun sammalpesääsi!"
"Vai niin", jupisi Rajakallio, "mitäs siitä, jos olenkin moniaan
vuosituhannen ikäinen? Ainakin olen vakava ja täysikäinen, eikä minua
jokainen tuulen puhallus kuljeta, niinkuin noita toisia nulikoita."
"Ei", vastasi Näkki, "jätä nuo houreesi, ja olkaamme kuitenkin hyvät
ystävät."
Mutta Rajakallio, seiväs ja ruoho olivat nyt saaneet päähänsä, että
yhden heistä välttämättömästi piti saaman valkoinen ulpukka
puolisokseen. Rajakallio herätti eräänä yönä nuoren ja vallattoman
lounattuulen, joka oli pannut maata kallion juurelle, ja sanoi hänelle:
"Koska sinulla on yösuojasi minun luonani, niin on kohtuullista, että
teet minulle palveluksen." "No minkä palveluksen?" kysyi lounattuuli.
-- "Sen että huomenna auringon noustessa puhallat kaikin voimin, niin
että kaadat tuon nuoren viheriäisen koivun, joka on tässä likellä
rannalla, sillä juuri hänen tähtensä ei ulpukka koskaan tahdo tulla
aviopuolisokseni."
"Olkoon menneeksi", vastasi lounattuuli. "Olenhan minä katkonut
setripuita ja palmuja niinkuin tulitikkuja; miksi en voisi katkaista
pientä vähäpätöistä koivua?"
Ruoho taas puheli meren aallon kanssa, joka unisena ja hiljalleen
kirkkaana maininkina tuli salmesta. "Nöyrin palvelijanne, armollinen
meren noita!" sanoi se. "Ole niin hyvä ja tee minulle pieni palvelus
ohi mennessäsi."
"No, mikä se olisi?" haukotteli aalto.
"Tee niin hyvin, että vierit rannalle tähän likelle, ja kaada siellä
oleva viheriäinen koivu! Ainoastaan hänen tähtensä ei pieni ulpukka
koskaan tahdo tulla puolisokseni."
"Kyllä sen teen", vastasi laine. "Minä olen kuljettanut pois metsiä ja
kaupunkeja; pieni työhän minulle on tuollaisen koivunvesan irti
tempaaminen. Vaan nyt minua nukuttaa; voimme heittää tuon asian
huomiseksi."
"Nöyrin palvelijanne!" sanoi ruoho.
Seiväs mietti myöskin pahaa mielessään ja juonitteli ilkeästi
kalastajan kanssa, joka samana iltana sitoi verkkonsa häneen. "Sinä
senkin häpeäpatsas", virkkoi kalastaja vihastuneena, "etkö herkeä
repimästä verkkoani?"
"Voinkos minä sitä auttaa, että olen niin oksainen?" vastasi seiväs.
"Tässä aivan likellä on koivu, joka olisi sinulle paljon sopivampi.
Kaada hänet huomenna ja pistä järveen."
"Voit kenties olla oikeassa", sanoi kalastaja. "Huomenna tahdon
ajatella asiata."
Siten kului ilta ja tuli yö, ja ulpukka sulki jälleen valkoisilla
lehdillään kukkateränsä ja koivu seisoi aivan viheriäisnä ihastuksesta
katsellen häntä elokuun ensimmäisen yön kauniissa hämärässä. Ei
kumpikaan heistä aavistanut mitään pahaa ja ulpukka nukkui niinkuin hyvä
lapsi. Suuri keltainen yöperho, joka oli kuullut kallion, ruohon ja
seipään tuumat, surisi levotonna koivun ympärillä, vaan koivu ei sitä
huomannut. Sillä oli muuta tekemistä, se pesi itseänsä kasteessa, joka
hienoina kirkkaina helminä sateli sen päälle, ja tuumasi pukeutua
oikein hienoksi ja siistiksi, kunnes ulpukka jälleen avaisi viattomat
kukkaissilmänsä.
Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin punainen juova näkyi kaukaa
koillisesta ja koko seutu rupesi valkenemaan. Mutta punainen juova tuli
yhä punaisemmaksi ja kirkkaammaksi, kunnes koko pohjainen ja itäinen
taivas oli kuin tulessa ja pilven hattarat näyttivät suitsuavan tulta.
Kalastaja heräsi sattumalta ja kurkisti majan ikkunasta. "No niin",
pakisi hän ihmetellen, "tänään tulee kova myrsky; parasta on lähteä
verkkojansa korjaamaan."
Vaan vielä oli aivan tyyni, niin ett'ei ainoakaan koivun viheriäisistä
kiharoista liikkunut viileässä aamu-ilmassa. Ulpukka rupesi avaamaan
suljettua kukkateräänsä, ja lausui, silmät vielä unisina, koivulle
aamutervehdyksensä. Se ei ollut koskaan nähnyt koivua niin hienona ja
komeana, eikä koivukaan koskaan sitä niin sydämmellisen hupaisena. He
olivat niin herttaisen iloiset, ja siinä samassa nousi aurinko punaisen
pilven takaa ja katsoi heihin, siunaten heidän nuorta viatonta onneaan
varhaisena aamuhetkenä.
Silloin ravisti kallio levotonna yövierastaan, rajua lounattuulta, joka
kuorsasi pehmeässä heinikossa. "Nouse työhösi, äläkä makaa täällä!"
sanoi Rajakallio.
"Anna minun olla rauhassa!" sanoi lounanen ja ojensi suuria, pilven
kaltaisia siipiään, jotka hän oli levittänyt peitoksi itselleen. Mutta
kallio ei antanut hänelle mitään rauhaa. "No, nyt lennänkin niin, että
kyllä vinkuu korvissasi", ärjäsi lounanen vihastuneena ja unen
pyörryksissä, ja kerran potkaisten kiiti hän ilmassa, niin että vinkui
puiden latvoissa.
Sinä aamuna oli tuo hullu lounattuuli oikein hurjalla päällä. Ei
viipynyt kauan, ennenkuin hänen äärettömän suuret siipensä pimensivät
taivaan ja valkoinen vaahto rupesi kuohumaan meren pinnalla. Vaan koivu
ja ulpukka eivät huomanneet vielä mitään. He huvittelivat itseään
lähettämällä terveisiä toisilleen pienen kiiltävän sudenkorennon
kanssa, joka lenteli edestakaisin heidän välillään veden ylitse.
Myrsky kiihtyi, puut natisivat, vesi ryöppysi järvellä ja kohisi
kallioita vastaan juurikuin moniaita satoja tuhansia kissanpoikia olisi
joutunut sotaan yhtä monta koiranpentua vastaan. Laineet alkoivat
syöstä sisään salmesta, niin että pieni nöyrä ruoho pahoillaan
kumarteli ja käänteli itseään tuhansissa mutkissa päästäkseen pulasta.
Tein kenties tyhmästi, kun houkuttelin meren noidat tänne, ajatteli hän
itsekseen. Mutta nyt oli katuminen jo myöhäistä. Hän näki etäältä
kokonaisen vesi- ja vaahtovuoren vierivän salmea kohti. "Tuolla tulee,
niin, tuolla, minun laineeni!" kiljasi ruoho säikähtyneenä. Ja samassa
vieri vesivuori hänen ylitsensä temmaten hänet irti juurestaan ja
viimeiset sanat, jotka hän lausui täällä maailmassa olivat: "Nöyrin
palvelijanne!"
Eikä käynyt paremmin riitaiselle paalullekaan. Se käänsi kylkensä
laineita vastaan ja vastusteli mitä kauimmin heitä, huutaen reippaasti:
"tietäkää toki huutia!" Mutta kun suuri merenlaine tuli, silloin oli
seiväs hukassa. Napsis, ja silloin katkesi se keskeltä poikki ja joutui
kauas vaahdon ja laineiden sekaan.
Rajakallio, joka oli aikoinaan nähnyt montakin myrskyä, seisoi aivan
vakavana tämän metelin kestäessä ja nauroi kivisydämmessään
hävitykselle hänen ympärillään. Se ei huomannut, että lounattuuli
raivossaan oli herättänyt majesteetillisen ukkosen, joka nukkui
pilvissä. Roiskis, niin leimahti pitkä, terävä ja kauhea salama koko
taivaan kannen ylitse ja sattui kallioon halaisten sen tuhatvuotisen
kivisydämmen keskeltä kahtia, ja siinä oli Rajakallio!
Vanhalla Näkillä oli täysi työ kotonaan sinä päivänä, sillä laineet
vierivät niin raivoisasti hänen korallilinnansa hopeaisen katon ylitse,
että hänen joka silmänräpäys täytyi naulata katon liistakkeita kiinni.
Vaan kun ilta oli tullut ja voimakas lounanen oli mennyt tiehensä,
kääntyen ensin eteläiseksi ja sitte tyyntyen (sillä lounanen itse ei
tavallisesti koskaan tyynny), silloin meni Näkki linnastaan katsomaan
pientä, rakastettua valkoista ruusuaan. Ja hän löysi sen silloin koivun
juurelta, hento varsi taittuneena ja valkoinen kukkaterä muserrettuna,
mutta vielä voitiin nähdä hänen lumivalkoisista poskistaan ja kauniista
lakastuneista lehdistään, että hän oli taittunut parhaimman onnensa
hetkenä, kun hänen nuori kukkaissydämmensä oli täynnä rauhaa, iloa ja
viattomuutta. Silloin itki vanha Näkki, niin että kyyneleet varpusen
munan kokoisina valuivat hänen pitkälle parrallensa ja sitte hän kätki
ulpukan maahan koivun juurelle. Ja koivu itki niin, että satoi hänen
kiharoistaan; ja kiiltävä sudenkorento itki niin, että sen kultaiset
silmät tulivat itkusta sokeiksi; ja kaste itki, niin että koko niitty
tuli märjäksi, ja kirkas ilta-aurinko itki pilvessä, niin että suuri ja
komea taivaankaari muodostui viheriäisen metsän yläpuolelle.
Vaan Rajakallio ei osannut itkeä, jos olisi tahtonutkin, sillä se oli
haljennut kahtia, ja ruoho oli näivettyneenä kallion juurella. Vanha
kalastaja etsi turhaan seivästään ja mietti vähäisen koivun maahan
hakkaamista, tehdäkseen siitä uutta, vaan sitten tuumi hän, että olisi
vahinko turmella niin kaunista puuta ja antoi koivun seista
paikoillaan, ja siinä kalastaja teki rehellisesti, eikö niin?
Ensi keväänä on saaren rannalla kenties uusi ulpukka koivun juurella.
Se on kuolleen ulpukan pieni lapsi, ja saa nähdä, tuleeko se niin
kauniiksi ja viattomaksi, kuin sen äiti oli.


METSÄSTÄJÄN ENSIMMÄINEN SAALIS.

Sai pyssyn viidentoista vanha Kalle.
Kahdennentoista Kaarlen kalpaa vailla,
Vaan sulka lakissa, hän aikalailla
Rehenteli ja näytti urhoisalle.
Lyseessä on hän, arka arvostansa,
Halveksii rummun lyöjää poikalasta,
Vaan karhu nähdä olis mielukasta
Ja leijona: sais koittaa vertaistansa.
Olalle pyssy! Sitä koittamahan!
Se oiva on! Kun ampua vain saisi!
Jos hirven paistia ei tarvittaisi,
Niin ampuisi hän edes kotka pahan.
Pilaksi näytti seikka sisarista:
-- Sotaanko, uljas ritari, näin varhain? --
Hän tekee kunniaa kuin osaa parhain
Ja lausuu: -- Kyökkiin tuon ma paistamista.
Hän puistoon käy. On aamu, tuoksuu kukka,
Sinertää taivas, lintuin laulu soipi,
Ja mehiläiset, perhot ilakoipi,
Ja kastehelmin hohtaa nurmen nukka.
Olaltas tammen alla pyssy päästä!
Kas, Luojan kiitos soi, ja luonto lauha
Rukoilee koko luomiselle rauhaa.
Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
Tylympi muita ei tok' Kallen povi:
Raitista elämää se mielin henkii;
Vaan koiteltava olis pyssynenki, --
Huvia tuota soimata ei sovi.
Hän tarkkaa, tarkkaa. Päilyy kastehelmi.
Eiks otsoa tääll' ole ollenkana?
Janoopi pyssy, vireillä on hana.
Ken ampuu perhoja, on hupsu, kelmi.
Vaan... mikä heiluu tuolla niinipuussa?
Kai kotka?... Varpunen vain pieni raukka,
Mi, väijynnästä tietämättä, kaukaa
Tuo pesään poikasilleen ruokaa suussa.
Sä raukka! Kalle häpee kavaluutta.
Vaan pyssyn pitää kaataa metsän viljaa;
Ja Kalle hiipii puuta kohden hiljaa
Ja pyssynsä puun oksan nojaan muuttaa.
Nyt tähtää hän... Noh, mutta mitä tässä?
Kaks silmää lehtein takaa säihkyy julmaa;
Huh, hirvittää! Vaan tässä sattui pulma:
Ne varpusta on myöskin väijymässä.
Mi tullutkaan on pyssyyn tarkkaan, varmaan?
Nyt äitilintuun suorastaan se kääntyy,
Nyt julmiin silmiin päin taas siitä vääntyy...
Pau!... Pyssy kaasi talon kissan harmaan!
Ja Kalle seisoopi kuin satimissa.
Vaan varpunen pois peljästyen kiitää;
Kuink' pyssy laukes, ei saa selvää siitä,
Verenkin tyrehdyttää kuollut kissa.
On kuin se lausuis ankarana ratki:
Häpeä, poika, kun mun tapoit! miksi.
Jos _minä_ olen julma, synnyin siksi,
Vaan _sinä_ huviksesi kuoletatki.
Ja Kalle kiitää yli ruohonurmen,
Kuin kissan kynnet hällä niskassansa,
Ja pyssy polttaa hänen pivoansa:
Voi, kuinka vuodatti se kissan hurmeen?
Sisaret seisoo vartoomassa veikkaa:
-- Kuulimme ampuman; no, paisti, Kalle?
Vaan metsämiespä näytti nolommalle;
Ei ilmaista hän siskoille voi seikkaa.
Hän käy luo Mattikuskin, ystävänsä:
-- Minua, Matti kulta, hiukan auta;
Käy yöllä salaa metsään, kissa hautaa!
Lehmuksen alla on se verissänsä.
-- No, kysyy Matti, kenen tuo on tointa?
-- Niin; paha himo kissass' oli tässä
Kävellä lintusia väijymässä;
Ei kenkään kärsi kavaluutta mointa.
Ja Matti nyökkäs, seikan laadun arvas.
Pois laski pyssyn Kalle: metsästyksen
Hän suhteen joutunut on pettymykseen.
Öin näkyy hälle kissan katse karvas.
Hyvästi, herra metsämies! Taas paistaa
Puistossa kirkas aurinko yön päästä.
Rakasta, ollos onnekas ja säästä!
Sun suokoon Luoja rakkauttaan maistaa!


PELLAVA.

Tapahtui jotakin kaukana täältä ja ammoin sitte. Mies pysähtyi portille
ja sanoi: "Tuosta tulee hyvä pellava. Katsos, miten pitkää se on eikä
vielä ole kukkinut! Siitäpä näkyy, mitä saadaan, kun ollaan huolellinen
ja hyvin lannoitetaan peltoa."
"Jumalan lahja se on", vastasi vaimo.
"Voipipa olla", myönsi mies. "Mutta enemmin vielä sentähden, että minä
ojitin ja kynnin niin kunnollisesti. Pellava kasvaa paidoiksi.
Minullahan on vain kolme ja tahtoisin mielelläni kuusi."
"Mutta kun se on Jumalan lahja", sanoi vaimo, "pitää meidän antaa
jotakin sijaan Jumalalle. Etköhän sinä tyytyisi viiteen paitaan, ukko
hyvä? Annamme kuudennen köyhille."
"Oh, heille kelpaa kyllä vanhainkin repaleet. Sitä paitsi meillä on
kaksi poikaa, ja nuorempi makaa kätkyessä. Hänellä ei ole liiaksi
yllänsä, hän tarvitsee lämpimämmät kääreet."
"Jumala pitää huolen hänestä. Ei häntä siltä palele enempää, jos hän
antaakin yhden paidan köyhille lapsille", sanoi vaimo.
Mies nauroi. "Sellainen sinä olet, eukkoseni. Sinä voisit kyllä
katsella oman pojan kävelyä alasti, kun vain saat pukea ketä hyvänsä
pikku repalehtijaa, joka on kylmettyä maantiellä. Onpa hyvä, että minä
olen vähän ajattelevampi; muuten kyllä piankin joutuisimme maantielle
itsekin."
Pellava kasvoi kasvamistaan ja avasi viimein sievät kukkassilmänsä
aamuauringolle. Pellavalla oli monta tuttua siellä ulkona: västäräkki,
mettiäinen, yöperho, päiväperho, paarma, leppäkerttu, koiranputki,
säynäskukka, jänis, orava, myyrä, jopa ojan sammakkokin; kaikki ne
ajattelivat harvoin tässä maailmassa nähneensä niin kauneita
sinikukkia. Aamutuuli humisi alas vuorilta, joi kyllikseen kedon
kastetta ja kiisteli mettiäisten kanssa kukkain tuoksusta.
Peukalolintu, pienin kaikista linnuista, heräsi pesässään ojan
reunassa, raapi hennolla kynnellään niskaansa ja näki pellavapellon
monine tuhansine kukkineen kiikkuvan tuulessa. "Kas, miten
ihmeellistä!" visersi hän. "Minä näin unta tänä yönä."
"Mitä unta näit?" kysyi västäräkki.
"Minä näin, että seitsemän kertaa kaksitoista kortta näistä pellavista
tulee paidaksi Jumalalle."
"Sinä uneksit ymmärryksesi mukaan", virkkoi västäräkki. "Ikäänkuin
Jumala tarvitsisi vaatteita. Etkö ole kuullut, että Jumalan pukuna on
valo?"
"Enhän minä sitä ymmärrä, mutta sellaista unta minä näin", sanoi
peukalolintu.
Mettiäinen oli kuullut lintujen puheen, lensi suristen pellon yli,
pisteli nokkaansa pieniin pellavankukkiin ja kuiskasi salaa kullekin:
"sinusta tulee vaatteita Jumalalle!"
Mies, vaimo ja heidän vanhempi poikansa, neljän vuoden ikäinen, tulivat
pellon pientarelle katselemaan pellon kukoistusta.
"Oivallisia paitoja, kelpo paitoja!" riemuitsi mies.
"Katsos", sanoi vaimo, "miten pellavankukat kumartuvat toinen toisensa
puoleen, ikäänkuin heillä olisi jotain sanomista toisilleen!"
"Niin", virkkoi poika, hän kun tunsi kaikki luonnon äänet ja ymmärsi
heidän puheensa, "he sanovat, että heistä tulee puku Jumalalle."
"Kyllä vähempikin riittää, rakas poikaseni", nauroi mies. "Niistä tulee
paitoja sinulle."
Pellava yhä vain kukki ja kasvoi. Se oli jo niin pitkä, että ulottui
miehelle partaan asti. Se keijui niin kauneina, syvinä, sinivihreinä
aaltoina tuulessa, että melkein näytti, kuin vene olisi siinä voinut
purjehtia. Ja yhä vain kävi ihmeellinen kuiske kukasta kukkaan: "meistä
tulee vaatetta Jumalalle!"
"Ei, minä en jaksa enää kuulla tuollaista ylpeyttä", kurnutti sammakko
myyrälle. "Mitä ne sellaista sopimatonta loruavat? Noilla laiskoilla
kukilla ei tuossa ole muuta tekemistä kuin juoda päivänpaistetta ja
kasvaa, mutta tyytyvätkö ne siihen? Vielä, mitä! ne pyrkivät suureen
kunniaan ja ovat olevinaan arvokkaammat minua, jolla on senkin
seitsemän huolta ojassa uiskentelevista pojistani."
"Entä minulla sitte?" vikisi myyrä. "Minulla on yöt päästänsä sanomaton
vaiva kaivellessa käytäviäni pellavan juurien alatse ja haaliessa
ravintoani, vaan kuka minua kiittää siitä? Onpa hyväkin onni, jos
milloin satun löytämään onkimadon pojilleni. Ja kun sitte pilkistän
ulos kolostani, mitä saankaan kuulla? Tuo hyödytön pellava, jolla ei
koskaan ole mitään vaivaa eikä huolta, on olevinaan kyllin hyvä
Jumalalle! Kyllä nyt häpeä nousee yli rajainsa. Minä lakkautan
tuttavuuden."
Myyrän ja sammakon näin panetellessa pellavaa tuli tuulenhenki pilvestä
ja kulki tapansa mukaan aaltoillen kukoistavan pellon yli. Kukat nyt
olivat jo aivan puhjenneet; ne osasivat nyt laulaa ja peukalolintu
erotti sanat heidän laulustaan:
"Sinerviä, sieviä kukkia me,
Meist' on ilo suurille, pienille.
Isä taivahan lankamme kehrää vaan;
Mitä meill' on, se on Hänen armostaan.
"Meit' alaston kiittävä, verhon kun saa;
Suojaammepa lastakin palelevaa.
Näöstämme kiitämme, min Isä soi.
Me vain tomu, vaan Isä -- kaikki hän voi."
"Niin, tuossa kuullaan", kurnutti sammakko myyrälle. "He sanovat
saaneensa kaikki lahjaksi Jumalalta. Mitähän me saisimme, jos kävisimme
sääret ristissä istumaan päivänpaisteesen ja odottaisimme paistettujen
onkimatojen itsestään tulemista suuhumme?"
Sitä eivät viattomat pellavan kukat ajatelleet. He kyllä tiesivät
olevansa hyödyksi maailmassa, kun heidän kortensa vast'edes
valmistettiin pellavakuiduiksi; mutta hyöty ja kukoistus oli kaikki
Jumalan lahja, jonka he ottivat vastaan kiittäen ja ylistäen. Heille ei
johtunut mieleenkään, että olisi saattanut toisin olla.
Mutta mies se vasta oli ylpeä. Tultuaan pellon pientarelle ja nähtyään
pellava-aaltojen kiikkuvan vuorotellen korkeammalle ja syvemmälle kuin
koskaan ennen, alkoi hän kummastella omaa viisauttansa. "Eukko", sanoi
hän, "tästä tulee enempi kuin 6 paitaa, tuleepa varmaankin 24, pitkät
kankaat ja paljo rahaa! Ja sentähden se vain kasvaa noin hyvin, että
minä olen kyntänyt, lannoittanut ja ojittanut paremmin kuin kukaan muu.
Niinpäs käy, kun osaa vain tehdä tehtävänsä. Naapurin pellava on
joutavaa rähjää minun pellavani rinnalla."
"Jumala kasvun antaa", vastasi vaimo.
"Horiset, eukko. Miten kylvetään, siten saadaan niittää. Ylihuomenna
minä nyhdän pellavan, ei se enää tuon pitemmäksi kasva."
"Ylihuomenna, jos Jumala suo", vastasi vaimo.
Seuraavana päivänä sanoivat pellavankukat toinen toiselleen: "Huomenna
me kuihdumme!" Vaan ei kukaan heistä siltä ollut suruissaan. Kaikki oli
niinkuin olla pitikin: heidän elämänsä oli lahja ja samoin kauneus.
Mutta pellavan nyhtöön määrätyn päivän edellisenä yönä tuli äkisti kova
rajuilma. Myrskynpuuska kulki kuin vieru pellon yli ja painoi
pellavankorret kyyrylleen; rankkasi kaatoi ne maahan ja viimein tuli
hirvittävä raesade ja muserteli pikku palasiksi laossa makaavan
pellavan. Pienoiset kukat eivät voineet myrskyn pauhussa kuulla
toistensa jäähyväsiä, ne makasivat sadevirroissa, jotka ne huuhtelivat
kokonaan pois taikka peittivät maalla: mutta eivät he siltä surreet.
Kuolema oli heille lahja niinkuin elämäkin. Ainoastaan tuolla
syrjäisessä pellon nurkassa kuului katkennut, kuoleva kukka sanovan
toiselle: "Me emme saaneet tulla vaatteiksi Jumalalle!"
"Mutta niin minä näin unta, eikä Jumalalle ole mitään mahdotonta",
sanoi peukaloinen piilostaan kiven suojasta pientarelta.
"Kiitoksia!" sanoi pellavan kukka, ja siihen hänen elämänsä sammui.
Sammakko oli myöskin rakeita pakoon kömpinyt puunkannon suojaan, mutta
kun kuuli nämä sanat, ei voinut olla kurkistamatta eikä kumahtamatta:
"Ylpeyttä ja koreutta!" Myyrällä oli reikä lähellä peukalolinnun
piilopaikkaa eikä hänkään malttanut olla pistämättä päätänsä ylös.
"Ylpeyttä ja laiskuutta!" vikisi hän. Mutta samassa putosi ilmasta
kaksi kyyhkyn munan kokoista raetta, toinen sammakon leveälle kuonolle,
toinen myyrän vikisevälle nokalle. Siinä ne makasivat molemmat,
ojensivat vain jalkansa, eikä heillä enää ollut mitään sanomista
lähimmäisestään tässä maailmassa.
Mies ja vaimo olivat heränneet ankarasta ukonilmasta. Sen hiljettyä ja
auringon noustua päättivät he mennä katsomaan pellavatansa. Siellä oli
kaikki hävitettynä, katkottuna ja perin pohjin turmeltuna, ikäänkuin
vuori olisi vierinyt äsken niin kukoistavan pellon yli. Vaimo seisoi
hämmästyneenä, mies suutuksissaan. "Minun kaunis pellavani!" vaikeroi
hän, "kätteni työ, taitoni kunnia ja vaivaini palkka, kaikki, kaikki on
hukassa; me joudumme kerrassaan kerjäläisiksi!"
"Älä ole pahoillasi, isä!" sanoi nelivuotinen poika, joka myöskin oli
juossut vanhempainsa jäljestä. "Tuolta etäältä, pellon toiselta puolen
kuuluu ääni sanovan: meistä tulee vieläkin vaatteita Jumalalle."
"Mahdotonta!" sanoi mies. "Ei Jumala eikä ihmiset enää voi tehdä
vaatetta tästä hävitetystä pellavasta."
"Malttakaammehan", neuvoi vaimo. "Poika kuulee paljon, mitä me emme
kuule."
He astuivat vaikka vaivallakin mustaksi muuttunutta
pellavapeltoansa pitkin. Multa oli kuohunut ylös, sadepurot kaivelleet
syviä ojia maahan, sulamattomia rakeita oli vielä kasoittain
pellavankorsi-palasien seassa. Viimein löytyi vielä yksi korsi
vahingoittumatta pystyssä pellavamaan reunassa, jossa läheinen metsä
oli pidättänyt raemyrskyä ja vesitulvaa. Mies ja vaimo etsiskellen
löysivät muitakin, korren sieltä, toisen täältä, ja muutamissa oli
vielä kukatkin jäljellä. Paljo niitä ei ollut; ne luettiin ja 84 niitä
kaikkiansa karttui.
"Voi minua onnetonta, köyhää raukkaa!" valitti ukko. "Kauniissa
pellavamaassani seisoi toista sataa tuhatta suoraa, pitkää ja notkeaa
pellavakortta, ja nyt on tuossa vain 84 jäljellä! Anna ne porsaalle
eukko, anna porsaalle! Mitä me noin vähillä teemme?"
"Minä korjaan ne kuitenkin", sanoi vaimo. "Ehkäpä niistä tulisi edes
pienikään riepu nuorimmalle pojallemme, joka makaa kätkyessä."
Vaimo korjasi pellavankorret, liotti ne, loukutti, lipsusi, vitoi ja
harjasi ne, kuten on tapana tehdä, ja sai siten hyvin pienen, ohuen
pivon pisintä ja pehmeintä pellavaa, jossa ei ollut mitään muuta vikaa
kuin vähyys. Sitte hän kehräsi, kehi ja loi, pani loimet kangaspuille,
kutoi siihen kuteet ja sai ihmeeksensä, ei pientä riepua, niinkuin oli
odottanut, vaan suuret, pehmeät ja kauniit kapalotarpeet nuorimmalle
pojalle. Olipa varsin merkillistä nähdä, miten ne 84 kortta ikäänkuin
jatkuivat ja karttuivat hänen käsissänsä.
Vaimo rakasti hienoja, valkoisia riepuja; sentähden hän pani pienoisen
kankaansa nurmikolle valkenemaan. Valkoiseksi se tulikin, niin
loistavan valkoiseksi, että vaimo ei ollut koskaan ennen nähnyt sen
vertaista; olisipa luullut sitä kudotuksi auringonpaisteesta taikka
ainakin hienoimmasta, valkoisesta silkistä. "Katsos, mitä me kuitenkin
saimme siitä hävitetystä pellavamaasta!" sanoi vaimo miehelleen.
"No, tuo nyt maksaa puhuakaan!" nurisi mies. "Kun olisimme saaneet 48
paitaa pellosta, puhumattakaan siitä, miten paljon olisimme saaneet
myödä kaupunkiin."
Kangastilkku oli valennut, mies meni äkeissään pois ja vaimo otti
kankaan nurmikolta. Silloin juuri astui vanhanpuoleinen mies pitkin
tietä, taluttaen aasia, jonka seljässä istui nuori vaimo, sylissä pieni
lapsi, käärittynä lampaan nahkoihin. He pysähtyivät köyhän mökin luo
jäähdyttelemään, kun olivat kulkeneet pitkän matkan päivän paahteessa,
ja nuori vaimo sanoi mökin vaimolle: "Tuopa on kaunis pikku kangas;
mihinkähän aiot sitä käyttää?"
Poika, joka makasi ruohokossa tien varrella, vastasi: "Se on kehrätty
pellavista, ja pellava sanoi, että siitä oli tuleva vaatetta
Jumalalle."
"Anna sitte kankaasi minun pikku lapselleni!" sanoi nuori vaimo
ihmeellisen ylevästi ja viattomasti katsahtaen.
Mökin vaimo hyvin kummastui. Vieras vaimo oli vallan nuori, melkein
lapsi vielä itsekin, hyvin yksinkertainen eikä arvattavasti suinkaan
rikas, kun matkusti niin vaatimattomasti aasin seljässä, mutta ei hän
kuitenkaan näyttänyt niin köyhältä, että hänen olisi tarvinnut almuja
keräellä tien varrelta. "Eikö sinun pikku lapsellasi ole mitään
käärettä?" kysyi mökin vaimo.
"Ei", sanoi vieras vaimo, "kyllä sillä oli kapalot, mutta me ne
kadotimme. Meidän täytyi keskellä yötä paeta pahoja ihmisiä, jotka
tahtoivat tappaa minun pikku lastani."
Mökin vaimo katseli silkinhienoista kangasta ja ajatteli omaa pikku
poikaansa, miten hänen olisi lämpöinen maata siinä. Mutta vaikka vieras
nuori vaimo näytti viattomalta lapselta, oli hänessä kuitenkin jotain,
joka vivahti ruhtinattareen, joka käskee ja jota heti totellaan. Mökin
vaimo ei uskaltanut enää muuta kysellä. "Meillä oli niin kaunis
pellavamaa", sanoi hän, "ja minä mielessäni lupasin antaa siitä jotakin
köyhille. Tämä pikku kangas on nyt ainoa, kuin saimme koko pellavasta;
mutta sinun pikku lapsesi ei voi matkustaa ilman kapalovaatetta ja minä
iloitsen, että saan antaa sinulle sen! Pellavahan sanoikin, että siitä
piti tuleman vaatetta Jumalalle, ja minä tiedän, että ken antaa
köyhille, onnettomille ja vainotuille, hän lainaa Jumalalle."
"Totta se on", sanoi nuori vaimo, ja taaskin loisti hänen silmästään
sellainen viaton, ylevä katse, että harvoin nähdään sellaista
ihmissilmästä. "Minä toivotan sinulle jotakin sijaani sinun tuleva
pellavasi on antava satakertaisen sadon, ja sinun pikku lastasi, joka
antoi kapalonsa minun lapselleni, ei pidä koskaan paleleman
maailmassa."
"Sen voi ainoastaan Jumala antaa", virkkoi mökin vaimo miettivästi.
"Niin", vastasi vieras vaimo, "minä en anna mitään, minä vain rukoilen
ja saan. Tahdotko nähdä lastani, joka ottaa vastaan sinun lapsesi
kapalon?"
Tietysti mökin vaimo tahtoi, ja hän sai nähdä vieraan lapsen käärittynä
uuteen kapaloon. Lapsi katsoi häneen vielä syvällisemmin kuin äsken
äiti; vaimosta tuntui, kuin olisi lapsi katsonut ihan lävitse hänestä.
Ja kun vaate annettiin, kiertyi se itsestään lapsen ruumiin ympärille.
"Uskotko nyt, että sinun lastasi ei ole koskaan paleleva maailmassa?"
kysyi nuori äiti.
"Minä uskon sanasi", vastasi mökin vaimo, tietämättä itsekään, miten se
kerrassaan tuli hänelle niin varmaksi.
"Jääkää hyvästi", sanoi vieras; "meidän täytyy nyt jatkaa pitkää
matkaamme."
Etelään päin vievä tie kiemurteli ylös päin pitkin vuoren rinnettä.
Mökin vaimo katseli heitä niin kauan, kuin he näkyivät. Kun he
saapuivat ylös harjalle ja he näkyivät sini taivasta vasten, oli mökin
vaimo huomaavinaan vieraan vaimon ja lapsen ympärillä valoisan hohteen.
"Mitä sinä siinä töllistelet?" kysyi mies.
"Ihmettelenpähän vain, keitä nuo matkustajat olivat", vastasi vaimo.
"Kun he ratsastivat tuon korkean setripuun ohitse, kumarsi puu heille
niin syvään, että sen latva melkein koski maahan."
"Tuuli sitä lienee painanut", virkkoi ukko.
"Ei toki, onhan nyt niin tyyni, ett'ei lehtikään liikahda. Keitähän ne
olivat?"