Lukemisia lapsille 3 - 09

   Mut ne ruhjotuin päin alas vaipui vaan:
   Sitä poikainen nauroi riemussaan.
   Lumivuorena hyökylaine nyt käy
   Yli kallion... ei koko karia näy...
   On poikakin poissa: mä uhmailevan
   Punalippusen aallolla näin viruvan.
  
  3. Jalopeura.
  (Kukkain haltia.)
   Jalopeurani, oi!... Saharassa jos sen
   Olisit jalon nähnyt harppauksen!
   Oli uljas se päivinä nuoruuden,
   Erämaan kuningas, pöpö tiikerien.
   Se pit' halpana väijyvän pantterin
   Sekä myös pahan, pelkurin sakaalin.
   Jalopeuraa ryntäs se vastahan,
   Löi maahan norsunkin vahvimman.
   Niin ennen. Nyt kaupunkipaikassa näin
   Väen virtaavan eläintarhaa päin.
   Jalopeura, se kauhistus erämaan,
   Oli pilkkana julkean joukon nyt vaan.
   Hampaitta ja kynsittä karsinassaan
   Se nyt selkää joukolle köyristi vaan,
   Sai kuumaa rautaa, ruoskaa sai.
   -- Jalopeurani, parempi kuolema kai!
   Ja se alkoi ääntäni kuuntelemaan.
   -- Jalopeurako riemuin ei kaatuiskaan?
   Vain arvoton kahlitun on elo tää,
   Noin pilkkaa täynnä ja myös häpeää.
   Lisäs sanani naurua katsojain.
   Pedon nyt piti hyppiä kissana vain,
   Ja johtaja nosti jo ruoskaa... Ui!
   Jalopeura nyt hyppyhyn kuuristui.
   Ja se pyövelinä kimppuun karkasi. Kas,
   Jalopeurani nyt oli taas kuningas.
   Tyrannin löi se ja raukenevin
   Mua katsehin silmäs ja kuolikin.
  
  4. Meren syvyydessä.
  (Aallotar.)
   Valas purskuva mun oli ratsunani.
   Syvimpään merehen menin ratsastain.
   Yhä hiljaa siellä on, on iki yö;
   Mut on sielläkin Herra ja Herran työ.
   Rumat, kauheat, kolkot sen vuoret on.
   Väritön muta paksu ja muodoton.
   Lohikäärmeet hirveät siell' asustaa,
   Meren viemiä uhreja ahmustaa.
   Ei ääntä, ei niin valon rahtuakaan!
   Meri määrätön rintaa painoi vaan.
   Jotakin putos mulle nyt jalkoihin;
   Minä kummastuin otin sen sylinhin.
   Näkymättömät peikot nielläksehen
   Sitä pyydysti multa; mä säilytin sen,
   Ja mä aaltojen pauhuun ratsastin,
   Valon näin sekä ilmaa henkäilin.
   Ja, kas! hukkunut laps oli mun sylissäin,
   Mitä armahin tyttö... Sen henkivän näin,
   Sopet suun, tosin kelmeät, liikahtikin;
   Pudonneen sen laivasta arvasin.
   Sepä syvään uppos, ei kuollutkaan.
   Ylös nousin mä rantahan kukkaisaan,
   Sitä kukkain keskellä suutelin: oi,
   Ilo suuri! se auki jo silmät loi.
   Niin kaukana, pienenä pilkkuna vaan
   Lens purje tuulessa joutuisaan.
   Siell' äiti itkevä seisoen
   Yhä katseli, katseli vain merehen.
   -- Alas laskeos, laivuri, venhe nyt.
   Meri tyttöni juuri on ryöstänyt!
   -- Vene ei täss' auta! mi jää, se jää:
   Peninkulmaa on syvä seutu tää.
   Mä nyt saavuin vierehen laivan sen;
   Laps ui yli aallon hymyillen.
   -- Ulos venhe! Lapsens äiti jo saa.
   Meri mykkäkin kiitti nyt myös Jumalaa.
  
  5. Lähde.
  (Kukkain haltia.)
   Hämehessä mun on kivilinnojain:
   Yli metsän vuoret ne siintää vain.
   Rusopilviä niillä on aamuisin,
   Siell' untuvi pohjonen iltaisin.
   Siell' on laaksossa järvi ja honkiakin,
   Ja järvessä saari on kukkaisin,
   Ja saarella luola on pylväineen
   Ja luolassa lähde suihkuineen.
   On lähtehen reunalla valkopää,
   Satavuotinen prinsessa: kuihtunut tää.
   Hän laskevi pisarat kaikki vain,
   Lorinaa tuon lähtehen tarkastain.
   Oli kahdeksantoista hän, kun sotimaan
   Ritarinsa jo puolesta riens isänmaan,
   Ja hän vannoin varrota sulhastaan,
   Kunnes lähteess' ei ole tippaakaan.
   Minun linnani kaukaa haamuittaa,
   Veden käydessä luolanakin vipajaa:
   Yhä lähde se tippuvi, tippuvi vain.
   Yhä varroten laskevi prinsessain.
  
  6. Sumusaaret.
  (Aallotar.)
   Itämeressä mulla on kareja: nuo
   Kimaltain ylös aallosta päänsä luo.
   Ne illan usvassa nousevat,
   Valoss' aamun aaltohon vaipuvat.
   Kummeksivat rannalla lapset niin:
   -- Mepä soudamme saarihin siintäviin!
   Veden siltaa sinne ei pitkältä lie,
   Peninkulmaa pitkä ei kai se tie.
   -- Mitä, tyttöni, annat, jos soutaisin,
   Sulle valkokukkasen noutaisin?
   -- Somimman punaruusuni antaisin;
   Vaan aamuksi tullos sä takaisin!
   Sumun maahan poika läks soutamaan,
   Muut lapset rannalla vartosi vaan.
   Koko yön he vartosi ahkeraan,
   Vaan ei vene varrottu tullutkaan.
   Kun mä eilen uin sumusaaria päin,
   Venosen minä aaltoa kyntävän näin.
   Mies vanha souteli venhossaan,
   Mut hän kaukana viel' oli satamastaan.
  
  
  TOTUUDEN HELMI.
  Satu, kolme tapausta.
  
  Henkilöt:
   Kuningas.
   Kuningatar.
   Kuninkaan julistaja.
   Tulpaani, kuninkaan puutarhuri
   Bumburrifex, rosvo, velho ja ihmissyöjä.
   Bumburra, hänen vaimonsa.
   Tähkö, poika, | Tulpaanin lapset.
   Palko, tyttö, |
   Nopsajalka, köyhä poika.
   Varma, hänen sisarensa.
   Hunttu Honkasalmelta, mylläri poika.
   Kalle Kukkanen, |
   Matti Laukka, | Tähkön ja Palon
   Riikka Kukkanen | leikkikumppaneja.
   Kasi Aituri, tyttö. |
   Musti, koira.
   Ukkoja, akkoja ja lapsia kuninkaan kaupungista.
  
  Ensimmäinen tapaus.
  Vihreä niitty puutarhurin tuvan edessä. Puutarhan aita näkyy aivan
  vieressä. Tähkö, Palko, Kalle, Matti, Riikka ja Kasi tanssivat. Hunttu
  on liian lihava tanssimaan.
  Lapset laulavat.
   Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
   Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
   Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
   Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
   Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
   Tuhannet nyt heloittaapi kukkaset,
   Tuhannet nyt hyppeleepi hyttyset,
   Nyt on kevät, hausk' on meidän hypellä
   Kummuilla ja vihreöillä niityillä,
   Nythän leivo riemuisena laulahtaa,
   Tuulen leyhkä koivun oksaa tuudittaa,
   Jopa raskas kuusikin nyt huojuu.
  _Kasi_ (lyö Mattia). Untamo!
  _Matti_ (lyö Palkoa). Sinä se olet!
  _Palko_ (lyö Kallea). Tästä saat!
  _Kalle_ (lyö Riikkaa). Riikka sen sai!
  _Riikka_ (lyö Tähköä). Tähköpä sen saikin!
  _Tähkö_ (lyö Hunttua). Hunttu sen sai!
  _Kaikki lapset_. Hunttu sen sai! Huttu sen sai!
  _Hunttu_ (joka on istunut ruohossa, nousee kömpelösti ylös). No,
  malttakaahan; tulkaapas tänne, kyllä minä annan takaisin.
  (Lapset juoksevat pakoon laulaen:)
   Lipi, lipi, lipi, lipi, hauskaa kansaa,
   Makkarat soittaa ja rieskat ne tanssaa.
   Lipi, lipi, lipi, lipi, untamo, Hunttu,
   Hunttu Honkasalmelta!
  _Hunttu_. Malttakaahan, kyllä minä hunttuutan teitä. Vahinko, että söin
  puuroa päivälliseksi; se on varmaan painunut minulle jalkoihin.
  (Lapset juoksentelevat pakoon ja Hunttu lönkyttää jäljestä. Tulpaani
  tulee tuvasta, ruiskukannu kädessä.)
  _Tulpaani_. Niin, sen kyllä saatoin arvata, nyt ne kelvottomat lapsen
  veitikat taas juoksentelevat ruohoa tallaamassa. Eivät ne muuta tee
  kuin pahuutta päivät päästänsä. Ettekö pysy teillä, sanon minä!
  Uskaltakaapahan käydä mellastelemassa puutarhassa! Koskekaahan vain
  koivun oksaankaan aidan sisäpuolella, niin kyllä minä sitä tanssitan
  teidän seljässänne! (Itsekseen.) Niin, olisipa todellakin kaunista, jos
  he taittaisivat kruunaustulpaanin, jota nyt olen kastellut ja hoidellut
  koko kuusi viikkoa kuin omaa lastani! Se ehtii juuri paraiksi valmistua
  ylihuomeiseksi kuninkaan ja kuningattaren kruunajaisiin. Mitähän
  kuningas sanoo, kun näkee sellaisen ihmeen. Vähintään hän nimittää
  minut suuren auringonruusun ritariksi. Se vasta on tähti, joka kelpaa,
  niin suuri, että riippuu vatsalla asti! Huh, miten kuuma tänään on!
  Jospa täällä olisi ketään, jonka saisin avukseni kastelemaan puutarhaa.
  Mutta nuo lapset, eivät ne koskaan osaa muuta kuin meluta ja
  juoksennella. (Nopsajalka ja Varma tulevat.) Tuossa tulee taas kaksi
  uutta lasta. Keitä te olette? Mitä teillä on täällä tekemistä?
  _Nopsajalka_ (nostaen lakkiaan). Me olemme kaksi köyhää lasta, joilla
  ei ole isää eikä äitiä. Isämme oli sotamies, ja hän on kuollut sodassa.
  _Varma_ (niiaten). Ja äitimme on myönyt nauriita kuninkaalle. Nyt me
  menemme kuninkaan kaupunkiin etsimään palvelusta.
  _Tulpaani_. Katsoppas vain; tuollaisetko nulikat saisivat palvelusta!
  Mutta tosiaan te voitte minua auttaa aivan heti paikalla. Osaitteko
  kastella kukkia?
  _Nopsajalka_. Kyllä minä osaan kantaa vettä.
  _Varma_. Ja minä aina kastelin äitini nauriita siihen aikaan, kuin
  meillä vielä oli pieni naurismaa.
  _Tulpaani_. Hyvä, hyvä. Kastelkaa nyt kukat tuolla puutarhassa, niin
  saatte ruokaa ja yösijan huomeiseen asti. Mutta varokaa tulpaania,
  kuuletteko, varokaa tulpaania! Se säästetään kuninkaan omakätisiin
  kruunajaisiin. Menkää nyt, minä tulen kohta perästä. Varokaa tulpaania!
  (Menee tupaan.)
  _Nopsajalka_ (ottaa ruiskukannun). Tule, Varma, niin teemme, kuten hän
  käski.
  _Varma_. Se lienee hyvin kaunis tulpaani. Sitä meidän pitää varoa kuin
  omaa silmäteräämme. (Menevät.)
  _Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse puutarhan puolelta). Tulkaa tänne, pojat,
  tulkaa tänne, niin narraamme Huntun etsimään meitä!
  _Matti_ (aidan takaa). Eiköhän sinun isäsi vain suutu?
  _Tähkö_. Mitä vielä? Tulkaa vain!
  _Palko_ (aidan takaa). Tulkaa, tytöt, tulkaa vain, älkää ollenkaan
  peljätkö!
  _Kasi_ (aidan takaa). Tuossa tulee Hunttu jo!
  _Tähkö_ (aidan takaa). Tulkaa, juoskaamme pensasten taakse, että hän ei
  löydä meitä!
  (Kuuluu melua aidan takaa puutarhasta.)
  _Kalle_ (aidan takaa). Voi, juoksentelit kukkapenkissä!
  _Tähkö_. Viisi minä huolin kukkapenkeistä. Tulkaa pois vain, että
  Hunttu ei löydä meitä!
  _Hunttu_ (tulee puhkuen ja käy istumaan aidan viereen, pannen toisen
  jalan allensa). Huh, nyt minä olen juossut itseni kuoliaaksi, minä
  aivan hajoan taikka sulan mäsäksi. Tokkohan minulla vielä on jalat
  tallella? Tässä on toinen. Mutta missä se toinen on? Eikö kukaan ole
  nähnyt minun toista jalkaani? Mihin ihmeellekähän olenkaan voinut
  hukata toisen jalkani?
  _Lapset_ (tirkistelevät, nenät aidan raoissa, ja laulavat "ukko Noakin"
  nuotilla, siten, että kukin yksikseen vuorotellen laulaa: Hunttu).
   Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
   Honkasalmelta!
   Hän kun jauhattaapi,
   Niin lapset hältä saapi
   Oikein paljon, oikein paljon
   Soker'pullia.
  _Hunttu_ (puoli itkussa). Malttakaas vähän, eikö kukaan ole nähnyt,
  mihin minulta on pudonnut toinen jalka.
  _Lapset_ (laulavat).
   Hunttu, Hunttu, Hunttu, Hunttu
   Honkasalmelta!
   Hän kun jauhattaapi,
   Lapset hältä saapi
   Oikein paljon, oikein paljon
   Piparkakkuja.
  _Hunttu_. Minä jauhatan sekä pullia että piparkakkuja sille, joka
  löytää minun toisen jalkani.
  _Tähkö_ (pistää kepin aidan raosta ja lyö Hunttua sääreen). Tuossa
  sinun toinen jalkasi on!
  _Hunttu_ (hypähtää seisomaan). Aijai, mitenkä se koski kipeästi,
  aijaijai! Mutta mitä tämä on? Minullahan taitaa ollakin kaksi jalkaa.
  (Lukee.) Yks', kaks'... Ei, luetaanpas uudestaan: yks', kaks'...
  (hyppii ilosta). Jo minä löysin toisen jalkani! No, jopas löysin toisen
  jalkani! (Lapset meluavat puutarhassa.)
  _Tähkö_ (kurkistaa aidan ylitse). Isä tulee! Isä tulee!
  _Palko_ (aidan takaa). Kulkaas, tytöt, älkää sanoko, että olimme
  puutarhassa!
  _Tähkö_. Niin, pojat, älkää sanoko sitä isälle. (Hän menee taas
  piiloon.)
  _Tulpaani_ (tulee tuvasta). Teinpä hyvin tyhmästi, kun lähetin vieraat
  lapset yksinään puutarhaan, Tokkohan ne antavat edes karviaismarjan
  raakaleidenkaan olla rauhassa. (Kurkistaa aidan raosta puutarhaan.)
  Mitä ihmettä, millaista täällä on? Turkkilaisiako siellä on ollut
  mellastelemassa minun kukkapenkeissäni?... Voi tulpaaniani! Voi minun
  tulpaaniani! Voi suurta, kaunista, harvinaisen komeata kukkaani!
  _Nopsajalka_ (puutarhassa). Tule pois, Varma: ikävätä tämä on, mutta
  emme me voi sitä auttaa.
  _Varma_ (puutarhassa). Odotahan, minä koetan nostaa pystyyn koreata
  tulpaania!
  _Tulpaani_ (ulkopuolella). Enkö jo sanonut? Enkö minä sitä jo sanonut?
  Nyt nuo kelvottomat kerjäläispenikat ovat juoksennelleet kuin
  hottentotit minun kukkapenkeissäni, ja tuossa nyt tyttö juuri on
  taittamassa minun kaunista tulpaaniani. Tulkaapas tänne, niin kyllä
  minä teidät opetan!
  _Nopsajalka_ (aidan takaa). Tule pois, Varma!
  (Tähkö, Palko ja muut lapset tulevat toiselta puolen, ikään kuin
  metsästä.)
  _Tulpaani_. Ahah, vai olette tekin tässä? Oletteko olleet penkkejä
  sotkemassa, kelvottomat veitikat? Oletteko olleet puutarhassa, sanokaa!
  _Palko_. Emme, hyvä isä, mehän tulemme juuri metsästä.
  _Tähkö_. Niin, siellä me leikkelimme itsellemme vihellyspillejä.
  _Kasi_. Ja poimiskelimme karpaloita.
  _Riikka_ (nykäsee häntä kylkeen). Hyi, miten sinä valehtelet.
  _Kasi_. Vaiti, sinä siinä. Oli niin hirveätä kivikkoa siellä metsässä.
  Minulta hävisi sinne toinen kenkä.
  _Kalle_. Ja minulta läntistyi kanta toisesta saappaasta.
  _Matti_ (hiljaa). Niin, juoksennellessasi sedän kukkapenkeissä.
  _Kalle_ (hiljaa). Vaiti, sinä siinä, taikka saat selkääsi.
  (Hunttu tulee, koetellen jalkojansa).
  _Tulpaani_. Mitä minä huolin teidän kengistänne ja saappaistanne!
  Kunhan vain ette ole olleet puutarhassa.
  _Hunttu_. Kyllä se oli niin, että me tosiaankin...
  _Kasi_ (sulkee kädellään häneltä suun). Jos et ole vaiti, niin minä
  varastan sinulta jalkasi!
  _Palko_. Mitä te, isä, puhutte, onko kuka tehnyt pahaa puutarhassa?
  _Tähkö_. Onko kuka tehnyt pahaa meidän tulpaanillenne?
  _Tulpaani_. Voi minua onnetonta puutarhuria! Minun kukkani on sotkettu,
  kruunaustulpaanini on katkaistu! Mitähän kuningas tästä sanoo?
  _Kasi_. Minä luulin nähneeni kaksi vierasta lasta puutarhassa.
  _Kalle_. Niin minäkin. Ja tuossahan ne juuri tulevatkin molemmat, ja
  tytöllä on koko tulpaani kädessä!
  (Nopsajalka ja Varma tulevat.)
  _Tulpaani_. Te myyrät! Te kaalimadot! Te omenan varkaat! Miten te
  uskalsitte tehdä sellaista tuhoa minun tarhassani? Tiedättekö, että
  kuningas saattaa piiskauttaa sellaisia petoja nokkosilla, ja osaan sitä
  tehdä minäkin!
  _Nopsajalka_. Hyvä mestari, kun me menimme puutarhaan kastelemaan
  kukkia, oli kaikki jo sotkettu ja turmeltu. Emme me sille mitään voi.
  _Varma_. Ja tässä, hyvä mestari, on tulpaani. Minä kyllä koetin nostaa
  sitä pystyyn, mutta ei se jaksanut seisoa, se oli ihan poikki.
  _Tulpaani_. Kuuleppas vain, mitä ne lörpöttelevät, nuo linnunpojat!
  Eivät ole tietävinään koko asiasta.
  _Kasi_. Miten viaton tuo tyttö on olevinaan! Ikään kuin eivät kaikki
  tietäisi, että hän juuri taittoi tulpaanin.
  _Tähkö_. Ja tuo poika, miten hän teeskentelee! Ikään kuin hän ei olisi
  astua tallustellut kukkapenkeissä.
  _Riikka_ (hiljaa). Mutta kuules, Kasi, sinähän juuri talloit?
  _Matti_ (hiljaa). Mutta kuules, Tähkö, sinähän juuri juoksentelit, ja
  me tulimme jäljestä.
  _Kasi ja Tähkö_. Sinä valehtelet. Nuo ne olivat!
  _Kalle ja Palko_. Niin, niin, nuo kerjäläispennut ovat syypäät
  kaikkeen.
  _Hunttu_. Malttakaas, nyt minä muistan. Ei ne nuo olleet, vaan...
  _Kasi_ (hiljaa). Etkö kuule, että kuningas saattaa piiskauttaa meitä
  kaikkia nokkosilla?
  _Hunttu_ (hiljaa). Niin, mutta koska he ovat syyttömät...
  _Kasi_ (hiljaa). Jokaisella on oma selkä lähinnä.
  _Hunttu_. Se oli vahinko, se, Kasi. Minä jo ihan tunnen, miten nokkoset
  polttavat selkääni.
  _Tulpaani_. Kuuletteko te, käärmeen sikiöt? Kuuletteko te,
  lihakärpäset? Kaikki sanovat, että te olitte pahan teossa, ja näinhän
  minä sen omillakin silmilläni.
  _Nopsajalka_. Minä sanon teille, mestari, jotakin. Sisareni ja minä
  emme koskaan valehtele.
  _Varma_. Kun äitimme kuoli pois meiltä, kutsui hän meidät luoksensa ja
  sanoi: rakkaat lapset, minä olen köyhä, minulla ei ole hopeaa eikä
  kultaa antaa teille kuollessani. Mutta minä annan teille parempaa kuin
  kulta ja hopea; se on kolme lausetta pyhästä raamatusta. Tahdotteko,
  mestari, kuulla ne kolme lausetta?
  _Tulpaani_. No, millaiset ne lauseet ovat?
  _Nopsajalka_. Ensimmäinen on Viisauden kirjasta, tämä: "_se suu, joka
  valhettelee, tappaa sielun_."
  _Varma_. Toinen on Sirakin kirjasta ja sanoo näin: _"Älä koskaan puhu
  totuutta vastaan, vaan anna häpeän tulla päälles, jos sinä viallinen
  olet_."
  _Nopsajalka_. Kolmas on myöskin Sirakin kirjasta, ja se on tällainen:
  "_Vastaa totuuden puolesta kuolemaan asti, niin Herra Jumala on sotiva
  sinun edestäs_."
  _Tulpaani_. Olivatpa ne kauniit lauseet, mutta uskotteko te myöskin ne?
  _Varma_. Uskomme, mestari. Äitimme opetti ne meille kuollessaan.
  _Nopsajalka_. Ja siitä te, mestari, voitte käsittää, että me emme
  koskaan valehtele.
  _Tulpaani_. Hyvät lapset, minä alan uskoa, että te olette viattomat.
  _Kasi_. Kylläpä se on kaunis luottamus, kun tyttö tuossa seisoo,
  tulpaani kädessä!
  _Tähkö_. Ja ettekö näe, isä, että pojan jalat ovat mullassa puutarhan
  penkeistä?
  (Matti ja Riikka nykivät turhaan heitä vaatteista.)
  _Kalle_. Kukapa muu sen olisi tehnyt?
  _Palko_. Eihän ketään muita ole käynyt puutarhassa.
  _Tulpaani_. Niin, se on totta, se. Ja kuitenkin seisotte siinä
  valehtelemassa minulle vasten silmiä, te kelvottomat, petolliset
  kerjäläispennut! Heti matkaanne niin kauas, kuin tietä kestää.
  Kiittäkää onneanne, että minä en lähetä nimismiestä niskaanne. Putkaan
  teidät pitäisi toimittaa. Turmella tuolla tavalla minun ainoa iloni,
  kaunis kruunaustulpaanini! Mutta odottakaahan, jos vain uskallatte
  hiipiä vielä kaupunkiin, niin minä kerron kuninkaalle, mitä olette
  tehnyt.
  _Nopsajalka_. Tule pois, Varma. Älä ole pahoillasi, pikku siskoseni. Me
  kyllä olemme köyhät, mutta me olemme kuitenkin rikkaat niin kauan, kuin
  meillä on äitimme perintö. (He menevät.)
  _Tulpaani_. Minä onneton puutarhuri, minähän nyt olen ihan kuin
  kuorittu tulpaani! Mitähän kuningas sanoo, kun hänet kruunataan ilman
  kruunaustulpaania? (Menee.)
  _Matti_. Hyvästi jääkää. Minusta ei ollenkaan tuntunut hyvälle, että
  valehtelimme köyhäin lasten päähän.
  _Riikka_. Ei minustakaan. Tuntuu ihan kuin neula kaivelisi sydämmessä.
  _Palko_. Tekikö sitte mielesi saada selkääsi nokkosilla?
  _Tähkö_. Eikä tässä mitään vahinkoa tapahtunut. Päästihän isä ne tyhmät
  lapset menemään rauhassa tiehensä.
  _Kalle_. Niin, joutavia. Tulivat vain vähän pahaan maineesen, mutta me
  pääsimme pulasta.
  _Kasi_. Te, Matti ja Riikka, älkää luulkokaan, että teillä muka on niin
  ylevät omattunnot! Ken on vaiti ja siten yhtyy kujeesen, kun toiset
  selvittäytyvät pienellä hätävalheella, hän ei ole yhtään parempi
  toisia.
  _Hunttu_. Niin se juuri on. Hyi häpeätä, hyi meitä kaikkia! (Lähtee
  menemään pois.)
  _Kasi_. Kas Honkasalmen Hunttua! Mihinkä hän nyt lähtee tallustelemaan
  kelvottomilla jaloillaan?
  _Hunttu_. Niin, niin, Hunttu raukka on vähän tyhmä, mutta hän näyttää,
  että hän on rehellinen mies.
  (Ensimmäisen tapauksen loppu.)
  
  Toinen tapaus.
  Bumburrifexin tupa metsässä. Seinällä riippuu pyssyjä ja sapeleja.
  Pöydällä palaa kynttilä. Uuninluuta seisoo uunin nurkassa. Bumburra
  istuu yksinään, villoja kartaten.
  _Bumburra_.
   Nuku, lapsein, nuku vain
   Kartan piikkein päällä!
   Villatuppu lapsenain
   Minulla on täällä.
   Maailma on, tiedän sen,
   Niinkuin kartta piikkinen,
   Nuku, lapsein, nuku vain
   Kartan piikkein päällä.
   Laps, kun suureks vartut vain,
   Otan kutrin vienon,
   Siitä kehrään rukillain
   Säikeen ani hienon.
   Aika kuluu, rukki käy,
   Kasva, suureks ennättäy,
   Laps, kun suureks vartut vain,
   Kehrään säikeen hienon.
  Mutta tässä minä vain istun karttaamassa enkä ollenkaan muista, että
  mieheni, suuri Bumburrifex, kohta tulee kotiin. Niin, suuri hän on, se
  on varma, mutta hän saisi ennemmin olla pieni, pienempi hiirtäkin, jos
  hän vain heittäisi pahat tapansa. Onpa välistä ikään kuin hiukan ruma
  olla rouvana ryövärillä, ihmissyöjällä ja velholla. Mutta mikäpä tässä
  auttaa? Jokin toimi täytyy jokaisella tässä maailmassa olla. Minun
  ukkoseni on tavallaan kyllä rehellinen mies. Kun hän ryöstää jotakin,
  niin hän aina ottaa toisilta rosvoilta. Hän loitsii vain huviksensa;
  jotainhan hänelläkin pitää olla huvitusta joutohetkinään. Ihmisiä hän
  ei syö koskaan muulloin kuin hyvin nälissään, milloin minulla ei ole
  kylliksi ruokaa kaapissa. Kuten nyt esimerkiksi. Tosiaankaan nyt ei
  olisi hyvä pikku lasten hiipiä tänne, kun minulla on vain yksi ainoa
  kukko padassa. Varsinkaan sotamiesten lasten. No, siitä minun nyt ei
  tarvitse olla huolissani. Metsässä on koiran ilma; sataa, kuin olisi
  taivas auki. Eiköhän Musti parkakin mielellään nyt ryömi kojuunsa
  siellä ulkona.
  (Musti haukkuu ulkona hau vau vau!)
  _Bumburra_. Vai niin, joko mieheni nyt tulee kotiin. Ja minulla kun on
  vain kukko iltaseksi! Onhan minulla porsaskin, mutta se on jouluporsas,
  se. (Hän avaa oven, Nopsajalka ja Varma astuvat sisään.) Mitä ihmettä?
  Kaksi lasta!
  _Nopsajalka_. Hyvä emäntä, olkaa niin hyvä, antakaa yösijaa kahdelle
  köyhälle lapselle! Me olemme läpimärkinä sateesta.
  _Bumburra_. Menkää heti tiehenne! Onko meillä tilaa kaikille mieron
  kiertäjille, jotka metsää samoelevat?
  _Varma_. Meillä ei ole isää eikä äitiä. Me eksyimme pimeässä, ja metsä
  on täynnä susia.
  _Nopsajalka_. Me näimme etäältä tulta ja ilostuimme, kun löysimme
  metsästä tuvan.
  _Bumburra_. Ilostuitteko? Kyllä varmaan vähemmän iloitsisitte, jos
  tietäisitte, mihin nyt olette tulleet. Parempi teidän olisi nukkua
  suden pesässä. Mutta pitänee minun katsoa, mitä voin tehdä teille. Jos
  teidät joku syö suuhunsa, niin älkää syyttäkö minua!
  _Nopsajalka_. Kuka syödään?
  _Bumburra_. Te taikka minä; mutta tuskinpa vain minä kelvannen.
  Tietäkää, että minun mieheni, suuri Bumburrifex, on ihmissyöjä.
  _Varma_. Huh, Nopsa, lähdetään pois täältä. Minna pelottaa niin
  hirveästi.
  _Nopsajalka_. Emäntä vain meitä vähän pelottelee.
  _Bumburra_. Ette te saa jäädä tänne, ettekä te myöskään voi mennä
  metsään susien syötäväksi. No, jääkää sitte tänne. Ehkäpä joku keino
  keksitään, kun vain ette ole sotamiehen lapsia. Minun ukkoni vihaa
  sotamiehiä, he kun eivät anna hänen rosvota rauhassa, ja sentähden hän
  välistä syöksentelee heidän lapsiansa.
  _Varma_. Kuuletko, Nopsa, hän on myöskin rosvo!
  _Nopsajalka_. Meidän isämme oli sotilas, sitä minä en koskaan salaa.
  Mutta kyllä minä tiedän, että te autatte meitä, hyvä mummo.
  _Bumburra_. Aijai, se oli pahempi, se. Ohhoh, lapsi raukat! Mutta kas,
  jouluporsas minun täytyy kuitenkin säästää. (Musti haukkuu: vau vau!)
  Kas niin, pian villakoriin, älkääkä hievahtako, jos henkeänne tahdotte
  säästää. (Hän sulloo heidät villakoriin ja levittää päälle peitteen.
  Musti haukkuu uudestaan.) No, no, Musti, melua vähemmän, kyllä minä
  tulen. (Hän avaa oven. Hunttu kömpii sisään.)
  _Bumburra_. Vielä yksi, jolla on kiire joutua hammasten väliin! Nyt
  minulla on viisi suojeltavana: kolme lasta, kukko ja porsas!
  _Hunttu_. Mitä? Porsasko? Saanko sylttyjalan? Ohhoh, kyllä tarvitsenkin
  uudet jalat, kun olen juossut omani hajalle. Onko täällä seppää, että
  saisin kelvolliset hevosen kengät jalkoihini?
  _Bumburra_. Mikä ihminen sinä olet?
  _Hunttu_. En minä ole mikään ihminen, vaan Hunttu Honkasalmelta.
  Mestari Tulpaani ajoi minut pois myllyltä sen tähden, että sanoin
  hänelle: Mestari, sanoin minä, eivät ne köyhät lapset sotkeneet teidän
  kukkapenkkejänne, vaan me muut kaikki yhdessä, sanoin minä. Tähkö
  juoksi ensin penkkien poikki, Kasi taittoi tulpaanin, ja minä sieppasin
  itselleni koko kouran täyden karviaismarjoja, sanoin minä. Sinä
  valehtelet, sanoi Tähkö. Varo sääriäsi, sanoi Kasi. Joko menet tiehesi,
  sanoi Mestari. Ja minä juoksemaan ja juoksin, mikäli tietä riitti, ja
  kun tie loppui, tulin minä tänne jalattomana.
  _Bumburra_. Olisipa vahinko tuota makkaraa, hän miellyttää minua.
  (Musti haukkuu.) Pian nurkkaan, tuonne havuluudan taa, äläkä hievauta
  sormesi päätäkään ennen, kuin minä huudan sinua!
  _Hunttu_. Miksikä niin, emäntä?
  _Bumburra_ (vie hänet nurkkaan). Siksi, että mieheni syö mielellään
  lihamakkaraa. (Ovea jyskytetään). No, no, kyllä minä tulen, jo minä
  tulen. (Itsekseen.) Kyllä nyt on hyvin asiat. Ja minä kun en uskalla
  teurastaa jouluporsasta! (Avaa oven.)
  _Bumburrifex_ (tulee).
   No, Burra, mitä laitoit ruoaksen'?
   Nyt olen aivan läpinälkäinen.
   Mä kaiken päivää juoksin korpiteitä
   Ja hirtin suuren joukon ryöväreitä.
   Ja torpanmuijalle, sen tunnethan,
   Kadonneen vuohen sijaan ainoan
   Mä lehmän noiduin punavalkeaisen,
   Hämille aivan sain sen vanhan naisen!
   Vaan sano, Burra, mit' on syötävää?
  _Bumburra_.
   On kukkopaistia niin möyheää,
   Pidäthän siitä? Kuinka kumman lailla
   Oot kaiken päivää ollut ruokaa vailla?
  _Bumburrifex_.
   Kaks hiirtä, kissan, koiran joutilaan,
   Kaks karhunpoikaa. Ei ne paljon riitä.
  _Bumburra_ (panee hänen eleensä paistetun kukon).
   Kas täss' on kukko, herkkuile nyt siitä!
   Se kelpais suuhun vaikka kuninkaan.
  _Bumburrifex_ (syödessään).
   Niin, kuninkaan? Nyt hän on huolissaan!
   Kuningatar myös onneaan ei kiitä,
   Hän näet hukannut on haltiaan
   Antaman helmen!
  _Bumburra_.
   Mitä kuulenkaan!
  _Bumburrifex_ (nuskii ilmaa).
   Kristityn veri täällä haiseehan!
  _Bumburra_.
   Syö, ukkoseni, haista herkkupöytää!
  _Bumburrifex_ (syö).
   Nyt julistetaan, ken sen kiven löytää,
   Ei, helmen, tarkoitan, hän... (nuuskii)
   Haisee varmaan Kristityn veri!
  _Bumburra_.
   Tunnet vaan tuon harmaan
   Kissani hajun. Syö nyt, rakas ukko,
   Edessäs onhan kyllä maukas kukko!
  _Bumburrifex_ (jyrsii).
   Ken helmen löytää, pääsee armohon
   Ja salaneuvoksenkin arvohon.
   Mun mielen' tekee sitä hakea.
  (Nuuskii ilmaa ja nousee ylös).
   Mut... ei se koskaan saata olla kissa!
   On laps, niin laps... (Haistelee).
  _Bumburra_ (estellen häntä).
   Nyt hurmoksissa
   Oot ukkoseni! Älä pelmua!
   Se ehk' on Mustin sairas käpälä...
  (estelee korin luo menemästä)
   Koriss' on lanttuja vaan kätkössä
  (estelee nurkkaan menemästä)
   Nurkassa riippuu vanha lammasnahka.
  _Bumburrifex_ (vetäen esiin Hunttua).
   Vai lammasnahka!
  _Hunttu_.
   Kohta tulen, jahka...
  _Bumburra_.
   On raukka mennyttä!
  _Bumburrifex_ (itsekseen).
   No oikeinhan
   Mä saan nyt paistin mitä parhaimman.
  _Hunttu_. Armollinen herra ihmissyöjä, säästäkää minun nuori henkeni,
  minussahan ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, kuten näette. Olkaa hyvä,
  syökää ennemmin tuo kelvoton ruma pihakoira, sillä on hyvä turkki, niin
  että tulette lämpöiseksi sisältäkin päin.
  _Bumburrifex_. Vastaa nyt: oliko isäsi sotamies?
  _Hunttu_. Setäni on mylläri ja hänen nimensä on Mylly Matti; kyllähän
  te, armollinen ryöväri, hänet tunnette, tuntee hänkin kaikki, sekä
  mustalaiset että muut. Menkää hänen luoksensa, niin saatte jauhosäkin,
  joka kelpaa puuroksi, mutta minusta ei tule kunnon velliäkään.
  _Bumburrifex_. Jos täällä olisi yksikään sotamiehen lapsi, niin minä
  jättäisin sinut rauhaan.
  _Hunttu_ (huutaa). Eikö täällä ole ketään sotamiestä, jolla olisi
  liiaksi joutavia lapsia?
  _Nopsajalka_ (kömpien ylös korista). Tässä olen minä, ja minun isäni
  oli sotamies.
  _Bumburra_ (itsekseen). No, tuollapa näkyy olevan aika kiire joutua
  illallispaistiksi!
  _Bumburrifex_. Kas vain lanttuja, kun nekin rupeavat astuskelemaan! Vai
  niin, oletko sinä sotamiehen poika? Tiedätkö sinä myöskin, että minulla
  on nälkä ja että minä aion syödä sinut heti suuhuni?
  _Nopsajalka_. Kyllä minä sen tiedän.