Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 08

Mooses tiesi Melun kertomuksista Rolfin tanssiaisten merkitsevän
samppanjakestiä ja rohkeata leikkiä aamuun asti ravintolan
sivuhuoneissa.
-- Nyt minä hengitän jälleen, -- sanoi Melu. Ora hyräili hiljaa,
intohimoisesti Melun korvaan:
Mun vereni syttyy ja sieluni juo,
Juo viinin ja lemmen tulta...
Mooses valvoi aamuyöhön juhlasta tultuaan ja kuuli Melun ja hänen
saattajainsa äänet portaissa. Ora hyräili ja puhui hiukan sammaltaen:
-- Herranen aika, vai menisi nykyajan ihminen naimisiin! Se olisi
he-helvetti; rakkaus on helvetti nykyajan ihmiselle.
-- Teidän rakkautenne ehkä, -- sanoi Melu.
-- Meidänkö?
-- Niin, niin teidän!
Ora hyräili, ja Rolf yhtyi häneen.
-- Eläköön!
-- Mikä sitte?
-- Te, te ihana neito. Hurraa!
Pojat nostivat Melun portaiden johteelle ja hänen täytyi pitää heitä
käsin kaulasta, ellei tahtonut syöstä alas. Rolf työnsi Oran syrjään ja
kantoi Melun sylissään portaita ylös.
Mooses avasi oven Melulle ja näki eteisen himmeässä valossa hänen
kasvojensa velton ilmeen.
-- Hyvää yötä, Mooses, älä ole pahoillasi, vaikka tulen näin myöhään.
Usko pois, minun täytyy saada elää, elää. Sitte myöhemmin...
-- Alma lähti matkalle ja käski meitä hankkimaan sinulle toisen asunnon.
-- Voi, se on totta. Minä unohdin. Hän puhui siitä jo aikoja sitte.
Mihin minä nyt menen?
-- Hallimajaan.
-- Ei, ei, viikon, kahden tai kolmen päästä, ei nyt.
-- Tädillä ei ole rahaa lähettää sinulle.
-- Voi, ne kurjat rahat! Niin, onhan se pahasti, että olen ottanut
sinunkin rahasi, Mooses rukka, ainoat rahasi.
-- Älä puhu niistä!
-- Hyvää yötä! Ei, kuulehan, kenties en tapaa sinua huomenna. Jos
tuodaan -- -- -- ei, hyvää yötä! Minä muutan huomenna.
-- Minne?
-- Saamme nähdä.
Seuraavana päivänä tuotiin Melulle lasku. Mooses avasi sen ja säpsähti.
Se oli viidensadan markan lasku Melun puvuista.
-- Neiti ei ole kotona.
-- Niin täällä aina sanotaan, -- väitti velkoja, soma, nuori neiti.
Melu ei ollut ilmoittanut, missä asui.
-- Eihän tässä ole järkeä. Miksi sinä lymyilet? -- sanoi Mooses, kun
tapasi Melun kadulla.
-- En saa rauhaa laskuilta enkä tahdo pakottaa sinua peliini.
-- Kuinka paljon sinulla niitä on?
-- Mistä minä tietäisin?
-- Oletko kirjoittanut tädille?
-- Kaikkea vielä!
-- Minä hankin sinulle rahaa.
-- Voi, hyvä Mooses, voitko sinä?
-- Mutta silloin sinun pitää mennä kotiin.
-- Minä näännyn ikävään siellä!
-- Tule kolmen päivän päästä. Silloin luulen voivani antaa sinulle
seitsemän sataa.
Melu riensi kevyin askelin kaupungille.
* * * * *
Mooses sai kotiin tultuaan kirjeen Veronikalta ja unohti kaikki
harminsa.
Hallimajassa.
Rakas ystävä!
Miten sinun nyt lienee siellä? Luet, luet aina vaan ja valmistut
pian. Olen ylpeä sinusta. Eivät ehätä meitä. Se musta,
suurikitainen peto lojuu käpäliään nuollen ja siristää silmiään. Me
pelkäämme joka kerta, kun se pahaa ennustavalla tavalla häntäänsä
heiluttaa. Ehkä se paneutuu maata, painaa päänsä käpälien väliin ja
me saamme rauhassa viettää onnenjuhlaamme.
Kansanopiston seinät kohoavat. Ja kesällä, oi, kesällä on meillä
-- -- -- en uskalla sanoa sitä. Vereni pulppuaa rajusti. Silloin
olisimme omat herramme ja sinä kantaisit minut omin käsivarsin
kansan rakentamaan linnaan. Kuninkaallisempaa ei voisi toivoa!
Sinä opettaisit, voittaisit sydämet ja minä kutoa kalskuttaisin.
Ajattele, se voi toteutua, piankin. Niin, ja nyt täällä? Minä
lietson kaikin voimin. Sairaala on tehnyt työnsä vastoin heidän
tahtoaan. Kurkkumätä ja tulirokko ovat voitetut. Mökkilöitä
puhdistetaan ja pappa rakennuttaa uusia, laajempia pikkukoteja
väelle. Ruhalan emäntä paranee. Uusin ajatukseni on laittaa
lastenhoitola. Täällä täytyy, täytyy elämän parantua! Ei saa olla
kurjuutta eikä sairautta. Jospa he vaan itse oikein haluaisivat
parempaa, mutta he nukkuvat, ovat tyrmistyneet tai katkeroittuneet,
manaavat ja vihaavat silloin, kuin heidän pitäisi tarttua kiinni
elämänsä purteen ja laulaen auttaa se väljemmille vesille.
Kuule, lähettini tuo sinulle suuren mytyn. Arvaa, mitä siinä on!
Vaatteet sinulle. Merkilliset vaatteet. Olen ne omin käsin kutonut
ja Hallimajan hoviräätäli on vanhan pukusi mukaan neulonut ne
oikein kiinalaisella matkimiskyvyllä. Meitä on nyt kuusi morsianta
kutomassa ja kaikkien sulhot saavat puvun.
Kunhan meidän kotiamme valmistetaan, tahdon itse tehdä kaikki,
kaikki siihen ja sinulle. Vaikka eihän minun pitäisi puhua
tästä. Se on niin pyhää, ettei sitä saisi koskettaa muuten kuin
onnellisten hetkien yksinäisyydessä.
Suothan anteeksi, että sekaannun asioihisi. Hely tiesi kertoa
Melusta yhtä ja toista, mikä kuuluu oudolta. Tarjosin tädille
rahoja Melulle lähetettäväksi, mutta täti ei taipunut ottamaan. Te
olette liian ylpeitä, sinä ja täti. Kärsitte suotta pulaa. Täti on
ihan kuivunut kasaan surusta Melun vuoksi. Sinusta hän ylpeilee ja
ihmettelee, mistä olet niin paljon rahaa irti saanut.
Hän pyysi minua kirjoittamaan Melulle ja taivuttamaan häntä kotiin
tulemaan, mutta mitä minä osaisin hänelle sanoa? Moraalia hän
halveksii, työtä hän pelkää, totuus on katkeraa, säästäväisyys
on poroporvarillista, ja minä olen hänen mielestään kuin
pelastusarmeijalainen, ikävä maailmanparantaja. Tunnustan joutuvani
ymmälle hänet tavatessani ja tyhmistyväni hänelle puhuessani.
Kirjoittaa sellaiselle kauneuden ja elämänmakeuden papittarelle,
huu, minua värisyttää sitä ajatellakin. Ja kuitenkin pidän Melusta,
en vain sinun vuoksesi, sinun kasvinsiskonasi, hänen itsensä
vuoksi, suorasta ja itsenäisestä Melusta. Hän ei salaa mitään,
ei paheitaankaan, nauttii halusta ilojansa, ei halveksi niitä,
ei kärsi ristiriitaa. Jos hän halveksisi itseään, silloin tulisi
häntä sääli ja säälin mukana halveksiminen, silloin en enää pitäisi
hänestä. Ehkä sinä voit puhua hänelle. Jos hän pitää Rolfista
niinkuin luulen, ei tarvitse muuta kuin viitata halveksimisen
mahdollisuuteen Rolfin puolelta, silloin hän jättää elämän siellä
ja tulee kotiin. Tee se tädin vuoksi. Käy niin kovin sääliksi
kuihtuvaa eukkorassua. Hän on puhdasta kultaa, suuri aarre hän on.
Odotan iloisella kaipuulla sankariani kotiin julkisen tutkintosi
jälkeen. Tulevaisuus on meidän!
Veronikasi.
Mooses pisti kirjeen hienoon koteloon toisten joukkoon ja kätki
tärkeitten papereittensa väliin laatikkoon.


MELUN HÄÄT.

Kevät oli jo voitolla ja kotijärvi oli kauan ollut jäistä vapaana,
kun Melu tuli kotiin. Täti alkoi tointua entiselleen ja puhui leveään
tapaansa:
-- Sellaistahan se on: harakat räkättävät harakoitten kanssa ja sinä
olet nyt talven roikkunut Rolfin hännässä. Katso vain, ettei lopulta
käy hullusti! -- Tuskin hän oli sen sanonut, kun Melu laski kätensä
hänen olalleen ja ravisti kuivaa tätiä.
-- Täti ei saa koskaan, ei leikilläkään sanoa, että minun kävisi
hullusti! -- Sitte hän pyörähti ympäri ja riensi itkien huoneeseensa.
Tämän jälkeen täti oli varovampi puhuessaan Rolfista, ja Melu vältti
tarttumasta asiaan. Eräänä iltana hän tuli kiihtyneenä kotiin, puristi
nyrkkiään ja hoki: -- Kuinka hän uskaltaa?
-- Kuka nyt uskaltaa? -- kysyi täti toisesta huoneesta.
-- Kuka muu kuin Rolf! Uskaltaakin sanoa sellaista minulle vasten
naamaa, etten minä tulisi olemaan hänen ainoa lemmittynsä, vaikka
olenkin muka kaikkein lahjakkain, omituisin, raitis ja kirpelä kuin
puolukka. Jos hän rohkenee tulla tänne, niin aja ulos hänet, täti! --
Siihen päättyi Melun tarmo. Hän lyyhistyi tuoliinsa ja itki niin, että
tädin sydäntä särki.
-- Taidat vaan paljon pitää siitä ilkiöstä, -- sanoi täti arastellen.
-- Pitääkö? Ei täti ymmärrä tällaisia asioita. Rolf on välitön, tunteen
ihminen, mutta arvaamaton ja kiduttaa toista aina, aina!
-- Pysy erossa hänestä! Se on paras keino.
Melu näytti noudattavan tädin neuvoa ja vältti Karénilaisia. Rouva
lähetti sanoja ja tuli lopulta itse hakemaan. Melu ei mennyt. Mutta kun
Rolfin kirjeet tulivat, eivät Melun rakentamat muurit seisoneetkaan.
Hän meni vanhaan sovittuun paikkaan metsätielle.
-- Tulihan puolukka, kiitos! -- sanoi Rolf.
-- Kiitä niitä, joilta olet jotakin saanut, älä minua.
-- Jos rupeat juroksi ja kylmäksi, on meidän paras palata maantielle.
-- Maantielle! -- Melu nauroi. -- Maantie on minusta mieluisempi kuin
mies, joka tekee sydämensä maantieksi.
-- Punnitse sanasi! Jumaliste!
-- Oletko sinä niitä punninnut?
-- Minä olen mies ja minulla on oikeus sanoa ja sinulla pitää olla älyä
joko kuunnella tai olla kuulematta.
-- Ahaa, minun pitää olla korkea siveyden patsas; tai sinulle parempi,
jos olen pikkunen typerä tyttöparka, jota voi polkea kuin nousevaa
vihreetä ruohoa jalkaimme alla.
-- Sinua ei ole helppo polkea, ei turkanen olekaan!
-- Puolukka on sitkeänahkainen. -- Melu naurahti sovinnollisesti ja
Rolf pujotti kätensä hänen kainaloonsa.
Metsä humisi hiljaa ja Melun katseet seurasivat rattaan kuuroa kapealla
tiellä, ja Rolfin silmät lumoutuivat Melun kasvoihin. Niin he kulkivat
hetken ääneti toisiinsa vaipuneina.
-- Mitä ajattelet, Melu?
-- Sinua.
-- Mitä minusta?
-- En hyvää.
Rolf irroitti äkkiä kätensä; vihainen ja intohimoinen silmäys välähti
ja hän puristi Melua syliinsä rajusti. Melu huumaantui, sulki silmänsä,
mutta samassa hän ehti tajuihinsa, ponnisti irti ja katsoi mieheen.
-- Sinä olet -- -- -- Rolfin kädet irroittuivat -- -- kuin puolukka
houkutteleva, sileä ja korea, tekee mieli puraista. -- Katse oli yhä
musta ja pyytelevä.
-- Ja sitten sylkeä ulos?
-- Uh, kuinka sinä olet epähieno, kirpelä ja hapan. Hän tarttui
uudestaan Melun käsivarteen.
Melu väitteli, kääntyi kotiinpäin ja oli varuillaan.
-- Se on minun ainoa aseeni tällä hetkellä. Sinä olet arvaamaton.
-- Sekö sinua suututtaa, se viimeinen juttu -- --?
-- Älä puhu siitä! -- ärjäsi Melu luonnottomalla äänellä ja veti
itsensä irti.
-- Ahaa, mustasukkainen. No, silloin on, niinkuin pitääkin, sinä
sorea pikku puolukka. Jos huolit tai et, ollaan yhtä ja minä otan
sinut! -- Rolf puristi tytön hennon vartalon itseensä, mutta Melu veti
hattuneulansa.
-- Ellet päästä, isken sinua silmään.
-- Villikissa! -- Rolf vapisi ja luuhistui häpeästä ja harmista
selkärangattomaksi, joutui yhä enemmän Melun lumouksen alaiseksi,
seurasi hänen liikkeitään ja vaani hänen katsettaan.
Melu oli kuin kirkastunut, kasvot puhtaassa punassa. Katse loistavana
ja ryhti varmana hän oli Rolfin vastakohta, joka nuoruudestaan
huolimatta oli hermostunut, veltto, oikkujensa ja halujensa ajelema,
piti minuutensa loukkauksena kaikkea kieltäytymistä, vaati omaa
hemmoiteltua nautintoansa varten puhtainta, parasta, hienointa, heitti
jälleen luotaan löytämättä mistään tyydytystä.
-- Minä olen väsynyt, Melu, sielultani riutunut, kaikki ellottaa
Kuulehan, miksi emme menisi kihloihin?
Melu katsoi mieheen kuin arvoitukseen edessänsä.
-- Kihloihin, sinunko kanssasi, jolla on monta yhtä aikaa? --
Katseeseen oli tullut tuskaa ja ylevää halveksimista, joka löi Rolfia,
sitoi yhä uudestaan ja uudestaan.
-- Niin, mutta nyt minä tahdon. Saadaanpa nähdä, kumpi meistä on
vahvempi. Huomenna lähetän äitini luoksesi. Ellei se auta, tulee isä ja
viimeiseksi tulen itse. Nyt sinun täytyy, kuuletko, täytyy!
Lopun matkaa he kulkivat äänettöminä, Melu lyötynä ja tuskaisena, Rolf
uhkaavana ja katse palavana.
Rolfin vanhemmat olivat toivoneet tätä kauan, sillä poika oli mahdoton
kaikkeen työhön, kulutti aikansa kaupungissa, teki velkaa ja huonoja
kepposia, oli alituisena riidan aiheena vanhempien kesken. Äiti
puolusti ja hemmoitteli, antoi rahaa ja peitteli vikoja. Isä yritti
olla ankara, vaati työhön ja puhui moraalia, jolle poika nauroi.
-- Onko pappa itse niin tehnyt?
Isän vastaus oli nyrkin isku ja pojan ulosajaminen. Karénilla oli
terävä silmä näkemään, mihin mikin kelpaisi, ja Melusta hän tiesi
saavansa pojalleen kasvattajan. Uusi saha, jonka hän oli saanut täyteen
kuntoon, oli sopiva nuorten hoidettavaksi.
Melu oli huumaantunut, kulki myötävirtaa silmät ummessa, henkeään
pidätellen, aina peläten, että perustus jalkojen alla pettäisi,
virrasta pulpahtaisi jotakin häiritsevää, Rolfin vanhaa. Vaan kaikki
oli vaiti. Hän itse oli vaiti, Rolf oli vaiti ja hääpäivä oli käsissä.
* * * * *
Melu oli muuttunut, lauhtunut leppyiseksi, hymyili salaperäisesti ja
hyräili vanhoja säveliä puuhatessaan kamarissaan, jossa hänen oli määrä
pukeutua morsiameksi.
-- Kuulehan, Mooses! Mooses tuli ovelle.
-- Miltä sinusta näyttää hääpukuni? Pidätkö siitä?
-- Enhän osaa sanoa. Se on valkoinen. Miksi ei sininen? Se olisi
taivaan väri.
-- Voi sinua, taivaallinen mies. Uhrilammas on valkoinen,
hienovillainen ja untuinen. Morsian on uhrilammas, ja siksi hän on
valkoinen.
-- No, mistä sinä sellaisia mietteitä --?
-- En tiedä, tunnen vaan soutavani kosken niskalla, näen vaahtoisan
valkean kuohun, taivaan kaaren sen harsossa. Se koski vetää ja lumoo,
minun täytyy päästä alas sen syliin, se on korkein onneni, ihanin
haluni. -- Melu puhui raukeasti sammaltaen sanoja hämillään ja
onnellisena.
-- Minusta se on vuoren huipulle nousemista, korkealle ja varmalle.
Melu ei näyttänyt kuulleen Mooseksen sanoja, hypähti äkkiä ylös ja
tarttui hänen käsiinsä. Mooses värähti: kädet olivat kylmät.
-- Luuletko, että siellä pohjalla on pahoja, särmäisiä kiviä? Ne
voisivat lyödä verille, se tekisi niin kipeää.
-- Melu, sinähän ihan väriset!
-- Olen hiukan hermostunut. Älä huoli! -- Hän ponnisti kyyneliä
vastaan, ravisti kutriteltua päätään ja nauroi: -- Morsianta pitää
itkettää, ja kun ei kukaan muu itketä, itketän itse.
Päivä oli kirkas ja lämmin. Ihmisiä oli kerääntynyt teitten täydeltä
morsianta katsomaan, ja Melu ajoi Karénin avoimissa vaunuissa, omasta
mielestään kuin uniprinsessa, köyhien kyläläistensä kadehtimana ja
ihailemana. Kyyneleet putoilivat pitkin poskia, ja nyt hän tunsi
varmasti rakastavansa noita raukkoja, joita sanoillaan oli kehunut
halveksivansa.
Täti ja Mooses seurasivat häntä kirkkoon toisella hevosella.


ISKU.

Mooses oli suorittanut loistavan kandidaattitutkinnon, ja miehestä
mieheen kuiskailtiin Hallimajassa hänen ja Veronikan onnesta. Opiston
seinät kohosivat yhä ja syksyllä piti sen valmistua ja silloin
toteutuisi se, mitä Veronika niin kiihkeästi toivoi. Mooses saisi
kantaa prinsessan omaan linnaansa, jonka kansa oli rakentanut hänen
hallittavakseen. Mutta Mooses aavisti, ettei hän saisi siellä olla.
Damokleen miekka roikkui hänen päänsä päällä.
Esan isä, vanha nahkuri Helin, oli hiljan kuollut, ja Esa kertoi
Moosekselle: -- Olen myynyt isäukon vanhat nahkasammiot, talorähjän
ja muut vehkeet ja saanut sievän summan rahaa. Sitä paitsi tiedät,
että ukolla oli kirstun pohjalla. Niin että, mitä meidän välillä on
raha-asioita, saa jäädä tuonemmaksi.
-- Kiitos! -- Mooses oli yhä synkkä ja tuijotti eteensä.
-- On minulla toinenkin uutinen. Mooses katsoi häneen hajamielisenä.
-- Olemme nyt Hely ja minä aivan porvarilliseen tapaan menneet
kihloihin ja aiomme mennä vihillekin.
-- Sinä onnen poika, -- hymyili Mooses.
-- Niin, minä aion hankkia itselleni kerran oikein rasvaisen
tuomiokunnan ja saada suuren Hallimajan vielä kaupan päälle.
-- Laki ja oikeus on sinulle kovin suosiollinen.
-- Olisitpa sinäkin vain ruvennut porvariksi ja heittänyt kaikki
profeetalliset hommasi, niin kyllä nyt kelpaisi. Ukko Marck antaisi
tyttärensä naurussa suin ja teidän välillänne vallitsisi sula sopu.
-- Ja Suomessa olisi ollut yksi onnenonkija lisää, ilman vakaumusta
ja omaatuntoa. Sitäpaitsi ei Veronika ikinä olisi minusta sellaisena
huolinut.
-- No niin, leikki sikseen. Mitä sinä nyt aiot?
-- Suo siellä, vetelä täällä. Katkeraa on katsella, mitenkä täällä
Hallimajassa niinkuin muuallakin maassamme työväen ja isäntien välit
kärjistyvät ja katkeroittuvat. Juopa työkansan ja parempiosaisten
välillä laajenee. Mihin lopulta päättyneekään? Pimeää on kaikkialla ja
pimeyden töitä haudotaan, kiihdytään salaisissa kokouksissa, heitetään
syrjään järki ja oikeus. Tiedän, että voisin heitä nyt ohjata,
myöhemmin se on vaikeata, ehkä mahdotonta, mutta katkerinta on se,
etten saa heitä ohjata. Kaikki sellainen työ suistetaan tekijöineen
pimeyteen, ja minä tiedän yritykseni päättyvän vankeuteen tai
maanpakoon. Ja kuitenkin täytyy yrittää. -- Mooses käveli kiihkeästi
lattialla, katse maahan tähdättynä. -- Olen jo Ruhalan kanssa sopinut ja
pidän työväen talolla sarjan esitelmiä, ensin nykyisestä valtiollisesta
asemastamme ja sitten siirrytään siihen, mikä on heistä tärkeintä.
-- Kunhan saisit heidät tajuamaan, ettei leipäkysymys ole kaikkein
tärkein.
Mooses pysähtyi Esan eteen, löi häntä olalle ja sanoi tyynesti:
-- Se juuri on heille kaikkein tärkein. Se on kuin suuri, kirvelevä
palohaava. Se särkee ja pakottaa huutamaan. Sitä haavaa täytyy hoitaa.
Ellei sitä tehdä, joutuu yhteiskunta rappiolle. Mitä tästä sinulle
puhun? Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, kuinka asia on.
Mooses katsoi kelloaan. -- Minun pitää nyt lähteä työväen talolle.
Talo oli Hallimajan etelänpuoleisella, korkealla harjulla, josta
oli ihana, laaja näköala saariselle ulapalle ja kauas laakson
niskaan maaseudulle. Rakennus oli kiireessä ja pienillä varoilla
kokoon koperrettu, suuri, korkea sali, jonka seinän rakosista ja
akkunanpielistä tuuli puhalteli. Salin taka-alalla oli näyttämö ja
oviseinällä lehteri. Eteisestä mentiin keittiöön ja sen takana oli
huone talon hoitajaa varten. Kun Mooses ja Esa tulivat, oli sali täynnä
väkeä: miehiä, naisia ja lapsia. Kukin liikkui ja jutteli vapaasti,
joten hälinä oli yleinen. Miesten tupakka, epäsiistit vaatteet ja
lattiasta nouseva pöly pilasivat ilman. Keskustelun aiheena oli
osuusruokala ja siinä oltiin jouduttu karille velaksiantokysymyksessä.
-- Joka tahtoo velaksi, hankkikoon oman ammattikunnan takauksen, --
sanoi Ruhala.
-- Entäs ne raukat, joilla ei ole varaa kuulua mihinkään yhdistyksiin?
-- kysyi eräs nainen.
-- Hitto heidät vieköön! -- sanoi Onni Hannula.
-- Joka ei kuulu meihin, se on meitä vastaan, -- päätti Ruhala.
-- Niin kapitalistitkin sanovat! -- huudahti nainen katkerasti.
Se oli kuin sähkösysäys. Ja nyt syntyi kiihkeä puhetulva, jossa nyrkit
puivat ja silmät paloivat.
Manu istui kasassa sivuseinällä puoleksi torkkuen, velttona kuin
uinaileva koira.
-- Sen minä vaan sanon, -- huusi Onni Hannula, -- että kyllä työväki
kerran herää ja kostaa verenimijöille! --
Manu nosti päätään, nousi hitaasti seisomaan suoristaen suuren, luisen
vartalonsa. Halveksiva katse paloi syvissä silmäkuopissa ja nyrkki
puristui: -- Suutanne osaatte täällä soittaa, vaan ette mitään tehdä!
Manu poistui huoneesta.
Esa ja Mooses olivat istuneet lähellä Manua ja vaieten seuranneet
keskustelua.
-- Manun kanssa ei ole hyvä joutua tekemisiin! sanoi Esa.
-- Pelkään, että hän luulee olevansa koston välikappale, -- kuiskasi
Mooses.
Osuusruokala oli keskustelusta häipynyt ja nyt oteltiin tulisesti
palkoista.
Mooses pyysi puheenvuoroa, ja kaikkein huomio kääntyi häneen.
-- Te puhutte alimmista palkoista ja luulette sillä kohottavanne
hyvinvointia. Kuitenkin tiedätte, että samassa määrässä kuin
rahapalkkanne korkenee, kallistuvat elintarpeet. Raha ei voi luoda
järjestystä ja rauhaa piiriinne. Se on liian luistavaa, irrallista.
Vaatikaa kiinteitä etuuksia, hyviä asunnoita, maata, vettä ja ilmaa.
Vaatikaa lujaa, järkähtämätöntä järjestystä isäntienne puolesta ja
itseltänne.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi järjestää työnsä ja
elämänsä. Epäjärjestys on hänen suurin vihollisensa ja meidän pyhä
velvollisuutemme on se poistaa. Teidän silmänne palavat vihasta
niitä kohtaan, joitten otaksutte olevan syypäät epäjärjestykseen, ja
nyrkkinne ovat valmiit heihin iskemään.
Minä näen puheenjohtajan kädessä soman nuijan. Te tiedätte, ettei
sellaista voi valmistaa muulla kuin sorvilla. Puukolla saisimme ruman,
tökerön tekeleen, vinon, ryhmyisen kapineen. Ja kuitenkin se veisi
aikaa eikä tekijä saisi nauttia työnsä onnistumisesta.
Ihmisen suuruus on siinä, että hän voi rakentaa järjestystä käyttämättä
raakaa eläimellistä voimaa. Meidän pitää kunkin hioa itsemme teräväksi
puraaksi, jotta kelpaisimme sorvissa käytettäviksi, kohtalomme aseiksi.
Työ on ainoa keino, jolla voimme omaa itseämme hioa. Kansat raatavat,
rakentavat, kaupunkeja kohoo ja yhteiskunta järjestyy, maa on viljeltyä
ja kaunista. Samalla on kansasta sen omalla, järjestetyllä työllä
kehittynyt sivistynyt kansa.
Tai pakottakaamme meistä kuka tahansa laiskana, toimettomana
maleksimaan. Pian alkaa kiukku nostaa päätään; viha, epäluulo, himot,
toivottomuus, kaikki pahuuden mahdit syöksyvät meihin käsiksi. Me
huudamme kostoa ja hävitystä muille ihmisille. Mutta kun pääsemme
työhön käsiksi, luikkivat pimeyden lähettiläät kuiluihinsa, ja me
olemme jälleen ihmisiä.
Pyytäisin, että palaisimme jälleen osuusruokalan sääntöihin, sillä se
kuuluu meidän työhömme!
Miehet unohtivat kiistansa, ja osuusruokala saatiin valmiiksi pohdittua.
-- Nyt seuraa maisteri Härmälän esitelmä nykyisestä valtiollisesta
asemastamme, -- ilmoitti puheenjohtaja.
Mooses asettui pöydän viereen, mutta ovelta kuului hälinää, ja outo
mies vaati kokousta keskeyttämään.
-- Tämä on yksityistä laatua, omien jäsenten kesken, -- selitti Mooses.
-- Olen pakotettu hajottamaan kokouksen, -- oli ainoa vastaus.
Miehet ovensuusta alkoivat purkautua ulos, ja pian oli huone tyhjä.
Viimeisinä poistuivat Mooses ja Esa, Ruhala ja Onni Hannula.
Mooses oli alakuloinen kuten päivälläkin.
-- Voithan sinä, Mooses, selittää asioita Ruhalalle ja Onni Hannulalle
ja he taas vuorostaan muille, -- ehdotti Esa.
-- Niin, sehän kyllä käy päinsä, -- sanoi Ruhala.
-- Pelkään, ettei meille jää suuria aikoja siihenkään. Luultavasti
minun täytyy pian poistua.
-- Se tulee olemaan suuri tappio meikäläisille, -- sanoi Onni. Mooses
puristi ystävällisesti hänen kättään. -- Olisimme maisterin avulla ehkä
päässeet selville monesta pulmasta.
* * * * *
Juuri näihin aikoihin karkoitettiin kansalaisia; käsky käskyn perään
leimahti. Hallimajassa pelättiin pahinta.
Ruhala ja Onni kävivät nyt usein Mooseksen luona, mutta Mooses sai pian
pelätyn karkoituskäskyn.
Koko seutu oli kuohuksissa, ja monet kymmenet kädet ojentuivat häntä
auttamaan. Hän eli oman tuskansa ja ihmisten myötätunnon siivillä
tunnista tuntiin, ajoi tulevaisuudenajatukset luotaan, vältti niitä
kuin vihaisia koiria. Veronika auttoi häntä uskollisesti.
-- Älä mieti, älä epäile, luota meidän onnemme tähteen, -- sanoi hän.
-- Minä olen väärää rahaa vieraalla maalla, vaikka täällä
tunnustettaisiinkin oikeaksi. En koskaan voi muuttua muukalaiseksi,
mennä heidän sulatusuuniinsa ja painattaa kylkeeni heidän leimaansa.
-- Taivas varjelkoon, silloinhan en minäkään sinusta huolisi.
-- Siis?
-- Älä sano mitään enää. Tämän lähtöpäiväsi elämme vaan toisiamme
varten. Mennään lähteelle Kivistömäen juurelle ja siellä sinä lupaat
aina pitää pyhänä isänmaan vettä ja sitä janota. Tiedätkö, mitä minä
tarkoitan pyhänä pitämisellä? -- Mooses veti hänet lähelleen heidän
mäenlaitaa astuessaan. -- Sitä vain, että pitää toivoa, vaikki kuinka
synkkää olisi. --
-- Toivoa, mitä?
-- Voi, minä en osaa sanoa, mutta tunnen, että meidän täytyy, kuuletko,
täytyy uskoa ikuisuuteen ja totuuden voimaan, muuten emme jaksa toivoa,
emme elää!
He katsoivat kauan toisiaan silmiin, tunsivat eron hetkellä oman
heikkoutensa ja pienuutensa, ja siihen tuntoon yhtyi ikuisuuden siiven
suhahdus.
-- Maailma on suuri ja me olemme pieniä. Se ottaa kaikki, ihan tyyni
meidät, jos vaan itsemme annamme. Se ei sääli ketään, ken ei itseänsä
sääli. Voi sinua, Veronika, voi minuakin. Me olemme ypöyksin. Hämärästi
vain tunnemme korkeamman voimaa, ei se meitä eläviksi tee. Lähemmin,
lähemmin meidän se pitäisi tuntea.
-- Ei. Minä en pelkää elämää. Sinun kanssasi uskallan uhmata maailmaa.
Meillä on voimaa. Tahtoisin osoittaa sinua ja huutaa kaikille valon
vainoojille, noille nimellisille ja nimettömille pimeyden kätyreille:
Katsokaa, tuossa hän on, sankarini, johon luotan kuin totuuteen. Jos
teillä olisi omananne yksikään sielu, johon voisitte niin luottaa,
niin silloin vääryys ja sorto piankin hävittäisivät ihmiskunnan. Mutta
teillä ei ole, te petturit ja pelkurit! Mooses, meidän ei tarvitse
heitä pelätä!
He astuivat Kivistömäen laitaa alas lähteelle, kun Manu tuli
heitä vastaan. Miehen silmät kiiluivat sisällisestä, kuluttavasta
intohimosta, joka jäykissä juovaisissa kasvoissa oli kammottavaa. Hänen
polvensa notkahtelivat kuin väsymyksestä ja laaja takki roikkui rentona
luisilla hartioilla.
-- Manu suree vaimoaan omalla tavallaan ja sekottaa katkeruutensa
maailman menoon. Minä pelkään hänen mieletöntä villiyttään. Hän voi
tehdä mitä tahansa, -- sanoi Veronika ja painautui lähemmäksi Moosesta.
-- Pelkäätkö häntä?
-- En tiedä, tulee aina niin tukala olla, kun näen hänet. -- He
astuivat hetken ääneti kuunnellen hiljaisuutta ympärillään metsäpolulla.
-- Sinun käsivartesi tukee lujasti ja varmasti, Mooses!
-- Veronika, minäpä kannan sinut lähteelle. -- Mooses otti hänet
kevyesti syliinsä. -- Sinä olet kevyt, ja täällä metsässä on suloinen
rauha.
-- Minä olen sinusta ylpeä, armas, sinä olet niin hyvä ja vahva.
-- Ja sinä olet -- -- -- tahtoisin aina katsella kasvojasi ja janoan
huuliasi. -- Hän laski taakkansa heidän yhteiselle kivelleen lähteen
rannalla.
-- Suutele minua, Veronika!
Joka puussa sirkutti lintunen, joka mättäällä tuoksui kukkia ja
metsässä kuiski lempi.
-- Tahtoisitko nyt olla mieheni, armas?
-- En vielä. Tahtoisitko sinä olla vaimoni?
-- En, en vielä. Tahdon vain silittää otsaasi, näin, ja upottaa sormeni
somaan tukkaasi, olla ihanteesi, olla kaunis sinulle.
-- Kyyneleitä, miksi?
-- Onnesta, sinä.
-- Sinä olet suloinen, sinua jumaloin ja suutelen!
-- Katso, Mooses, lähde nauraa meille. Tule, polvistu tähän rinnalleni.
Näin, katso sen syvää, surunvoittoista hymyä. Mitä näet?
-- Näen kaksi tummaa silmää, syvät kuin lähteemme, kauniin, pehmeän
kaulan utuisen harson poimuissa.
-- Ja minä näen kasvosi rakkaat, suusi väreilevän ja miehekkään
rintasi. -- Veronika pisti kätensä veteen, antoi kirkkaitten pisarain
valua sormistaan ja painoi ne viileänä sulhonsa otsalle. -- Nyt kastan
sinut Hallimajan rakentajaksi, oman elämäni haltiaksi.
Mooses kastoi sormensa veteen ja kosketti Veronikan otsaa. -- Ja minä
kastan sinut Hallimajan haltiattareksi ja oman elämäni sieluksi.
-- Minusta tuntuu, kuin olisi kruunu päässäni ja sen olet antanut sinä.
-- Ja minusta tuntuu, kuin olisi valtikka kädessäni ja kuninkaan kaapu
hartioillani ja ne olet antanut sinä.
Kiurun ääni soi yli muitten lintujen, männyn latvat huminoivat ja
sirkka siritti ruohossa. Nuoret olivat polvillaan ja odottivat lähteen
pintaa selviämään.
-- Hyvästi, Mooses, lähteessä! Tänne tulen sinua ajattelemaan, niin
kauan kun sen silmä kirkkaana pysyy.
-- Tule, täältä saa sinua ajatukseni etsiä, pyhältä lähteeltämme.
-- Tule! -- Veronika hypähti ylös ja tarttui Mooseksen käteen. Vielä
kerran he nyökkäsivät toisillensa lähteessä ja astuivat käsi kädessä
sanattomina, hiljaisen onnen kantamina metsän pyhässä rauhassa.