Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 03

Total number of words is 3651
Total number of unique words is 2056
21.9 of words are in the 2000 most common words
32.3 of words are in the 5000 most common words
38.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
heitä omilla aseillaan.
-- Sinähän kuuluit antaneen puita työväentalon rakennukseen. Kuinka
tämä on ymmärrettävissä? -- sanoi Marck.
-- Niin, ja minä olen antanut rahaakin. Voisit itsekin hiukan
hellittää, antaa perään. Roskajoukolle on tehtävä mieliksi. Anna heidän
kutsua itsesi kunniajäseneksi ja ole kolme neljännestä sosialisti,
niin pääset tarkoitustesi perille kaikessa rauhassa. Katsos, minulla
on heidän kunniadiploominsa; kun tulevat rähisemään, näytän sitä ja
pitkää kieltä. Kyllä he silloin luikkivat. -- Viinatehtailija vilkutti
tervettä silmäänsä, ja toinen kuivettunut oli pelkkänä viivana.
Pöhöttyneillä kasvoilla ja hymyilyssä kuvastui ilkeyttä.
-- Jos kansa ahdistaa viinan valmistajia, on se otollinen työ, -- sanoi
rovasti.
-- Rovasti tahtoisi kai maahan jaoittaa kaikki väkiviinatehtaat?
-- Hyvin tiedetään, että kansan aikomus on sellainen, -- sanoi rovasti
hartaalla äänellä.
-- Minne meidän kalliit koneemme joutuisivat? Niissä on paljon rahaa
kiinni.
-- Minne ihmisten sielut joutuvat? Ne sentään mielestäni ovat
kalliimmat?
-- Hemmetti niistä sieluista tietää, onko niitä olemassakaan, mutta
koneet ovat olemassa. Ja ne maksavat rahaa!
Soitto upotti keskustelun, ja emäntä tuli käskemään illalliselle.
Kun vieraat olivat menneet, kertoi Alma Henrikille Karénin rouvasta.
-- Se oli ikävä juttu. Nyt Karén varmaan laittaa tänne oluttehtaan.
Olen saanut hänet estetyksi pysyttelemällä hyvissä väleissä.
-- Ellei kunta myönnä, yritti Alma sanoa.
-- Se on myöntänyt. Ja nyt se kyllä tulee. Henrik oli pahalla tuulella
ja harppoi huoneensa lattiaa.
-- Jos hän rupeaa pahaksi, niin ruvetaan me koviksi. Laitetaan
raittiusseuroja ja -- -- --.
-- Taivas varjelkoon! Se villitys olisi vielä pahempi kuin olut. Siihen
en minä puutu! -- huusi Henrik heitellen käsiään ikäänkuin torjuakseen
kaikki.
-- Eihän sinun tarvitsekaan. Minä lupaan sen tehdä Veronikan kanssa.
-- Veronika ei saa puuttua näihin asioihin!
-- Sepä merkillistä!
-- Veronika saa lähteä ulkomaille pariksi vuodeksi.
-- Ja sitten mennä naimisiin mieluimmin jonkun herra von'in kanssa, --
jatkoi Alma.
-- Veronika on vielä lapsi.
-- Ei aivan. Hän alkaa olla nainen.
-- Olen ollut huomaavinani, että sinä kouluaikana olet istuttanut
häneen omia aatteitasi, -- sanoi Henrik heittäen hermostuneesti
paperiveitsen pöydälle.
-- Ellei hänessä olisi terästä, ei hän kilahtaisi lyödessä. --
-- Sinä kai tarkoitat, että hän on alulla kehittyä maailman
parantajaksi?
-- Tarkoitan!
Syntyi äänettömyys. Alma istui Henrikiä vastapäätä toisella puolella
suurta pöytää.
Alma alkoi sävyisästi:
-- Eikö nyt ole niin, Henrik, ettei meidän vanhojen kielto tai käsky
nuoriin paljoa vaikuta, ellemme itse ole saaneet vallata heidän
sydäntään ja sieluaan?
-- Minä en rakasta sielujen hypnotiseerausta. Eläköön ja kasvakoon
kukin omien mahdollisuuksiensa mukaan. Yksi ohjaava, punainen lanka
ihmisen elämässä kuitenkin pitää olla. Minun punainen lankani on
tehtaassa.
-- Juuri niin. Sinun punainen lankasi on ohjannut rikkauteen ja
orjuuteen. Sinä istut kuin orja kaiket päivät yksipuolisessa työssä.
Et tiedä paljoa edes vaimostasi, mitä hän ajattelee, mitä tuntee ja
kuvittelee. Te kuljette kuin kaksi vierasta samassa pöydässä. Ja
Veronika -- -- hän on ollut maailmalla orpona, hänellä ei ole isää
eikä äitiä. Hän on vaan tehtailijan tytär. Nyt tahtoisit tehdä hänestä
jonkun arvokkaan miehen vaimon. Sellaisen kuin on sinun vaimosi. Hän
soittaa aina sinun elämäsi viulua, on uskollinen emäntä, puoliso ja
sillä välillä komea maailman nainen, hienosti puettu, antaa almuja ja
esiintyy isänmaallisissa juhlissa kaunistuksena, on elävä kyltti sinun
yhteiskunnallisesta asemastasi.
-- Kuinka sinä voit omasta sisarestasi -- --.
-- Tämä on tavallista. Etkä sinä eikä Eveliinakaan kaipaa mitään
muutosta. Teidän punainen lankanne on onneksi sama. Se juoksee
paksuksi, kalpeaväriseksi säikeeksi laajoissa piireissä. Minä en vaan
tahtoisi, että Veronikan elämänlanka sidottaisiin tähän säikeeseen.
Se näyttää olevan tumma. Se ei oikein sointuisi väriltään teidän
kalpeassanne.
Henrik nojasi kasvojaan molempiin kämmeniin ja kuunteli.
-- Jaa, jaa! Niinhän te nyt sanotte. -- Hän ponnahtihe pystyyn
istumaan. -- Mutta minä väitän ja uskon, että meidän työihmisten
elämä, köyhyydestään huolimatta, on sittenkin maailmalle tuottanut
enemmän onnea kuin kaikkien maailmanparantajien huuto ja yli-ihmisten
jumaloiminen.
-- Kuka tässä nyt yli-ihmisistä -- --?
-- Voi, rakas Alma, kyllä sisimmässänne mulkoilee käyränokka petolintu,
nietzscheläisen yli-ihmisen alku.
-- No, mutta Henrik -- --.
-- Ja oletko sinä sitte oma herrasi? Päiväsi ovat kuumeista
rauhattomuutta, itään ja länteen huutamista. Katseessasi palaa
jännitetty kiihko ja lietsottu tuli. Suusi ympärillä väreilee
pettymysten ja sieluntaistelujen juovat. Unesi on päivän jännityksen
hourailua. Toisinaan on sielusi ja ruumiisi niin väsynyt, ettet voi
jalkaa, et kättä nostaa. Mutta rauhattomuutesi ja taistelun vimma
piiskaa armottomasti, ja sinä syökset uudestaan tuleen. Minä en
tahtoisi elää sinun "tummassasi"! -- Henrik nauroi nähdessään, miten
Alman kasvoille ilmestyi tunnustusta siitä, mitä hän sanoi.
-- Ymmärrätkö nyt, etten tahtoisi Veronikan kohtaloa sellaiseksi?
-- Voi, Henrik! Sellaista on tienraivaajien elämä aina. Me olemme kuin
muurahaiset, vedämme itseämme suurempaa kortta. Usko pois. Täälläkin
tarvittaisiin sellaisia muurahaisia.
Alma nousi ja viittasi avoimesta akkunasta tehtaalaisasuntoihin.
-- Katso, tuolla olisi suuria korsia! Sinä olet täällä
jättiläisvoimilla, noitten ihmisten kera, koonnut kultaa, yhä vaan
kultaa suuret aarteet ja lähettänyt ne maailmalle. Itsellesi ja noille
tuolla olet jättänyt -- kiviä! --
Alman syyttävä katse kietoi Henrikin. Hänen kasvoilleen sävähti
hetkeksi säikähdys. Mutta se laukesi samassa.
-- No, no! Sinä olet tosiaankin traagillinen! Veronika tuli hiljaa
sisään, asettui Alman tuolin taakse. Hänellä oli kädessään pieni,
sininen nauharusetti, jonka oli irroittanut tukastaan.
-- Pappa, minä tahtoisin oppia paljon. Enkö saisi lukea vielä ja asua
Alman luona?
-- Ajattelin, että lähtisit ensin ulkomaille -- --.
-- Ei, en minä. Siellä tulee niin äärettömän ikävä, en minä opi siellä,
mitä tahtoisin oppia. -- Veronika nykäsi päätään pikkuvanhasti.
-- Mitä sinun tahtomiseesi tulee -- -- --.
-- Voi, Henrik, älä sano! -- huudahti Alma torjuen käsillään kuin
jotakin uhkaavaa lyöntiä.
-- No, ei nyt lapsi saa määrätä tällaisissa asioissa. Veronika oli
siirtynyt kirjoituspöydän päähän ja sitonut sinisen nauhan hopeaiseen
kynätelineeseen. Isän sanat pysäyttivät hänen sormensa, ja jotakin
uhkan tapaista välähti hänen tummissa silmissään.
-- Niin, mutta minä tahdon!
Isä katsoi häneen pitkään ja vaieten. Veronika painoi päänsä alas
hiljalleen. Kaksi suurta kyyneltä valui pitkin poskia. Hän vapisi ja
huudahti:
-- Kun en minä tiedä mitään, en osaa mitään, en voi mitään. Minä
tukehdun täällä! -- ja riensi ulos.
Henrik istui. Tuli pitkä äänettömyys. Oudolla, hiukan särähtävällä
äänellä Henrik aloitti:
-- Miks'et sano mitään?
-- Veronika on itse sanonut kylliksi.
-- Yhden asian sinulle sanon. Sen johdosta, mihin äsken viittasit.
Minä en siedä mitään sekaantumista työväkeni oloihin! -- Henrik heitti
tämän vaatimuksen sellaisella järkähtämättömällä voimalla, että Alman
silmäluomet värähtivät. Samassa hän ponnahti ylös ja lasisilmien takaa
iskivät katseet.
-- Minun työni tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja työväkeä varsinkin.
Milloin ikinä velvollisuuteni kutsuu, olen valmis! -- huudahti Alma.
Henrik hillitsi kiihtymyksensä ja lähti huoneesta.


NUORTEN JUHLA.

Härmälän herramaisuuksiin kuului puutarha, vaikka ei se oikeastaan
mikään puutarha ollut. Olihan siihen joskus maailmassa istutettu
muutama marjapensas, joku omenapuu ja syreeni. Näitä oli sitte luonto
saanut hoitaa omien taipumustensa mukaan, kasvattaa köynnöskasveja,
nokkosia ja orjantappuroita pensaitten sydämiin. Syreenit lähettivät
vaaleanvihreät lapsensa omenapuitten juurille, mutta unohtivat
kukkimisen. Marjapensaat kurottivat avuttomina pitkiä laihoja oksiaan
kuristajiensa keskestä ja kantoivat laihoissa tertuissa pieniä,
mehuttomia marjoja. Parhaiten viihtyivät vadelmat, kiipesivät tarhasta
ylös mäelle, tuikkivat päitään joko kivenkolosta ja pensaan juuresta
ja kurkistelivat uteliaina jalosukuisia heimolaisiaan Talvelan komean
puutarhan aidan rakosista aivan kuin kylän lapset, joitten teki mieli
mehuisampia marjoja, kuin nämä matoiset mäenlaidalliset olivat.
Puutarhassa istui Mooses miettien puhettaan juhlaan, mutta ajatukset
harhailivat menneisiin, ja paperi hänen edessään jäi tyhjäksi. Tässä
samassa puutarhassa hän oli keskiluokilta alkaen lukenut kyläläisten
kanssa sanomalehtiä, opettanut heille tiedon aakkosia. Ja sitte
myöhemmin he olivat yhdessä harhailleet mutkaisilla aatepoluilla, usein
kompastuneet tai harhaan joutuneet, mutta silloin aina lapsellisen
vallattomasti hypelleet yli kivien ja kantojen, nousseet korkealle
innostuksen kalliolle ja siellä laulaneet ja ylistäneet. Ketä, mitä?
Eiväthän he sitä tienneet.
Nyt oli kaikki toisin. Vaikka vielä vakuuteltiin toisilleen, etteivät
ulkonainen pakko, kiellot ja rajoitukset saa vaikuttaa, vaan täytyy
pyrkiä eteenpäin, huomasi Mooses kuitenkin, miten vieraannuttiin
entisiltä aatepoluilta. Nuoret tanssivat ja leikkivät joutohetkinään.
Useat pojista olivat siirtyneet työväen piiriin, jossa harrastus oli
entistä terävämmin kärjistynyt aineellisiin.
Mooses oli lähettänyt kuvernöörille puheensa kaavan, mutta nyt hän
tahtoi luoda siihen elävän hengen, saada vanhan vapaussävelen soimaan.
"Puutarhassa" nuoret sunnuntaisin kesällä vanhan tavan mukaan
leikkivät, lauloivat ja lemmenpauloja virittivät. Kun he tänäänkin
tulivat, läksi Mooses kävelylle puhettaan miettimään. Tiellä hän tapasi
Ruhalan, työväen johtomiehen. Ruhala pyysi häntä luokseen tarkastamaan
kauppaosuuskunnan sääntöjä, jotka piti kuvernöörille lähetettämän.
Ruhala avasi asuinhuoneensa oven, ja Mooses astui kynnykselle.
Vastaan tuulahti tukahduttavan kitkerä haju, ja mustat ruumiskirstut
telineillään kammottivat. Lasten kutriset päät ja uteliaat katseet
vilkuivat kolkkojen lepokammioitten takaa. Vaimo askaroitsi uunin luona
nuorin lapsi käsivarrella.
Mooses soimasi itseään vastenmielisyydestään. Miks'ei hän voisi
hetkistä olla täällä, olivathan nuo toiset aina. Kun hän tuli ulos,
soivat kellot vitkaan, juhlallisesti. Oli sunnuntain hautaushetki, ja
kirkkoväki saattoi ruumiita.
Esa huusi, ja Mooses pysähtyi.
-- Sinä olet juhlallinen kuin suntio sunnuntaina, sanoi Esa.
-- Nyt on sunnuntai ja jos tahdot, voin olla suntiosi. Kuuletko, mitä
meiltä kuuluu?
-- Piirilaulua.
-- Entäs hautuumaalta!
-- Virsi.
-- Ja Ruhalassa leikkivät lapset ruumiskirstuilla.
-- Kuuluuko tämä jurottaminen sinun profeetalliseen virkaasi?
-- Älä herjaa!
He tulivat Härmälän portille ja näkivät Hannulan Onnin lakki kallellaan
päässä piirin keskellä. Hän tähysteli läiskiviä käsiä, joita lyötiin
vuoroin yhteen vuoroin toisten käsiin tahdissa ja laulettiin:
Kukat nuokkuu nurmikolla;
tääll' on meidän hyvä olla.
Kaikki piiriin rientäkää,
leikkiin kilvan kiitäkää!
Ketjumme kallis
liitto on valmis;
sormus se kiitää
käsissä kiiltää.
Etsijä, onnesi vangitse!
Katso tänne, anna kättä,
vangitse jo empimättä;
rohkealle lempi hymyy,
typerältä onni lymyy.
Kiitävät hetket,
riemumme retket
päättyvät varmaan
ehkä jo varhaan.
Etsijä, onnesi vangitse!
Onni tähysteli vinosti sivulleen ja syöksyi kuin nuoli tavoittamaan
sormusta erään punoittavan tytön kädestä.
-- Täällä on sormus! -- huudettiin piirin toisesta laidasta. -- Ei se
ole Helmillä!
Mutta Helmi juoksi heleästi nauraen portista maantielle ja huusi: --
Minulla on! -- Onni kiersi häntä vastaan, hyppäsi aidan yli juuri
kun Helmi oli kahden vaiheella, seuraisiko Onni vai ei. Taas kajahti
Helmin nauru, ja Onni sai hänet kiinni, katsoi läheltä kullanruskeisiin
silmiin.
-- Sormusta et saa! -- ärsytti Helmi.
-- Onko sinulla? --
-- Ei, kuka minulle sen olisi antanut, enkä huolisikaan.
-- Etkö keltään?
-- Ei se kysy, joka antaa tahtoo.
-- Minä en päästä ennenkuin sanot, onko sinulla sormus.
-- Tuolla tulee Mooses ja Esa Helin, päästä irti! -- Onni totteli
ja Helmi juoksi portille, kääntyi poikiin ja nosti kätensä näyttäen
sormusta.
-- Täällä se on kuitenkin!
Pojat katsoivat nauraen tyttöä, jonka loistava kasvojen väri, kullan
ruskeat silmät, kellertävä tukka ja vaaleansininen puku hohtavassa
auringon paisteessa lumosi heidät.
-- Mooses, -- sanoi Esa lyöden toveriaan olalle. -- Heitä pois mustat
kirstut mielestäsi ja juhlapuheet aivoistasi. Tuossa seisoo Helmi kuin
muinoin Eeva paratiisin portilla.
Onni juoksi uudestaan tavoittamaan Helmiä, mutta Helmi pujotteli kuin
kärppä vikkelänä ja notkeana toisten joukkoon. Onni ei kursaillut,
heitti kovin kourin estelijät tieltään ja saavutti viimein kiihkeänä
ja kuumissaan Helmin, tarttui häneen täysin sylin ja puristi rajusti
luisevilla käsivarsillaan. Vahingossa hän survasi Helmin jalalle ja
polki samalla hänen helmansa rikki.
-- Hui, sinä raakalainen, niinhän sinä hehkut ja puhkut kuin
massatehtaan uuni. Luuletko sinä minua haloksi, joita uuniin viskelet?
-- Onni oli tehtaassa lämmittäjänä.
Helmin pilkallinen hymy ärsytti Onnia. Hän olisi uudestaan rutistanut
tyttöä, mutta Helmi turvautui toisiin.
-- Syö, syö, raakalainen, jos uskallat! -- Onni kiristi hammastaan
mutisten: -- Vielä sinut opetan. --
Esa ja Mooses olivat katselleet tätä rajua leikkiä ja yrittivät
riitapuolueita sovittaa.
-- Lauletaan jupakan päälle, niin unohtuu vihat, -- ehdotti Esa.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen, ja lauluharjoitus juhlaa varten
alettiin.
Illaksi vaimentui auringon helle, tuulikin uinui ja sunnuntain
lepoisa juhlallisuus hymysi Hallimajassa. Kaikki kesäjuhlat ja
kokoukset vietettiin Kivistömäellä, joka oli toisella harjulla laakson
laidassa vastapäätä sitä harjua, jolle työväentaloa rakennettiin, ja
Kivistömäen laakenevassa laidassa, maantien vieressä, oli Härmälän
puoti. Vanhat ja nuoret vaelsivat juhlaan sunnuntaipukimissa. Vaimot
taluttivat lapsiaan, isät kantoivat pienempiä; tytöt astuivat
kiiruusti naureskellen ja tuuppien toisiaan. Pojat kulkivat maalaisten
tapaan eri joukkona kujeillen ja sukkeluuksia puhuen. Kivistömäellä
istuivat Härmälän täti ja Kruunu-Anna lähinnä herrasväen penkkiä, Melu
heidän lähellään katsellen ihailevin silmin Veronikaa, joka hiukan
taaempana Alma Borgin kanssa seisoi puitten varjossa. Veronikalla oli
kapealaitainen hattu työnnettynä taakse hiusten varaan. Kevyenä kuin
höyhen se varjosti tummaa, poimuisaa tukkaa.
-- Täällä on kaunista ja juhlallista, -- sanoi hän Almalle. Ihmisten
uteliaat katseet häiritsivät häntä, ja hän pujottautui puun taakse
kivelle istumaan.
Kuoro kaikui sointuisasti ja heikosti luonnon suuressa juhlasalissa,
viritti tunteita, irroitti ihmiset arkiajatuksista. Sen vaiettua
kuului nuori, sointuisa ääni lavalta. Veronika kääntyi katsomaan, ja
hänen kasvoilleen levisi vaalea puna. Solakkana kuin nuori, sorea
mänty taustanaan tumma metsä seisoi Mooses lavalla lakki kädessä.
Tuuli ulapalta liehutti hänen kiharaista otsatukkaansa, kasvojen
jännitetyissä piirteissä, siristyneissä silmissä kuvastui ajatukset
suunnattuna siihen, mitä hänen piti puhua, ja soma suu hentojen
viiksien varjossa värähteli. Veronika oli aina nuoria puhujia
kuunnellessaan pelännyt, että he joutuvat hämille ja unohtavat
sanottavansa, mutta nyt hän olisi tahtonut katsella tuota nuorta miestä
edessään ja lukea hänen ajatuksensa hänen kasvoistaan, katsoa suoraan
noihin valoisiin, haaveileviin silmiin ja omaksua -- -- --.
-- Te olette omia kaikki täällä, -- keskeytti nuori, sointuisa ääni
Veronikan ajatukset. -- Enkä minä osaa puhua teille muista kuin omista
asioistamme. --
Hymyily ja iloinen odotus kuvastui kaikkien kasvoilla. Alma katsoi
Veronikaa ja näki hänen kasvoillaan saman ilmeen.
-- Te tahtoisitte, että puhuisin teille kauniisti rakkaudesta ja
taisteluista. Niistä minäkin tahtoisin puhua. Niistä haastaminen on
kuin kirkasta, huumaavaa viiniä, joka kristallimaljassa väreilee ja
auringonsäteet taittaa. Se on kuin sadussa vaeltamista ja suloisen
prinsessan suutelemista yrttitarhan siimeksessä!
Kivistömäellä oli hiljaista kuin tyynessä vedessä airon siihen
laskeutuessa. Veronika unohti kaiken ympärillään, nojasi mäntyyn ja
upotti katseensa nuoren miehen kasvoihin.
-- Minä tahtoisin puhua nuorisosta, joka punaposkisena,
kirkassilmäisenä ja valo-otsaisena laulaen työhön menee, hartaana kuin
Herran temppeliin.
Sen työn temppeli ulottuisi laajalle ja korkealle ja olisi niin valoisa
kuin sininen taivas.
Toivomukset siinä temppelissä olisivat kuin puhdas rukous, ja sielu
niin suuri kuin Jumalan ajatus, ja työ niin pyhää kuin luomistyö.
Ja rakkaus, rakkaus olisi kuin valkoinen enkeli ruusuisella pilvellä.
Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia huulia ja hedelmöittäisi kuin
perhonen ihanan kukan.
Taikka rakkaus antaisi kuuman, suloisen tuskan, sitoisi ihmiset
aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi sielut synnyttämään
ihanteita, joilla elämän suuret, ihanat sadut toteutettaisiin, ja
sitten joskus onnen aalloilla leikkien laulettaisiin.
Ja sen nuorison taistelu olisi rumuuden vainoamista, mustien
ihmisajatusten surmaamista omalla heleällä iloisuudellaan. Suurin
saduin ja ihannesoitoin se loihtisi pois ihmisten pahuuden ja
rakentaisi temppelit, äärettömät kuin itse maailmankaikkeus, ja
palvelisi Jumalaa kaikkijanoovalla sielullaan!
Kiuru visersi korkealla ja kirkon kellot kumahtelivat syvään ja
rauhaisasti; nuorison ajatukset lauloivat ylistysvirttä.
Mooses jatkoi:
-- Mutta minä en uskalla näistä puhua, kun näen teidän tuttavat
kasvonne, kalpeat ja kulmikkaat, väsyneet ja rumat. Sellaisina me
olemme rakkaat toisillemme. Emme huolisi liittoomme uusia ja loistavia.
Näin me kuulumme yhteen, elämme, kärsimme, rakastamme ja vihaamme. Ja
ennen kaikkea, te omat, taistelemme! Vaikkeivät aseemme ole paljoa
paremmat hiilihankoa!
Liikahdus aaltoili nuorison parvessa. Nyt he jälleen tunsivat
seisovansa jaloillaan ja hengittävänsä Kivistömäen ilmaa.
-- Niin kömpelö, puoleton ja musta on oma henkinen minämme. Korkeintain
voisimme sen avulla kohennella hiiliä sen raudan ympärille, jota
nykyaika ahjossa paahtaa.
Mutta lietsokaamme, niin että tuli kipinöinä ilmoille suitsuaa ja
rauta sulavana ahjosta temmataan ja kovemmilla pihdeillä kuin meidän
pidellään ja valmiiksi aseeksi taotaan, jaloksi ja puhtaaksi aseeksi.
Lietsokaamme, se on meidän tehtävämme, meidän nuorten, joilla ei kovia
aseita ole.
Lietsokaamme niin, että matalien, ahtaitten ja likaisten komeroittemme
seinät hajoavat ja liekkiin leimahtavat. Lietsokaamme niin, että
rintamme paisuu ja kättemme jänteet vahvistuvat ja kirves kädessämme
huimasti heilaa ja aatoksemme suunnittelee suuret honkaiset majat,
laajat akkunat, sirot istuimet ja puhtaat lattialaudat!
Lietsokaamme niin, että työmme on kerran omaa ja se oma on kuin
uskonto, joka itselleen kirkon rakentaa.
Vaan ei synny työn kirkko eivätkä korkeat majat, ellei sielumme ole
suuri ja voimakas!
Te omat ja nuoret!
Kasvonne ovat kalvakkaat, hartianne kapeat ja koukkuiset ja askeleenne
hoippuroivat. Majanne on matala, työnne orjuuttava, katseenne samea ja
sielunne asuu sumussa.
Lietsokaa, jotta ahjosta kipinät kirpoavat ja liekki hulmuna valaisee
työpajan ahtaat sopukat. Silloin katsokaa ja oppikaa, kunnes voitte
takoa uuden, avaran pajan! --
Puhujan viimeiset sanat "avaran pajan!" kajahtivat Kivistömäen
kalliosta metsään ja metsästä kuuli jäin sydämiin, joissa puhe oli
sytyttänyt hehkuvaa tulta.
Veronika laskeutui jyrkkää polkua alas Talvelan puutarha-aitaan saakka
ja pujahti pikkuportista sisään. Kotona hän sulkeutui huoneeseensa
tahtoen säilyttää sielussaan kaikuvan äänen, kuunnella sen sointuja,
neuvotella ja kysellä. Mutta mitä hän kyselisi? Hän tunsi, miten sydän
elämän riemusta löi ja suloinen tunne täytti sielun: -- elämä on
ihanaa, sillä on suuret satunsa! -- Rakkaus antaisi kuuman, suloisen
tuskan, sitoisi ihmiset aatosten avarilla kahleilla, hedelmöittäisi
sielut synnyttämään ihanteita, joilla elämän suuret sadut
toteutettaisiin. -- Nuori, sointuisa ääni kaikui hänen korvissaan. --
Mitä hän lienee tarkoittanut sillä, että vain joskus onnen aalloilla
laulaen leikittäisiin? Sitte joskus! -- Veronika punastui ja salamana
välähti hänen sielussaan ajatus: olisiko se rakkautta, jota tunnen?
Hän hymyili omaa rohkeata miellettään. Olkoon, päätti hän, on niin
somaa ajatella häntä. Kuinka hän sanoi? -- Rakkaus olisi kuin valkoinen
enkeli ruusuisella pilvellä. Se koskettaisi kuin viileä vesi kuumia
huulia ja hedelmöittäisi kuin perhonen ihanan kukan.
Kivistömäellä laulettiin ja lempeänä sointuna se säesti Veronikan
sunnuntaista mielialaa. Ulapan tuuli leyhytteli akkuna-verhoja, ja
raittiina, ruusun tuoksu siivillään, se suuteli uinailevan tytön
huulia. -- Se hedelmöittää kuin perhonen ihanan kukan, -- ajatteli
Veronika. -- Mooses Härmälä, -- kuiskasi hän sydämensä syvimmässä
sopessa.


KAIKKIEN KOTI.

Vuosikauden oli Veronika ollut kotona, kun hän syksyllä sai isänsä
taivutettua ja pääsi Alman luo. Hänen aikomuksensa oli käydä
kutomakoulua ja oppia käsitöitä, mutta sen ohella hän toivoi pääsevänsä
selville monesta asiasta vanhan ystävänsä Alman avulla.
He astuivat käsitysten vilkkaasti jutellen aivan kuin olisivat kahden
kulkeneet pääkaupungin katua.
-- Kuinka sinä tulit ensin ajatelleeksi rakentaa "kotia"? Siitä et ole
koskaan kertonut, -- sanoi Veronika.
-- Katsos, ihmisellä on toisinaan tilinhetkiä, ja minulla on ollut
niitä monta, mutta niin vaikeaa kuin se, joka minut pakotti tekemään,
mitä sitte tein, ei minulla ole ollut.
-- Kerro, hyvä Alma!
-- On oikein nautinto saada joskus sanoa, mitä on täytynyt vuosikausia
pitää omana salaisuutenaan, ja minä olen onnellinen, että sinä olet
olemassa. --
-- Alma kulta, -- Veronika puristi hänen käsivarttaan.
-- No niin. Minä jouduin taas kerran tilin hetkeen. Nuoruuteni oli
mennyt hapuilemiseen, joukon mukana kulkemiseen, olin ollut sokea.
Ensimmäiset harmaat hiukset pysäyttivät kulkuni; minä katsoin taakseni
ja huomasin, että elämäni oli ollut tyhjä. Tyhjä rakkaudesta, työstä,
ystävistä. Olin vanha naishupakko, jolla ei ollut ketään oikein omaa,
ei mitään jalansijaa; ei kukaan kaivannut -- -- ei tarvinnut minua.
Vertasin itseäni muihin ja silloin huomasin kauhistavan yhtäläisyyden
kaikkien minun tapaisteni naisten elämässä. Kaikkialla sama ammottava
tyhjyys. Oli katkera hetki huomata, kuinka paras elämä oli tyhjiin
rauennut ja tuntea jäsenensä usein uupuneiksi, ajatukset nukkuneiksi,
sydän haluttomaksi. Tuli sitten muuan sysäys. Minä jouduin erääseen
oikeusjuttuun. Se koski sellaista siveellisyys-asiaa ja lapsen
salaamista ja muuta sellaista -- -- -- sinä tiedät. Silloin avautui
elämän suuri synkeä puoli silmäini eteen, uusi kärsimysten maailma,
ja minä huumaannuin ja kauhistuin. Elämä heitti vaikeita arvoituksia
sieluparkani ratkaistavaksi ja uhkasi tuhota henkisen minäni, tuomita,
murskata ja kirota, ellen kykenisi vastaamaan. Silloin aloin lukea,
kirjoittaa, toimittaa lehteä; tulin hyvin tunnetuksi, huusin itään ja
länteen, sain hengenheimolaisia; pidin paljon melua ja nostatin --
pölyä. Lopulta se puhuminen ja pauhaaminen alkoi itseänikin ellottaa.
Lakkasin. Olin oppinut uuden totuuden: puhu vähän, tee kaikki, mitä
voit elämälläsi. Mutta miten, miten? Jumalan nimessä! Se tuotti minulle
polttavaa tuskaa, sillä huutavat vääryydet, rumuus ja kehnous huusivat
minulle: tule tänne, jos uskallat, käy taistosille! Missä on sinun
elämäsi voima, sielusi valo, jolla meidät tukehutat? Mitä voit sinä
yksin meitä vastaan? Me tukehutamme sinut. Silloin syntyi minussa uhka,
ja minä huusin pimeyteen unettomina öinäni sieluni syvyydestä: minun
täytyy, kuulkaa te näkymättömät henget, minun täytyy! Sitten tapasin
eräänä päivänä koulusta tullessani nuoren, itkevän naisen. Kysyin
häneltä: -- Mitä te etsitte? Sillä hän katseli rakennuksia, ihmisiä ja
näytti hätääntyneeltä.
-- Minä en tiedä, minne menisin, sanoi hän. Tulin tänne palvelukseen,
mutta kun menin sinne ilmoitettuun paikkaan, ei siellä otettukaan, ja
nyt en tiedä, minne menisin. Ei ole rahaa eikä tuttavia, enkä pääse
täältä pois. Kun olisi koti! -- sanoi hän niin haikealla surulla, että
sydäntäni vihloi. "Kun olisi koti." Se lause soi minun korvissani monta
päivää, ja tyttö pienessä keittiössäni oli aina muistuttamassa samaa
asiaa. Silloin minulle selvisi. Se tuli eräänä sunnuntaiaamuna auringon
säteitten mukana. Se oli kodin aate, sellaisen kodin, johon kaikki
saisivat tulla, jotka tahtoivat valoa, puhtautta, hilpeää mieltä,
-- niin, aatteiden koti! Ja silloin alkoi elämäni. Minä puuhasin
aamusta iltaan, tunsin voimieni kasvavan työn mukana, näin kotini
seinien nousevan ja uskoin, uskoin ihanteeni toteutuvan, ja kun se oli
toteutunut, kiitin pimeässä yössä näkymättömiä henkiä ja itkin ilosta.
Se ilo muuttui elämäni soitannoksi. Mutta minä olin vieläkin yksin.
Minun täytyi taas puhua. En enää toreilla enkä suurille joukoille,
vaan yksitellen, valituille. Näytin julmuutta, pimeyttä, vääryyttä
ja kurjuutta, koko mustan synkän kuilun kansankerrosten välillä. He
näkivät minun silmilläni, kuulivat minun korvillani, ja nuoriso syttyi,
tuli avukseni, toi eloa, iloa ja toivoa, kultaseni, toivoa! Minun
toivoni on heissä!
-- Alma kulta -- -- -- minä -- -- --.
-- Älä sano mitään. Minä olen taas puhunut sellaista, mitä ei saisi
oikeastaan julkilausua, ehkä vaan ajatella, tehdä.
-- Alma!
-- No!
-- Minäkin olisin onnellinen, kun saisin tehdä työtä niin paljon kuin
jaksaisin, oikein raataa ja aamulla kiireesti nousta ja pukeutua ja
vasta illalla iloisena mennä nukkumaan. Sellainen elämän täyteläisyys
on vaan sinun luonasi. Kotona -- -- --.
-- Missä tahansa. Elämä ei tosiaan ole helppoa; varani ovat sulaneet
sangen vähiin. Usein en tiedä, miten vekseleistä ja koroista
selviydyn. Kun puhun "ystävilleni" rahamiehille, näes, hymyilevät he
ja kohottavat hartioitaan. Vihamieheni ja pärjääjäni keksivät juttuja
toinen toistansa kummempia minusta ja "kodistani". Kaupungilta saan
kannatusta. Mikä tässä muuten valaisisikaan? Kaikkein pahinta on
kuitenkin tämä meidän pimeä aikamme. Jaa, jaa, kuka tietää.
Ystävykset kääntyivät rantakadulle ja poikkesivat laajaan pihaan,
jonka taustalla oli koruton puurakennus ja sen portaitten otsikossa
"Kaikkien koti" suurilla kirjaimilla. Laajat akkunat ja leveät ovet,
aurinkoinen kutsuva tunnelma hymyili "kodin" ympärillä. Hanki käytävien
välillä oli puhdas ja eheä. Ei ainoakaan ilkivaltainen jalka ollut
sitä rikkonut eikä talvineiden puhdasta vaippaa tahrinut. Koivut
pihassa olivat pukeutuneet valkoiseen huntuun ja rautaiset tikapuutkin
upeilivat hienoissa hepenissä. Taloillakin voi olla sielu, luonne;
tämän rakennuksen luonne oli hymyilevä, vapaa, hiukan leikkisä.
Alma ja Veronika menivät sivukäytävästä, joka vei Alman omiin
huoneisiin toisessa päädyssä.
-- Ah! -- huudahti Veronika, kun he astuivat Alman huoneisiin. --
Täällä on sinun sävelesi, luulee saaneensa siivet, ei tunne seiniä,
vaan avaruutta, merta, valkoista merta! -- Veronika heittihe vanhaan,
leveään kiikkutuoliin rennosti, kädet niskan takana, silmät ummessa.
-- Täällä on hyvä olla. En ole milloinkaan tuntenut tällaista elämän
keveyttä!
Alma nyökkäsi.
-- Niinhän ne sanovat, jotka täällä käyvät. Nyt en minä joudu
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 04
  • Parts
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 01
    Total number of words is 3643
    Total number of unique words is 2133
    20.0 of words are in the 2000 most common words
    28.9 of words are in the 5000 most common words
    33.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 02
    Total number of words is 3740
    Total number of unique words is 1988
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    34.3 of words are in the 5000 most common words
    40.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 03
    Total number of words is 3651
    Total number of unique words is 2056
    21.9 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 04
    Total number of words is 3722
    Total number of unique words is 1950
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    31.9 of words are in the 5000 most common words
    36.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 05
    Total number of words is 3889
    Total number of unique words is 1913
    24.2 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 06
    Total number of words is 3784
    Total number of unique words is 1997
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.2 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 07
    Total number of words is 3738
    Total number of unique words is 1956
    24.3 of words are in the 2000 most common words
    34.1 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 08
    Total number of words is 3748
    Total number of unique words is 1943
    24.7 of words are in the 2000 most common words
    33.8 of words are in the 5000 most common words
    39.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 09
    Total number of words is 3709
    Total number of unique words is 2000
    23.4 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    39.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 10
    Total number of words is 3697
    Total number of unique words is 1997
    22.5 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hallimajan nuoret: Kuvaus nykyajalta - 11
    Total number of words is 3757
    Total number of unique words is 1950
    22.1 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.