Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 04

juttelemaan. Tässä on suuri läjä postia, "Valon Viestin" korehtuuria ja
käsikirjoituksia, tilauksia ja senkin seitsemän tiliä!
Alma istui lavean pöytänsä ääreen ja hukkui papereihinsa.
Veronika lähti kotia tarkastamaan. Hän nousi uteliaana salin
parvekkeelle ja oli hämmästyksestä huudahtaa.
Siellä istui punaposkinen, hyvän näköinen mies paikaten tallukkaa. Mies
hymyili ja sanoi:
-- Jooseppi, -- ja käänteli tallukkaa. Veronika näki tyynyn ja
olkipatjan lattialla.
-- Jooseppi asuu täällä? -- sanoi Veronika ja naurahti.
Joosepin toinen jalka oli paljas ja toisessa oli tallukka. Housun
lahkeissa hepsutti risoja, mutta karvalakki päässä oli ehyt.
Veronika laskeutui alas jyrkkiä portaita ja nauroi sydämessänsä.
Jooseppi oli tosiaan onnellinen mies, osasi hymyillä ja paikata
tallukoita juhlasalin parvekkeella, missä muuten kuunnellaan, miten
sieluja paikataan. Hän meni kirjaston kautta pihaan, jossa aurinko
kimalteli valkoisella hangella.
Pitkä mies hakkasi polkua pienellä leikkilapiolla, totisena ja synkkänä
kuin olisi rakkaansa hautaa umpeen luomassa. Veronika hymähti taas
itseksensä. Tuo synkkyys, miehen kalpeus ja huikea pituus oli niin
hullunkurisen muodotonta tällä kapealla, aurinkoisella polulla.
-- Oletteko tekin kodin ihmisiä? -- kysyi Veronika.
-- Minä pidän kunnossa pihaa ja teitä, -- sanoi mies suoristuen entistä
pitemmäksi ja luoden korkeudestaan Veronikaan värittömän katseen.
-- Lieneekö tuo viisaskaan, -- ajatteli Veronika ja raotti ovea
pujahtaakseen sisään.
-- Nyt olen tavannut kaksi merkillistä ihmistä,-- sanoi Veronika
Almalle.
-- Joosepin ja Mandan, -- sanoi Alma päätään papereista nostamatta.
-- Ei, vaan Joosepin ja pitkän miehen.
-- Pitkäksi häntä sanotaan.
-- Miksi he ovat niin kummallisia? Toinen minua naurattaa, toinen
säälittää.
-- Joosepista en tiedä, mistä hän on tullut, eikä hän itsekään ole
siitä selvillä. Hän vaan kerran ilmestyi tänne hymyilyineen ja
tallukoineen. Hän on hyvä ja rehellinen. Pitkä on traagillinen henkilö,
palveli eräässä maatalossa renkinä pienestä pojasta saakka ilman
palkkaa, luotti isäntäväkeensä, rakasti heitä kuin omiaan ja luuli
saavansa olla heidän luonaan vanhaksi jouduttuaankin. Hän sairastui ja
ajettiin maailmalle. Se koski häneen kovasti.
-- Sinä olet ottanut hänet suojaasi.
-- Kyllä hänestä vielä mies tulee. -- Meneppäs nyt katsomaan, onko
Manda pessyt salin tuolit ja asettanut ne paikoilleen.
Manda ryömi polvillaan tuoliensa keskellä, ja Jooseppi seisoi puita
sylissä hänen edessään ja hymyili niin, että valkoiset hampaat
loistivat.
-- Kuis sie kykkysill'? Jalka kipeeks' tulemas --, sanoi hän
venäläisesti suhauttaen.
Manda heittihe nilkoilleen istumaan, ja hänenkin naamansa levisi.
-- Aina Jooseppi puhuu niin kauniisti minullekin. --
-- Kaikki on hyvin, -- kertoi Veronika.
-- Nyt me syömme päivällistä. Illallista emme kerkiä tänään laittamaan,
-- sanoi Alma.
-- Onko täällä illalla juhla?
-- Täällä on juhla joka ilta ja joka sunnuntai. Saatpa nähdä. Tänään
puhuu -- -- -- arvaa!
Veronika lensi punaiseksi.
-- Puhuuko hän -- -- Mooses?
Ovelle koputettiin.
-- Noo, nyt se alkaa. Luulin ehtivämme syödä. Sisään purjehti Manda,
lavea keltainen kaapu yllään ja kasvojen ympärillä säteili leikattu
keltainen, kankea paperi. Manda piteli kourillaan kaapuaan ja
pompahutti niiata.
-- Kelpaakos?
-- Katso nyt oikein lempeästi! -- kehoitti Alma nauraen. -- Lempeämmin,
hyvä, hyvä!
Mandan suu levisi korvia kohti, ja silmät pyörivät nauravina.
-- Me laitamme illalla kuvaelman, ja Manda on aurinko, -- selitti Alma.
-- Ihana aurinko.
He olivat juuri ennättäneet syödä, kun pappilan tytöt ja Heikki tulivat.
-- Me tiesimme sinun tulevan! -- huusivat tytöt yhdestä suusta.
-- Kuulkaahan nyt, neiti Musiikki ja Lemmenleimu, mitä te nyt olette,
-- sanoi Alma. -- Viekää kaikki nuo hynttyynne Veronikan huoneeseen.
Pieni huone täyttyi harsoista, joita leikeltiin ja poimuteltiin.
Alma kuiskasi Veronikalle: -- Älä puhu Mandasta mitään. He eivät tiedä,
kuka on aurinko.
Neiti Musiikki, kuten häntä kodissa sanottiin, meni laulukuntaa
harjoittamaan. Pian kuuluivat miesten karmivat ja naisten kimakat äänet
urhoollisesti vetävän
"Voi äiti parkaa".
Alma huusi:
-- Veronika, menehän alas kysymään, voiko arkkitehti Allas vielä ensi
viikon opettaa piirustusta! --
Veronika ei tiennyt, että siellä alhaalla oli muita kuin laulajat.
Hän juoksi uteliaana alas rappusia ja näki ovien lasista salin täynnä
kumaraisia hartioita ja ahkeraan työhön painuneita päitä. Harpit
pyörivät hitaasti ja kömpelösti paksuissa hyppysissä. Leuat ja kielet
seurasivat kynien liikkeitä, koko jäntterä ruumis näytti olevan vaan
harpin hienoa kärkeä varten.
Nuori mies seisoi luokan edessä. Hän tuli varpaillaan Veronikan luo
kirjastoon.
-- Kyllä minä opetan heitä koko talven. Koko ikäni opettaisin, jos
tuollaista intoa riittäisi, -- vastasi arkkitehti.
-- Minä en tiennyt täällä ketään olevan. Tämä on kuin taikaa. Täällä
sykkii! -- Veronikan sydän sykki.
Nuoret löivät kättä.
-- Tekin vielä sykitte, -- sanoi arkkitehti puoliääneen.
-- Alan aavistaa.
Toinen opettaja tuli ja alkoi laskentoa. Miehet tarkkasivat
jännitettyinä, kuinka vaikeat kysymykset, joita he kömpelöillä
keinoillaan olivat itsekseen yrittäneet selvittää, nyt kevyesti kuin
leikitellen, ratkaistiin. Leveä tyydytyksen hymy levisi jännitetyille
kasvoille. Helpotuksen ilme vaihtui pian innoksi, kiihkeäksi kiireeksi
saada ratkaista ja selvitellä yhä uudestaan ja uudestaan koetella
voimia, taistella aina voitto mielessä.
He olivat kaikki irti maasta, ottivat kiinni jokaisesta sanasta,
erottelivat, sommittelivat ja sulattivat yhteen. He eivät nähneet
opettajaa. He näkivät vaan numerot, kuulivat sanat ja ne painuivat
mieliin kuin kynän piirros vahatauluun.
Se into tarttui opettajaankin, nosti hänet siivilleen. Hän ajatteli
nopeaan, elävästi ja selvästi, sai kuvia ja esimerkkiä siinä tuokiossa,
antoi ne välittömästi, rakensi varmasti ja johdonmukaisesti ja näytti
lopullisen tuloksen.
Veronika haettiin yläkertaan. Hänen piti keittää teetä. Jotakin
lämmintä, uutta ja voimakasta pulppuili hänessä. Hän ei itsekään
tajunnut -- -- -- mutta hänen piti hypähtää yhdellä jalalla ja hyräillä.
Tee höyrysi tarjottimella, ja voitokkaana hän vei sen Alman huoneeseen.
Sinne olivat tulleet opettajat alhaalta salista ja lisäksi Ora ja
Veronikan koulutoverit Eliel ja Uriel.
-- Hurraa! -- huusivat pojat meluten ja anastivat häneltä tarjottimen.
-- Nytkö sinä vasta suvaitset tulla, kun me olemme rakentaneet tänne
kodin? -- sanoi Uriel, pitkä, kaunis nuorukainen.
-- Tervetuloa! -- Eliel kumarsi.
-- Mistä te olette tänne eksyneet? Teistä ei kukaan ole mitään puhunut,
-- ivasi Veronika.
-- He ovat hyvin tärkeitä. Heidän pitää huutaa ja taputtaa käsiään, --
sanoi Ora.
-- Me olemme yhtä tärkeitä kuin Jooseppi ja Pitkä, -- väitti Eliel.
-- Erehdys. Jooseppi kantaa puita ja Pitkä sytee polkuja. Te olette kai
vaan tiellä.
-- Ei, me olemme kaikki Mandan hyvässä suosiossa.
-- Äläppäs nappaa, -- ärähti Heikki. -- Jooseppiahan Manda rakastaa.
-- Olisitpa sinä ollut täällä kodin vihkiäisissä, niin et kysyisi, mitä
me täällä teemme. Katsos, me olemme vaan sen joukon vaahtoa, emmekä
sentään ole tyhjiin lauenneet, --: sanoi Eliel vakavissaan.
-- Ei suinkaan Alma Borg ole teille ensinkään kertonut, miten täällä
ensimmäiset sunnuntait elettiin kodin vihkimisen jälkeen, -- puhui
nuori tohtori. Täällä oli väkeä aamusta iltaan salit ja portaat täynnä.
Olka olkaa vasten ja kylkimyyrää tungeskeltiin, kuunneltiin, puhuttiin
ja pohdittiin, hikoiltiin ja huudettiin eläköötä. Silloin ne laitettiin
kurssit jos jonkinlaiset, perustettiin osuuskaupat, keittiöt,
kirjastot, seimet ja tarhat! --
-- No, älähän nyt, et sinä kaikkea voi luetellakaan. Tämä koti on paras
kaikista kodeista. Ellei nälkä ajaisi välillä kaupunkiin, makaisin
yönikin Pitkän ja Joosepin kanssa lehterillä, -- puhui Eliel.
Arkkitehti naurahti. -- Minä olen ollut täällä monta sunnuntaita
syömättä.
-- Niin, mutta Veronika, oletko sinä kuullut, että Moosesta on
vedetty koville. Hän on kehoittanut Hallimajan poikia jäämään pois
asevelvollisuuskutsuista, -- sanoi Uriel.
Veronika sävähti punaiseksi halusta saada kuulla enemmän. -- Hän on
ollut toista vuotta poissa Hallimajasta. Kuinka hän -- -- --?
-- On lähettänyt paimenkirjeitä. --
-- Aijai, sitte on paras pysyä poissa Hallimajasta, -- sanoi arkkitehti.
-- Se on vietävän poika, se Mooses. Osakunnassa hän puhuu kuin mies, --
kiitteli Eliel.
-- Kuin mies, et sinä aivan oikeaan osannut. Hän puhuu niin, että päätä
huimaa ja korvat humisee! -- intoili Uriel.
-- Ja niin, että katto nousee ja lattia notkuu, -- jatkoi Ora
ivallisesti.
Neiti Musiikki syöksyi sisään.
-- Herran nimessä, tulkaa kuulemaan, kuinka hän puhuu!
* * * * *
Salissa oli kansaa ja kuumuutta. Lamput tuikkivat sumun sisällä
hikisessä lämmössä. Ihmiset tuskin hengittivät, ja sydämet vavahtelivat
puhujan sanojen iskuista. Pää pään vieressä he siinä seisoivat, vanhat
ja nuoret, ylhäiset ja alhaiset tuntien toinen toisensa sydämen
lyönnit, unohtaen oman ahdinkonsa, kuunnellen nuoren miehen ihanteita,
joissa löysivät ikävöimiänsä yhtymäkohtia.
Puhuja seisoi korokkeella juhlallisena kuin nuori kuningas
yksinkertaisessa arkipuvussaan. Otsalla loisti naisellinen puhtaus ja
suuta ympäröivät pehmeät viikset. Lumous oli silmissä, lapsellisen
avoimissa haaveilevissa silmissä.
-- Henkinen pakko ihmisyyden sielussa janoo valoa, rakkautta ja elämän
ihanuutta. Siksi me seisomme täällä käsi kädessä, sydän sydäntä vasten,
tunnemme kohoavamme ja etsimme aatemaailmaa, tavoitamme sitä punaista
lankaa, joka väikkyy ja häämöittää ja meidän kulkuamme ohjaa. Mutta me
emme ole vielä kyllin väkevät. On meitä voimakkaampia, jotka meiltä
riistävät onnemme ohjat. Siksi liitymme ja kasvatamme voimiamme. Me
olemme kuin jättiläinen, joka vuoren loukossa istuu ja kasvattaa
voimiaan, kunnes tuntee olevansa kyllin vahva heittämään paadet
hartioiltaan, seisomaan vapaana ja tarttumaan onnensa punaiseen lankaan.
Jokaisessa silmässä kuvastui puhujan pyhä usko. He tunsivat tuon voiman
itsessään, he olivat tuo jättiläinen vuoren rotkossa ja kerran he
siirtävät paadet hartioiltaan ja seisovat vapaina. Ja se punainen lanka
-- --?
-- Meidän pitää tahtoa yhtenä miehenä, tarttua siihen yhtenä kätenä
kuin jättiläinen vuoren rotkosta ja kulkea yli ammottavien kuilujen.
Siellä vaanivat hirviöt janoovat viattomien verta, puhtauden
tahraamista, heikkojen sortamista ja kauneuden katoamista!
Se on niin hento, se punainen lanka, sitä täytyy varoen pidellä, astua
vakaasti, suoraan, ei kiistellen kulkea, ei vetää sitä eri puolille.
Muutoin se kädestä luisuu, ja me itse syöksymme kuiluihin, joissa
hirviöt vaanivat.
Ihmisyyden sielu janoo valoa, rakkautta ja elämän ihanuutta. Se tahtoo
kulkea omaa punaista lankaansa myöten rakkauden, oikeuden ja totuuden
teitä!
Puhuja hävisi. Jännitys laukesi, mutta sydämet sykkivät sitä rajummin.
Polttava totuuden jano ja ärjyvä vapauden kaipuu puhkesi lauluksi, joka
kattojen kautta ja seinien halki kuului kauas, pysäytti kulkijat ja
sytytti sydämiä. Se oli kuin sepän ahjossa tuli, joka pimeässä yössä
kipeninä ilmoille nousee.
Veronika seisoi ovella. Puheen loputtua hän yhä kuuli äänen väräjävän
itsessään. Se soi, soi kuin ääniraudassa hiljaa, puhtaasti. -- Jospa
hän olisi puhunut enemmän siitä punaisesta langasta!
Veronika kulki kuin unessa Moosesta kohti, kuuli yhä hänen äänensä.
Tämä oli jatkoa siihen syyskesän päivään, jolloin hän ensiksi hänen
äänensä kuuli.
Alma puhui Mooseksen kanssa, piteli takinnapista tuttavallisesti.
Veronika hiipi hiljaa lähemmäksi, pelkäsi säikyttävänsä pois sen, mikä
kutsui luokseen, ja haihduttavansa puhtaan sävelen, joka sydämessä
helähteli.
-- Voisitteko alkaa nyt kohta? -- kysyi Alma.
-- Kyllä.
Veronika kuuli jälleen äänen. Siinä oli sama kaiku kuin äsken. Nyt se
oli todellisempi, arkipäiväisempi, somempi. Itse hän oli lähempänä,
tutumpi. Arkitakki oli kulunut, eikä kauluskaan aivan moitteeton. Niin,
ei
-- -- -- mutta Veronika rakasti tuollaista kulunutta takkia ja
viallista kaulusta.
Hän painautui Alman sivulle, tarttui käsivarteen ja katsoi Moosesta.
Heidän katseensa yhtyivät kysyen:
-- Uskallammeko?
-- Kätten puristus ja uudet katseet riemuitsivat:
-- Oi, uskallamme!
-- Mistä on puhe? -- kysyi Veronika.
-- Herra Härmälä tulee kirjastomme hoitajaksi. Kaupungin asettama
johtokunta sen kyllä määrää, mutta minun sanani merkitsee paljon.
-- Tervetuloa! -- huudahti Veronika.
Laulua seurasivat runot ja uudet laulut, kunnes esirippu nostettaisiin.
Siellä verhon takana sitä oli kuhinaa. Kaunottaret asettuivat
paikoilleen. Siinä loistivat kirkkaat silmät ja hohti hieno hipiä ja
valkoiset kaulat.
-- Mutta missä on aurinko? Kuka on aurinko? -- huudettiin.
Alma juoksi rauhoittamaan.
-- Minä lupaan, että aurinko tulee ja on niin hyvä, että te kateudesta
halkeatte!
Kaikki asettuivat paikoilleen, katsoivat eteenpäin. Silloin Alma
talutti Mandan kirjakaappien välistä, jossa raukka oli kauan aikaa
istunut hupussa, sijoitti hänet korkealle telineelle toisten taakse ja
kuiskasi:
-- Muista hymyillä! Esirippu nousi. Hämmästystä.
Naurua, hillitöntä naurua. Yleisö huutaa, raivoaa. Esirippu unohtuu
laskematta. Ihanat luonnottaret ihmettelevät, kääntyvät taakseen
katsomaan, näkevät auringon ja nauravat.
Manda on viaton, tekee niinkuin oli käsketty, hymyilee.
Tulihan siitä naurusta loppu, kun Jooseppi lopulta älysi laskea
esiripun.
Iloisuuden into nousi yhä laulaessa, ja nuoriso alkoi piirileikin.
Elielit, Urielit, koko joukko kodin elämän oppilaita ja opettajia,
kaikenlaista kansaa pyöri suuressa piirissä.
Veronika ja Mooses kulkivat käsi kädessä, seurasivat katseillaan
Jooseppia ja Mandaa, joista Veronika oli kertonut Moosekselle.
Jooseppi hyppi tallukoissaan ja rikkinäiset housunlahkeet repsottivat.
Manda oli illan sankaritar, nauraa hörötti ääneen ja pyöri hiki päässä
kapeassa kirnuhameessaan.
Pitkäkin haettiin piiriin. Hän hoippi kuin hiilihanko, jalat kankeina
harallaan. Mutta kasvoilla oli nyt väriä ja silmissä eloa.
Veronika pujotti pienet kätensä työmiesten koviin kouriin, upotti ne
sinne ja oli mukana leikissä koko olennollaan. Mooses haki hänet yhä
uudestaan ja uudestaan. Aina he tunsivat toinen toisensa läheisyyden.
Salainen lanka ei hetkeksikään katkennut sen jälkeen, kun heidän
ensimmäiset katseensa olivat liiton tehneet.
Täällä oli kukin sellainen kuin sydän vaatii silloin, kun tuntee
olevansa rakastettu ja itse rakastaa.
Manda ja Jooseppikin olivat löytäneet toisensa ja istuivat autuaina
penkillä, kun leikki oli loppunut ja kansa virtaili ulos salista.
-- Tulkaa katsomaan kirjastoa, tulevaa valtakuntaanne! -- huudahti
Veronika ilosta loistavana.
Neiti Musiikki soitti pianolla masurkkaa ja Mooses ojensi kätensä
Veronikalle.
-- Tehän tanssitte jumalallisesti, riemuitsi Veronika. -- Eikö tämä
elämä täällä ole ihanaa?
-- Me elämme heräämishetkeä, -- sanoi Mooses kirjastossa.
He katsoivat toisiaan silmiin avonaisesti, tutunomaisesti.
-- Veronika! -- huusi Alma salista.
-- Kiitos ja hyvää yötä! -- Samassa hän oli hävinnyt. Mooses oli yksin,
heittäysi pöydän ääreen ja peitti kasvonsa.
Illalla riisuessaan sanoi Veronika: -- Tiedätkö sinä jotakin
Mooseksesta? -- Äänessä oli Almasta uusi sointu, hellä ja utelias.
-- Hänellä näyttää olevan erinomainen lumousvoima. Kaikki hänestä
pitävät. --
-- Oikein onnen prinssi. --
-- Häneltä puuttuu vaan prinsessa. -- Veronikan sormi osui vahingossa
neulaan.
-- Siitä, kuinka hänet lapsena löydettiin, on kummallisia juttuja, --
jatkoi Veronika.
-- Onko hänet löydetty? No, se vaan Tuhkimosta puuttuikin.
Kuninkaallisuutta on hänessä kylliksi. --
-- Kerran, myrskyisenä talvipäivänä hänet löydettiin tienvierestä.
Kerrottiin, että sudet olivat ryöstäneet lapsen jostakin ja sitten
hätääntyneinä heittäneet. Härmälän koira oli ulvonut ja hyppinyt
ihmisten kimppuun, vetänyt vaatteista ja taas juossut maantielle.
Lopulta Härmälän emäntä meni katsomaan ja löysi suurisilmäisen pojan
lumihangesta. Emäntä uskoi, että Jumala oli hänelle lähettänyt lapsen,
otti sen omakseen ja hoiti. Mamma on minulle tästä kertonut. Hänkin
olisi ottanut Mooseksen, mutta eihän mammasta -- -- --.
-- Silloin olisi hänestä tullut ylimys! --
-- Olenko minä ylimys? -- kysyi Veronika tosissaan.
-- Mieti itse. Hyvää yötä.
Veronika heräsi yöllä kauheaan räminään, hyppäsi unisena vuoteeltaan ja
huusi:
-- Mikä nyt on?
-- Etkö kuule? "Sua tervehdän".
Torvet vetelivät haikeata, pitkää säveltä. Veronika tajusi täysin
herättyään, että se oli serenaadia.
-- Voi, torvilla! Ja keskellä yötä!
-- Voi, sinua, pikku ylimys, siellä on minun ritareitani!
Keskustelu oli kuiskausta, ja Almaa nauratti.
-- Otappa kynttilään tulta. Kello on neljä, sanoi Alma.
Ovelle koputettiin, ja Veronika riensi tarttumaan ripaan.
Alma nousi vuoteestaan ja kysyi:
-- Keitä?
-- Työmiehiä. Tuomme kiitollisuuden osoitteeksi kodin emännälle pienen
lahjan.
Alma pisti kätensä ulos oven raosta ja sai siihen esineen. Veronika
riisui siltä silkkipaperit ja paljasti soman, hopeaisen kahvikannun.
Koputettiin uudestaan ja Alma ojensi kätensä ja sai kaksi myttyä. Ne
sisälsivät sokeri- ja kermamaljan.
Alma sulki oven ja kiitti lahjasta. Soitettiin vielä "Sä kasvoit neito".
Alma silitteli esineitä, nauroi ja itki.
-- Lapsi kulta, mennään nukkumaan. Tulee kylmä.
* * * * *
Seuraava päivä oli sunnuntai. Veronika heräsi myöhään uneksien jotakin
valoista ja kaunista. Mitä se oli, ei hän voinut tajuta. Lopulta hän
pääsi selville.
Jossakin soitettiin koraalia torvilla. Silloin hän hyppäsi vuoteestaan
ja kurkisti Alman huoneeseen. Se oli tyhjä ja siistitty.
Hän pääsi pian vaatteisiinsa ja riensi alas. Siellä oli pidetty
hartaushetki, ja luokat olivat täydessä työssä.
-- Sinä saat opettaa tänään kaunokirjoitusta ja pitää sen aineen
vastakin hallussasi, jos haluat, -- sanoi Alma hänelle.
-- Jos vaan osaan.
Veronika oli aikonutkin kysyä, eikö hänkin voisi jotakin tehdä.
Ilokseen hän huomasi, että Mooses opetti sisälukua.
Veronika kulki miehestä mieheen, otti valkoiseen, pieneen käteensä
kankeat kourat ja ohjasi koukeroita vetämään. Monet teräskynät siinä
katkesivat, ja väliin puinen varsikin risahti poikki kovien hyppysten
välissä. Mutta nuoren tytön kevyt kosketus sai raskaat kourat varovasti
tarttumaan heikkoon aseeseen ja piirtämään siloisia viivoja.
Mooses seisoi samassa huoneessa hajamielisenä luokkansa edessä,
kuunnellen yksitoikkoista lukemista kuin kaukaa tulevaa ääntä.
Oppilaat, nuo suuret miehet ja naiset, olivat hänelle kuin varjoja.
Hänen sielunsa liikkui muualla.
Selvästi hän tunsi Veronikan itsessänsä, jokaisen hänen liikkeensä
ja hiljaiset sanansa oppilaille. Lopulta Mooses riuhtasi itsensä
irti lumouksesta, luki itse luokalle ja kertoi mukaansa tempaavalla
elävyydellä.
Veronika kulki äänettömin askelin Mooseksen sanojen soidessa. Hänen oli
hyvä olla sen äänen siivillä. Kaikkien kasvoilla heijastui hymy.
Iltasin jatkettiin työtä kokouksissa, yhdistyksissä, iltamissa ja
kirjastossa.
Alma istui puheenjohtajana ja Mooses tai Veronika kirjurina. Usein oli
Esakin mukana.
Työmiehet olivat väsymättömiä, tulivat pitkät matkat työstä päästyään
ja istuivat puoliyöhön asioita jauhattamassa.
-- Emmekö voi jättää huomiseen, -- pyysi Alma uupuneena.
-- Ehkä neiti vielä hetkisen jaksaa, niin saamme osuuskunnan säännöt
valmiiksi, -- oli miesten kehoittava vastaus.
Alma ja Veronika olivat valvoneet jo monta iltaa.
-- Mene sinä, Veronika, nukkumaan. Olet ihan keltainen väsymyksestä.
-- Enkö saa vielä olla? -- pyysi Veronika katsoen Moosekseen.
-- Ei, -- sanoi Mooses. Äänessä oli huolehtivaa käskyä. Lämpöisenä
laineena se huuhteli Veronikan väsynyttä olemusta.
Esa tarkasti lakimiehenä säännöt. Työmiehet piirsivät nimensä alle.
-- Niin tämä raivaaminen käy kuin tanssi! -- huudahti Esa. -- Kuulehan,
Mooses. Tässä nyt olisi kaavaa hallimajalaisillekin.
Miehet hymyilivät.
Veronika oli alakuloinen, toisinaan iloinen, toisinaan hajamielinen.
-- Mikä sinua vaivaa? Etkö tahtoisi lähteä kotiin lepäämään? -- kysyi
Alma.
-- Minä en voi mennä kotiin nyt.
Alma katsoi häneen pitkään.
-- En voi olla samoin kuin ennen, toimeton ja vieras omassa
kotiseudussani. Olen täällä oppinut -- --.
-- No, voithan sielläkin. Se olisi jotakin!
-- Kotonako? En, siksi olen vielä puolivalmis. Minä en tiedä, voinko
tositeossa sietää köyhiä ja raukkoja. Täällä kaikki ovat toisenlaisia,
parempia, kehittyneempiä.
-- Luulottelua. Lähdeppäs vaan heidän koteihinsa.
-- Minua pelottaa.
-- Aina vieläkin -- -- --.
-- Niin, toisinaan täälläkin, kun tunnen heidän vaatteistaan leviävän
ilkeän likaisuuden hajun, voin pahoin, innostukseni tukehtuu, tekisi
mieleni juosta pakoon.
-- Aristokraatti.
-- Minä en voi sietää rumuutta, en likaisuutta enkä huonoutta, vaikka
tuhat kertaa ylimykseksi sanottaisiin. Sitte minä olen ylimys, koko
olemukseltani ylimys!
-- Etkö sinä ymmärrä, etteivät kaikki köyhät ole syypäät omaan
huonouteensa? Etkö sinä usko sortoa, vääryyttä maailmassa olevankaan,
heikkoja ja hyviä poljettavan, konnia ja tyranneja käsin kannettavan?
-- Alma alkoi tulistua.
-- Myönnän ja uskon, mutta samalla vaadin jokaiselta sen verran omaa
voimaa, ylpeyttä ja älyä, että heittää sortajat edes omasta niskastaan,
ellei ulommaksi ulotu!
-- Jaa, jaa! Tekisi mieleni melkein sanoa, ettet sinä ymmärrä sitä
soittoa, jonka mukaan täällä liikutaan.
Veronika vastasi sävyisästi:
-- Ehken ymmärrä, tai ehkä kuuntelen siinä jotakin salaista, uutta
sointua. Sinä käsität sen vakavan, hartaan, virren tapaisen sävelen.
Minä kuulen siinä jotakin muuta.
-- Mitä se muu olisi? -- Alman äänessä oli väsymystä. Se seurasi
hänessä usein kiivastusta. Hänestä oli vastenmielistä keskustella
näistä asioista kaikkein lähimpiensä kanssa. Hän eli aatteissaan, teki
työtä, tarttui hyviin vaikutelmiin, milloin ikinä ne ilmestyivät, vei
muut mukanaan, sytytti ja lietsoi, kunnes tuli oli täydessä liekissä.
Silloin hän sen jätti muitten hoidettavaksi, vetääntyi syrjään, kärsi
tuskin kuulla siitä, mitä oli tehnyt tai miksi oli tehnyt.
Syynä tähän oli sekin, että hän jo silloin eli uusissa vaikutelmissa,
toimi toisissa yrityksissä, jotka tykkänään veivät hänen huomionsa
ja työnsä. Hän eli koko olemuksellaan siinä hetkessä, joka oli
kulumassa, ei katsonut taakseen eikä ennättänyt hetkeksikään jähmettyä
suolapatsaaksi.
-- Se muu, jospa sen tietäisin! -- sanoi Veronika. -- Minä en sitä
tiedä, vaan tunnen hämärästi. Siinä uudessa sävelessä on iloa ja voiton
vaatimusta, voimaa, ei alistumista.
-- Niin sitä laulaa niin kauan kuin on vahva ja nuori. --
-- Sinä olet itse nuorista nuorin!
-- Kuulehan Veronika, lähdetään heidän koteihinsa. Se olisi sinulle
terveysjuomaa.
Veronika kävi tuskaiseksi. Posket paloivat ja sydän löi kuin ahdistetun
linnun. Alma katsoi häneen.
-- Siinä se nyt on sinun rohkeutesi ja iloisuutesi. Et jaksa nähdä
kurjuuden vaipasta edes kulmaa nostettavan, saati sitte repäistä koko
verhoa syrjään, katsella pahaa ja rumuutta vasten naamaa. Pelkäätkö sen
tarttuvan vai miksi kammottaa?
-- Se pistelee minua, tekee kipeäksi, se on -- -- -- inhottavaa!
-- Veronika tunsi niin elävästi mitä sanoi, että vedet kierielivät
poskille.
-- Voi, lapsi parka, olet sama kuin pikku tyttönä. Sinä tahdoit
käydä paljain jaloin, mutta hiekka pisteli, istuit polulle ja itkit.
Sinä tahdoit leikkiä ryöttäisten pikkuvillien kanssa, mutta kun ne
katselivat sinua likaisin naamoin ja punareunaisin silmin, kauhistuit
sinä ja kätkit kasvosi minun hameeseeni.
-- Jotain sellaista tunnen nytkin, mutta nyt minun täytyy leikkiä
heidän kanssaan. Nyt minä tahdon! -- Veronika puhui hiljaa, mutta
varmasti.
Hän oli säteilevän kaunis vaalean harmaissa turkiksissa. He astuivat
esikaupungin pääkatua ja kääntyivät kasarmimaiseen rakennukseen, jonka
akkunat ammottivat mustina ja verhottomina. Porras oli lautakomeron
sisällä ja johti välihuoneeseen, josta useat ovet veivät kamareihin.
He avasivat yhden oven ja olivat vähällä töksähtää tunkioläjään oven
edessä. Nuorekas nainen hieroi perunoita kivivadissa pöydän ääressä.
Lapset syöksivät tulijoita vastaan ja huusivat:
-- Päijää! -- ja hypistelivät Veronikan hienoja vaatteita likaisilla
sormillaan.
-- Antakaa viispenniä!
Alma karkoitti heidät luotaan, mutta Veronika ei voinut. Hän väitteli
levottomana ja tyhjensi heille kukkarostaan pikkurahat.
-- Minulle on sanottu, että elätte sen Hallimajan Manun kanssa, vaikka
teillä on mies ja hänellä vaimo, -- sanoi Alma.
Nainen heitti perunavadin pöydälle, nykäsi vyötäreille käärityt helmat
alas ja alkoi puhua vinhaa vauhtia:
-- Tietäähän neiti, että minä kuulun ulkotyöväen naisten ammattiosaston
komiteaan, eikä sinne kaikkia hulttioita oteta. Niitten pitää olla
siivoja ja luotettavia ihmisiä ja semmottia, jotka jotakin ymmärtää ja
tekee eikä kaikenmaailman -- --. Mutta se on sellaista laitaa, että
sitä kateutta on niin monenlaista. Ja sitä saa palkaksensa sellaisesta
työstä, kun toisten eteen tekee. Vai rupeisin minä tässä huonosti
elämään, niinkun se Mäkiskä elää ja syöttää livekiveä lapsilleen ja
sitte syyttää -- -- --.
-- No, no, eihän kukaan syytä, -- katkaisi Alma. Veronika näki sängyssä
likaisen, kalpean lapsen.
Se katseli häntä suurin, suruisin silmin kuin ilmestystä, silmää
räpäyttämättä. Veronikaa kouristi ja hävetti. Hän häpesi itseään,
Almaa, naista, koko ympäristöä.
-- Tässä on teille viikkorahanne, -- sanoi Alma.
-- Jos huone ensi kerralla on siistimpi, samoin lapset, saatte pitää
viikkorahanne, muuten ei. Hyvästi nyt, pikku mettiäiset!
Mettiäisten äiti istui nyreänä perunoitaan hieromaan.
He astuivat vinosti poikki välihuoneen ja pujahtivat toiseen kamariin.
Laiha, tummiin puettu nainen istui sängyn jalkopäässä sylissään
peitteissä lapsi.
-- Vieläkö se elää? -- kysyi Alma.
-- Eläähän se. Aili jo pääsi, -- sanoi äiti haalein silmin seuraten
Veronikan joka liikettä.
Veronika tunsi sen ja lamautui. Se katse kuristi häntä, ja vaikka hän
kääntyi selin naiseen, ei hän sittenkään lakannut sitä tuntemasta.
-- Onko täällä käynyt lääkäri? -- kysyi Alma.
-- Kävihän se.
-- Mitä hän sanoi?
-- Sanoihan se, että se pian kuolee.
Veronika olisi tahtonut lyödä tuota naista, joka puhui lapsestaan kuin
kissasta.
-- Mutta kuinka te voitte jättää livekiviliuosta avonaiseen astiaan
niin, että lapset sen saavat? -- sanoi Alma.
Naisen olennossa oli samaa, mitä näkee piiskatussa koirassa, kun se
heittää katseen herraansa.
Hän laski lapsen sänkyyn, mutta se alkoi valittaa, kurotti käsiään ja
huusi. Se painui äidin rintaan, itki, vääntelihe. Äiti torui hempeästi,
äreästi, veti luokseen, irroitti itsestään. Mikään ei auttanut.
-- Näin se huutaa vähä väliä, yötä ja päivää. Ei se Aili näin.
Hiljaisena se kuoli.
Vaimo oli yhä tyyni, ääni aina tasainen. Siinä hän istui kuin arvoitus,
kuin kysymys: Missä on syy, että näin on?
-- Siinä hän istuu taipuneena taakkansa alle kuin hoikkavartinen koivu
lumen painamana, -- ajatteli Veronika. -- Voisiko hän nousta, jos